Sotavasara.net

Lehti putosi ruskan värittämästä puusta, tuuli otti sen syliinsä ja kuljetti sitä hellästi. Vihreään verhoutunut hahmo kulki hiljaa pitkin polkua jokaisella askeleella siirtäen lehtiä jotka luonto tuohon oli tiputtanut. Kaksois-aurinkojen valo punertui poikkeuksellisen lähellä toisiaan kiertävien kaksosten laskiessa. Oli kumma kuinka katkeran suloinen jopa kaunis maisema muuttui pelottavaksi aurinkojen laskiessa. Mutta kulkija ei tästä välittänyt vaan jatkoi kävelemistään.

Boltterin perä taittoi harvinaisen aurinkojen rinnakkain laskun viimeiset säteet. Varjot ensin pitenivät ja katosivat, kunnes taas kasvoivat kuun noustessa, samalla nousivat metsän monet yö-eläimet, jotka syksyn kynnyksellä, kuten päivä-eläimetkin, varautuivat planeetan pitkään talveen. Yksikään niistä ei huolestuttanut kulkijaa. Häntä huolestuttivat aivan toiset asiat. Ei se sotakaan mikä planeetan toista puoliskoa riivasi voinut ylittää huolta mikä sotilaan päässä pyöri.

Yön äänet voimistuivat, sotilas pystyi myös laskeutuvan yön äänistä eroittamaa kaukaa taistelun äänen laskeutumisalusten osumiset maahan, mutta hän ei enää edes huolehtinut valastaan keisarille, jonka oli liittyessään antanut. Mies vain jatkoi kävelyään kohti kaukaisuutta. Hänen mieleensä alkoi nousta vanhoja muistoja, muistoja kaukaisesta ajasta jolloin hän oli ollut vain lapsi, juossut näissä metsissä planeetan pitkänä keväänä, astellut nuorena rakkaansa kanssa tällä polulla kesällä ja nyt käveli yksin tällä polulla aikuisena.

Polku loppui aukiolle, jonka keskellä erottui ränsistyneen talon tumma silhuetti. Se ei näyttänyt taistelun vaurioittamalta vaan ajan kuluttamalta. Kummastus valtasi sotilaan. Eihän hänen lähdöstään kuitenkaan ollut kuin muutama vuosi. Vai oliko hän kadottanut ajantajunsa temppelissä. Sotilas lähestyi rauniota, nähden kolme sammaleen peittämää hautakiveä talon kupeessa. Hänet valtasi tunne, jota ei ollut tuntenut pitkään aikaan; suru. Sotilas käveli hiljaa kohti kiviä. Pyyhki sammalet kivien päältä, nähden rakkaidensa nimet kaiverrettuna niihin.

Hän kääntyi takaisin kohti polkua, jätettyään sametin-vihreän kuluneen viittansa kauimmaisen hautakiven eteen, viimeisen palasen menneisyyttään. Nyt tumman punainen suoja panssari näkyi kultaisten olkapään suojusten kiiltäen hämärässä kuun valossa. Nyt hän tiesi mikä oli maksu kuulua tähän Mariini veljeskuntaan ja samalla hän oli suorittanut viimeisen kokeensa. Hän tulisi olemaan valmis liittymään veljeskunnan täydelliseksi jäseneksi.



Tässä vähän tarinaa jätän tässä paljon auki Chapteristä, koska tarkoituksena on että toi gore red&kulta on mun chapterin perus väritys, ja tää on tämmönen sivutarina kunnollista taustatarinaa ja tapoja vääntäessä...Mielipiteitä myös Chapterin nimestä: Autumn hawks

Sujuvaa ja kuvailevaa tekstiä Lisää vain kirjoittamaan.

Lyhyt, mutta todella hyvin kirjoitettu. Eipa taida kovin moni mariini tuossa vaiheessa enään perhettään ajatella, mutta ainahan sitä erilainen sälli sekaan mahtuu, jopa mariineihin.

Lyhyt, mutta todella hyvin kirjoitettu. Eipa taida kovin moni mariini tuossa vaiheessa enään perhettään ajatella, mutta ainahan sitä erilainen sälli sekaan mahtuu, jopa mariineihin.

Tässä on samanlaista otetta kun sun englanninkielisissäkin tarinoisaa. Taitavat vaan saada kotimaankielellä kirjoitetut tarinat enemmän yleisöä täällä sotavasarassa.

Haikea tunnelma ja syksy välittyivät selkeänä mieleeni tätä lukiessa. Ehkä ikkunan takana ruskassa hohtava vaahtera vielä vahvisti fiilistä. Hienosti kuitenkin tunnelmoitu.

Tähän on siis tulossa jatkoa, vai julkaisetko seuraavaksi chapterisi virallisen taustatarinan? Autumn Hawks - sopivan syksyinen nimi niille puolukanpunaisille mariineillesi.

Tässä tarinassa pituus ei ole merkitse mitään. Kuvailu oli niin loistavaa, että melkein tunsin itse käveleväni mariinin rinnalla auringon laskiessa selkäni takana. Tämäntasoisesta tekstistä on tosin huomautettava, että jokainen sana, jossa oli yhdysmerkki (-), on yhdyssana ilman mitään viivoja. Samoin on suojapanssari. Huomautan tästä vain sen takia, että sotun tavallisen tuuban rinnalla tämä todellakin hipoo täydellisyyttä ja olisi sääli pilata se muutamalla kirjoitusvirheellä.

No saatinhan sitä kuvailua tarinoihin ja tässä sitä oli oikein parikin kiloa ja grammoja päälle.

Himskatin hyvä tarina, mutta lyhty, perhanan lyhyt. Jos seuraava tarina on kolmekin kertaa pitempi ja säiltyttää saman tunnelman. Kun luki tätä tarinaa, tuntui kuin olisi ollut elokuvateatterissa tai vastaavassa. Eipä muuta, jatka kirjoittamista!

Sopuli kuittaa