Vihollislinjan takana, Prologi: Hyppy
Lähetetty: Ke 21.12.2005 14:19
"Hyppää", kuului ryhmänjohtajan ääni vaimeana ilmavirran ja ilmatorjuntatykkien aiheuttaman metelin yli. Jonon ensimmäinen, Jay, vilkuili oviaukosta muutaman sadan metrin päässä olevalle maankamaralle. Ilmatorjuntatykkien kranaatit räjähtelivät ilmassa lentokoneiden seassa tiputtaen aina välillä täyslastillisen sotilaita. Pelosta kalpea Jay nojautui eteenpäin ja päästi irti koneen kyljestä kadoten silmänräpäyksessä räjähtelevään sirpalehelvettiin.
"Seuraava", huusi ryhmänjohtaja taas ja toisena jonossa ollut Ernie astui varovasti oviaukolle ja hyppäsi samantien. Trevor oli seuraavana jonossa ja hän näki kuinka Ernie tippui nopeasti kohti maata avaten laskuvarjonsa parinkymmenen metrin pudotuksen jälkeen. Trevor ei kuullut ryhmänjohtajan sanoja vaikka oli tämän vieressä, sillä räjähtelevien kranaattien melu oli huumaava oviaukon vieressä. Hän silti pystyi hahmottamaan huulilta tiukan käskyn "hyppää" ja selvääkin selvemmäksi asian teki tämän tuima ilme.
Tämä olikin viimeinen asia, jonka Trevor ryhmänjohtajastaan ehti nähdä palasiksi repeytymistä lukuunottamatta. Juuri kun Trevor oli astumassa ulos koneesta, ohjaamon ovi paiskautui ryhmänjohtajan päälle vetäen perässään kipinöivää tulisuihkua. Ovi lensi Trevorin selän takaa suoraan sotilasjonoon repien kappaleiksi kaiken mitä kiinni sai. Tulisuihku tavoitti Trevorin selän juuri ennen kuin hän päästi koneen kyljestä irti ja antoi massansa painovoiman leikkikaluksi. Hän tunsi lämmön selässään kun hänen yläpuolellaan oleva lentokone räjähti tuhansiksi kappaleiksi ja suurikokoinen, hehkuvan kuuma sirpale tippui ääntäkin nopeammin Trevorin kyljen ohi vain muutaman sentin päästä.
Kylmä ilmavirta osui hänen kasvoihinsa kuin tuhat neulaa levittäen hänen ihoaan pitkin kasvoja. Trevor veti reppunsa narusta ja valkoinen laskuvarjo purkautui salamannopeasti ulos nytkäyttäen vauhdin vain murto-osaan äskeisestä. Nyt kaikki olisi vain tuulen varassa. Trevor vilkaisi ympärilleen ja näki kuinka muutkin koneet tyhjensivät ihmislastiaan jatkuvana valkoisena laskuvarjojen merenä. Jotkin varjot repeytyivät kappaleiksi ja räjähtivät kranaattien vaikutuksesta, mutta yksittäinen mies oli niin pieni kohde, että osuma olisi harvinaista kuin lottovoitto.
Lumesta valkoinen maankamara lähestyi lähestymistään ja Trevor valmistautui jo laskeutumiseen. Hänen allaan siinsi luminen metsikkö. Sinne olisi vaikea laskeutua osumatta puuhun, mutta onneksi laskuvarjon joustavat narut pehmentäisivät osumaa vaikka varjo sattuisikin takertumaan johonkin. Maanpinta ei ollut enää kuin muutaman kymmenen metrin päässä kun Trevorin korvan ohi sujahti jotain. Hän kuuli kuinka se jokin repi hänen varjonsa kappaleiksi ja vauhti alkoi yhtäkkiä kiihtyä. Maankamara tuli nopeasti vastaan ja Trevor tiesi, että hänen jalkansa murskaantuisivat tässä vauhdissa jos hän osuisi kovalle maanpinnalle.
Hänen onnekseen varjo kuitenkin takertui puuhun juuri ennen kuin hän olisi iskeytynyt maahan. Varjon sinkuvat narut pehmensivät iskua, mutta silti nytkäytys sai Trevorin niskan naksahtamaan ja sai aikaan järkyttävän päänsäryn. Narut venyivät niin pitkälle, että Trevorin jalat ehtivät koskettaa maata, ennen kuin fysiikan lait pakottivat langat nousemaan takaisin ylös riepottaen häntä kuin lasta potkupuvussa. Kesken pompotuksen Trevor irroitti varjon selästään ja mätkähti vatsalleen maahan. Se sai hänen henkensä salpautumaan, mutta silti hän veti nopeasti laserkiväärinsä pois selästään osoittamaan vaimeaan metsikköön etsiskellen hahmoa, joka oli ampunut hänen varjonsa.
Märkä lumi oli kastellut hänen vaatteensa läpimäriksi kun hän lopulta nousi ylös. Metsässä ei ollut näkynyt mitään. Kuulostella hän ei voinut, sillä tykistö jatkoi yhä helvetillistä pommitustaan vaikka koneet olivat jo lentäneet melkein kokonaan ohitse. Trevor nappasi reppunsa selästään ja tarkisti että kaikki oli yhä tallella. Puukko, juomaa, ruokaa, vara-akkuja aseeseen, kiikarit, neljä kranaattia, kaksi meltapommia, varatalvipuku sekä sukkia. Paljon sukkia. Niitä tultaisiin tarvitsemaan jos täällä pitäisi olla pidemmän aikaa. Trevor asetti osan tavaroistaan vyölleen ja heitti reppunsa takaisin selkäänsä.
