Sotavasara.net

Pistin tällaisen sepustuksen tänne. Kirjoitin sen tunnilla paremman tekemisen puutteessa. Niin että itse en ole sitä läpi lukenut kertaakaan, mahtaa kieli olla sen mukaista. Pistäkää rakentavaa kritiikkiä, eli mikä on hyvää ja mikä huonoa perusteluineen. Kiitän.

Mutta nyt itse asiaan...
---------------------------------------------------------------

Eräänkin taistelijan kohtalo


Vain hiljaisuus. Viileää kosteutta. Painostavaa hämäryyttä. Rintaa ahdistaa. Juoksen. Henkeni edestä.

Taas räsähtää pimeän metsän sisältä tarkka-ampujan laukaus, suistaa miehen takaani maahan. ”Suojaan!” kuuluu komento edeltäpäin. Toistan käskyn kuin unessa, kuten on koulutettu, ja syöksyn pois polulta mahalleni aluskasvillisuuteen. Muutaman hetken kuluttua meidät komennetaan ylös ja mielessäni kiroan sen päivän jolloin synnyin. Tai jolloin hulluus mielessäni syntyi.

Olen siis Keisarin valtapiirin urhoollinen puolustaja, Keisarillisen Kaartin osanen. Yksi monista samanlaisista. Kuitenkin vähemmistön edustaja. Palvelen planeetta Fennican Kaartin 44. divisioonan panssarirykmentin erikoisjoukoissa. Meidän tehtävämme on tiedustella vihollista ennen hyökkäystä ja taistelun aikana toimia häirikköjoukkona vihollisen linjojen takana. Tuhoamme siltoja, häiritsemme huoltoa, teemme täsmäiskuja tärkeisiin kohteisiin.
Olen hullu. Aikanani nimittäin pyrin vapaaehtoisena tähän mielipuoliseen joukkoon. Tiesin siihen pääsevän vain kovimmista kovimmat tavallisten kuolevaisten joukosta. Meidän yläpuolellamme vain Kaartin myrsky-joukot sekä Adeptus Astartes. Luulin haluavani tätä ja kuinka väärässä olinkaan.

Jo koulutus oli helvettiä. En unohda ensimmäistä aamua koskaan. Olimme edellisenä päivänä saapuneet kasarmille. Seuraavaksi haimme varusteemme, mikä ei ole ihan vähän. Päivä menikin siinä. Kun viimein pääsimme yöpuulle, sammahdin heti. Seuraavan minkä tiedän on tuvan oven aukeaminen raskaaseen saappaaseen ja alikersantin huuto ”YLÖÖÖSS!”

Jos kasarmilla olikin vaikeaa alkuaikoina, se on kuin päiväkoti verrattuna maastoharjoituksiin. Meille kasvatettiin lihasvoimaa ja kuntoa lastaamalla järjettömiä määriä tavaraa selkään. Kaikki oli tarpeellista, mitään ei missään nimessä saanut jättää pois. Jalkaväki pääsee autokyydillä, parhaassa tapauksessa ilma-aluksella kohteeseensa, meidät tiputetaan tai saamme kävellä.

Selvisin koulutuksesta kunnialla, ja valmistauduin lähtemään kotiin. Urhoollisena Keisarin soturina. Mutta ei se niin helppoa ole. Olen nyt Kaartin sotilas. Se on elämäni, ja sitä haluan. Tai halusin. Velvollisuuteni on tehdä mitä sanotaan, ja sen teen. Itse olen soppani keittänyt.

Havahdun aatteistani. Tuskainen irtautuminen on viimein ohi. Saimme pataljoonan kiinni ja komentopaikalta tullut lähetti käski meidät lepoon. Huomenna tulisi olemaan jälleen kova päivä. Ryhmänjohtaja antaa ohjeensa, kun kapteeni kiertää tarkistamassa komppaniansa. ”Nimeän maaston: mäki, suunnassa 221, metsä 134, aukko 60, pohjoisessa olevat ryhmät 2 ja 4 varmistavat sen suunnan.”

