Ihmiskunta osa.3
Lähetetty: Ma 12.12.2005 18:11
Saamasi pitää, Grom. Tässä olisi nyt sitten hieman erilainen tarina noihin kahteen edelliseen verrattuna. Kukkia ja iloisuutta löytyy. Tähän sain inspiraation, kun hautasimme vanhan koiramme, jonka olimem siis lopettaneet juuri. Taisin olla aika iloinen ja siitä syystä tämä syntyi. Ja edelleen oikolukua ei olla harrastettu ja edellee nopeasti kirjoitettu, ihan fiilispohjalta.
****
Kaunis kesäpäivä. Aurinko paistoi lämpimänä ja lempeänä, sen hymyilevät kasvot olivat kirkkaat ja tyytyväiset kaikkeen. Välillä se nosti kauniinkeltaisen kätensä tervehdykseksi ohikulkijoille, jotka viimeistään silloin yhtyivät äänettömään iloitsemiseen vehreän kasvuston ja puhkeavien kukkien laajan värikirjon päihdyttämänä.
Tämä ympäröivä ihanuus suorastaan tihkui rakkautta. Ah, miten helpolta kaikki tuntuikaan. Kullankeltainen vehnäpelto heilui tahdissa hienoisen, hellän tuulenhenkäyksen mukana, pikkutytön punaisten poskien väriset omenat suorastaan tarjosivat itseään syötäviksi ja kisailivat leikkimielisesti juuri tästä kunniasta.
Joskus rakkaus oli jopa ylitsevuotavaa, ja silloin puhkeamispisteessä olevan oli lähestulkoon pakko saada se jollain tapaa liittymään ympäröivään maailmaan, mikä antaisi sen tasapuolisesti eteenpäin aina seuraavalle.
”Haluan, että vuodat verta päälleni!”, heläjävä ääni anoi kiihottuneena. ”Haluan tuntea sen valuvan alas siroa vartaloani, tahdon tuntea sen kielelläni ja haarojeni välissä. Pian sen tahmea olomuoto muuttuu kovaksi, ja saatan ihastella itseäni uudessa, punaisessa asussani kerrankin tyytyväisenä ulkonäkööni.” Toinen pudisti lähes huvittuneena päätään. Hän katseli kumppaniaan täydellisen ihailun vallassa.
”Mutta sinähän olet jo uskomattoman kaunis, kultaseni”, hän totesi rauhoittelevasti, ja vei lihaksikkaan vartensa kaunisäänisen olennon vierelle. ”Hiuksesi vetävät herkullisuudessaan vertaa tuolle rehevälle viljapellolle ja hehkut kilpaa auringon kanssa. Lopulta tulet voittamaankin.”
Tähän toteamukseen aurinko vastasi puristamalla kätensä nyrkkiin ja puistamalla sitä leikkisästi nyt nauravan parin edessä. Sitten taivaan tulipallo iski silmää ja himmensi itseään, luoden romanttisen tunnelman punaisine raitoineen horisontissa, jotka haalenivat kauniisti aina keltaiseen asti.
”Sinä olet kedon kaunein kukka”, miehekkäämpi ääni jatkoi. ”Olet hehkeämpi, kuin yksikään viehkeästi vääntelehtivä vartalo täällä.”
”Sinä sanot noin vain, koska käteni ovat amputoidut”, sanoi naisääni, mikä kuulosti nyt masentuneelta. ”Tiedän aivan hyvin, mikä olen. Olen kummajainen! Ruma kummajainen, vailla pisaraakaan siitä koskemattomuudesta ja puhtaudesta, mitä sinä luot ympärillesi. Sinä vain säälit minua.” Miesääninen henkilö liikahti hieman taaksepäin tuulen tönäisemänä ja alkoi vihellellä epäilyttävästi.
”Niinpä. Mutta eikö tämä päivä olekin jotenkin erityisen kaunis, kultaseni?”, hän kysyi välttelevästi. Nainen asteli miehen rinnalle ja laittoi päänsä tämän olkapäälle.
