Myrsky (1-6)
Lähetetty: Ma 21.11.2005 15:46
SkrixEdit/: tämä siis jatkoa tarinalle "viisi palkkionmetsästäjää"
Kaukana Vanhasta Maailmasta, Maailmanreunavuorten ja Kislevin tuolla puolen sijaitsivat Jättömaat, demonien, kurganien ja mutanttien saastuttamat alueet. Alueen keskellä, maailman navalla, oli muinaisten koneiden ympäröimä portti – portti, jonka takana oli Tyhjyys, Kaaoksen syntypaikka. Nyt portista virtasi hiljalleen purppuraista ja mustaa savua. Utulonkareet kietoutuivat toisiinsa, muodostaen ensin kapean, mutta nopeasti paksunevan ja ylöspäin kohoavan pylvään. Suuria, kaikenvärisiä salamoita purkautui esiin aina välillä, järisyttäen maata. Matalaa, demonista murinaa pitäen patsas lopulta lopetti kohoamisensa ja alkoi levitä. Pylväs työntyi korkeuksissa nopeasti kasvavaan pilveen. Sitten usvan tulo loppui ja kauhistuttava pilvi oli valmis. Hitaan uhkaavasti se lähti valumaan etelään.
XXX
Valtava rattaisto kitisi ja kolisi avatessaan valtavia vaskiovia. Skaven luimisti korviaan ja pidätti tarvetta erittää pelonhajua. Valtavin tahdonvoiman ponnistuksin se pakotti itsensä astumaan sisään. Sitten ovet työntyivät kiinni. Sali oli täynnä ahertavia skaveneita. Orjat käyttelivät kampia ja painelivat palkeita. Insinöörikokelaat ja työnjohtajat ohjeistivat niitä piirustukset kourissaan. Aina välillä jossain räjähti ja kuului orjien kirkaisuja. Ahjoista hohkaava kuumuus oli musertava. Hän jatkoi luikkimista eteenpäin, väistellen edestakaisin heiluvia mäntiä ja kampia. Hän kääntyi ympäri ja näki suuren rautapuomin heilahtavan kohti. Sielunsa silmin hän näki päänsä halkeavan, kuin ylikypsän hedelmän. Sitten vahva koura kiskaisi hänet alta - juuri ajoissa. Yli-insinööri Kringin Vaskisilmä tuijotti häntä mekaanisella katseellaan. Tarinan mukaan hän oli menettänyt oikeat silmänsä sotakoneen räjähtäessä. Näppärä skaven oli kuitenkin tehnyt itselleen entistä ehommat. Niillä huhuttiin olevan ties minkälaisia voimia.
”Kuriiri-kuriiri, oletan?” Kringin kysyi vinkuvalla äänellään, yhä pidellen pelastamaansa rottamiestä lujasti.
”Kyllä-kyllä, oi viisaista kyvykkäin!” nyt myskiltä haiseva kuriiri vikisi ja ojensi vapisten haurasta kääröä.
Kringin avasi käärön ja luki sen nopeasti läpi. Kauhuissaan kuriiri katsoi, kuinka raivon punainen hehku kirkastui mekaanisten silmien kuperissa linsseissä.
”Sarvekas Rotta kirotkoon Dreex-skreexin ja kaikki Eshinit! Ette osaa mitään! Minua ei kiinnosta löysittekö sen kirotun varkaan vai ette, vaan haluan kirotun avaimeni!”
Kringin repi käärön ja söi palaset. Sitten hän tarttui sätkivään kuriiriin ja teki tälle saman tempun.
Nuollen verta huuliltaan, Vaskisilmä tarttui kupariseen putkeen ja rääkyi: ”Kuuleko kolmospaja, kuuleko kolmospaja?”
Hetken päästä putkesta kuului vastaus: ”kolmospaja kuuntelee, oi nerokkuuksista mahtavin!”
”Flink! Onko Ryömijä valmis lähtöön-lähtöön?”
”Kyllä, oi teidän karvainen mestariutenne!”
”Hyvä-hyvä! Lähdemme viiden rotanjuoksun jälkeen!”
