Yksinäinen Samurai
Lähetetty: Ke 08.06.2005 19:25
Pohjoisen musta rauta
Etelän hopeinen teräs
Keskellä punainen kuolema
Käsi laski tushisiveltimen maahan, ja mies tutki hetken kuolinrunonsa säkeitä. Saisi kelvata. Hän ojensi kätensä tervehtimään nousevaa aurinkoa. Se ei ollut runoilijan käsi, se oli soturin käsi, jonka jumalat olivat tarkoittaneet puristamaan katanaa. Kohta se tekisi niin viimeisen kerran.
Samurai loi silmänsä edessä olevaan maisemaan. Aurinko kohosi horisontissa siintävän meren laidalta, mutta alhaalla synkeässä metsässä aamu-usva vielä sinnitteli pitkittääkseen maailmassa oloaan hiukan pitempään. Tuuli puhalsi mereltä, tuoden mukanaan pohjoisesta veren ja raudan hajun. Se kuiski tarinaa pitkistä ja vaaleista miehistä, joiden siniset silmät toivat kuolemaa hänen kansalleen, pohjoisen raakalaisista ja heidän pitkälaivoistaan. Harvoin ne tulivat enää näin myöhään syksystä, nuori Samurai ajatteli.
Hän nousi meditaatioasennostaan, ja ryhtyi laittamaan haarniskaa päälleen. Metsän takaa sijaitsevasta kalastajakylästä nousi valtaisa savupatsas, ja ihmisten tuskanhuudot kiirivät jo Samurain korviin. Kolmessa pitkälaivassa oli varmaankin kahdeksankymmentä pohjoisen koiraa, nuorukainen ajatteli noustessaan ratsunsa selkään.
Ja hän oli vain yksi Samurai, joka oli ollut matkalla häihinsä.
Hän ratsasti kiitävää laukkaa läpi sumuisen metsän. Kaikkialla hänen ympärillään tuuli hajotti usvaa nopeasti, samalla levittäen syksyn punaamia ja kultaamia lehtiä ympäriinsä. Lehdet sointuivat mukavasti hänen punaiseen haarniskaansa, joka oli ylettömän hienosti koristeltu. Nyt hänen hääasustaan tulisi hänen kuolinasunsa. Vain viidenkymmenen kilometrin päässä täältä prinsessa varmaankin valmistui häihinsä, tietämättä että tuleva puoliso ratsasti samalla kohti varmaa kuolemaa. Hän olisi voinut jättää kyläläiset taakseen, olla välittämättä tavallisesta kansasta. Ja elää lopun elämäänsä kunniattomana koirana. Mieluummin hän kuolisi vain kaksikymmentä kesää nähneenä miekka kädessään, kuin satavuotiaana pelkuruuden muisto mielessä kummitellen. Metsän reuna ilmestyi sumusta näkyviin, ja hän näki pakoon juoksevan lapsen. Pienokaisen perässä juoksi kolme ryöväriä, vaaleat hiukset palmikoilla, julma nauru huulilla soiden, miekat ja keihäät käsissään. Katana päästi elävän sihahduksen, kun hän kiskaisi sen huotrastaan.
Sven juoksi tovereidensa kanssa pitkiä askelia, kuroen jokaisella harppauksella lapsen etumatkaa. Hänen herransa oli määrännyt, että ketään ei saanut päästää karkuun, ja se sopi Svenille erittäin hyvin. Hän heitti vaalean päänsä taakse, ja nauroi verenhurmasta, teurastuksesta ja silkasta raakalaismaisesta ilosta. Tuuli puhalsi, merellä oli ihanaa liikkua, ja oli paikka mitä ryöstää. Mitä sitä enempää saattoi toivoa. Silloin hän kuuli sen. Hevosen laukan äänen. Haarniskan helinän. Aavemaisen sihahduksen. Ja korkean, raivokkaan huudon kielellä jota ei ymmärtänyt.