Olen vartiossa. Väsyttää, horteisena koitan tarkkailla edessäni aukeavaa harvempaa aluetta. Kuin joku liikkuisi siellä.

Äkkiä kuuluu vaimeaa hurinaa ja pimeyden keskeltä syöksyy kiituri kaksipiippuinen kiekonheitin laulaen omaa kolkkoa sinfoniaansa. Viereisen poteron kaverin päälaki on kadonnut jonnekin. Painaudun suojaan kuoppani pohjalle. Pohjoisen suunnasta välähtää kirkas valo ja kuuluu silkin repimistä muistuttava ääni, paljon kovempi vain. Onneksi lasertykin miehistö ei ollut yhtä pöpperöinen kuin minä. Saim’hannin väreihin maalattu lentolaite saa reiän kylkeensä ja iskeytyy kieppuen hiekkaiseen maahan muutama metrin päähän poterostani. Metsä hiljenee.
Hetken kuluttua kaikki ovat asemissaan tulevien hyökkäysten varalta. Kersantti kyselee olemmeko kunnossa. Myönnän jo olevani, kun vasta huomaan sirpaleen viiltäneen minulta irti kolme sormea vasemmasta kädestä. Verta sotkeutuu puun juurten ja muun roskan sekaan poteron pohjalle.

Minut vapautetaan palveluksesta toistaiseksi ja lääkintämies antaa jotain ainetta koko ajan yltyvään kipuuni. Ensin en tuntenut mitään, mutta shokin taantuessa kipu iskee valkoisena salamana silmiini. Nyt on jo taas parempi.

Paikallinen valaiseva tähti ei ole vielä edes noussut kun jo pakkaamme tarvikkeitamme. Leirimme on paljastunut, meidän täytyy siirtyä.

Pataljoonan komentoryhmän komissaari kulkee joukossamme luomassa taisteluhenkeä ja tarkkailemassa toimiamme. Istun pakkaukseni päällä ja tutkin silpoutunutta kättäni. Se näyttää sinertävältä. Kuulen terävän äännähdyksen jonka tajuan tarkoittavan jotakuinkin ”ylös!” Nostan katseeni näen Komissaari Heinrichin edessäni ja hänen takanaan hännystelevän pienen miekkosen suuri kirja käsissään. ”Taistelija, nimi ja arvo, sekä syy miksette ole valmistautumassa marssiin!” Nostan vasemman käteni kasvojeni tasalle. ”Havaitsen kyllä haavanne, oletteko saaneet asianmukaista hoitoa?” Miehet ympärilläni hiljenevät ja jäävät seuraamaan mitä vastaan. Olen aivan hiljaa, painan katseeni maahan. ”MOTIVAATION PUUTETTA!”

”Artiklan 1444 kohta 8723.234 jakeen mukaisesti komennetaan teloitettavaksi kenttäolosuhteissa niskuroinnista ja yleisestä velvollisuuksien laiminlyönnistä.” kuuluu metallinen ääni pienen miehen hupun pimeydestä. Komissaari nostaa pistoolinsa ja Keisarin nimeen poistaa epäkelvon yksilön vahvuudesta.

Rivistö laitetaan liikkeelle. Kanervikossa makaa korpraali, ilman natsoja, asetta tai panssaria. Punainen tähti otsassaan.

Ei hullumpi, ei hullumpi.

Ensimmäisenä iski silmään dialogit ja minä- persoona. Dialogeista: suosittelen kirjoittamaan ne aina uudelle riville, sillä näin tarina säilyy luettavana ja selkeänä. Capssia en suosittele käyttämänn vaikka onkin huuto, korvaa se huutomerkillä.

