Erään maailman tuho
Lähetetty: To 02.06.2005 00:44
Kaunis aamu valkeni jossain viidennentoista vuorijonon kolmannen vuoren kuudennen rotkon suulla. Tai ainakin se vaikutti kauniilta. Pienen kylän, sen seitsemännen koillis-suunnan kolmannesta linnakkeesta, asukkaat eivät aavistaneetkaan mitä se toi tullessaan.
Ihmiset seisoivat torilla ja tuijottivat taivaalle. Se joka oli lähettänyt nämä polttavat aamun säteet, se kullan kimalteen täyttämä kaunis helmi, se taivaan ikuinen valo, astui maan päälle.
Miehet haukkoivat henkeään. Oli auringon iho sulaa hopeaa, kuparin hohde leikki hiuksissa, ja ne silmät - sellaisia ei tämä kahdeksas maailma kolmannen maailman lopun jälkeen ollut nähnyt. Ne silmät. Välkehtien. Vihreästä siniseen, sinisestä kuulaaseen kirkauteen. Kaikki värit yhtä aikaa ja silti värittömät.
Naiset polvistuivat. Piirteet kasvojen niin uljaat niin nöyrät. Ja se keho. Sellaista ei oltu nähty tämän neljännen mantereen viidennessä maakunnassa. Yhtäaikaa niin siro. Niin notkea. Niin voimakas.
Ja auringon ääni. Se kutsui kaikki tuhannet linnut puistaan ympärilleen laulamaan. Se sai kosket pauhuamaan kovempaa ja purot solisemaan yhä leikkisämmin ja nopeammin. Ja aurinko lauloi. Sen laulu poltti kaiken viidennentoista vuorijonon laaksoissa. Se laulu kaikui ja tuhosi kaiken.
Kukaan ei piitannut. Ihmiset vain seisoivat ja tuijottivat tuota kauneutta. Janosivat sitä itselleen ja itseensä. Kurottivat palavat kätensä ja kohottivat päässä kiehuvien silmiensä katseen sitä kohden - Saadakseen viimeisen suudelman ennen neljättä maailman loppua.
Ihmiset seisoivat torilla ja tuijottivat taivaalle. Se joka oli lähettänyt nämä polttavat aamun säteet, se kullan kimalteen täyttämä kaunis helmi, se taivaan ikuinen valo, astui maan päälle.
Miehet haukkoivat henkeään. Oli auringon iho sulaa hopeaa, kuparin hohde leikki hiuksissa, ja ne silmät - sellaisia ei tämä kahdeksas maailma kolmannen maailman lopun jälkeen ollut nähnyt. Ne silmät. Välkehtien. Vihreästä siniseen, sinisestä kuulaaseen kirkauteen. Kaikki värit yhtä aikaa ja silti värittömät.
Naiset polvistuivat. Piirteet kasvojen niin uljaat niin nöyrät. Ja se keho. Sellaista ei oltu nähty tämän neljännen mantereen viidennessä maakunnassa. Yhtäaikaa niin siro. Niin notkea. Niin voimakas.
Ja auringon ääni. Se kutsui kaikki tuhannet linnut puistaan ympärilleen laulamaan. Se sai kosket pauhuamaan kovempaa ja purot solisemaan yhä leikkisämmin ja nopeammin. Ja aurinko lauloi. Sen laulu poltti kaiken viidennentoista vuorijonon laaksoissa. Se laulu kaikui ja tuhosi kaiken.
Kukaan ei piitannut. Ihmiset vain seisoivat ja tuijottivat tuota kauneutta. Janosivat sitä itselleen ja itseensä. Kurottivat palavat kätensä ja kohottivat päässä kiehuvien silmiensä katseen sitä kohden - Saadakseen viimeisen suudelman ennen neljättä maailman loppua.
Toteutus hieno, mutta vaikuttaa hieman, "kirjoitanpa jotakin ja lynttään paperille" tyyppiseltä. Vähän lisää massaa tähän, niin kaikki menee hienosti.