Usvasta laukkasi esiin jokin, joka näytti aivan hänen kotimaansa demoneilta. Punainen haarniska kiilteli auringon valossa kuin tuore veri, ja kultainen naama oli jähmettynyt vihantäyteiseen irvistykseen. Korkealla päänsä päällä hirviö piti hopeista ja hoikkaa miekkaa, jonka kaareutuva terä päästi kimeää ääntä halkoessaan ilmaa. Hänen katsellessaan tyrmistyneenä näkyä, miekka kädessä höllästi roikkuen ratsastaja huitaisi miekkansa laajassa kaaressa alaspäin, halkaisten Håkanin keskeltä kahtia. Miekka heilahti ilmassa jonkinlaisen hopeisen silmukan, ja ratsastajan toiselta puolelta Thorrenin pää lensi komeassa kaaressa maahan, veren suihkutessa. Sven kääntyi juostakseen pois tämän helvetin olennon luota, mutta hirviö tempaisi lyhyemmän miekan vyöltään, ja tarkalla liikkeellä heitti sen Svenin kurkkuun. Hän vajosi polvilleen, puristaen kaulaansa, yrittäen estää veren tulvimisen, mutta demonin ratsastaessa ohi se tempaisi miekkansa mukaansa, leikaten Svenin pään ja sormet irti.
Samurai hillitsi hevosensa, ja jäi katselemaan kylää. Useampi hentorakenteinen talo paloi jo, ja tulipalo levisi tuulen mukana yhä edemmäs. Hän sylkäisi maahan, ja hämmästeli barbaarien kunniattomuutta. Kylän ryöstäminen oli yksi asia, mutta puolustuskyvyttömien maahan hakkaaminen jotain muuta. Kunnia. Siinä asia, miksi hän, Daimion vanhin vesa, vanhan aatelissuvun perillinen ratsasti häittensä sijasta kohti varmaa kuolemaa. Samurailla on velvollisuutensa, hän ajatteli, samalla kun kannusti hevosensa uuteen laukkaan palavien rakennusten keskelle, samalla huutaen sukunsa ikivanhaa sotahuutoa.
Savusta sukelsi hänen eteensä joukko ryöväreitä, jotka jähmettyivät järkytyksestä muutamaksi hetkeksi liian pitkään. Ennen kuin he ehtivät reagoida, edes huutaa, samurai oli heidän keskellään, ratsastaen keskimmäiset miehet kumoon, ja hakaten toiset maahan. Pohjanmiesten torjuntaan nostetut aseet ja kilvet halkesivat käsittämättömän terävän katanan iskuihin, joka jatkoi matkaansa barbaarien ruumiisiin. Tässä taistelussa yksinäisen soturin vastustajien elämä oli vain henkäyksen pituinen. Kohta viimeinenkin pohjanmies oli kaatunut, ja soturi ratsasti vihollistensa ruumiiden yli, etsien mahdollisia selviytyjiä.
Vielä kaksi muutaman hengen barbaarijoukkoa kaatui hänen aseisiinsa, ennen kuin hän viimein löysi hengissä selviytyneet kylän keskeltä. Ja samalla hän löysi vihollisensa. Lähemmäs viisikymmentä raakalaista pystyttivät jonkinlaista alttaria kylän keskelle, osan vartioidessa vankeja silmät kiiluen sadistisesta julmuudesta, silkasta nöyryyttämisen nautinnosta. Samurai katseli kujan varjoista hiljaa, ja ajatteli hetken elämäänsä. Kaksikymmentä vuotta hän oli valmistautunut ottamaan isänsä paikan Daimiona, palvellakseen kansaansa. Isänsä paikkaa hän ei veisi, mutta kansan palvelemisen päivä oli tänään. Miekka kohosi, ja hän karautti aukiolle, ratsastaen suoraan päin alttaria, aikoen häväistä sen väärän jumalan ennen kuolemaansa. Rakentajat tarttuivat liian myöhään aseisiinsa, sillä samurain hevonen oli kuin tuuli, ja miekka vielä nopeampi. Urhoollisesti soturi raivasi miekallaan tietä kohti alttaria, ja yhtä urhoollisesti pohjanmiehet heittäytyivät hänen miekkansa tielle, yrittäen pysäyttää hänet. Veri kohisi samurain korvissa, korkealle suihkuava veri kasteli hänet, ja raivo otti hänet valtaansa. Raivokkaat lyönnit katkoivat raajoja ja silpoivat hirveällä tavalla miehiä. Ei armoa koirille.
