Ihmiskunta
Lähetetty: To 08.12.2005 18:08
Iltoja. Pitkästä aikaa tein turinaa tänne, katsellaan ollaanko ruosteessa. Voipi olla, mutta eipä se mitään. Tosiaan, tämä tarina tuo esille (tai ainakin pitäisi tuoda) omia tämänhetkisiä tuntemuksiani omasta elämästäni ja nykymaailmasta. Nopeasti tuli rustattua, mutta pitipä nyt pistää ihan ylös ajatuksia.
*****
Hänen askeleensa olivat kuin pienen lapsen, pehmeät ja kepeät. Nuo viattomasti lattiaan käyvät, paljaat jalkapohjat olivat vereslihalla ja kovettuneet hankauksesta, mutta pieni olento tepasteli eteenpäin kipua huomioimatta, kuin valontuoja, lämmönluoja ja onnellisuuden ruumiillistuma.
Risaiset villasukkien jäännökset roikkuivat hänen laihojen nilkkojensa ympärillä ja hänen likaiset housunsa olivat repeilleet ja tummuneet. Kuitenkin, tuo pieneksi pojaksi tunnistettava hahmo oli selvästikin iloinen, hänen silmänsä loistivat tyytyväisinä hienoisesti keittiöstä hohkavassa pehmeässä valossa ja täplittivät pienten tähtien lailla käytävän pimeyttä.
Se, minne poika oli matkalla, tuntui vielä vaikealta arvata. Astellessaan hän heilui puolelta toiselle puristelleen pulleahkoja sormiaan, ja ohittaessaan ovia, hän pysähtyi kunkin luokse pieneksi toviksi niin miettiväinen ilme kasvoillaan, kuin tuon ikäisellä vain voi olla. Näytti, kuin hän olisi pudistanut päätään närkästyneenä, ja muutaman väärän huoneen jälkeen hänen sinisten silmiensä pinta alkoi äkkiä väreillä. Hänen huulensa vääntyivät turhautuneeseen, pidätetyn itkun omaiseen asentoon, kun välkehtivä kyynel valui pitkin hänen sileää poskeaan tulen loimun muuttuessa nyt painostavaksi ja aivan liian kuumaksi.
Varjot pimensivät hänen silmänsä ja kietoivat pojan sisuksiinsa pienten askelten tahdin ollessa nyt hyvin epämääräistä ja horjuvaa. Tukahdutettu nyyhkytys oli ainut ääni pimeydessä, minkä olisi saattanut kuulla vain joku toinen aivan lähellä oleva. Äkkiä pikkumies seisahtui, käänsi kasvonsa oikealle ja näki taas yhden puuoven nousevan korkealle.
Poika naurahti. Ääni oli, kuin kenen tahansa hänen ikäisensä lapsen; iloinen ja hämmästynyt saman aikaa. Hänen ohuet huulensa vääntyivät liioittelemattomaan hymyyn niin, että hänen harvat valkeat hampaansa loistivat huoneesta katsottuina ikkunasta paistavassa kuunvalossa. Vanha puuovi oli raollaan ja pienokainen sai sen helposti auki astuessaan lähemmäs. Pelokas lapsi oli löytänyt vanhempansa, jotka pelastaisivat hänen yö kauhuilta ja tuudittaisivat hänet lämpimän syleilynsä kautta rakastavaan turvallisuuteen.
Oikealla seinustalla odotti tuo matalahko vuode, jossa kaksi henkilöä nukkui sikeästi; ohut peite kohoili tasaisesti ja levollisesti. Poika katsoi kaipaavasti sen suuntaan pitkän tovin, mutta taaskin päättäväisesti päätään pudistaen, käänsi katseensa toisaalle. Huoneen vasemmalla sivustalla, vasten kuunkirkasta seinää, nousi kehto, jonka yläosa oli peitetty ohuella, läpinäkyvällä, valkealla kangasharsolla. Poika nyökkäsi innokkaana ja asteli yhäkin epätasaisesti, mutta nopeasti sen luokse, nousi jakkaran avulla nukkujan yläpuolelle ja veti harson sivuun.
Kaunis tyttövauva torkkui rauhallisesti turvassa maailmankauhuilta ja hulluudelta, jonka turhat uskomukset nostavat heikkoihin ihmismieliin. Miten kaunis hän todella olikaan, tuo valkean valon ympäröimä messias, kuun hoivaama tulevaisuus, jonka kyltymätön rakkaudentarve olisi pystynyt hajottamaan, turmelemaan viattomien ihmisten elämät lailla helvetin legioonien.