XXX
Pilke katseli peiliin. Hän näki siellä kauniin, nuoren naisen. Hän ihasteli kuvajaista ja tajusi sen sitten esittävän häntä itseään. Hän katsoi käsiään: karva ja pedonkynnet olivat poissa! Hän katsoi vartaloaan: ei turkkia. Hän kääntyi ympäri ja huomasi pienen hännäntöpönsäkin kadonneen. Hän koetti kasvojaan ja alkoi kikattaa – kuonokin oli poissa. Hän oli ihminen, ei peto! Enää ei hänen tarvitsisi pelätä ja piileskellä!
Sitten hänen jalkansa pettivät ja hän putosi kontilleen. Hän yritti kömpiä takaisin pystyyn, mutta huomasi sen olevan mahdotonta. Hämmentyneenä hän alkoi uikuttaa. Uikuttaa! Hän katsoi peiliin ja näki siellä suuren, pähkinänvärisen koiran - tai pikemminkin sakaalin. Hänen teki mieli itkeä, muttei hän osannut, siksipä hän alkoikin ulvoa.
Äkkiä hän huomasikin olevansa metsässä. Puiden takaa välkähteli soihtujen valoa ja kuului huutoja. Miekkojen ja keihäiden terät kimalsivat liekkien valaisemina. Tummia hahmoja tulvi esiin, huutaen ja viittoen. Pilke hätääntyi ja lähti juoksuun. Nuoliryöppy ropisi maahan hänen takanaan. Vinkaisten hän kiristi tahtia.
Silmät kauhusta laajenneina Pilke ryntäili päättömästi, väistellen puita ja oksia, jotka nekin tuntuivat tavoittelevan häntä. Vaikka hän pinkoi miten kovaa, aina hahmot tuntuivat olevan lähempänä ja lähempänä.
Sitten hän tuli ulos metsästä. Pilke kääntyi ympäri katsomaan metsään ja alkoi perääntyä nähdessään lähestyvän hahmojen piirin. Hänen takanaan oli pelkkä ruohon peittämä kieleke. Ja pitkä pudotus. Hahmot kohottivat aseensa. Sitten kieleke petti ja Pilke putosi. Hahmo kurkisti alas hänen peräänsä ja pilvien takaa tulevat kuut paljastivat sen kasvot.
”Sinä?” Pilke kysyi ja osui sitten veteen.
XXX
Pärskien ja syljeskellen Pilke nousi istumaan. Ciceron virnistävät kasvot tervehtivät häntä. Pilke huomasi sangon puolituisen kädessä ja murisi: ”Cicer! Haiseva koira! Odota vaan kun pääse jalkeille!”
Cicero vain hymyili ja huikkasi: ”sinuna minä en haukkuisi ketään ’haisevaksi koiraksi’”.
Muka suuttuen Pilke heilautti käpäläänsä ja Cicero kyykistyi väistääkseen. Kuului repeytyvän kankaan ääntä. Cicero poimi lakkinsa maasta ja tutki siihen ilmestyneitä viiltoja: ”hei, se oli minun lempilakkini!”
XXX
Bono ja Hakim istuivat vankkurien kuskinpenkillä. Verkkaisesti kärryt etenivät tietä myöten keikkuen ja pomppien jokaisesta kuopasta ja kumpareesta. Hakim oli kalpea.
”On siinä meillä merirosvo! Merisairaana kuin ei olisi laivalla koskaan käynytkään!” Bono naurahti.
Hakim mulkaisi Bonoa synkästi. ”Emme ole merella. Johtopaatos, en voi olla merisairas. Tama on kirottua kulkutautia sielta haisevasta tavernasta!”
”Ihan kuten haluat…”, Bono aloitti, mutta vankkureista kuuluva mekkala vaiensi hänet. Hän raotti verhoa ja kurkisti sisään: Cicero oli selällään jauhojen peittämänä lattialla ja hakkasi häntä nilkkaan purevaa Pilkettä puukauhalla päähän. Bono huokaisi ja kömpi erottamaan riitapukarit toisistaan.
”Lapset, lapset! Leikitäänpä kiltisti!”
”Cicero kaatoi vettä niskaani!”
”Pilke pilasi hattuni!”
”Cicero löi minua pannulla!”
”Pilke tunki minut jauhosäkkiin!”