Alttarin luokse oli enää kymmenen metriä, kun barbaarin kirves pureutui hänen hevosensa kaulaan, katkaisten valtimoita ja kaataen eläimen. Samurain vastalyönti halkaisi miehen rintakehän kainalosta kainaloon, mutta silti hän lensi kaatuvan eläimen selästä, kuitenkin jaloilleen laskeutuen. Barbaarit saartoivat hänet, eikä hän enää nähnyt mahdollisuutta päästä alttarin luo.
Hän kohotti miekkansa, ja katseli demoninnaamionsa takaa barbaareja. Hän näki syviä haavoja, verta, sisäelimiä, ruumiita, kaikki hänen aiheuttamiaan. Hän tyyntyi, ja tiesi kuolevansa kunniakkaan kuoleman. Hänen ei tarvitsisi vaeltaa häpeässä jumalten luo.
Pohjanmiesten suut avautuivat raivonkarjahduksiin, ja barbaarit kohottivat aseensa valmistautuen hukuttamaan samurain massansa alle.
Mutta silloin yksi mies huusi kovalla ja raa’alla äänellä miesten takaa, astuen rinkiin. Tämä ei ollut kuten nuo muut, hän oli haarniskoitu sivistyneiden ihmisten tapaan, ja hieno miekka lepäsi hänen kädessään. Kultaiset ja hopeiset riimut hohtivat hänen sysimustassa haarniskassaan, ja julmat syvänpunaiset silmät katselivat samuraita kypärän visiirin takaa. Samurai katseli hyväksyvästi miestä. Tässä olisi kunniakas vastustaja.
Mustahaarniskainen soturi veti punaisena loistavan miekkansa esille, tervehtien sillä Samuraita. Samurai kohotti omat miekkansa tervehdykseen, ja laukaisi sen jälkeen salamannopean hyökkäyksen kohti vastustajaansa, iskien muutamassa silmänräpäyksessä lähes kymmenen iskua kohti vastustajaansa. Vaikka vihollinen olikin raskaissa varusteissa, hän ei ollut yhtään samuraita hitaampi, vaan hänen raskas miekkansa torjui joka lyönnin, ja siirtyi sitten hyökkäykseen. Samurai joutui käyttämään kaiken taitonsa torjuakseen vastustajansa iskut. Taistelu aaltoili puolelta toiselle, eikä kukaan sanonut sanaakaan. Muut olivat liian lumoutuneet fantastisesta taistelusta, todellisesta mestarien koitoksesta, missä yksi ainoa hetki päätti ihmiselämästä. Ja sitten mustahaarniskainen kompastui ruumiiseen, ja kaatui. Punahehkuinen miekka lennähti hänen kädestään, ja hänen silmänsä sulkeutuivat varmoina siitä, että pitkä ura kaaoksen soturina olisi ohi. Hän odotti lopettavaa iskua, mutta sitä ei tullut. Kaaossoturi aukaisi silmänsä, ja näki kuinka samurai ojensi hänen miekkansa takaisin. Musta hanska tarttui miekkaan, ja hiljaisuudessa taistelu jatkui. Vain palavien talojen rätinä ja tuulen ulvominen latvassa piti ääntä taistelijoiden lisäksi. Sitten samurai torjui huonosti, ja kaaossoturin miekka viisti wakizashia pitkin iskeytyen samurain kypärään, murskaten naamion, ja vetäen pitkän viillon soturin naamaan kaataen tämän. Kaaossoturi ryntäsi eteenpäin lopettaakseen samurain, mutta katana kohosi torjuntaan, pitäen miekkaa loitolla. Samurai singahti polviltaan wakizashi ojossa, ja upotti sen kaaossoturin rintapanssariin, kiskaisi sen irti, ja upotti uudestaan. Haarniskoitu nyrkki iski samuraita naamaan, murskaten loputkin kultaisesta demoninnaamiosta, ja heittäen samurain maahan.
