Tytär kunnioittakoon isäänsä
Lähetetty: La 10.09.2005 22:44
Pitkästä, pitkästä aikaa jotain tännekinpäin. Toivottavasti kommenttia tulee, katsotaan sitten jaksanko tehdä lisääkin. Halusin kirjoitella jotain kevyttä, ilman mitään sen kummempaa juonikuviota. Mutta se nyt sitten lähtikin menemään, ja juonta on jo tullut todella pitkälle eteenpäin - muokkasin sittemmin aloituksen ihan vain prologi-tyyppiseksi ratkaisuksi. Että jos seuraavalla tavalla alkava pieni jatkumo teitä kiinnostaa, niin siitä on sitten parempi ilmoitella tännepäin.
Pitemmittä puheitta, olkaatte hyvät.
Natalien Tarina: Esinäytös – Tytär kunnioittakoon isäänsä:
”En halua mennä naimisiin!” nuoren naisen kimeä ääni kaikui avonaisesta ovesta käytävään. Käytävän kiviseiniä koristivat taidokkaat maalaukset. Soidut toivat värin maalauksien pintaan. Kylmää lattiaa peitti paksu, punainen villamatto, jonka reunoja kiersivät monimutkaiset punokset ja kuvioinnit.
”Natalie, sulje nyt jo suusi! En halua kuulla enää ainuttakaan vastalausetta”, miehen käskevä ääni seurasi naisääntä. Seinälle, oven vastapäätä ripustettu soihtu lepatti hetken ja rauhoittui sitten.
”Mutta isä – ”
”Suusi kiinni! Ja sulje ovi!”
”Isä – ”, naisen ääni murtui. Hetkeksi painava hiljaisuus laskeutui käytävään, tarkkakorvainen saattoi kuulla naisen nyyhkyttävän. Sitten kuului muutama kevyt askel, ja vahvistettu puuovi kääntyi mattoa viistäen käytävän vasemmalta seinustalta kiinni. Saranat narahtivat ja salpa kilahti kevyesti.
”Natalie, sinä teet juuri niin kuin minä sinun käsken tehdä”, äänet vaimentuivat, miehen äänessä kuului silti voimakas paino, ”Älä pilaa elämääsi, minä tiedän mikä on parasta sinulle. Et voi elää niin kuin halvat naiset. Sinun pitää elää arvokkaasti. Ota vastaan se mitä sinulle tarjotaan.”
”Mitä muuta minä voisinkaan tehdä, isä?!” nainen kysyi ivallisesti.
”Natalie! Älä puhu minulle tuohon sävyyn! Minä teen kaiken tämän vain sinun parhaaksesi!” mies karjaisi.
”Etkä tee.”
”Olet sinäkin yksi kirottu huora! Kiittämätön pentu!” terävä isku seurasi miehen ääntä, nainen kiljaisi kaatuessaan ja kuului kun pöytä murtui. Astioita särkyi kivilattiaan, ja ruokailuvälineet kolisivat ja kilisivät siellä täällä.
”En minä mikään huora ole! Ja jos olen, niin sinä minusta sellaisen teet!” nainen sai rohkeutensa takaisin.
”Mitä sinä sanoit!?” miesääni kysyi raivoissaan. Kuului kun puu murtui.
”Sinähän se minut myyt!” tätä syytöstä seurasi kiljaisu ja ovi rämähti auki. Silkkiseen mekkoon pukeutunut, hento, nuori nainen iskeytyi maahan keskelle käytävää ja pyörähti seinän viereen. Soihtu lepatti peloissaan.
”Nyt sinä kuuntelet minua tämän pienen hetken ajan, neiti hyvä”, naisen perässä käytävään käveli roteva, vanha mies. Harmaantuvat, pitkät hiukset laskeutuivat tämän olkapäille, ja ohut tunika peitti miehen vartaloa. Tämän profiili oli jylhä. Mies polvistui naisen eteen, ”Sinä menet naimisiin kreivi Gottschalkin kanssa, etkä sinä voi sille tosiasialle mitään. Se on välttämätöntä, jotta saamme pidettyä hyvät välit pohjoiseen. Sen jälkeen sukusi saa elää rauhassa, ilman ainaisia rajakahakoita ja ryöstelyä.”
