40k surullinen tarina
Lähetetty: Ti 04.10.2005 21:26
Nainen istui tuolilla huolestunut ilme kasvoillaan. Hänen aviomiehensä seisoi tuolin takana. Miehen käsi lepäsi vaimonsa hartialla ja nainen puristi tämän kättä omassaan. Pöydän vastakkaisella puolella istui inkvisiittori. Inkvisiittori oli laskenut huivin kasvoiltaan, mutta leveälierinen hattu varjosti yhä hänen kasvojaan. Keltaiset hampaat välkkyivät hänen puhuessaan.
”Sanon tämän vielä kerran, enkä aio valehdella teille”, mies oli esittänyt asiansa jo neljästi. ”Teidän lapsenne on uinuva psyykikko, ja se uhkaa koko perheen turvallisuutta.” Ääni oli yhtä kolkko kuin viestikin.
Nainen nosti katseensa aviomieheensä. Mies ei ollut vanha, mutta huoli lapsestaan sai hänet näyttämään paljon ikäistään vanhemmalta.
Keittiön ainoasta ikkunasta oli vielä hetkeä aikaisemmin paistanut aurinko. Nyt huoneen valaistus vastasi tunnelmaa.
”Tällaista lasta ei voi kasvattaa tavallisessa ympäristössä. Hän on vaaraksi itselleen ja tovereilleen. Hänet on saatava parempaan hoitoon”. Inkvisiittori puhui matalalla äänellä ja rauhallisesti.
”Pitäkää vain huoli omista asioistanne! Me kyllä huolehdimme lapsestamme. Paremmin kuin te ikinä pystyisitte!” Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lapsen isä avasi suunsa inkvisiittorin kerrottua vierailunsa syyn. Hän oli vain kuunnellut syitä ja perusteluita, miksi heidän pitäisi luovuttaa lapsensa inkvisition käsiin.
Vaimo katsoi miestään ja hänen ilmeensä rentoutui hieman. Inkvisiittori hengitti syvään ja puhalsi ilman hitaasti keuhkoistaan.
”Tämä on todellakin meidän asiamme. Sitäpaitsi, teillä ei ole valmiuksia henkisesti eikä lääketieteellisesti selvitä vaikeuksista, joita lapsenne tulee aiheuttamaan seuraavien viikkojen aikana. On kaikille helpompaa, jos me viemme lapsen ja huolehdimme hänestä.”
Nainen käänsi kasvonsa takaisin inkvisiittorin. Kyynel valui pitkin poskea.
Tummat pilvet kerääntyivät taivaalla. Kohta alkaisi sataa.
Mies irrotti kätensä vaimonsa otteesta ja käveli ikkunan luo. Hän vihasi keittiössään istuvaa vierasta miestä. Vihasi koska tämä oli tunkeutunut lupaa kysymättä heidän kotiinsa, vihasi koska tämä oli tullut viemään pois hänen ainoaa lapsensa. Kaikkein eniten hän kuitenkin vihasi inkvisiittoria koska tämä oli oikeassa. Mies harkitsi vaihtoehtojaan. Hän suunnitteli hakevansa aseensa ja häätävänsä kutsumattoman vieraan, ehkä jopa tappavansa tämän. Ase olisi viereisessä huoneessa.
Ikkunan ulkopuolella, pari kerrosta alempana, kadun toisella puolella sotamies nojasi ajoneuvoonsa. Hän oli inkvisiittorin apulainen. Käskynjaossa inkvisiittori oli antanut tarkat ohjeet, mikäli kaikki ei sujuisi suunnitelmien mukaan. Mies oli nähnyt palveluvuosiensa aikana monenlaisia kamaluuksia ja tehnyt enemmän kuin osansa useissa taisteluissa. Kuitenkin tällaiset käskyt saivat hänet kiroamaan päivää jolloin liittyi armeijaan. Mies yritti sytyttää uutta savuketta edellisen hiilestä, muttei sateessa onnistunut. Hän vilkaisi kelloaan ja tarkisti että kiväärin lipas oli täynnä.
”Missä lapsi on? Menkää valmistamaan hänet lähtöön.” Inkvisiittorin ääni oli käskevä.