Pieni poika tapitti sisartaan, joka niiskautti nenäänsä hiljaa. Kummallinen tunnelma tulvahti huoneeseen, kun poika laski hellästi kämmenselkänsä tytön kalpealle poskelle ja silitti sitä lempeästi. Vakavoitunut pienokainen hymyili taas, nyt entistäkin leveämmin.
Vertahyytävä kiljahdus räjähti ilmoille. Ääni oli niin kauhea, luonnoton ja mielipuolinen, että tuntui kuin näkymätön veitsi olisi viiltänyt poikki kuulijoiden kaulavaltimot. Sen yllätyksellisyys ja äkkinäisyys säpsähdytti vanhemmat suunniltaan heidät ponkaistessa yhtä aikaa pystyyn ja viskaten peitteensä sivuun. Äiti hengitti kiivaasti shokkitilassa ja kylmä hiki kimmelsi hänen kasvoillaan, kun isä purskahti samassa itkuun, kuin olisi nähnyt jonkun raiskaavat hänen vaimonsa kylmän, verisen ruumiin mielipuolinen hohde silmissään ja hengitys kiihottuneena läähättäen. Hiljaisuus peitti huoneen alleen, kauhistuneet vanhemmat eivät liikahtaneetkaan, he ikään kuin yrittivät saada todellisuudesta vahvistuksen unilleen, kamalille painajaisilleen, joiden mielettömyys ei antanut lainkaan armoa sille, mitä hiljaisuus äkkiä paljasti.
Tip, tap. Kuului pahaenteinen pisaroimisen ääni. Tip, tap. Musta tahra levisi huoneen toisessa päässä lattialle hitaasti, mutta varmasti. Tip, tap. Ääni voimistui heidän korvissaan ja iski päin kasvoja visuaalisesti kuoleman urkumusiikin säestäessä hirveää tapahtumaa. Liekit leimahtivat raivoissaan ja valaisivat paholaisen kiihkomieliset kasvot, jotka hehkuivat kuumien hiilten lailla, joiden huumaava kuumuus sai turhautumisen purkautumaan taas uutena parkaisuna.
Itse Piru tanssi riehakkaasti pienen tytön liekehtivän kehdon päällä silmittömästi käkättäen, kunnes kätensä heilautuksen viemänä, katosi verentahriman hunnun syövereihin. Kuun kelmeä hohde suorastaan pilkkasi yhteen ääneen parkaisevia vanhempia, jotka pinkaisivat juoksuun kohti pienen tyttärensä kehtoa, jonka yläpuolella yötuulessa heiluvaa veriroisketta hopeainen valokeila korosti karmaisevasti.
Ohut harso lähes repeytyi riekaleiksi pakkomielteisesti toimivien vanhempien riuhtoessa sitä pois tyttärensä ja heidän itsensä väliltä, ja samassa kun irvokas kangas väistyi, näky musersi heidät sisältäpäin ja salpasi heidän hengityksensä.
Äiti perääntyi epätoivoisena kirkuen ja villisti vapisten kyynelten juostessa alas hänen kalpeita poskiaan. Helvetti raivosi kehdossa, valkeat liinavaatteet olivat verenpunaiset ja kauhistuneeseen ilmeeseen jähmettyneen pikkutytön kasvot kuvastivat sairaalla tavalla kauhistuttavaa hämmennystä ja epätietoisuutta jonkin olennon liikuttaessa nopeasti pientä vartaloaan hänen vartalonsa päällä edestakaisin. Alaston pikkupojan keho oli hiestä ja verestä märkä sen tehdessä epäpyhää työtään avuttoman uhrinsa yllä, ja pienenpieni veitsi sen toisessa kädessä kiilsi väkivaltaisena tytön niskan tuntumassa. Kiihottunut läähätys kaikui huoneessa kehdon keinunnan päästävän vinkunan tahdissa, kuin protestina kaikelle hyvälle, mitä ihmiset olivat toisilleen tehneet.
