Pako

[Polku]

Kuinka kauan aikaa olikaan kulunut. Aina niin kylmä betoninen seinä oli täyttynyt merkinnöistäni jo kauan sitten. Kuinka kauan olikaan siitä kun viimeksi näin toisen ihmisen? Kuinka kauan siitä kun näin viimeksi auringon muutenkin kuin liki läpinäkymättömän pienen ikkunan läpi? Oven alta kajastavaan valoon ilmestyi varjo kun vartija tuli tuomaan minulle aterian, tai jos sitä sellaiseksi voisi kutsua. Vangeille ei tarjoiltu ylellisyyksiä, vain limaista puuromaista keittoa, mistä kaikesta huolimatta vatsani oli oppinut olemaan kiitollinen. Joskus saan itseni kiinni ajattelemasta itsemurhaa, mutta en ole vielä tarpeeksi epätoivoinen, että sellistäni löytyvillä esineillä siihen ryhtyisin.

Seinään piirtämäni naama hymyilee ivallisesti aina kun avaan silmäni. Joskus haluaisin sotkea sen, mutta se on ainoa ystäväni ehkä ainoa asia, joka on auttanut minua säilyttämään edes sen pienen järjen rippeen mikä minulla on tähteellä. ”HMPH, järjen” naurahdan puoli ääneen, ”tässä minä puhun seinälle”. Vaikka vankilan seinät olivat paksut, pystyin kuulemaan tuskan ja hulluuden kiljahdukset naapuri selleistäni. Ja vartioiden askeleet, kun he saapuivat vaientamaan huutajan. Joskus öisin voisin vaikka vannoa kuulevani koko vankilakompleksin sydämen lyönnit sotkeutuneena yhteen vaimeaksi kuminaksi.

Taas varjo kulkee oveni alta kajastavan valon poikki. Ei toivoa. Miksi minut tänne teljettiin? En saanut vastausta mieleeni, oli kuin muistissani olisi ollut musta aukko siinä kohdassa imien muistojani molemmilta puolilta sitä. Olin alkuaikoina monesti kironnut keisaria tästä epäoikeudenmukaisuudesta, mutta se oli johtanut vain pitkiin kuulusteluihin joissa yritettiin todeta minut kaaoksen agentiksi. En koskaan tajunnut miksi minua ei vain tapettu kuten muita joita epäillään petoksesta. Ehkä he vain haluavat minun kärsivän. Nojauduin sellini sinisen ja ruosteen sävyissä kukkivaan oveen. Yritin kuulla mitä vartijani keskustelivat. Ei kuiskaustakaan, vain askeleita, askeleita kaukaa, askeleita läheltä, kaikuja, kaukaisia kuiskauksia. Kuiskauksia, nuo äänet päässäni olivat viime-aikoina voimistuneet.

Putosin. Ilmavirta puhalsi hiukseni ylöspäin, näin kuinka pilvi väistyi auringon edestä ja tunsin sen lämmön ihollani. Tiesin näkeväni unta. Putoamiseni jatkui. Pilvet liikkuivat hiljaa, kunnes en enää pudonnut. Pimeys. Näin puut näin ruohon, tuon vihreän mitä en ollut nähnyt vuosiin. Yritin kääntää päätäni mutta kipu sai minut kääntämään sen takaisin suoraan. Kipu? Olinko enää varma näinkö vain unta? Laine kosketti jalkapohjaani, vaatteeni tuntuivat märiltä. Olen varma että kohta herään tuijottaen samaa ilkkuvaa naamaa sellini seinässä. Kipua alkoi tuntua muutenkin kuin vain liikkuessa, pistävää rinnassa, käsissä selässä, jaloissa. Yritin nousta, kaaduin. Oliko tämä totta vai olinko viimein seonnut? Ei, ei se olisi näin kaunista. Suljin silmäni. Näin sellini seinän.

”Se ei ollut unta eikä totta” kuiskasin ystävälleni seinässä. Ruoka oli taas työnnetty selliini ovessa olevasta luukusta. Söin sen. Tuo ’uni’ jäi vaivaamaan mieltäni. Olin kyllä ennenkin kokenut erilaisia todentuntuisia unia, mutta ei koskaan ennen mitään tällaista. Oliko se enne? Ei, oli parempi vain tunnustaa se harhaksi, jonka pysyin pistämään orastavan hulluuden tiliin. Vai olisiko mahdollista tulla hulluksi tiedostaen sen. Kerroin aatteeni ystävälleni seinässä, se vastasi vain merkityksettömällä hiljaisuudella. ”No turha minun on sitä sinulta kysyä, minä se meistä filosofi olen” totesin sitten seinälle. Kävin makuulle kylmälle kivipedilleni. Sydämen lyöntien humina tuntui voimakkaammalta kuin aikaisemmin. Annoin sen olla.