”Äh, olkaa jo hiljaa ja menkää itseenne! Isot ihmiset! Tai no… mmm… pieni puolituinen ja melko iso mutantti…”
”Minä olen kylläkin iso puolituiseksi!”
”Melko iso? Olenko muka lihava!”
Sekalaisten pikkuesineiden kuuron saattelemana Bono pakeni takaisen Hakimin viereen. Hänen leukansa kuitenkin loksahti auki levittäytyvän näkymän edessä: valtaisa meri mustia raunioita työntyi esiin maanpovesta, kuin itse maa olisi jonkinlaisen taudin kourissa ja paiseiden ja visvan peittämä. Maassa oleva valkea lumi vain korosti vaikutelmaa. Savukiharoita nousi sieltä täältä ja ilmassa leijui kuoleman ja saastan löyhkä. Ilma oli raskasta, kuin paikan pahuus olisi siihen kietoutunut. Korppeja – niin eläviä, kuin epäkuolleitakin – liiteli raakkuen kaupungin yllä. He olivat saapuneet Mordheimiin.
XXX
Harmaaseen puettu soturi kulki mustuneiden raunioiden seassa. Pitkän haltian saappaat ja tukena käytetty pitkämiekka jättivät paksuun hankeen jäljet, mutta pitkä viittaa laahasi ne heti umpeen – Mordheimissa harva halusi jättää jälkeensä vanan seurattavia jälkiä.
Oli aivan hiljaista. Muutama yksinäinen lumihiutale leijaili maahan. Jossain raakkui korppi. Sitten sekin vaikeni.
Askel askeleelta haltia raahautui lumessa. Viiteen päivään ei hän ollut saanut unta. Aina kun hän ummisti silmänsä, muistot palasivat, eikä Mordheimissa kukaan itkenyt itseään uneen. Mutta hän selviäisi. Pitempiäkin aikoja hän oli valvonut ja aina selvinnyt. Talvet olivat aina kuitenkin pahimmat – ne herättivät muistot. Muutama kyynel vieri poskelta hangelle. Jospa vain… jospa vain hän voisi unohtaa! Mutta julma oli maailma, eikä antanut hänelle unohdusta.
Alkoi sataa lunta.
Kaukana Vanhasta Maailmasta, Maailmanreunavuorten ja Kislevin tuolla puolen sijaitsivat Jättömaat, demonien, kurganien ja mutanttien saastuttamat alueet. Alueen keskellä, maailman navalla, oli muinaisten koneiden ympäröimä portti – portti, jonka takana oli Tyhjyys, Kaaoksen syntypaikka. Nyt portista virtasi hiljalleen purppuraista ja mustaa savua. Utulonkareet kietoutuivat toisiinsa, muodostaen ensin kapean, mutta nopeasti paksunevan ja ylöspäin kohoavan pylvään. Suuria, kaikenvärisiä salamoita purkautui esiin aina välillä, järisyttäen maata. Matalaa, demonista murinaa pitäen patsas lopulta lopetti kohoamisensa ja alkoi levitä. Pylväs työntyi korkeuksissa nopeasti kasvavaan pilveen. Sitten usvan tulo loppui ja kauhistuttava pilvi oli valmis. Hitaan uhkaavasti se lähti valumaan etelään.
XXX
Valtava rattaisto kitisi ja kolisi avatessaan valtavia vaskiovia. Skaven luimisti korviaan ja pidätti tarvetta erittää pelonhajua. Valtavin tahdonvoiman ponnistuksin se pakotti itsensä astumaan sisään. Sitten ovet työntyivät kiinni. Sali oli täynnä ahertavia skaveneita. Orjat käyttelivät kampia ja painelivat palkeita. Insinöörikokelaat ja työnjohtajat ohjeistivat niitä piirustukset kourissaan. Aina välillä jossain räjähti ja kuului orjien kirkaisuja. Ahjoista hohkaava kuumuus oli musertava. Hän jatkoi luikkimista eteenpäin, väistellen edestakaisin heiluvia mäntiä ja kampia. Hän kääntyi ympäri ja näki suuren rautapuomin heilahtavan kohti. Sielunsa silmin hän näki päänsä halkeavan, kuin ylikypsän hedelmän. Sitten vahva koura kiskaisi hänet alta - juuri ajoissa. Yli-insinööri Kringin Vaskisilmä tuijotti häntä mekaanisella katseellaan. Tarinan mukaan hän oli menettänyt oikeat silmänsä sotakoneen räjähtäessä. Näppärä skaven oli kuitenkin tehnyt itselleen entistä ehommat. Niillä huhuttiin olevan ties minkälaisia voimia.