Minä- persoona: Aika harvinainen kirjoitustyyli, ja harvoin onnistuu hyvin, kuten tässäkin. Suosittelen kirjoittamaan 3:sta persoonasta, sillä näin saa helposti lisättyä kuvailua tarinaan. Sillä sitä tässä tarinasssa ei ollut melkein lainkaan

Mutta kuitenkin ihan luettava.

Sopuli kuittaa

Dialogeista? Eihän tässä ollut dialogia? Miltei koko tarina on subjektiivisen minäkertojan muisteloa? Hän kertoo meille tarinaa, on koko ajan äänessä.

Olen huomannut, että tuo "kuvailu" on jotenkin pyhä sana tällä foorumilla. Se löyty aivan jokaisen novellin perästä. Toinen on pituus. Hyvä novelli on ainakin kaksi sivua ja siinä ei olekkaan muuta kuin kuvailua. Ei näin. Lukekaa noita juttuja ajatuksella ja tulkitkaa niitä. Siitä voi lähteä, miltä teistä tuntuu kun luette juttuja. Sitten rakenne ja kielioppi, lopuksi teemoja ja muista skeemoja.. :P

Minä-muotoinen rakenne on hyvinkin yleinen, ja yksi helpommista tyyleistä kirjoittaa. Läpinäkymättömän subjektiivisen minäkertojan ei tarvitse kuvailla, hän kertoo miten itse tapahtumat koki.

Mutta se olkoon siinä.

Analyysissäsi oli kovasti sanoja, mutta ei sisältöä. Miksi se ei ole hullumpi? Ei kuvailua? Eikö tarinassani ole sisältöä? Mitä tarkoitat luettava? Ettäkö kieli on sujuvaa ja ei ole virheitä? Eikö sitä edellytetä joka tapauksessa?

Pyydän syvimmin anteeksi jos tunnustan kovin julmalta. Myös analysointi on taito, eikä aivan helppo sellainen. En tiedä teistä mitään, enkä taustoistanne miltä pohjalta luette näitä. Mutta koittakaa saada omaakin ajatusta kun vastaatte kirjoituksiin. Kenen vain.

SirKaarlo kirjoitti:Dialogeista? Eihän tässä ollut dialogia? Miltei koko tarina on subjektiivisen minäkertojan muisteloa? Hän kertoo meille tarinaa, on koko ajan äänessä.

Itse sisällyttäisin noi kaikki repliikit dialogeiksi.

SirKaarlo kirjoitti:Olen huomannut, että tuo "kuvailu" on jotenkin pyhä sana tällä foorumilla. Se löyty aivan jokaisen novellin perästä. Toinen on pituus. Hyvä novelli on ainakin kaksi sivua ja siinä ei olekkaan muuta kuin kuvailua. Ei näin. Lukekaa noita juttuja ajatuksella ja tulkitkaa niitä. Siitä voi lähteä, miltä teistä tuntuu kun luette juttuja. Sitten rakenne ja kielioppi, lopuksi teemoja ja muista skeemoja..

Totta se kuvailu on pyhä sana, sillä ilman sitä ei tarinan miljöö ja hnekilö herää esiin lukijan mielikuvituksessa. Päähenkilön ja ympäristön tarkka kuva voi olla päässäsi, mutta me lukijat emme ole ajatustenlukijoita, joten emme voi niitä tietää.

SirKaarlo kirjoitti:Minä-muotoinen rakenne on hyvinkin yleinen, ja yksi helpommista tyyleistä kirjoittaa. Läpinäkymättömän subjektiivisen minäkertojan ei tarvitse kuvailla, hän kertoo miten itse tapahtumat koki.

Se voi olla ehkä yleinen, mutta hyvin harvoin sillä syntyy kiitettävää tekstiä, sillä jos haluaa tehdä sillä tyylillä vaatii se jo paljolti taitoa ja kokemusta

Mutta se olkoon siinä.

