Bretonnian kirous
Lähetetty: La 30.11.2002 15:06
Olipa kerran wanhassa maailmassa maa, jonka nimi oli Bretonnia. Bretonniaa hallitsi Kuningas Qui'leon Kirkasotsa.
Eräänä päivänä kuningasta tuli tapaamaan Sylvannian kreivi. Tämä kreivi oli tietenkin vampyyri, nechrark vampyyri. Hän tuli pyytämään puolisokseen Kuningas Quil'leonin kaunista tytärtä, Tuiketta.
Kuningas ja prinsessa kieltäytyivät jyrkästi.
Pahaksi onnekseen kuningas ei sattunut tietämään, että tämä kreivi oli yksi mahtavimmista nechrarkeista, nimeltänsä Zakarias toinen, Varmasti Iielävä, edesmenneen Zakarias Ikielävän poika.
Suutuksissaan Zakarias kirosi kuninkaan ja hänen kaikki urheimmat ritarit luulemaan, että lännestä marssi valtava sininen armeija, joka oli niin tiivis, ettei yhtä vihollista voinut erottaa toisesta, ja armeija olisi niin suuri, että se jatkuisi taivaanrannankin taa. Tätä armeijaa kutsuttiin mereksi.
Niin kuningas kokosi armeijansa ja marssi länteen mukanaan kaikki soturinsa.
Matkalla länteen he ohittivat useita talonpoikia, jotka liittyivät heidän joukkoonsa, sillä kirous kosketti heitäkin.
Lopulta kuningas pääsi armeijoineen meren luo.
"Se on todellakin valtava," kuningas Qui'leon totesi. "Juosimiehet, ampukaa!"
Kymmenien tuhansien nuolten ryöppy lensi mereen.
"Ne upposivat siihen! Vihollista on haavoitettu! Nyt, hyökätkää!", Kuningas karjui ja heilauttti peitsensä tanaan.
Tuhansien ritarien joukko syöksyi mereen peitset tanassa. He pistelivät vettä peitsillään ja hakkasivat sitä miekoillaan, samalla, kun hevoset talloivat sitä kaviollaan. Perässä tulivat normalit rivisotilaat hilparit ja miekat mukanaan, hekin alkoivat hakata vettä.
"Eihän tuo mikään armeija ole, se on valtava demoni", kuningas ymmärsi. "Antaudu Vesi, et voi voittaa, meillä on ylivoima!"
"Herrani, se parantaa haavansa aina uudelleen!", ulisi muuan ritari.
"Kautta järven neidon!"
"Kautta Graalin!"
"Perääntykää!", kuningas huusi.
Armeija rynnisti pois vedestä ja kompuroi rannalle.
"Katso, herrani, sain vangin", muuan ritari sanoi ja näytti kypäräänsä, mikä oli täytetty vedellä.
"Kuullostelkaa häntä, tai siis sitä", Qui'leon komensi.
Ritarit pystyttivät nuotion ja alkoivat keittää vesi-poloa, sadistisesti hykerrellen.
"Puhu!"
"Puhu!"
Lopulta vesi kiehui pois ja jäljelle jäi vain pieni kasa suolaa.
"Se kuoli, te idiootit, hakekaa lisää vankeja!", Kuningas määräsi.
Kaikki ritarit ja soturit rynnistivät mereen kypärät kourissaan ja kahmivat vettä ja keittivät sen sitten. Tätä jatkui koko päivän ajan ja rannalle ilmestyi suuria läjiä suolaa.
Suuret karavaanivaunut toivat ritareille lisää ruokaa, samalla kun he kiskoivat tietoja vedestä, joka ei puhua pukahtanut.
Joidenkin viikkojen kuluttua prinsessa Tuike heräsi kirouksesta ja tajusi mitä oli tapahtunut.
Hän matkusti sylvanniaan ja nai Zakariuksen, joka sitten mielissään asiasta purki kirouksen Bretonnian yltä.
Zakarius ei osoittautunutkaan niin hirveäksi puolisoksi, kuin Tuike oli kuvitellut. Hän oli herrasmies, jolla oli hurmaava Estalialainen aksentti.
Niin he elivät elämänsä loppuun asti varjoisassa metsässä sijaitsevssa rauniossa... ainakin Tuike eli ELI.