Hän katseli,, kuinka veri valui hänen naamastaan lammikoksi vihreälle nurmelle, ja kuinka aurinko kimalteli sen päällä. Tuuli hiveli hänen kasvojaan, ja lennätteli syksyn punakultaisia lehtiä ilmassa, lehtiä joissa hän näki välähdyksinä oman elämänsä kulun. Hän kuuli kuinka ilma suhisi miekan terän laskeutuessa kohti hänen rintaansa, ja ihmetteli kuinka hänen aistinsa tuntuivat toimivan moninkertaisella tehokkuudella hetkeä ennen kuolemaa. Hän näki ja kuuli kaiken niin selvästi, hän tunsi olonsa niin elä,-
Bronn upotti hohtavan miekkansa vihollisensa rintaan nopealla survaisulla, ja katseli kuinka elämä pakeni noista nuorista silmistä. Hän kiskaisi miekkansa irti, ja katseli ympärilleen. Yksinäinen soturi oli ilmestynyt heidän kimppuunsa kuin tyhjästä, ja kaikkialla ympärillä lojui kuolleita ja kuolevia pohjanmiehiä. Yli kaksikymmentä hänen heimomiestään oli taistellut tänään viimeisen taistelunsa, ja oli matkalla suurten jumalten luo. Bronn riisui kypäränsä, ja katseli kuollutta samuraita samalla ihmetellen vihollisensa urheutta ja kunniakkuutta. Bronn osasi kunnioittaa niitä ominaisuuksia, sillä kauan sitten toisessa maassa hän oli itsekin ollut ritari, aatelinen, kunniakas soturi. Tavallaan hän oli yhä.
”Tuokaa kaatuneemme tänne alttarille, veljeni”, Bronn komensi miehiään.
Pian kaksikymmentäviisi kuollutta pohjanmiestä oli kannettu torille, ja hetki hetkeltä Bronnin arvostus tuota miestä kohtaan nousi. Ja hän olisi voinut tappaa minut, Bronn mietti, käskiessään miehiään kasaamaan ruumiit läjään. Hämmästyneet pohjanmiehet muodostivat kaatuneista tovereistaan neljän metrin korkuisen pinon kylän keskelle. Tahmea veri valui ruumiista yhä, ja peitti hiljaa vuotaen hirvittävän pinon. Puiden lehdet tipahtelivat hiljaa ruumiiden päälle, lisäten oman osansa makaaberiin monumenttiin.
Bronn nosti samurain ruumiin käsivarsilleen, ja kantoi hänet monumentin päälle, kasaten muutaman ruumiin urhean soturin tuoliksi, ja asetteli Samurain niiden päälle. Hän iski pitkän ja lyhyen miekan samurain viereen, ja asetteli kädet niiden päälle. Samurai näytti yllättäen lähes elävältä, kuin katselisi vahtien pientä kylää. Bronn olisi vaikka voinut vannoa että kuolleet nyrkit puristuivat omistavasti miekkojen kahvojen ympärille.
Hän laskeutui alas, ja katseli kylää ja sen asukkaita. Hän kohotti miekkansa, ja huusi kuuluvalla äänellään:
”Te surkeat etelän koirat! Edessänne istuu mies, soturi, kunniakkain vastustaja jota vastaan olen eläissäni taistellut. Hän kuoli puolustaen teitä, ja tätä säälittävää kylää hirvittävää ylivoimaa vasten, eikä juossut karkuun velvollisuuttaan. Kumartakaa häntä!”
Kuin yhtenä miehenä kyläläiset polvistautuivat samurain edessä, ja pohjanmiehet tekivät pian saman johtajansa perässä. Sitten ryövärit nousivat, ja jättivät kyläläiset aukiolle, kävellen itse laivoilleen, kenties purjehtiakseen takaisin pohjoiseen. Vasta kauan sen jälkeen kun pitkälaivat olivat kadonneet läheisen niemen taakse, kyläläiset uskalsivat nousta polviltaan, voimatta uskoa tapahtunutta todeksi. Muuten sitä olisi ehkä pidetty unena, mutta keskellä kylää istui hirveällä valtaistuimellaan yksinäinen samurai, kädet miekoillaan, vahtien kylää.