”Et kai vain salaa minulta jotain, pupuseni?” Mies perääntyi värähtäen ja vei sormensa avuttomana suupielelleen.
”Tuota… ”, mies aloitti. ”Asiahan on nyt niin, että…” Nainen oli astunut eteenpäin ja tökkäissyt häntä amputoidulla kädentyngällään raivoissaan.
”Siitä se siis johtuu! Olen milestäsi ruma!”, nainen kirkaisi. ”Entäs sitten, vaikka kuukautiseni eivät ole koskaan olleet ajoissa pölytyksen aikaan! Se on minun oma asiani! Sen takia juuri minä olen ainutlaatuinen!” Mies nosti kämmenensä eteensä ja yritti toppuutella hätääntyneenä. ”Älä sinä siinä heilu, kuin mikäkin typerys! Anna minun puhua loppuun! Nyt tiedän, mitä se ristiriitainen ilmeesi merkitsi, kun näytin sinulle avanteeni! Etkö ymmärrä? Minun suolistoni ja sisäelimeni eivät ole niin täydelliset, kuin sinulla! Kaikki ei ole täydellistä! Yritä ymmärtää se!”
Nyt oli miehen vuoro suuttua. Vaikkakin hataraääninen hän oli, viha nousi hänen päähänsä hunajan lailla ja purkaantui ulos mitä ilkeimpinä sanoina.
”Vikako on aina minussa? Että osaatkin olla itsekäs!”, hän huusi. ”’Vuoda verta päälleni, pukeudu poliisiksi, ruoski itseäsi, kerjää, koeta nuolla nänniäsi, leikkaa kätesi poikki, murskaa nilkkasi, lävistä nivusesi.’ Millainen sekopää sinä oikein olet halutessasi minusta moisia? Totta se on, sinä olet kummajainen! Ruma kummajainen!” Nainen kumartui nopeasti eteenpäin oli juuri heilauttamassa kättään läpsäistäkseen, kun perääntyikin yhtäkkiä murheellisena. Mies purskahti valtavaan pilkkanauruun.
”Aivan!”, hän mylvi voitonriemuisena. ”Sinulla ei olekaan käsiä! Siinähän läpsit, kummajainen!”
Aurinko oli suivaantunut. Ellei hänen tarvitsisi roikkua niin korkealla, hän olisi mielellään antanut miehelle luunapin. Aivan sama, millainen toinen oli ulkonäöltään, sisin ratkaisee, hän ajatteli. Samalla valtava masennuksenaalto pyyhkäisi hänen ylitseen, kun oli lausunut tämän ajatuksen itselleen. Hän itse oli vain väline. Aurinko vain paistoi ja paistoi, se oli hänen tehtävänsä, ja jos kukaan ikinä häntä oli päässyt koskettamaan, kyseinen olento oli kuollut silmänräpäyksessä. Aurinko olikin murhaaja, mielenvikainen hirviö, joka oli kätkenyt tuon kuvottavan tapahtuman sairaaseen mieleensä niin pitkäksi aikaa.
Ja nyt, auringon kammoksi, röyhkeä mies huomasi tämän murheellisen ja ymmärryksentäytteisen ilmeen. Välittömästi tuo ääliö ryhtyi pilkkaamaan, osoittaen aurinkoa täydellisellä sormellaan, joka oli juuri läpikäynyt manikyyrin.
”Entäs sinä sitten? Pelkkää kuolemaa! Rakkaudeton äpärä, liekehtivä murhaaja! Pidät yllä elämää maassa, mutta elät valheessa! Yritätkö jotenkin sovittaa syntejäsi auttamalla meitä kasvamaan? Olet sairas! En välittäisi paskaakaan, vaikka sammuisit siihen paikkaan ja räjähtäisit yhtenä verisenä supernovana avaruuteen, ikuiseen yksinäisyyteen!”
Mies ei voinut kerta kaikkiaan lopettaa. Hänen silmänsä kimmelsivät pyöreinä, etsiessään seuraavaa kohdettaan. Kaikkea ympärillään halveksien hän kahisutti täydellisiä verholehtiään ja esitteli ylpeillen notkeaa, öljyttyä varttaan, näytti kieltään ja huusi hävyttömyyksiä.