”Kuriiri-kuriiri, oletan?” Kringin kysyi vinkuvalla äänellään, yhä pidellen pelastamaansa rottamiestä lujasti.
”Kyllä-kyllä, oi viisaista kyvykkäin!” nyt myskiltä haiseva kuriiri vikisi ja ojensi vapisten haurasta kääröä.
Kringin avasi käärön ja luki sen nopeasti läpi. Kauhuissaan kuriiri katsoi, kuinka raivon punainen hehku kirkastui mekaanisten silmien kuperissa linsseissä.
”Sarvekas Rotta kirotkoon Dreex-skreexin ja kaikki Eshinit! Ette osaa mitään! Minua ei kiinnosta löysittekö sen kirotun varkaan vai ette, vaan haluan kirotun avaimeni!”
Kringin repi käärön ja söi palaset. Sitten hän tarttui sätkivään kuriiriin ja teki tälle saman tempun.
Nuollen verta huuliltaan, Vaskisilmä tarttui kupariseen putkeen ja rääkyi: ”Kuuleko kolmospaja, kuuleko kolmospaja?”
Hetken päästä putkesta kuului vastaus: ”kolmospaja kuuntelee, oi nerokkuuksista mahtavin!”
”Flink! Onko Ryömijä valmis lähtöön-lähtöön?”
”Kyllä, oi teidän karvainen mestariutenne!”
”Hyvä-hyvä! Lähdemme viiden rotanjuoksun jälkeen!”
XXX
Pilke katseli peiliin. Hän näki siellä kauniin, nuoren naisen. Hän ihasteli kuvajaista ja tajusi sen sitten esittävän häntä itseään. Hän katsoi käsiään: karva ja pedonkynnet olivat poissa! Hän katsoi vartaloaan: ei turkkia. Hän kääntyi ympäri ja huomasi pienen hännäntöpönsäkin kadonneen. Hän koetti kasvojaan ja alkoi kikattaa – kuonokin oli poissa. Hän oli ihminen, ei peto! Enää ei hänen tarvitsisi pelätä ja piileskellä!
Sitten hänen jalkansa pettivät ja hän putosi kontilleen. Hän yritti kömpiä takaisin pystyyn, mutta huomasi sen olevan mahdotonta. Hämmentyneenä hän alkoi uikuttaa. Uikuttaa! Hän katsoi peiliin ja näki siellä suuren, pähkinänvärisen koiran - tai pikemminkin sakaalin. Hänen teki mieli itkeä, muttei hän osannut, siksipä hän alkoikin ulvoa.
Äkkiä hän huomasikin olevansa metsässä. Puiden takaa välkähteli soihtujen valoa ja kuului huutoja. Miekkojen ja keihäiden terät kimalsivat liekkien valaisemina. Tummia hahmoja tulvi esiin, huutaen ja viittoen. Pilke hätääntyi ja lähti juoksuun. Nuoliryöppy ropisi maahan hänen takanaan. Vinkaisten hän kiristi tahtia.
Silmät kauhusta laajenneina Pilke ryntäili päättömästi, väistellen puita ja oksia, jotka nekin tuntuivat tavoittelevan häntä. Vaikka hän pinkoi miten kovaa, aina hahmot tuntuivat olevan lähempänä ja lähempänä.
Sitten hän tuli ulos metsästä. Pilke kääntyi ympäri katsomaan metsään ja alkoi perääntyä nähdessään lähestyvän hahmojen piirin. Hänen takanaan oli pelkkä ruohon peittämä kieleke. Ja pitkä pudotus. Hahmot kohottivat aseensa. Sitten kieleke petti ja Pilke putosi. Hahmo kurkisti alas hänen peräänsä ja pilvien takaa tulevat kuut paljastivat sen kasvot.
”Sinä?” Pilke kysyi ja osui sitten veteen.