Etelän hopeinen teräs
Keskellä punainen kuolema
Käsi laski tushisiveltimen maahan, ja mies tutki hetken kuolinrunonsa säkeitä. Saisi kelvata. Hän ojensi kätensä tervehtimään nousevaa aurinkoa. Se ei ollut runoilijan käsi, se oli soturin käsi, jonka jumalat olivat tarkoittaneet puristamaan katanaa. Kohta se tekisi niin viimeisen kerran.
Samurai loi silmänsä edessä olevaan maisemaan. Aurinko kohosi horisontissa siintävän meren laidalta, mutta alhaalla synkeässä metsässä aamu-usva vielä sinnitteli pitkittääkseen maailmassa oloaan hiukan pitempään. Tuuli puhalsi mereltä, tuoden mukanaan pohjoisesta veren ja raudan hajun. Se kuiski tarinaa pitkistä ja vaaleista miehistä, joiden siniset silmät toivat kuolemaa hänen kansalleen, pohjoisen raakalaisista ja heidän pitkälaivoistaan. Harvoin ne tulivat enää näin myöhään syksystä, nuori Samurai ajatteli.
Hän nousi meditaatioasennostaan, ja ryhtyi laittamaan haarniskaa päälleen. Metsän takaa sijaitsevasta kalastajakylästä nousi valtaisa savupatsas, ja ihmisten tuskanhuudot kiirivät jo Samurain korviin. Kolmessa pitkälaivassa oli varmaankin kahdeksankymmentä pohjoisen koiraa, nuorukainen ajatteli noustessaan ratsunsa selkään.
Ja hän oli vain yksi Samurai, joka oli ollut matkalla häihinsä.
Hän ratsasti kiitävää laukkaa läpi sumuisen metsän. Kaikkialla hänen ympärillään tuuli hajotti usvaa nopeasti, samalla levittäen syksyn punaamia ja kultaamia lehtiä ympäriinsä. Lehdet sointuivat mukavasti hänen punaiseen haarniskaansa, joka oli ylettömän hienosti koristeltu. Nyt hänen hääasustaan tulisi hänen kuolinasunsa. Vain viidenkymmenen kilometrin päässä täältä prinsessa varmaankin valmistui häihinsä, tietämättä että tuleva puoliso ratsasti samalla kohti varmaa kuolemaa. Hän olisi voinut jättää kyläläiset taakseen, olla välittämättä tavallisesta kansasta. Ja elää lopun elämäänsä kunniattomana koirana. Mieluummin hän kuolisi vain kaksikymmentä kesää nähneenä miekka kädessään, kuin satavuotiaana pelkuruuden muisto mielessä kummitellen. Metsän reuna ilmestyi sumusta näkyviin, ja hän näki pakoon juoksevan lapsen. Pienokaisen perässä juoksi kolme ryöväriä, vaaleat hiukset palmikoilla, julma nauru huulilla soiden, miekat ja keihäät käsissään. Katana päästi elävän sihahduksen, kun hän kiskaisi sen huotrastaan.
Sven juoksi tovereidensa kanssa pitkiä askelia, kuroen jokaisella harppauksella lapsen etumatkaa. Hänen herransa oli määrännyt, että ketään ei saanut päästää karkuun, ja se sopi Svenille erittäin hyvin. Hän heitti vaalean päänsä taakse, ja nauroi verenhurmasta, teurastuksesta ja silkasta raakalaismaisesta ilosta. Tuuli puhalsi, merellä oli ihanaa liikkua, ja oli paikka mitä ryöstää. Mitä sitä enempää saattoi toivoa. Silloin hän kuuli sen. Hevosen laukan äänen. Haarniskan helinän. Aavemaisen sihahduksen. Ja korkean, raivokkaan huudon kielellä jota ei ymmärtänyt.