”Ruma! Ruma! Ruma! Ruma! Ruma!”, hän kailotti heristäen sormeaan nopeassa tahdissa, mutta hänen huutonsa sävy muuttui lähes huomaamattomasti peloksi ja kauhuksi, mikä selvästi yllätti hänet itsensäkin. Hänen maailmansa pyöri vinhasti ja esitteli rumuuttaan hänen kauniiseen ja puhtoiseen mieleensä. Kohta hänen kasvonsa vääntyivät valtavasta tuskasta ja hänen sanansa hukkuivat hänen oman kauhistuneen kirkunansa alle.
”Kaikki on rumaa! Minä olen kaunis! Miksi ette ole arvoisiani! Olette säälittäviä kummajaisia ja kateellisia minulle!” Nuo sanat olivat viimeiset, mitkä jokainen kukka hänen ympärillään saattoi kuulla. Näiden myötä auringon kasvoille levisi sadistinen hymy, joka tihkui vihaa ja nautintoa. Hän kihisi tulisena, palavana, ja suri ettei voinut vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Sitten hävytön kedonkukka pysähtyi yhtäkkiä ja rauhoittui silminnähden, mistä aurinko närkästyi. Mies alkoi selvästi miettiä, hän vei sormensa leukansa alle pohdiskelevasti.
”Entä jos… Entä jos…”, hän pinnisteli ankarasti. ”Jospa… Jospa minä vain olen hiukan perverssi. Ehkä nautin teidän outouksistanne, ehkä saan jonkinlaista mielihyvää, sekä fyysistä että henkistä, tuntiessani olevani teidän kurjien yläpuolella. Tieto siitä, että juuri minä hallitsen, saa kenties minut syttymään.”
Nainen liikahti lähemmäs miestä ja laittoi amputoidut kätensä hänen niskalleen. Mies ähkäisi nautinnosta.
”Tästähän sinä niin pidit, minun pikku perverssini”, nainen tokaisi viettelevästi.
”Juuri niin, namupala. Hiero vain oikein rajusti. Kyllä setä tykkää!” Mies sulki nauttien silmänsä ja otti vastaan auringon lämpösäteilyn. Harmi hänelle itselleen, ettei ylpeydessään nähnyt auringon iskevän ovelasti silmää naiselle, joka vastasi merkkiin samalla tavalla.
Nopealla liikkeellä nainen vei amputoidut kädentynkänsä miehen kaulalle ja niskalle. Kuului rusahtava ääni, kun miehen niska murtui inhottavasti löysäksi heittäytyen. Nainen tönäisi ruumiin halveksien maahan eteensä ja sylkäisi liikkumattomille kasvoille. Epätietoisuus nousi tekemään sijaa hänen mielessään. Vaikkakin mies oli ollut röyhkeä ja itsekäs, hän oli suonut huomiota naiselle, joka oli rumista rumin. Kukaan muu ei ollut koskaan edes koskettanut häntä, mitä nyt ohut ruohonkorsi tuulen vaikutuksesta. Ristiriitaiset tunteet velloivat hänessä, oliko teko ollut sittenkään oikea?
Äkkiä hänen ajatuksensa katkesivat tutun surinan täyttäessä ilman. Suuri joukko keltamustia, verkkosilmäisiä hurmureita kiisi kauniissa muodostelmassa tämän samaisen mäkiniityn yli. Ne tekivät silmukan ilmassa ja valmistautuvat tyydyttävään syöksyyn kohti kedon kukkasia, joista jokainen, myös nainen, levitti hehkuvat, kutsuvat haaransa, jotka kohta hohtaisivat märkinä hymyilevän auringon valossa.
Pölytys, tuo kesän kaunis tapahtuma tekee kesästä kesän. Mehiläiset voivat vaikuttaa ärsyttäviltä ja itsekkäiltä; lentävät kukasta kukkaan, mutta älä tuomitse niitä ensituntumalta. Ne ovat epäitsekkäitä sankareita kukkien keskuudessa. Ne eivät välitä, millainen olet ulkoapäin, tässä tapauksessa todellakin sisin ratkaisee. Voi, kuinka haluaisinkaan vielä nähdä tuon kauniin kultapilven pörräävän ylitseni. Kesä, ilon aika.