XXX
Pärskien ja syljeskellen Pilke nousi istumaan. Ciceron virnistävät kasvot tervehtivät häntä. Pilke huomasi sangon puolituisen kädessä ja murisi: ”Cicer! Haiseva koira! Odota vaan kun pääse jalkeille!”
Cicero vain hymyili ja huikkasi: ”sinuna minä en haukkuisi ketään ’haisevaksi koiraksi’”.
Muka suuttuen Pilke heilautti käpäläänsä ja Cicero kyykistyi väistääkseen. Kuului repeytyvän kankaan ääntä. Cicero poimi lakkinsa maasta ja tutki siihen ilmestyneitä viiltoja: ”hei, se oli minun lempilakkini!”
XXX
Bono ja Hakim istuivat vankkurien kuskinpenkillä. Verkkaisesti kärryt etenivät tietä myöten keikkuen ja pomppien jokaisesta kuopasta ja kumpareesta. Hakim oli kalpea.
”On siinä meillä merirosvo! Merisairaana kuin ei olisi laivalla koskaan käynytkään!” Bono naurahti.
Hakim mulkaisi Bonoa synkästi. ”Emme ole merella. Johtopaatos, en voi olla merisairas. Tama on kirottua kulkutautia sielta haisevasta tavernasta!”
”Ihan kuten haluat…”, Bono aloitti, mutta vankkureista kuuluva mekkala vaiensi hänet. Hän raotti verhoa ja kurkisti sisään: Cicero oli selällään jauhojen peittämänä lattialla ja hakkasi häntä nilkkaan purevaa Pilkettä puukauhalla päähän. Bono huokaisi ja kömpi erottamaan riitapukarit toisistaan.
”Lapset, lapset! Leikitäänpä kiltisti!”
”Cicero kaatoi vettä niskaani!”
”Pilke pilasi hattuni!”
”Cicero löi minua pannulla!”
”Pilke tunki minut jauhosäkkiin!”
”Äh, olkaa jo hiljaa ja menkää itseenne! Isot ihmiset! Tai no… mmm… pieni puolituinen ja melko iso mutantti…”
”Minä olen kylläkin iso puolituiseksi!”
”Melko iso? Olenko muka lihava!”
Sekalaisten pikkuesineiden kuuron saattelemana Bono pakeni takaisen Hakimin viereen. Hänen leukansa kuitenkin loksahti auki levittäytyvän näkymän edessä: valtaisa meri mustia raunioita työntyi esiin maanpovesta, kuin itse maa olisi jonkinlaisen taudin kourissa ja paiseiden ja visvan peittämä. Maassa oleva valkea lumi vain korosti vaikutelmaa. Savukiharoita nousi sieltä täältä ja ilmassa leijui kuoleman ja saastan löyhkä. Ilma oli raskasta, kuin paikan pahuus olisi siihen kietoutunut. Korppeja – niin eläviä, kuin epäkuolleitakin – liiteli raakkuen kaupungin yllä. He olivat saapuneet Mordheimiin.
XXX
Harmaaseen puettu soturi kulki mustuneiden raunioiden seassa. Pitkän haltian saappaat ja tukena käytetty pitkämiekka jättivät paksuun hankeen jäljet, mutta pitkä viittaa laahasi ne heti umpeen – Mordheimissa harva halusi jättää jälkeensä vanan seurattavia jälkiä.
Oli aivan hiljaista. Muutama yksinäinen lumihiutale leijaili maahan. Jossain raakkui korppi. Sitten sekin vaikeni.
Askel askeleelta haltia raahautui lumessa. Viiteen päivään ei hän ollut saanut unta. Aina kun hän ummisti silmänsä, muistot palasivat, eikä Mordheimissa kukaan itkenyt itseään uneen. Mutta hän selviäisi. Pitempiäkin aikoja hän oli valvonut ja aina selvinnyt. Talvet olivat aina kuitenkin pahimmat – ne herättivät muistot. Muutama kyynel vieri poskelta hangelle. Jospa vain… jospa vain hän voisi unohtaa! Mutta julma oli maailma, eikä antanut hänelle unohdusta.
Alkoi sataa lunta.
jos Al tulisi takaisin jonkun palkkasoturijoukon kera kostamaan 
no pittää vissin ootella 3 jaksoa