Usvasta laukkasi esiin jokin, joka näytti aivan hänen kotimaansa demoneilta. Punainen haarniska kiilteli auringon valossa kuin tuore veri, ja kultainen naama oli jähmettynyt vihantäyteiseen irvistykseen. Korkealla päänsä päällä hirviö piti hopeista ja hoikkaa miekkaa, jonka kaareutuva terä päästi kimeää ääntä halkoessaan ilmaa. Hänen katsellessaan tyrmistyneenä näkyä, miekka kädessä höllästi roikkuen ratsastaja huitaisi miekkansa laajassa kaaressa alaspäin, halkaisten Håkanin keskeltä kahtia. Miekka heilahti ilmassa jonkinlaisen hopeisen silmukan, ja ratsastajan toiselta puolelta Thorrenin pää lensi komeassa kaaressa maahan, veren suihkutessa. Sven kääntyi juostakseen pois tämän helvetin olennon luota, mutta hirviö tempaisi lyhyemmän miekan vyöltään, ja tarkalla liikkeellä heitti sen Svenin kurkkuun. Hän vajosi polvilleen, puristaen kaulaansa, yrittäen estää veren tulvimisen, mutta demonin ratsastaessa ohi se tempaisi miekkansa mukaansa, leikaten Svenin pään ja sormet irti.
Samurai hillitsi hevosensa, ja jäi katselemaan kylää. Useampi hentorakenteinen talo paloi jo, ja tulipalo levisi tuulen mukana yhä edemmäs. Hän sylkäisi maahan, ja hämmästeli barbaarien kunniattomuutta. Kylän ryöstäminen oli yksi asia, mutta puolustuskyvyttömien maahan hakkaaminen jotain muuta. Kunnia. Siinä asia, miksi hän, Daimion vanhin vesa, vanhan aatelissuvun perillinen ratsasti häittensä sijasta kohti varmaa kuolemaa. Samurailla on velvollisuutensa, hän ajatteli, samalla kun kannusti hevosensa uuteen laukkaan palavien rakennusten keskelle, samalla huutaen sukunsa ikivanhaa sotahuutoa.
Savusta sukelsi hänen eteensä joukko ryöväreitä, jotka jähmettyivät järkytyksestä muutamaksi hetkeksi liian pitkään. Ennen kuin he ehtivät reagoida, edes huutaa, samurai oli heidän keskellään, ratsastaen keskimmäiset miehet kumoon, ja hakaten toiset maahan. Pohjanmiesten torjuntaan nostetut aseet ja kilvet halkesivat käsittämättömän terävän katanan iskuihin, joka jatkoi matkaansa barbaarien ruumiisiin. Tässä taistelussa yksinäisen soturin vastustajien elämä oli vain henkäyksen pituinen. Kohta viimeinenkin pohjanmies oli kaatunut, ja soturi ratsasti vihollistensa ruumiiden yli, etsien mahdollisia selviytyjiä.
Vielä kaksi muutaman hengen barbaarijoukkoa kaatui hänen aseisiinsa, ennen kuin hän viimein löysi hengissä selviytyneet kylän keskeltä. Ja samalla hän löysi vihollisensa. Lähemmäs viisikymmentä raakalaista pystyttivät jonkinlaista alttaria kylän keskelle, osan vartioidessa vankeja silmät kiiluen sadistisesta julmuudesta, silkasta nöyryyttämisen nautinnosta. Samurai katseli kujan varjoista hiljaa, ja ajatteli hetken elämäänsä. Kaksikymmentä vuotta hän oli valmistautunut ottamaan isänsä paikan Daimiona, palvellakseen kansaansa. Isänsä paikkaa hän ei veisi, mutta kansan palvelemisen päivä oli tänään. Miekka kohosi, ja hän karautti aukiolle, ratsastaen suoraan päin alttaria, aikoen häväistä sen väärän jumalan ennen kuolemaansa. Rakentajat tarttuivat liian myöhään aseisiinsa, sillä samurain hevonen oli kuin tuuli, ja miekka vielä nopeampi. Urhoollisesti soturi raivasi miekallaan tietä kohti alttaria, ja yhtä urhoollisesti pohjanmiehet heittäytyivät hänen miekkansa tielle, yrittäen pysäyttää hänet. Veri kohisi samurain korvissa, korkealle suihkuava veri kasteli hänet, ja raivo otti hänet valtaansa. Raivokkaat lyönnit katkoivat raajoja ja silpoivat hirveällä tavalla miehiä. Ei armoa koirille.