”Vähät minä siitä. En anna hukata elämääni tuollaisen turhuuden takia”, nainen sylkäisi miehen kasvoille, ”Äiti ei ikinä olisi antanut tämän tapahtua.”
Mies nousi hitaasti seisomaan ja pyyhkäisi kasvojaan. Sitten hän laski katseensa alas. Hiljaisuus laskeutui käytävään. Soihtu rauhoittui.
”Natalie, sinun on turha yrittää vastustella. Hän saa sinut – ja minä saan rauhani”, mies hymyili kylmää hymyä lattianrajassa makaavalle tyttärelleen.
”Minä en ole enää sinun tyttäresi. Ja tämä ei ole minun sukuni. Minä en ole mitään velkaa sinun maallesi, enkä niille miehille, jotka tapatat oman lapsellisuutesi takia”, nainen katsoi ylös hätkähtämättä.
”En välitä”, mies sanoi ja kääntyi hitaasti poistuakseen paikalta.
”Paskiainen”, nainen sihahti hänen peräänsä.
Yhtäkkiä, salamannopeasti mies kääntyi ja potkaisi tytärtään vatsaan. Hento nainen paiskautui tällä kertaa käytävän seinään – kirkaisu katkesi hetkessä. Soihtu iski kipinöitä seinään ja sen pitkä liekki nuoli ahnaasti mustaksi palanutta kiviseinää. Mies kääntyi uudelleen kannoillaan ja suuntasi kulkunsa käytävää eteenpäin.
Natalie jäi seinän viereen haukkomaan henkeään. Verta valui hänen kurkkuunsa, ja hän yski sitä hädissään matolle. Kyyneleet sumensivat hänen näkönsä, eikä henki kulkenut. Hän kiemurteli tuskissaan hetken, ja hänen kätensä tarttuivat kouristuksenomaisesti maton punottuun reunaan. Kyljestä säteilevä kipu poltti hänen keuhkojaan kuin tuli.
Hän kääntyi voimattomana selälleen maton päälle, ja antoi veren valua suustaan pitkin kasvojaan. Ja se valui korviin, ja pään täytti hiljainen, rauhoittava humina. Ja se tuoksui raudalta ja voimalta ja hän hymyili kipeää hymyä maatessaan siinä lattialla. Ja viimeiseksi hän näki heikosti tanssivan liekin yläpuolellaan.
Pitemmittä puheitta, olkaatte hyvät.
Natalien Tarina: Esinäytös – Tytär kunnioittakoon isäänsä:
”En halua mennä naimisiin!” nuoren naisen kimeä ääni kaikui avonaisesta ovesta käytävään. Käytävän kiviseiniä koristivat taidokkaat maalaukset. Soidut toivat värin maalauksien pintaan. Kylmää lattiaa peitti paksu, punainen villamatto, jonka reunoja kiersivät monimutkaiset punokset ja kuvioinnit.
”Natalie, sulje nyt jo suusi! En halua kuulla enää ainuttakaan vastalausetta”, miehen käskevä ääni seurasi naisääntä. Seinälle, oven vastapäätä ripustettu soihtu lepatti hetken ja rauhoittui sitten.
”Mutta isä – ”
”Suusi kiinni! Ja sulje ovi!”
”Isä – ”, naisen ääni murtui. Hetkeksi painava hiljaisuus laskeutui käytävään, tarkkakorvainen saattoi kuulla naisen nyyhkyttävän. Sitten kuului muutama kevyt askel, ja vahvistettu puuovi kääntyi mattoa viistäen käytävän vasemmalta seinustalta kiinni. Saranat narahtivat ja salpa kilahti kevyesti.
”Natalie, sinä teet juuri niin kuin minä sinun käsken tehdä”, äänet vaimentuivat, miehen äänessä kuului silti voimakas paino, ”Älä pilaa elämääsi, minä tiedän mikä on parasta sinulle. Et voi elää niin kuin halvat naiset. Sinun pitää elää arvokkaasti. Ota vastaan se mitä sinulle tarjotaan.”