Nainen hätkähti.
”Onko hänet pakko viedä tänään? Ettekö voisi odottaa ensi viikkoon? Hänen kuusivuotispäivänsä on ylihuomenna.”
Mies palasi ikkunan luota vaimonsa rinnalle. Inkvisiittori katsoi molempia vanhempia ja sanoi: ”Lähtö on väistämätön ja pitkittäminen vain hankaloittaa tilannetta, myös lapsenne kannalta. Tiedätte tämän itsekin.”
Aviomies tiesi. Hän oli nähnyt hallitsemattomia psyykikkoja. He näkivät kamalia painajaisia nukkuessaan, joskus jopa ollessaan valveilla. Parhainakin päivinä he olivat epävakaita ja jopa väkivaltaisia huolimatta raskaasta mielialalääkityksestä, joka tuntui vain pahentavan heidän tilaansa. Lääkkeiden ottamisen vaihtoehtona oli ruumiillinen kipu. Eräs nainen oksensi verta kunnes suostui ottamaan lääkepistoksensa. Omalle lapselleen mies ei toivonut tällaista kohtaloa.
”Kyllä. Tämä on hänen omaksi parhaakseen.” Naisen olkapäät lysähtivät hänen kuullessaan miehensä sanat. Hän nousi tuolistaan ja laahusti viereiseen huoneeseen herättämään lapsensa.
Ulkona oli synkkää. Sadevesi valui ikkunalasissa.
Mies katsoi inkvisiittoria vakavissaan. Mitään puhuttavaa ei enää ollut. Hän oli sanonut kaiken sanottavansa. Inkvisiittori vilkaisi hattunsa lierin alta rauhattomana seisovaa miestä. Tämä huokaisi ja meni auttamaan vaimoaan toiseen huoneeseen. Muutaman minuutin kuluttua he palasivat keittiöön. Heidän mukanaan saapuva tyttö oli puettu punaiseen sadeasuun. Kirkas puku sai tytön kasvot näyttämään sairaalloisen kalpeilta.
”Kulta, tämä mies on tullut hakemaan sinua. Hän vie sinut…” Naisen ääni petti.
”Sinä pääset hoitoon, nuppu.” Isä jatkoi vaimonsa keskenjäänyttä lausetta. ”Et enää ikinä näe pahoja unia ja saat lääkettä, joka parantaa kipusi.” Myös miehen oli vaikea löytää sanoja, ja hän nieleskeli kesken puheensa.
Pikkutyttö katsoi isäänsä. ”Mutta en halua lähteä, isä. Haluan olla täällä, äidin ja sinun kanssa.”
Äiti halasi tytärtään, muttei voinut katsoa suoraan tämän kasvoja. Isä kietoi kätensä molempien ympärille.
”Tulemme katsomaan sinua heti kuin voimme.” Isä lupasi.
”Entäs minun syntymäpäiväni?”, tyttö kysyi.
Isä mietti hetken. ”Juhlitaan sitten myöhemmin, kun olemme taas yhdessä. Sinun hyvinvointisi on kaikkein tärkeintä, eikös olekin?”
Tyttö avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta sulki sen sitten.
Inkvisiittori oli istunut ja odottanut, mutta nyt hän nousi seisomaan.
”On tullut aika lähteä.” Äiti päästi tytön sylistään ja jäi polvilleen lattialle. Mies laskeutui lohduttamaan vaimoaan. Tyttö käveli inkvisiittorin luokse ja vilkutti vanhemmilleen. Inkvisiittori avasi ulko-oven ja käveli rappukäytävään tytön seuratessa perässä. ”Heippa!”, kuului vielä käytävästä ennen oven sulkeutumista. Oven kolahtaessa kiinni, nainen alkoi avoimesti itkeä. Hän tiesi juuri nähneensä tyttärensä viimeisen kerran.
Rappukäytävässä inkvisiittorin apumies tuli herraansa vastaan. Nähdessään tytön, hän oli avoimesti helpottunut, ettei joutuisikaan täyttämään käskyjään. Ulkona mies kiirehti edeltä ajoneuvolle avaamaan ovia isännälleen ja tytölle. Inkvisiittori nousi kyytiin ja lapsi katsoi vielä viimeisen kerran kotinsa ikkunaa, muttei sateelta erottanut lasin takana toisiinsa nojaavia hahmoja.