SirKaarlo kirjoitti:Analyysissäsi oli kovasti sanoja, mutta ei sisältöä. Miksi se ei ole hullumpi? Ei kuvailua? Eikö tarinassani ole sisältöä? Mitä tarkoitat luettava? Ettäkö kieli on sujuvaa ja ei ole virheitä? Eikö sitä edellytetä joka tapauksessa?

Tarinasssasi ei ollut kuvailua kovinkaan paljon. "Ei hullumpi" oli vain aloitus viestilleni, ja tiivisti tarinan. Mistä sait päähäsi ettei siinä ollut sisältö, en viitannut mihitenkään tähän. Ei sisältöä analyysissäni? Siinähän kiteytin ne asiat jotka osuivat silmiini. Luettava= tarina jota on muakva lukea ja ei sisällä virheitä, ainakaan paljolti (en huomannu yhtään)

SirKaarlo kirjoitti:Pyydän syvimmin anteeksi jos tunnustan kovin julmalta. Myös analysointi on taito, eikä aivan helppo sellainen. En tiedä teistä mitään, enkä taustoistanne miltä pohjalta luette näitä. Mutta koittakaa saada omaakin ajatusta kun vastaatte kirjoituksiin. Kenen vain.

Se on joo taito. En tiedä käsitystäsi ajatuksista, mutta viestissäni oli omat ajatukseni tarinasta. Ymmärrän kyllä niihin kommetteihin raivostumisen, joissa sanotaan vain "hyvä hyvä", mutta mielestäni omassa kommentissani oli sisältöä.

Sopuli kuittaa

Päh päh päh, et nyt saanut ajatustani kiinni. Ei tarina tarvitse pelkkää kuvailua ollakseen "hyvä". Miljöökin voi olla toissijainen asia.

Et viitannutkaan. Et missään vaiheessa, ja juuri siihen minä viittasinkin. Näen kyllä itsekin novellini ulkokuoret, mutta näkeekö kukaan muu mitään muuta kuin "kuvailun" ja oikeinkirjoituksen? Sitä tarkoitin. En kirjoittanut äidinkielen ainetta.

Tarina itsessään oli varsin hauskaa luettavaa, mutta (ja nyt, äärimmäisen kunnioitusta herättävällä, kumisevalla äänellä) kuvailua olisi voinut olla hieman enemmän.

Ei siinä mitään, välillä on kiva lukea juttuja, jotka eivät ui yksityiskohdissa. Kunhan juoni on mukava. Tässä oli juuri sellainen, idea oli varsin mielenkiintoinen.

Vähän pituutta, ja hiukan yksityiskohtia, sekä ehkä hiukan enemmän 'dialogeja', niin tarina olisi ollut vähemmän harmaa. Juoni oli kuitenkin varsin mukava, ja luin tämän varsin iloisena.

Huu! Uskaltaakohan tänne kommentoida mitään? No kokeillaan.

Kuvailusta riideltiinkin jo. Kyllä 1st personissa kirjoittamallakin voi kuvailla. Tässäkin tarinassa minä-kertoja kertoi haavoittuneen kätensä sinertävän. Kuitenkin tällaisten huomioiden tai havaintojen määrän kanssa on oltava tarkkana ettei koko touhu mene ympäristön kuvaamiseksi. Kuten sanottua, ylenpalttista kuvailua tavoiteltaessa kirjoitetaan kolmannessa persoonassa.

Analysoinnin taito on vaikea. Itselläni ei luultavasti ole valmiuksia antaa kriteerisi täyttävää tyhjentävää selontekoa kirjoituksestasi. Kuitenkin tänne postataan tarinoita lähinnä kommenttien toivossa. Joskus saadaan rakentavaa palautetta, toisinaan "Tosi hyvä, lisää tällaista!"- viestejä. Tai sitten kritiikkiä. Mikäli kirjoittaa viestin alkuun ettei ole itse lukenut tarinaa kirjoittamisen jälkeen, kannattaa varautua jälkimmäiseen.