Silmittömän murheen ja siitä nousevan raivon vallassa isä karjaisi näylle, jonka epäinhimillisyys viilsi hänen sieluaan, kuin hänen tyttärensä hurmeesta punainen esine. Näytti, kuin hän ei olisi pystynyt kerta kaikkiaan hyväksymään tätä, näky sai hänet veteläksi ja vain suurin ponnistuksen, hän pystyi saamaan itsensä liikkeelle. Uskomattoman voimallisesti hän tarttui pieneen poikaansa niskasta ja kiskaisi tämän kevyen ruumiin puolihuolimattomasti takaviistoon murheellisena ähkäisten. Huoneen toisesta päästä kuului inhottava rusahdus, ja jokainen pystyi kuvittelemaan väristen, mitä oli tapahtunut.
Äiti rojahti lattialle haudaten päänsä kämmeniinsä. Hänen itkunsa vaimeni nopeasti periksi annetuksi nyyhkytykseksi, mikä lähenteli pakonomaista kakomista, hän ei edes kuullut hänen miehensä murheellista luhistumista lattialle vilkaistuaan arasti tytärtään vain pienen hetken ajan.
Luonnoton nauru alkoi raikua huoneessa. Se kimpoili seinissä ja punoi mennessään hulluuden kepeitä säikeitä ympäriinsä ja hukutti vanhemmat alleen, kuten pikkutytön, jonka nyt veltto ruumis makasi hiljaa paikallaan äänettömän yötuulen heiluttamassa kehdossa. Puisia, keinuvia jalaksia pitkin juokseva verivirta johti punaisen langan lailla sairaan teon äärelle.
Tytön leikattu yöpaita oli siirretty syrjään niin, että se paljasti kamaluuden siekailematta yksityiskohdissa. Kolme syvää pistohaavaa rinnassa ja vatsassa vuosivat hiljaa viimeisetkin elämänrippeet ulos häpäistystä ruumiista. Pulleiden reisien väliin virtaava verinoro toi irvokkaasti esille taas yhden yksityiskohdan teossa ja päälaen taakse jäykistyneet käsivarret saivat pikkutytön näyttämään lähes huoramaiselta. Tuossa revityssä kuoressa asunut sielu oli turmeltu ja raiskattu, väkivalloin riistetty ja hyväksikäytetty.
Mielipuolinen nauru kaikui yhä kovemmin. Pienet siniset, tähtienlailla tuikkivat pisteet ilmestyivät näkyviin huoneen pimeässä nurkassa niin itsetyytyväisinä ja kiihottuneina. Yhä päätään pitelevä äiti kirkaisi turhautuneena naurun suuntaan, mutta se oli ylitsevuotavaa, se oli joka puolella, jopa hänen päänsä sisällä. Isä hengitti vaivalloisesti ja karjaisi kauhuissaan vaimonsa suuntaan, mutta hän ei pystynyt pääsemään hänen avukseen. Nauru haaleni kimeämmäksi, mutta se ei enää kaikunut. Nyt sen luonnottomuus nousi huippuunsa, sillä se todellakin kuulosti pienen lapsen naurulta.
Pienet kasvot ilmestyivät kuunvaloon leveästi hymyilleen. Hymyn leveys ja siitä tihkuva ilo oli suorastaan sanoinkuvaamattoman kuvottavaa ja tuskallista kohdata, eikä veriteosta jäänyt punainen läiskä hänen silmänsä ympärillä todellakaan muuttanut näkyä paremmaksi. Pieni poika kikatti villisti punertavat huulet sairasta hymyä korostaen, ja isän raskaasti hengittävä, itseään kokoava olemus hänen edessään ei saanut häntä liikahtamaankaan, vaikka miehen kasvoille hitaasti nouseva raivo tuntui korvaavan surun ja pelon. Ei, se tuntui juuri kumpuavan niiden aiheuttamasta järkytyksestä, ainut pakotie tästä kauheudesta.
”Halusit häntä. Eikö niin, isä”, pikku poika totesi hymyssä suin tasaisella, lähes tunteettomalla äänellä, vaikka hänen hilpeät kasvonsa viestittivät aivan muuta. Mutta nuo sanat olivat liikaa. Raivo ryöpsähti valtavana karjaisuna huoneeseen ja paloi voimakkaana, kuin helvetinrovio. Nopeasti isä nousi, nappasi samalla liikkeellä räsynukkemaisen poikansa mukaansa ja paiskasi hänet murhaavalla voimalla päin vastakkaista seinää. Pieni selkäranka murskaantui inhottavan äänen saattelemana ja poika tuntui melkein uppoavan seinään hänen heiveröisen kehonsa tuhoutuessa väkivaltaisesti miehen iskun voimasta.