Sotamies käynnisti ajoneuvon ja ajoi pois.
”Sanon tämän vielä kerran, enkä aio valehdella teille”, mies oli esittänyt asiansa jo neljästi. ”Teidän lapsenne on uinuva psyykikko, ja se uhkaa koko perheen turvallisuutta.” Ääni oli yhtä kolkko kuin viestikin.
Nainen nosti katseensa aviomieheensä. Mies ei ollut vanha, mutta huoli lapsestaan sai hänet näyttämään paljon ikäistään vanhemmalta.
Keittiön ainoasta ikkunasta oli vielä hetkeä aikaisemmin paistanut aurinko. Nyt huoneen valaistus vastasi tunnelmaa.
”Tällaista lasta ei voi kasvattaa tavallisessa ympäristössä. Hän on vaaraksi itselleen ja tovereilleen. Hänet on saatava parempaan hoitoon”. Inkvisiittori puhui matalalla äänellä ja rauhallisesti.
”Pitäkää vain huoli omista asioistanne! Me kyllä huolehdimme lapsestamme. Paremmin kuin te ikinä pystyisitte!” Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lapsen isä avasi suunsa inkvisiittorin kerrottua vierailunsa syyn. Hän oli vain kuunnellut syitä ja perusteluita, miksi heidän pitäisi luovuttaa lapsensa inkvisition käsiin.
Vaimo katsoi miestään ja hänen ilmeensä rentoutui hieman. Inkvisiittori hengitti syvään ja puhalsi ilman hitaasti keuhkoistaan.
”Tämä on todellakin meidän asiamme. Sitäpaitsi, teillä ei ole valmiuksia henkisesti eikä lääketieteellisesti selvitä vaikeuksista, joita lapsenne tulee aiheuttamaan seuraavien viikkojen aikana. On kaikille helpompaa, jos me viemme lapsen ja huolehdimme hänestä.”
Nainen käänsi kasvonsa takaisin inkvisiittorin. Kyynel valui pitkin poskea.
Tummat pilvet kerääntyivät taivaalla. Kohta alkaisi sataa.
Mies irrotti kätensä vaimonsa otteesta ja käveli ikkunan luo. Hän vihasi keittiössään istuvaa vierasta miestä. Vihasi koska tämä oli tunkeutunut lupaa kysymättä heidän kotiinsa, vihasi koska tämä oli tullut viemään pois hänen ainoaa lapsensa. Kaikkein eniten hän kuitenkin vihasi inkvisiittoria koska tämä oli oikeassa. Mies harkitsi vaihtoehtojaan. Hän suunnitteli hakevansa aseensa ja häätävänsä kutsumattoman vieraan, ehkä jopa tappavansa tämän. Ase olisi viereisessä huoneessa.
Ikkunan ulkopuolella, pari kerrosta alempana, kadun toisella puolella sotamies nojasi ajoneuvoonsa. Hän oli inkvisiittorin apulainen. Käskynjaossa inkvisiittori oli antanut tarkat ohjeet, mikäli kaikki ei sujuisi suunnitelmien mukaan. Mies oli nähnyt palveluvuosiensa aikana monenlaisia kamaluuksia ja tehnyt enemmän kuin osansa useissa taisteluissa. Kuitenkin tällaiset käskyt saivat hänet kiroamaan päivää jolloin liittyi armeijaan. Mies yritti sytyttää uutta savuketta edellisen hiilestä, muttei sateessa onnistunut. Hän vilkaisi kelloaan ja tarkisti että kiväärin lipas oli täynnä.
”Missä lapsi on? Menkää valmistamaan hänet lähtöön.” Inkvisiittorin ääni oli käskevä.
Nainen hätkähti.
”Onko hänet pakko viedä tänään? Ettekö voisi odottaa ensi viikkoon? Hänen kuusivuotispäivänsä on ylihuomenna.”