Mutta sitten itse tarinasta. Tulee ihan omat inttiajat mieleen kun lukee tätä. Kirjoititko omiin kokemuksiin pohjautuen? Muutaman kirjoitusvirheen luulen bonganneeni, mutta eivät lukemista haitanneet. Ettei huomaa sormien katkeamista, no sellaistakin voi sattua.
Mikäli et halua kuvailla ympäristöä tai miljöötä niin miksi mainitset komissaarin nimeltä?

Eipä suurempaa valittamista. Nämäkin piti oikein kaivella, että sain jotain sanomaa viestiini.

Minusta se liikkui liian nopeasti. Hyppi tilanteesta toiseen hiukan turhan äkkiä, ilman suurempia hengähdystaukoja. Siksi kai loppukin tuli hieman töksähtäen. Enkä sano, että tarinan olisi täytynyt olla pidempi, ei missään tapauksessa. Ehkä rytmitys vain häiritsi. Ja vain se, sillä muuten pidin tästä paljonkin, mitä en voi tällä foorumilla kovin usein sanoa.

Hyvä tarina. Erinomainen iltapala.

Voit tuskin aavistaa, kuinka loistavaan saumaan tarinasi osui; Ja kuinka mahtavalta se juuri tällä oikealla hetkellä kuullosti. Iltani hipoo nyt täydellisyyttä.

Harvoin vaivaudun tarinoita kommentoimaan, mutta nyt on taas pakko. Sen verran suuren elämyksen tämä tarina minulle antoi: Osui täysin oikeaan mielentilaan, täysin oikealla hetkellä ja täysin oikeanlainen tarina.

Kiitos.

Kerrotaan nyt jotain omaltakin kohdalta.

Kyllä, tarina perustuu miltei kokonaan omiin kokemuksiin, muutamia yksityiskohtia lukuun ottamatta... (ohho :P )

Minä-muotoisella kertojalla koitin saada jotain syvyyttä aikaan ilman että tarvitsisi ruveta kaikkea kauheasti selittelemään. Kaveri muistelee mitä kävi, eikä välttämättä osaa kiinnittää huomiota kaikkiin "lehtien huumaaviin väreihin" tai "auringonlaskun kuultaviin säteisiin..."

Nyt yön nukuttuani ja luettuani uudelleen tämän, kerrontaa voisi kyllä jäsennellä. Olkoon nyt kuitenkin, siitä saa selvän.

Ja älkää peljätkö, en ole laittanut kriteereitä, koitan vain vastustaa sitä pälliyttä mitä täällä liikaa näkee, että sanotaan vain sanomisen riemusta, ilman tarkoitusta. Ja katso, eikös olekkin kaikissa viesteissä sanomaa "riehumiseni" jälkeen. :)

Joudun pyytämään Sopulilta anteeksi, että käytin sinun kommenttejasi työkaluna tähän.

SirKaarlo kirjoitti:Ja älkää peljätkö, en ole laittanut kriteereitä, koitan vain vastustaa sitä pälliyttä mitä täällä liikaa näkee, että sanotaan vain sanomisen riemusta, ilman tarkoitusta. Ja katso, eikös olekkin kaikissa viesteissä sanomaa "riehumiseni" jälkeen.

Tässä olen samaa mieltä kanssasi, sillä ilmeisesti tyypit koittavat kartuttaa viestiensä määrää enemmän mitä panostaaa niiden laatuun.
Tuollaisia riehumisia tämä puoli vähän kaipaisisikin, sillä kommenttien taso on ollut roimassa laskussa.

SirKaarlo kirjoitti:Joudun pyytämään Sopulilta anteeksi, että käytin sinun kommenttejasi työkaluna tähän.

MItäpä tuosta, ei se minua haitannut ja ilmeisesti siitä oli apua, joten se oli vain hyvä homma. (kerrankin musta on hyötyä)