Ja Bretonniassa satoi kirouksen poistumisen jälkeen viikon.
Oliko tämä nyt silkkaa puppua?
Eräänä päivänä kuningasta tuli tapaamaan Sylvannian kreivi. Tämä kreivi oli tietenkin vampyyri, nechrark vampyyri. Hän tuli pyytämään puolisokseen Kuningas Quil'leonin kaunista tytärtä, Tuiketta.
Kuningas ja prinsessa kieltäytyivät jyrkästi.
Pahaksi onnekseen kuningas ei sattunut tietämään, että tämä kreivi oli yksi mahtavimmista nechrarkeista, nimeltänsä Zakarias toinen, Varmasti Iielävä, edesmenneen Zakarias Ikielävän poika.
Suutuksissaan Zakarias kirosi kuninkaan ja hänen kaikki urheimmat ritarit luulemaan, että lännestä marssi valtava sininen armeija, joka oli niin tiivis, ettei yhtä vihollista voinut erottaa toisesta, ja armeija olisi niin suuri, että se jatkuisi taivaanrannankin taa. Tätä armeijaa kutsuttiin mereksi.
Niin kuningas kokosi armeijansa ja marssi länteen mukanaan kaikki soturinsa.
Matkalla länteen he ohittivat useita talonpoikia, jotka liittyivät heidän joukkoonsa, sillä kirous kosketti heitäkin.
Lopulta kuningas pääsi armeijoineen meren luo.
"Se on todellakin valtava," kuningas Qui'leon totesi. "Juosimiehet, ampukaa!"
Kymmenien tuhansien nuolten ryöppy lensi mereen.
"Ne upposivat siihen! Vihollista on haavoitettu! Nyt, hyökätkää!", Kuningas karjui ja heilauttti peitsensä tanaan.
Tuhansien ritarien joukko syöksyi mereen peitset tanassa. He pistelivät vettä peitsillään ja hakkasivat sitä miekoillaan, samalla, kun hevoset talloivat sitä kaviollaan. Perässä tulivat normalit rivisotilaat hilparit ja miekat mukanaan, hekin alkoivat hakata vettä.
"Eihän tuo mikään armeija ole, se on valtava demoni", kuningas ymmärsi. "Antaudu Vesi, et voi voittaa, meillä on ylivoima!"
"Herrani, se parantaa haavansa aina uudelleen!", ulisi muuan ritari.
"Kautta järven neidon!"
"Kautta Graalin!"
"Perääntykää!", kuningas huusi.
Armeija rynnisti pois vedestä ja kompuroi rannalle.
"Katso, herrani, sain vangin", muuan ritari sanoi ja näytti kypäräänsä, mikä oli täytetty vedellä.
"Kuullostelkaa häntä, tai siis sitä", Qui'leon komensi.
Ritarit pystyttivät nuotion ja alkoivat keittää vesi-poloa, sadistisesti hykerrellen.
"Puhu!"
"Puhu!"
Lopulta vesi kiehui pois ja jäljelle jäi vain pieni kasa suolaa.
"Se kuoli, te idiootit, hakekaa lisää vankeja!", Kuningas määräsi.
Kaikki ritarit ja soturit rynnistivät mereen kypärät kourissaan ja kahmivat vettä ja keittivät sen sitten. Tätä jatkui koko päivän ajan ja rannalle ilmestyi suuria läjiä suolaa.
Suuret karavaanivaunut toivat ritareille lisää ruokaa, samalla kun he kiskoivat tietoja vedestä, joka ei puhua pukahtanut.
Joidenkin viikkojen kuluttua prinsessa Tuike heräsi kirouksesta ja tajusi mitä oli tapahtunut.
Hän matkusti sylvanniaan ja nai Zakariuksen, joka sitten mielissään asiasta purki kirouksen Bretonnian yltä.
Zakarius ei osoittautunutkaan niin hirveäksi puolisoksi, kuin Tuike oli kuvitellut. Hän oli herrasmies, jolla oli hurmaava Estalialainen aksentti.
Niin he elivät elämänsä loppuun asti varjoisassa metsässä sijaitsevssa rauniossa... ainakin Tuike eli ELI.
Ja Bretonniassa satoi kirouksen poistumisen jälkeen viikon.
Oliko tämä nyt silkkaa puppua?