Taas yksi aamu tietojeni mukaan kuukausi viimeisestä kiintopisteestä, näystä ulkoilmasta.
Olin luonut uuden kalenterin alkaen tuosta näystä saadakseni ajantajuni edes jotenkin kohdalleen. Olin alkanut epäillä ikkunasta kajastavaa valoa keinovaloksi. Mutta miksi vasta nyt, iäisyydeltä tuntuvan ajan jälkeen? Nyt sydämen lyöntien humina tuntui jo aamulla. Se jatkoi voimistumistaan päivän edetessä kunnes tiesin, etten vain kuvitellut. Illalla lattia jo tärisi ja pystyin erottamaan yksittäisiä lyöntejä. Askeleita käytävältä kuului useammin ja ne olivat kiireisempiä. Kävin jälleen nukkumaan. Valtava jyrähdys herätti minut. Käytävältä kuului huutoja, nopeita askelia, vartijat avasivat sellien ovia. Jokaisen oven avauksen jälkeen kuului laukaus.

Siirryin oven viereen juuri ennen kuin se avattiin. Terävä lyönti vartijaa leukaan tainnuttaa hänet. Poimin nopeasti hänen aseensa ja syöksyn ovesta ulos. Käytävällä ei näy muita, vain avonaisia sellejä. Toinen räjähdys. Alan juosta kohti toista päätyä, tuntuu kuin selliosastoni olisi äärettömän pitkä. Kuinka kauan olikaan siitä kun olin viimeksi edes haaveillut paosta. Jatkan juoksemistani kohti hiljalleen suurenevaa ovea osastoni päässä. Potkaisen oven auki vain nähdäkseni yhtä suuren osaston kuin omanikin. Jokaisen sellin sininen ja ruosteen kukittama ovi on auki. Verta, kuolemaa. Riutuneita vankeja lojuu jokaisessa sellissä.

Luoti viheltää korvani vierestä leikaten pienen palasen ahnaaseen kitaansa. Vihlova kipu rinnassa. Katson kättäni joka on refleksinä siirtynyt peittämään kipeää kohtaa, se on veressä. Vedän liipaisimesta päästäen omat saalistajani ulos aseeni piipusta, ja jatkan juoksua. Juoksen juuri tappamani vartijan ruumiin ohi. Juoksen jälleen kohti hiljalleen suurenevaa ovea kohti. Tempaisen oven auki, raitis ilma saa minut kakomaan. Ne vuodet tunkkaisessa sellissä. Auringon valo sarastaa repeämästä seinässä. Kuljen sen eteen kuin kulkisin itse keisarin eteen. En edes uskalla katsoa. Jälleen vihlova kipu rinnassa. Käännyn kohti tulevaa tulta horjahtaen aukon reunalta.

Putoan. Ilmavirta puhaltaa hiukseni ylöspäin, näen kuinka pilvi väistyy auringon edestä ja tunnen sen lämmön ihollani. Tiedän etten näe unta. Putoaminen jatkuu. Pilvet liikkuivat hiljaa, kunnes en enää putoa. Pimeys. Näen puut, näen ruohon, tuon vihreän mitä en ole nähnyt vuosiin. Yritän kääntää päätäni, mutta käännän sen kivusta takaisin suoraan. Kipu. Olin vain varmempi etten näe unta. Laine koskettaa jalkapohjaani, vaatteeni tuntuvat märiltä. Kipua alkaa tuntua muutenkin kuin vain liikkuessa, pistävää rinnassa, käsissä, selässä, jaloissa. Yritän nousta, kaadun. Onko tämä totta vai olenko viimein seonnut? En enää välitä.

[Purola]

nättiä nättiä voin hyvin kuvitella seinään piirretyn naaman ja ankean sellin josta saattaisi löytyä vaikka vain juustohöylä jolla sitä itsaria pitäisi pakertaa kelpo tarina, en moiti.

[Scoundrel]

Darkpath kirjoittaa taas omaan peräänantamattomaan tyyliinsä tarinoita, joissa lukijan mielikuva aiheesta ei läheskään aina vastaa kirjoittajan tarkoitusta. Tässäkin tarinassa on monia tulkintoja niin päähenkilön mielenterveydestä kuin loppuratkaisustakin.
Eikä asioita ole turhaan selitelty ja muukin kädestäpitely on minimoitu. Henkilökohtaisesti pidän tällaisesta asenteesta.
All-in-all hyvä tarina. Pitkiä ja moniosaisia, joihin ilmestyy uutta pari kertaa viikossa, en yleensä jaksa edes lukea.

[Modsognir Surmavasara]

Kyllähän tuolle mielellään jatkoa lukisi...
Jotenkin tarina sai kyllä mielikuvituksen laukkaamaan oikein tehokkaasti. Näin sieluni silmin kaverin toteamassa seinässä olevalle naaman kuvalle että "Minähän se filosofi olen"