Mies palasi ikkunan luota vaimonsa rinnalle. Inkvisiittori katsoi molempia vanhempia ja sanoi: ”Lähtö on väistämätön ja pitkittäminen vain hankaloittaa tilannetta, myös lapsenne kannalta. Tiedätte tämän itsekin.”
Aviomies tiesi. Hän oli nähnyt hallitsemattomia psyykikkoja. He näkivät kamalia painajaisia nukkuessaan, joskus jopa ollessaan valveilla. Parhainakin päivinä he olivat epävakaita ja jopa väkivaltaisia huolimatta raskaasta mielialalääkityksestä, joka tuntui vain pahentavan heidän tilaansa. Lääkkeiden ottamisen vaihtoehtona oli ruumiillinen kipu. Eräs nainen oksensi verta kunnes suostui ottamaan lääkepistoksensa. Omalle lapselleen mies ei toivonut tällaista kohtaloa.
”Kyllä. Tämä on hänen omaksi parhaakseen.” Naisen olkapäät lysähtivät hänen kuullessaan miehensä sanat. Hän nousi tuolistaan ja laahusti viereiseen huoneeseen herättämään lapsensa.
Ulkona oli synkkää. Sadevesi valui ikkunalasissa.
Mies katsoi inkvisiittoria vakavissaan. Mitään puhuttavaa ei enää ollut. Hän oli sanonut kaiken sanottavansa. Inkvisiittori vilkaisi hattunsa lierin alta rauhattomana seisovaa miestä. Tämä huokaisi ja meni auttamaan vaimoaan toiseen huoneeseen. Muutaman minuutin kuluttua he palasivat keittiöön. Heidän mukanaan saapuva tyttö oli puettu punaiseen sadeasuun. Kirkas puku sai tytön kasvot näyttämään sairaalloisen kalpeilta.
”Kulta, tämä mies on tullut hakemaan sinua. Hän vie sinut…” Naisen ääni petti.
”Sinä pääset hoitoon, nuppu.” Isä jatkoi vaimonsa keskenjäänyttä lausetta. ”Et enää ikinä näe pahoja unia ja saat lääkettä, joka parantaa kipusi.” Myös miehen oli vaikea löytää sanoja, ja hän nieleskeli kesken puheensa.
Pikkutyttö katsoi isäänsä. ”Mutta en halua lähteä, isä. Haluan olla täällä, äidin ja sinun kanssa.”
Äiti halasi tytärtään, muttei voinut katsoa suoraan tämän kasvoja. Isä kietoi kätensä molempien ympärille.
”Tulemme katsomaan sinua heti kuin voimme.” Isä lupasi.
”Entäs minun syntymäpäiväni?”, tyttö kysyi.
Isä mietti hetken. ”Juhlitaan sitten myöhemmin, kun olemme taas yhdessä. Sinun hyvinvointisi on kaikkein tärkeintä, eikös olekin?”
Tyttö avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta sulki sen sitten.
Inkvisiittori oli istunut ja odottanut, mutta nyt hän nousi seisomaan.
”On tullut aika lähteä.” Äiti päästi tytön sylistään ja jäi polvilleen lattialle. Mies laskeutui lohduttamaan vaimoaan. Tyttö käveli inkvisiittorin luokse ja vilkutti vanhemmilleen. Inkvisiittori avasi ulko-oven ja käveli rappukäytävään tytön seuratessa perässä. ”Heippa!”, kuului vielä käytävästä ennen oven sulkeutumista. Oven kolahtaessa kiinni, nainen alkoi avoimesti itkeä. Hän tiesi juuri nähneensä tyttärensä viimeisen kerran.
Rappukäytävässä inkvisiittorin apumies tuli herraansa vastaan. Nähdessään tytön, hän oli avoimesti helpottunut, ettei joutuisikaan täyttämään käskyjään. Ulkona mies kiirehti edeltä ajoneuvolle avaamaan ovia isännälleen ja tytölle. Inkvisiittori nousi kyytiin ja lapsi katsoi vielä viimeisen kerran kotinsa ikkunaa, muttei sateelta erottanut lasin takana toisiinsa nojaavia hahmoja.
Sotamies käynnisti ajoneuvon ja ajoi pois.