Mutta edelleen hän hymyili. Nyt jopa entistäkin leveämmin, jos vain mahdollista. Tuikkivat silmät kiiluivat kirkkaita hänen isänsä nykivien kasvojen edessä pilkkaavina ja halveksivina. Mies ei näyttänyt ymmärtävän, mitä oli tehnyt ja vapisi kauttaaltaan tuijottaessaan kiinteästi poikansa muserrettua ruumista, kuin sitä ei olisi ollutkaan. Sitten poika raotti hiukan huuliaan ja niiden välistä pulppuavien sanojen myötä hän maalasi itsensä takaisin miehen todellisuuteen.
”Rakastin sisartani pienen hetken ajan. Mutta hän oli surkea, säälittävä loinen”, pieni poika totesi taas tasaisentunteettomasti. ”Siltikin, uskon että hänkin nautti yhteisestä hetkestämme niin vähän, kuin sitä kestikin.” Samassa aikuisen miehen kantapää upposi pienokaisen rintaan niin voimallisena, että se kaikessa raivossaan pirstoi pienen rintakehän inhottavasti mäiskähtäen ja luunsirpaleiden lävistäessä ihon sisältäpäin, pojan etupuolelle ilmestyi kuvottavasti sykkivä, syvä painauma.
Tuossa lyhyessä hetkessä lapsen ilme oli sulanut. Huulet laskeutuvat ja kapenivat kivuliaasti, silmät sumenivat ja laajenivat nykien hämmentyneinä. Pienokainen avasi suunsa, mutta ääntä ei kuulunut. Hän oli liian väsynyt itkeäkseen ja ojentuakseen rakasta isäänsä kohti. Tässä makaavan pienen pojan oli todellakin surmannut hänen oma isänsä. Viimeistään nyt, hän todellakin oli oman, rakkaan isänsä poika.
Viimeisillä hetkillään hänen pieni päänsä retkahti vasemmalle olkapäälleen ja seinään tarttuneen veri- ja kudoskimpun kuvastaessa syyttävästi maailmaa, hän ähkäisi niin hiljaa, että vain hänen isänsä pystyi edes kuvittelemaan, mitä hänen rakas poikansa yritti sanoa.
”Miksi…?”
Ja kaikenlainen kommentointi sallittua.
*****
Hänen askeleensa olivat kuin pienen lapsen, pehmeät ja kepeät. Nuo viattomasti lattiaan käyvät, paljaat jalkapohjat olivat vereslihalla ja kovettuneet hankauksesta, mutta pieni olento tepasteli eteenpäin kipua huomioimatta, kuin valontuoja, lämmönluoja ja onnellisuuden ruumiillistuma.
Risaiset villasukkien jäännökset roikkuivat hänen laihojen nilkkojensa ympärillä ja hänen likaiset housunsa olivat repeilleet ja tummuneet. Kuitenkin, tuo pieneksi pojaksi tunnistettava hahmo oli selvästikin iloinen, hänen silmänsä loistivat tyytyväisinä hienoisesti keittiöstä hohkavassa pehmeässä valossa ja täplittivät pienten tähtien lailla käytävän pimeyttä.
Se, minne poika oli matkalla, tuntui vielä vaikealta arvata. Astellessaan hän heilui puolelta toiselle puristelleen pulleahkoja sormiaan, ja ohittaessaan ovia, hän pysähtyi kunkin luokse pieneksi toviksi niin miettiväinen ilme kasvoillaan, kuin tuon ikäisellä vain voi olla. Näytti, kuin hän olisi pudistanut päätään närkästyneenä, ja muutaman väärän huoneen jälkeen hänen sinisten silmiensä pinta alkoi äkkiä väreillä. Hänen huulensa vääntyivät turhautuneeseen, pidätetyn itkun omaiseen asentoon, kun välkehtivä kyynel valui pitkin hänen sileää poskeaan tulen loimun muuttuessa nyt painostavaksi ja aivan liian kuumaksi.
Varjot pimensivät hänen silmänsä ja kietoivat pojan sisuksiinsa pienten askelten tahdin ollessa nyt hyvin epämääräistä ja horjuvaa. Tukahdutettu nyyhkytys oli ainut ääni pimeydessä, minkä olisi saattanut kuulla vain joku toinen aivan lähellä oleva. Äkkiä pikkumies seisahtui, käänsi kasvonsa oikealle ja näki taas yhden puuoven nousevan korkealle.