Passaahan sitä haukkua.
****
Kaunis kesäpäivä. Aurinko paistoi lämpimänä ja lempeänä, sen hymyilevät kasvot olivat kirkkaat ja tyytyväiset kaikkeen. Välillä se nosti kauniinkeltaisen kätensä tervehdykseksi ohikulkijoille, jotka viimeistään silloin yhtyivät äänettömään iloitsemiseen vehreän kasvuston ja puhkeavien kukkien laajan värikirjon päihdyttämänä.
Tämä ympäröivä ihanuus suorastaan tihkui rakkautta. Ah, miten helpolta kaikki tuntuikaan. Kullankeltainen vehnäpelto heilui tahdissa hienoisen, hellän tuulenhenkäyksen mukana, pikkutytön punaisten poskien väriset omenat suorastaan tarjosivat itseään syötäviksi ja kisailivat leikkimielisesti juuri tästä kunniasta.
Joskus rakkaus oli jopa ylitsevuotavaa, ja silloin puhkeamispisteessä olevan oli lähestulkoon pakko saada se jollain tapaa liittymään ympäröivään maailmaan, mikä antaisi sen tasapuolisesti eteenpäin aina seuraavalle.
”Haluan, että vuodat verta päälleni!”, heläjävä ääni anoi kiihottuneena. ”Haluan tuntea sen valuvan alas siroa vartaloani, tahdon tuntea sen kielelläni ja haarojeni välissä. Pian sen tahmea olomuoto muuttuu kovaksi, ja saatan ihastella itseäni uudessa, punaisessa asussani kerrankin tyytyväisenä ulkonäkööni.” Toinen pudisti lähes huvittuneena päätään. Hän katseli kumppaniaan täydellisen ihailun vallassa.
”Mutta sinähän olet jo uskomattoman kaunis, kultaseni”, hän totesi rauhoittelevasti, ja vei lihaksikkaan vartensa kaunisäänisen olennon vierelle. ”Hiuksesi vetävät herkullisuudessaan vertaa tuolle rehevälle viljapellolle ja hehkut kilpaa auringon kanssa. Lopulta tulet voittamaankin.”
Tähän toteamukseen aurinko vastasi puristamalla kätensä nyrkkiin ja puistamalla sitä leikkisästi nyt nauravan parin edessä. Sitten taivaan tulipallo iski silmää ja himmensi itseään, luoden romanttisen tunnelman punaisine raitoineen horisontissa, jotka haalenivat kauniisti aina keltaiseen asti.
”Sinä olet kedon kaunein kukka”, miehekkäämpi ääni jatkoi. ”Olet hehkeämpi, kuin yksikään viehkeästi vääntelehtivä vartalo täällä.”
”Sinä sanot noin vain, koska käteni ovat amputoidut”, sanoi naisääni, mikä kuulosti nyt masentuneelta. ”Tiedän aivan hyvin, mikä olen. Olen kummajainen! Ruma kummajainen, vailla pisaraakaan siitä koskemattomuudesta ja puhtaudesta, mitä sinä luot ympärillesi. Sinä vain säälit minua.” Miesääninen henkilö liikahti hieman taaksepäin tuulen tönäisemänä ja alkoi vihellellä epäilyttävästi.
”Niinpä. Mutta eikö tämä päivä olekin jotenkin erityisen kaunis, kultaseni?”, hän kysyi välttelevästi. Nainen asteli miehen rinnalle ja laittoi päänsä tämän olkapäälle.
”Et kai vain salaa minulta jotain, pupuseni?” Mies perääntyi värähtäen ja vei sormensa avuttomana suupielelleen.
”Tuota… ”, mies aloitti. ”Asiahan on nyt niin, että…” Nainen oli astunut eteenpäin ja tökkäissyt häntä amputoidulla kädentyngällään raivoissaan.