Alttarin luokse oli enää kymmenen metriä, kun barbaarin kirves pureutui hänen hevosensa kaulaan, katkaisten valtimoita ja kaataen eläimen. Samurain vastalyönti halkaisi miehen rintakehän kainalosta kainaloon, mutta silti hän lensi kaatuvan eläimen selästä, kuitenkin jaloilleen laskeutuen. Barbaarit saartoivat hänet, eikä hän enää nähnyt mahdollisuutta päästä alttarin luo.
Hän kohotti miekkansa, ja katseli demoninnaamionsa takaa barbaareja. Hän näki syviä haavoja, verta, sisäelimiä, ruumiita, kaikki hänen aiheuttamiaan. Hän tyyntyi, ja tiesi kuolevansa kunniakkaan kuoleman. Hänen ei tarvitsisi vaeltaa häpeässä jumalten luo.
Pohjanmiesten suut avautuivat raivonkarjahduksiin, ja barbaarit kohottivat aseensa valmistautuen hukuttamaan samurain massansa alle.
Mutta silloin yksi mies huusi kovalla ja raa’alla äänellä miesten takaa, astuen rinkiin. Tämä ei ollut kuten nuo muut, hän oli haarniskoitu sivistyneiden ihmisten tapaan, ja hieno miekka lepäsi hänen kädessään. Kultaiset ja hopeiset riimut hohtivat hänen sysimustassa haarniskassaan, ja julmat syvänpunaiset silmät katselivat samuraita kypärän visiirin takaa. Samurai katseli hyväksyvästi miestä. Tässä olisi kunniakas vastustaja.
Mustahaarniskainen soturi veti punaisena loistavan miekkansa esille, tervehtien sillä Samuraita. Samurai kohotti omat miekkansa tervehdykseen, ja laukaisi sen jälkeen salamannopean hyökkäyksen kohti vastustajaansa, iskien muutamassa silmänräpäyksessä lähes kymmenen iskua kohti vastustajaansa. Vaikka vihollinen olikin raskaissa varusteissa, hän ei ollut yhtään samuraita hitaampi, vaan hänen raskas miekkansa torjui joka lyönnin, ja siirtyi sitten hyökkäykseen. Samurai joutui käyttämään kaiken taitonsa torjuakseen vastustajansa iskut. Taistelu aaltoili puolelta toiselle, eikä kukaan sanonut sanaakaan. Muut olivat liian lumoutuneet fantastisesta taistelusta, todellisesta mestarien koitoksesta, missä yksi ainoa hetki päätti ihmiselämästä. Ja sitten mustahaarniskainen kompastui ruumiiseen, ja kaatui. Punahehkuinen miekka lennähti hänen kädestään, ja hänen silmänsä sulkeutuivat varmoina siitä, että pitkä ura kaaoksen soturina olisi ohi. Hän odotti lopettavaa iskua, mutta sitä ei tullut. Kaaossoturi aukaisi silmänsä, ja näki kuinka samurai ojensi hänen miekkansa takaisin. Musta hanska tarttui miekkaan, ja hiljaisuudessa taistelu jatkui. Vain palavien talojen rätinä ja tuulen ulvominen latvassa piti ääntä taistelijoiden lisäksi. Sitten samurai torjui huonosti, ja kaaossoturin miekka viisti wakizashia pitkin iskeytyen samurain kypärään, murskaten naamion, ja vetäen pitkän viillon soturin naamaan kaataen tämän. Kaaossoturi ryntäsi eteenpäin lopettaakseen samurain, mutta katana kohosi torjuntaan, pitäen miekkaa loitolla. Samurai singahti polviltaan wakizashi ojossa, ja upotti sen kaaossoturin rintapanssariin, kiskaisi sen irti, ja upotti uudestaan. Haarniskoitu nyrkki iski samuraita naamaan, murskaten loputkin kultaisesta demoninnaamiosta, ja heittäen samurain maahan.