Poika naurahti. Ääni oli, kuin kenen tahansa hänen ikäisensä lapsen; iloinen ja hämmästynyt saman aikaa. Hänen ohuet huulensa vääntyivät liioittelemattomaan hymyyn niin, että hänen harvat valkeat hampaansa loistivat huoneesta katsottuina ikkunasta paistavassa kuunvalossa. Vanha puuovi oli raollaan ja pienokainen sai sen helposti auki astuessaan lähemmäs. Pelokas lapsi oli löytänyt vanhempansa, jotka pelastaisivat hänen yö kauhuilta ja tuudittaisivat hänet lämpimän syleilynsä kautta rakastavaan turvallisuuteen.
Oikealla seinustalla odotti tuo matalahko vuode, jossa kaksi henkilöä nukkui sikeästi; ohut peite kohoili tasaisesti ja levollisesti. Poika katsoi kaipaavasti sen suuntaan pitkän tovin, mutta taaskin päättäväisesti päätään pudistaen, käänsi katseensa toisaalle. Huoneen vasemmalla sivustalla, vasten kuunkirkasta seinää, nousi kehto, jonka yläosa oli peitetty ohuella, läpinäkyvällä, valkealla kangasharsolla. Poika nyökkäsi innokkaana ja asteli yhäkin epätasaisesti, mutta nopeasti sen luokse, nousi jakkaran avulla nukkujan yläpuolelle ja veti harson sivuun.
Kaunis tyttövauva torkkui rauhallisesti turvassa maailmankauhuilta ja hulluudelta, jonka turhat uskomukset nostavat heikkoihin ihmismieliin. Miten kaunis hän todella olikaan, tuo valkean valon ympäröimä messias, kuun hoivaama tulevaisuus, jonka kyltymätön rakkaudentarve olisi pystynyt hajottamaan, turmelemaan viattomien ihmisten elämät lailla helvetin legioonien.
Pieni poika tapitti sisartaan, joka niiskautti nenäänsä hiljaa. Kummallinen tunnelma tulvahti huoneeseen, kun poika laski hellästi kämmenselkänsä tytön kalpealle poskelle ja silitti sitä lempeästi. Vakavoitunut pienokainen hymyili taas, nyt entistäkin leveämmin.
Vertahyytävä kiljahdus räjähti ilmoille. Ääni oli niin kauhea, luonnoton ja mielipuolinen, että tuntui kuin näkymätön veitsi olisi viiltänyt poikki kuulijoiden kaulavaltimot. Sen yllätyksellisyys ja äkkinäisyys säpsähdytti vanhemmat suunniltaan heidät ponkaistessa yhtä aikaa pystyyn ja viskaten peitteensä sivuun. Äiti hengitti kiivaasti shokkitilassa ja kylmä hiki kimmelsi hänen kasvoillaan, kun isä purskahti samassa itkuun, kuin olisi nähnyt jonkun raiskaavat hänen vaimonsa kylmän, verisen ruumiin mielipuolinen hohde silmissään ja hengitys kiihottuneena läähättäen. Hiljaisuus peitti huoneen alleen, kauhistuneet vanhemmat eivät liikahtaneetkaan, he ikään kuin yrittivät saada todellisuudesta vahvistuksen unilleen, kamalille painajaisilleen, joiden mielettömyys ei antanut lainkaan armoa sille, mitä hiljaisuus äkkiä paljasti.
Tip, tap. Kuului pahaenteinen pisaroimisen ääni. Tip, tap. Musta tahra levisi huoneen toisessa päässä lattialle hitaasti, mutta varmasti. Tip, tap. Ääni voimistui heidän korvissaan ja iski päin kasvoja visuaalisesti kuoleman urkumusiikin säestäessä hirveää tapahtumaa. Liekit leimahtivat raivoissaan ja valaisivat paholaisen kiihkomieliset kasvot, jotka hehkuivat kuumien hiilten lailla, joiden huumaava kuumuus sai turhautumisen purkautumaan taas uutena parkaisuna.