”Siitä se siis johtuu! Olen milestäsi ruma!”, nainen kirkaisi. ”Entäs sitten, vaikka kuukautiseni eivät ole koskaan olleet ajoissa pölytyksen aikaan! Se on minun oma asiani! Sen takia juuri minä olen ainutlaatuinen!” Mies nosti kämmenensä eteensä ja yritti toppuutella hätääntyneenä. ”Älä sinä siinä heilu, kuin mikäkin typerys! Anna minun puhua loppuun! Nyt tiedän, mitä se ristiriitainen ilmeesi merkitsi, kun näytin sinulle avanteeni! Etkö ymmärrä? Minun suolistoni ja sisäelimeni eivät ole niin täydelliset, kuin sinulla! Kaikki ei ole täydellistä! Yritä ymmärtää se!”
Nyt oli miehen vuoro suuttua. Vaikkakin hataraääninen hän oli, viha nousi hänen päähänsä hunajan lailla ja purkaantui ulos mitä ilkeimpinä sanoina.
”Vikako on aina minussa? Että osaatkin olla itsekäs!”, hän huusi. ”’Vuoda verta päälleni, pukeudu poliisiksi, ruoski itseäsi, kerjää, koeta nuolla nänniäsi, leikkaa kätesi poikki, murskaa nilkkasi, lävistä nivusesi.’ Millainen sekopää sinä oikein olet halutessasi minusta moisia? Totta se on, sinä olet kummajainen! Ruma kummajainen!” Nainen kumartui nopeasti eteenpäin oli juuri heilauttamassa kättään läpsäistäkseen, kun perääntyikin yhtäkkiä murheellisena. Mies purskahti valtavaan pilkkanauruun.
”Aivan!”, hän mylvi voitonriemuisena. ”Sinulla ei olekaan käsiä! Siinähän läpsit, kummajainen!”
Aurinko oli suivaantunut. Ellei hänen tarvitsisi roikkua niin korkealla, hän olisi mielellään antanut miehelle luunapin. Aivan sama, millainen toinen oli ulkonäöltään, sisin ratkaisee, hän ajatteli. Samalla valtava masennuksenaalto pyyhkäisi hänen ylitseen, kun oli lausunut tämän ajatuksen itselleen. Hän itse oli vain väline. Aurinko vain paistoi ja paistoi, se oli hänen tehtävänsä, ja jos kukaan ikinä häntä oli päässyt koskettamaan, kyseinen olento oli kuollut silmänräpäyksessä. Aurinko olikin murhaaja, mielenvikainen hirviö, joka oli kätkenyt tuon kuvottavan tapahtuman sairaaseen mieleensä niin pitkäksi aikaa.
Ja nyt, auringon kammoksi, röyhkeä mies huomasi tämän murheellisen ja ymmärryksentäytteisen ilmeen. Välittömästi tuo ääliö ryhtyi pilkkaamaan, osoittaen aurinkoa täydellisellä sormellaan, joka oli juuri läpikäynyt manikyyrin.
”Entäs sinä sitten? Pelkkää kuolemaa! Rakkaudeton äpärä, liekehtivä murhaaja! Pidät yllä elämää maassa, mutta elät valheessa! Yritätkö jotenkin sovittaa syntejäsi auttamalla meitä kasvamaan? Olet sairas! En välittäisi paskaakaan, vaikka sammuisit siihen paikkaan ja räjähtäisit yhtenä verisenä supernovana avaruuteen, ikuiseen yksinäisyyteen!”
Mies ei voinut kerta kaikkiaan lopettaa. Hänen silmänsä kimmelsivät pyöreinä, etsiessään seuraavaa kohdettaan. Kaikkea ympärillään halveksien hän kahisutti täydellisiä verholehtiään ja esitteli ylpeillen notkeaa, öljyttyä varttaan, näytti kieltään ja huusi hävyttömyyksiä.