”Mitä muuta minä voisinkaan tehdä, isä?!” nainen kysyi ivallisesti.
”Natalie! Älä puhu minulle tuohon sävyyn! Minä teen kaiken tämän vain sinun parhaaksesi!” mies karjaisi.
”Etkä tee.”
”Olet sinäkin yksi kirottu huora! Kiittämätön pentu!” terävä isku seurasi miehen ääntä, nainen kiljaisi kaatuessaan ja kuului kun pöytä murtui. Astioita särkyi kivilattiaan, ja ruokailuvälineet kolisivat ja kilisivät siellä täällä.
”En minä mikään huora ole! Ja jos olen, niin sinä minusta sellaisen teet!” nainen sai rohkeutensa takaisin.
”Mitä sinä sanoit!?” miesääni kysyi raivoissaan. Kuului kun puu murtui.
”Sinähän se minut myyt!” tätä syytöstä seurasi kiljaisu ja ovi rämähti auki. Silkkiseen mekkoon pukeutunut, hento, nuori nainen iskeytyi maahan keskelle käytävää ja pyörähti seinän viereen. Soihtu lepatti peloissaan.
”Nyt sinä kuuntelet minua tämän pienen hetken ajan, neiti hyvä”, naisen perässä käytävään käveli roteva, vanha mies. Harmaantuvat, pitkät hiukset laskeutuivat tämän olkapäille, ja ohut tunika peitti miehen vartaloa. Tämän profiili oli jylhä. Mies polvistui naisen eteen, ”Sinä menet naimisiin kreivi Gottschalkin kanssa, etkä sinä voi sille tosiasialle mitään. Se on välttämätöntä, jotta saamme pidettyä hyvät välit pohjoiseen. Sen jälkeen sukusi saa elää rauhassa, ilman ainaisia rajakahakoita ja ryöstelyä.”
”Vähät minä siitä. En anna hukata elämääni tuollaisen turhuuden takia”, nainen sylkäisi miehen kasvoille, ”Äiti ei ikinä olisi antanut tämän tapahtua.”
Mies nousi hitaasti seisomaan ja pyyhkäisi kasvojaan. Sitten hän laski katseensa alas. Hiljaisuus laskeutui käytävään. Soihtu rauhoittui.
”Natalie, sinun on turha yrittää vastustella. Hän saa sinut – ja minä saan rauhani”, mies hymyili kylmää hymyä lattianrajassa makaavalle tyttärelleen.
”Minä en ole enää sinun tyttäresi. Ja tämä ei ole minun sukuni. Minä en ole mitään velkaa sinun maallesi, enkä niille miehille, jotka tapatat oman lapsellisuutesi takia”, nainen katsoi ylös hätkähtämättä.
”En välitä”, mies sanoi ja kääntyi hitaasti poistuakseen paikalta.
”Paskiainen”, nainen sihahti hänen peräänsä.
Yhtäkkiä, salamannopeasti mies kääntyi ja potkaisi tytärtään vatsaan. Hento nainen paiskautui tällä kertaa käytävän seinään – kirkaisu katkesi hetkessä. Soihtu iski kipinöitä seinään ja sen pitkä liekki nuoli ahnaasti mustaksi palanutta kiviseinää. Mies kääntyi uudelleen kannoillaan ja suuntasi kulkunsa käytävää eteenpäin.
Natalie jäi seinän viereen haukkomaan henkeään. Verta valui hänen kurkkuunsa, ja hän yski sitä hädissään matolle. Kyyneleet sumensivat hänen näkönsä, eikä henki kulkenut. Hän kiemurteli tuskissaan hetken, ja hänen kätensä tarttuivat kouristuksenomaisesti maton punottuun reunaan. Kyljestä säteilevä kipu poltti hänen keuhkojaan kuin tuli.
Hän kääntyi voimattomana selälleen maton päälle, ja antoi veren valua suustaan pitkin kasvojaan. Ja se valui korviin, ja pään täytti hiljainen, rauhoittava humina. Ja se tuoksui raudalta ja voimalta ja hän hymyili kipeää hymyä maatessaan siinä lattialla. Ja viimeiseksi hän näki heikosti tanssivan liekin yläpuolellaan.