Itse Piru tanssi riehakkaasti pienen tytön liekehtivän kehdon päällä silmittömästi käkättäen, kunnes kätensä heilautuksen viemänä, katosi verentahriman hunnun syövereihin. Kuun kelmeä hohde suorastaan pilkkasi yhteen ääneen parkaisevia vanhempia, jotka pinkaisivat juoksuun kohti pienen tyttärensä kehtoa, jonka yläpuolella yötuulessa heiluvaa veriroisketta hopeainen valokeila korosti karmaisevasti.
Ohut harso lähes repeytyi riekaleiksi pakkomielteisesti toimivien vanhempien riuhtoessa sitä pois tyttärensä ja heidän itsensä väliltä, ja samassa kun irvokas kangas väistyi, näky musersi heidät sisältäpäin ja salpasi heidän hengityksensä.
Äiti perääntyi epätoivoisena kirkuen ja villisti vapisten kyynelten juostessa alas hänen kalpeita poskiaan. Helvetti raivosi kehdossa, valkeat liinavaatteet olivat verenpunaiset ja kauhistuneeseen ilmeeseen jähmettyneen pikkutytön kasvot kuvastivat sairaalla tavalla kauhistuttavaa hämmennystä ja epätietoisuutta jonkin olennon liikuttaessa nopeasti pientä vartaloaan hänen vartalonsa päällä edestakaisin. Alaston pikkupojan keho oli hiestä ja verestä märkä sen tehdessä epäpyhää työtään avuttoman uhrinsa yllä, ja pienenpieni veitsi sen toisessa kädessä kiilsi väkivaltaisena tytön niskan tuntumassa. Kiihottunut läähätys kaikui huoneessa kehdon keinunnan päästävän vinkunan tahdissa, kuin protestina kaikelle hyvälle, mitä ihmiset olivat toisilleen tehneet.
Silmittömän murheen ja siitä nousevan raivon vallassa isä karjaisi näylle, jonka epäinhimillisyys viilsi hänen sieluaan, kuin hänen tyttärensä hurmeesta punainen esine. Näytti, kuin hän ei olisi pystynyt kerta kaikkiaan hyväksymään tätä, näky sai hänet veteläksi ja vain suurin ponnistuksen, hän pystyi saamaan itsensä liikkeelle. Uskomattoman voimallisesti hän tarttui pieneen poikaansa niskasta ja kiskaisi tämän kevyen ruumiin puolihuolimattomasti takaviistoon murheellisena ähkäisten. Huoneen toisesta päästä kuului inhottava rusahdus, ja jokainen pystyi kuvittelemaan väristen, mitä oli tapahtunut.
Äiti rojahti lattialle haudaten päänsä kämmeniinsä. Hänen itkunsa vaimeni nopeasti periksi annetuksi nyyhkytykseksi, mikä lähenteli pakonomaista kakomista, hän ei edes kuullut hänen miehensä murheellista luhistumista lattialle vilkaistuaan arasti tytärtään vain pienen hetken ajan.
Luonnoton nauru alkoi raikua huoneessa. Se kimpoili seinissä ja punoi mennessään hulluuden kepeitä säikeitä ympäriinsä ja hukutti vanhemmat alleen, kuten pikkutytön, jonka nyt veltto ruumis makasi hiljaa paikallaan äänettömän yötuulen heiluttamassa kehdossa. Puisia, keinuvia jalaksia pitkin juokseva verivirta johti punaisen langan lailla sairaan teon äärelle.
Tytön leikattu yöpaita oli siirretty syrjään niin, että se paljasti kamaluuden siekailematta yksityiskohdissa. Kolme syvää pistohaavaa rinnassa ja vatsassa vuosivat hiljaa viimeisetkin elämänrippeet ulos häpäistystä ruumiista. Pulleiden reisien väliin virtaava verinoro toi irvokkaasti esille taas yhden yksityiskohdan teossa ja päälaen taakse jäykistyneet käsivarret saivat pikkutytön näyttämään lähes huoramaiselta. Tuossa revityssä kuoressa asunut sielu oli turmeltu ja raiskattu, väkivalloin riistetty ja hyväksikäytetty.
Mielipuolinen nauru kaikui yhä kovemmin. Pienet siniset, tähtienlailla tuikkivat pisteet ilmestyivät näkyviin huoneen pimeässä nurkassa niin itsetyytyväisinä ja kiihottuneina. Yhä päätään pitelevä äiti kirkaisi turhautuneena naurun suuntaan, mutta se oli ylitsevuotavaa, se oli joka puolella, jopa hänen päänsä sisällä. Isä hengitti vaivalloisesti ja karjaisi kauhuissaan vaimonsa suuntaan, mutta hän ei pystynyt pääsemään hänen avukseen. Nauru haaleni kimeämmäksi, mutta se ei enää kaikunut. Nyt sen luonnottomuus nousi huippuunsa, sillä se todellakin kuulosti pienen lapsen naurulta.