Hän katseli,, kuinka veri valui hänen naamastaan lammikoksi vihreälle nurmelle, ja kuinka aurinko kimalteli sen päällä. Tuuli hiveli hänen kasvojaan, ja lennätteli syksyn punakultaisia lehtiä ilmassa, lehtiä joissa hän näki välähdyksinä oman elämänsä kulun. Hän kuuli kuinka ilma suhisi miekan terän laskeutuessa kohti hänen rintaansa, ja ihmetteli kuinka hänen aistinsa tuntuivat toimivan moninkertaisella tehokkuudella hetkeä ennen kuolemaa. Hän näki ja kuuli kaiken niin selvästi, hän tunsi olonsa niin elä,-
Bronn upotti hohtavan miekkansa vihollisensa rintaan nopealla survaisulla, ja katseli kuinka elämä pakeni noista nuorista silmistä. Hän kiskaisi miekkansa irti, ja katseli ympärilleen. Yksinäinen soturi oli ilmestynyt heidän kimppuunsa kuin tyhjästä, ja kaikkialla ympärillä lojui kuolleita ja kuolevia pohjanmiehiä. Yli kaksikymmentä hänen heimomiestään oli taistellut tänään viimeisen taistelunsa, ja oli matkalla suurten jumalten luo. Bronn riisui kypäränsä, ja katseli kuollutta samuraita samalla ihmetellen vihollisensa urheutta ja kunniakkuutta. Bronn osasi kunnioittaa niitä ominaisuuksia, sillä kauan sitten toisessa maassa hän oli itsekin ollut ritari, aatelinen, kunniakas soturi. Tavallaan hän oli yhä.
”Tuokaa kaatuneemme tänne alttarille, veljeni”, Bronn komensi miehiään.
Pian kaksikymmentäviisi kuollutta pohjanmiestä oli kannettu torille, ja hetki hetkeltä Bronnin arvostus tuota miestä kohtaan nousi. Ja hän olisi voinut tappaa minut, Bronn mietti, käskiessään miehiään kasaamaan ruumiit läjään. Hämmästyneet pohjanmiehet muodostivat kaatuneista tovereistaan neljän metrin korkuisen pinon kylän keskelle. Tahmea veri valui ruumiista yhä, ja peitti hiljaa vuotaen hirvittävän pinon. Puiden lehdet tipahtelivat hiljaa ruumiiden päälle, lisäten oman osansa makaaberiin monumenttiin.
Bronn nosti samurain ruumiin käsivarsilleen, ja kantoi hänet monumentin päälle, kasaten muutaman ruumiin urhean soturin tuoliksi, ja asetteli Samurain niiden päälle. Hän iski pitkän ja lyhyen miekan samurain viereen, ja asetteli kädet niiden päälle. Samurai näytti yllättäen lähes elävältä, kuin katselisi vahtien pientä kylää. Bronn olisi vaikka voinut vannoa että kuolleet nyrkit puristuivat omistavasti miekkojen kahvojen ympärille.
Hän laskeutui alas, ja katseli kylää ja sen asukkaita. Hän kohotti miekkansa, ja huusi kuuluvalla äänellään:
”Te surkeat etelän koirat! Edessänne istuu mies, soturi, kunniakkain vastustaja jota vastaan olen eläissäni taistellut. Hän kuoli puolustaen teitä, ja tätä säälittävää kylää hirvittävää ylivoimaa vasten, eikä juossut karkuun velvollisuuttaan. Kumartakaa häntä!”
Kuin yhtenä miehenä kyläläiset polvistautuivat samurain edessä, ja pohjanmiehet tekivät pian saman johtajansa perässä. Sitten ryövärit nousivat, ja jättivät kyläläiset aukiolle, kävellen itse laivoilleen, kenties purjehtiakseen takaisin pohjoiseen. Vasta kauan sen jälkeen kun pitkälaivat olivat kadonneet läheisen niemen taakse, kyläläiset uskalsivat nousta polviltaan, voimatta uskoa tapahtunutta todeksi. Muuten sitä olisi ehkä pidetty unena, mutta keskellä kylää istui hirveällä valtaistuimellaan yksinäinen samurai, kädet miekoillaan, vahtien kylää.
me like
Ei millään pahalla.