”Ruma! Ruma! Ruma! Ruma! Ruma!”, hän kailotti heristäen sormeaan nopeassa tahdissa, mutta hänen huutonsa sävy muuttui lähes huomaamattomasti peloksi ja kauhuksi, mikä selvästi yllätti hänet itsensäkin. Hänen maailmansa pyöri vinhasti ja esitteli rumuuttaan hänen kauniiseen ja puhtoiseen mieleensä. Kohta hänen kasvonsa vääntyivät valtavasta tuskasta ja hänen sanansa hukkuivat hänen oman kauhistuneen kirkunansa alle.
”Kaikki on rumaa! Minä olen kaunis! Miksi ette ole arvoisiani! Olette säälittäviä kummajaisia ja kateellisia minulle!” Nuo sanat olivat viimeiset, mitkä jokainen kukka hänen ympärillään saattoi kuulla. Näiden myötä auringon kasvoille levisi sadistinen hymy, joka tihkui vihaa ja nautintoa. Hän kihisi tulisena, palavana, ja suri ettei voinut vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Sitten hävytön kedonkukka pysähtyi yhtäkkiä ja rauhoittui silminnähden, mistä aurinko närkästyi. Mies alkoi selvästi miettiä, hän vei sormensa leukansa alle pohdiskelevasti.
”Entä jos… Entä jos…”, hän pinnisteli ankarasti. ”Jospa… Jospa minä vain olen hiukan perverssi. Ehkä nautin teidän outouksistanne, ehkä saan jonkinlaista mielihyvää, sekä fyysistä että henkistä, tuntiessani olevani teidän kurjien yläpuolella. Tieto siitä, että juuri minä hallitsen, saa kenties minut syttymään.”
Nainen liikahti lähemmäs miestä ja laittoi amputoidut kätensä hänen niskalleen. Mies ähkäisi nautinnosta.
”Tästähän sinä niin pidit, minun pikku perverssini”, nainen tokaisi viettelevästi.
”Juuri niin, namupala. Hiero vain oikein rajusti. Kyllä setä tykkää!” Mies sulki nauttien silmänsä ja otti vastaan auringon lämpösäteilyn. Harmi hänelle itselleen, ettei ylpeydessään nähnyt auringon iskevän ovelasti silmää naiselle, joka vastasi merkkiin samalla tavalla.
Nopealla liikkeellä nainen vei amputoidut kädentynkänsä miehen kaulalle ja niskalle. Kuului rusahtava ääni, kun miehen niska murtui inhottavasti löysäksi heittäytyen. Nainen tönäisi ruumiin halveksien maahan eteensä ja sylkäisi liikkumattomille kasvoille. Epätietoisuus nousi tekemään sijaa hänen mielessään. Vaikkakin mies oli ollut röyhkeä ja itsekäs, hän oli suonut huomiota naiselle, joka oli rumista rumin. Kukaan muu ei ollut koskaan edes koskettanut häntä, mitä nyt ohut ruohonkorsi tuulen vaikutuksesta. Ristiriitaiset tunteet velloivat hänessä, oliko teko ollut sittenkään oikea?
Äkkiä hänen ajatuksensa katkesivat tutun surinan täyttäessä ilman. Suuri joukko keltamustia, verkkosilmäisiä hurmureita kiisi kauniissa muodostelmassa tämän samaisen mäkiniityn yli. Ne tekivät silmukan ilmassa ja valmistautuvat tyydyttävään syöksyyn kohti kedon kukkasia, joista jokainen, myös nainen, levitti hehkuvat, kutsuvat haaransa, jotka kohta hohtaisivat märkinä hymyilevän auringon valossa.
Pölytys, tuo kesän kaunis tapahtuma tekee kesästä kesän. Mehiläiset voivat vaikuttaa ärsyttäviltä ja itsekkäiltä; lentävät kukasta kukkaan, mutta älä tuomitse niitä ensituntumalta. Ne ovat epäitsekkäitä sankareita kukkien keskuudessa. Ne eivät välitä, millainen olet ulkoapäin, tässä tapauksessa todellakin sisin ratkaisee. Voi, kuinka haluaisinkaan vielä nähdä tuon kauniin kultapilven pörräävän ylitseni. Kesä, ilon aika.
Passaahan sitä haukkua.
)