Pienet kasvot ilmestyivät kuunvaloon leveästi hymyilleen. Hymyn leveys ja siitä tihkuva ilo oli suorastaan sanoinkuvaamattoman kuvottavaa ja tuskallista kohdata, eikä veriteosta jäänyt punainen läiskä hänen silmänsä ympärillä todellakaan muuttanut näkyä paremmaksi. Pieni poika kikatti villisti punertavat huulet sairasta hymyä korostaen, ja isän raskaasti hengittävä, itseään kokoava olemus hänen edessään ei saanut häntä liikahtamaankaan, vaikka miehen kasvoille hitaasti nouseva raivo tuntui korvaavan surun ja pelon. Ei, se tuntui juuri kumpuavan niiden aiheuttamasta järkytyksestä, ainut pakotie tästä kauheudesta.
”Halusit häntä. Eikö niin, isä”, pikku poika totesi hymyssä suin tasaisella, lähes tunteettomalla äänellä, vaikka hänen hilpeät kasvonsa viestittivät aivan muuta. Mutta nuo sanat olivat liikaa. Raivo ryöpsähti valtavana karjaisuna huoneeseen ja paloi voimakkaana, kuin helvetinrovio. Nopeasti isä nousi, nappasi samalla liikkeellä räsynukkemaisen poikansa mukaansa ja paiskasi hänet murhaavalla voimalla päin vastakkaista seinää. Pieni selkäranka murskaantui inhottavan äänen saattelemana ja poika tuntui melkein uppoavan seinään hänen heiveröisen kehonsa tuhoutuessa väkivaltaisesti miehen iskun voimasta.
Mutta edelleen hän hymyili. Nyt jopa entistäkin leveämmin, jos vain mahdollista. Tuikkivat silmät kiiluivat kirkkaita hänen isänsä nykivien kasvojen edessä pilkkaavina ja halveksivina. Mies ei näyttänyt ymmärtävän, mitä oli tehnyt ja vapisi kauttaaltaan tuijottaessaan kiinteästi poikansa muserrettua ruumista, kuin sitä ei olisi ollutkaan. Sitten poika raotti hiukan huuliaan ja niiden välistä pulppuavien sanojen myötä hän maalasi itsensä takaisin miehen todellisuuteen.
”Rakastin sisartani pienen hetken ajan. Mutta hän oli surkea, säälittävä loinen”, pieni poika totesi taas tasaisentunteettomasti. ”Siltikin, uskon että hänkin nautti yhteisestä hetkestämme niin vähän, kuin sitä kestikin.” Samassa aikuisen miehen kantapää upposi pienokaisen rintaan niin voimallisena, että se kaikessa raivossaan pirstoi pienen rintakehän inhottavasti mäiskähtäen ja luunsirpaleiden lävistäessä ihon sisältäpäin, pojan etupuolelle ilmestyi kuvottavasti sykkivä, syvä painauma.
Tuossa lyhyessä hetkessä lapsen ilme oli sulanut. Huulet laskeutuvat ja kapenivat kivuliaasti, silmät sumenivat ja laajenivat nykien hämmentyneinä. Pienokainen avasi suunsa, mutta ääntä ei kuulunut. Hän oli liian väsynyt itkeäkseen ja ojentuakseen rakasta isäänsä kohti. Tässä makaavan pienen pojan oli todellakin surmannut hänen oma isänsä. Viimeistään nyt, hän todellakin oli oman, rakkaan isänsä poika.
Viimeisillä hetkillään hänen pieni päänsä retkahti vasemmalle olkapäälleen ja seinään tarttuneen veri- ja kudoskimpun kuvastaessa syyttävästi maailmaa, hän ähkäisi niin hiljaa, että vain hänen isänsä pystyi edes kuvittelemaan, mitä hänen rakas poikansa yritti sanoa.
”Miksi…?”
Ja kaikenlainen kommentointi sallittua.
Mutta hyvä oli. Mielenterveyttäsi tässä kylläkin alkaa epäilemään.