Jälleen jokin suhahti hänen korvansa ohitse ja osui läheiseen puuhun tehden rumaa jälkeä sen kuorelle. Trevor hypähti nopeasti yhden puun taakse ja vetäisi kiväärinsä takaisin käsilleen. Hän vilkuili ympärilleen etsien vihollistaan, mutta mitään ei näkynyt. Ilmatorjuntatykitkin olivat lopettaneet ammuskelunsa eikä lähistöltä kuulunut kovia ääniä, joten Trevor pystyi kuulostelemaan ympäristöään. Hän painautui puuta vasten tiukasti ja pidätti hengitystään. Puun toiselta puolelta kuului hiljaisia, varmoja askelia. Askeleet kuulostivat hyvin painavilta ja vihollisen hengitys tuli jonkinlaisen koneen läpi ja se kuulosti metalliselta. Trevor veti syvään henkeä ja kääntyi puun ympäri laukaisten aseensa kohti vihollistaan.
Näky sai Trevorin hätkähtämään. Hänen edessään seisoi yli kaksimetrinen, mustaan panssariin sonnustautunut ihminen, tai paremminkin jokin, joka joskus oli ollut ihminen. Se oli selvästi yllättynyt Trevorin reaktiosta. Hahmon sairaan kalpea, kalju pää katsoi Trevoria yllättyneenä ja sen jättimäinen ase osoitti maata kohti. Sen suun ympärillä oli kolmion muotoinen hengityslaite, joista lähti putkia sen panssarin sisään ja olkasuojassaan sillä oli kahdeksansakarainen tähti, Turmiollisten Voimien tunnus.
Trevorin lasersäde osui hahmon rintakehään tehden panssariin vain pienen tumman kohdan. Trevor käytti hyväkseen hahmon epäröintiä ja hyppäsi nopeasti takaisin puun taakse. Hahmo kohotti kymmenien kilojen painoiselta näyttävän aseensa yhdellä kädellä osoittamaan kohti puuta, jonka takana Trevor piileksi. Hahmo laukaisi aseensa ja nyrkinkokoinen luoti aloitti matkansa kohdettaan kohti. Se osui puuhun lennättäen pieniä säleitä ympäriinsä ja läpi mennessään se teki runkoon ihmisen pään kokoisen reiän. Luoti lensi juuri ja juuri Trevorin pään ylitse. Hän hyppäsi pois puun takaa viimeisellä hetkellä, sillä toinen laukaus olisi vienyt hänen rintakehänsä mukanaan. Trevor osui kyljelleen maahan ja märkä lumi luisti talvipuvun alla. Hän paiskautui suoraan pieneen kuoppaan ja taas yksi laukaus lensi viuhahduksen saattelemana hänen päänsä päältä. Musta hahmo laski aseensa ja lähti kylmän rauhallisesti kävelemään kohti kuoppaa. Trevor punnitsi vaihtoehtojaan. Hänen aseensa ei millään voinut läpäistä vihollisen panssaria, eivätkä sirpalekranaatin sirpaletkaan olleet paljon asetta tehokkaampia. Hahmo lähestyi vakaasti Trevorin suojapaikkaa. Hänellä ei ollut paljon aikaa miettiä joten hän nappasi vyöltään yhden kranaatin ja irroitti sokan. Hahmo seisoi nyt kuopan suulla ja nosti aseensa kohti avutonta uhriaan.
Trevor loikkasi nopeasti kuopasta pois väistäen tiukasti vihollisensa laukauksen. Hän heitti kranaattinsa kohti vihollisensa päätä, ja se osui tämän kaulaan tipahtaen panssarin sisään kaula-aukosta. Trevor hyppäsi nopeasti maihin hahmon taakse ja peitti päänsä käsillään.
Hänen takaansa kuului vaimea kumahdus. Mitään ei kuitenkaan lennellyt ympäriinsä räjähdyksen voimasta. Trevor kauhistui. Entä jos kranaatti olikin suutari? Tässä hän makaisi maalitauluna ilman minkäännäköistä puolustuskeinoa. Hän uskaltautui vilkaisemaan taakseen. Hahmo seisoi jykevänä kylki Trevoriin päin ja asekäsi ojossa häntä kohti. Kylmät, ilmeettömät silmät tuijottivat Trevoria syvistä silmäkuopista. Panssarissa ei ollut pienintäkään ruhjetta ja hahmo näytti valmiilta ampumaan. Trevor katsoi melkein hänen otsassaan olevaa pikimustaa aseen piippua. Hän odotti laukausta, joka tunkeutuisi hänen kallonsa läpi aivoihin levittäen punaista mössöä lumivalkealle maankamaralle lopettaen kaikki elintoiminnot. Hän oli valmistautunut kuolemaan ja sulki silmänsä nähden kaikki elämänsä hetket pikakelauksena kuin valkokankaalta.
Laukausta ei kuitenkaan kuulunut ja Trevor raotti silmiään. Hahmo seisoi yhä jykevänä hänen edessään ase kohti hänen naamaansa. He katsoivat toisiaan hetken silmiin, kunnes mustan hahmon hengityslaitteesta purskahti roiskuen tummanpunaista verta tahrien puhtaan lumen ja Trevorin vaatteet. Hahmo kaatui selälleen Trevorin viereen ja panssarin sisältä valui lisää verta muuttaen hahmon kalpean pään punaiseksi.
Trevor jähmettyi paikoilleen katsellen maassa makavaa hahmoa ja verilammikkoa, joka levisi pitkin pehmeää lunta. Kaaosmariinin silmät olivat kääntyneet ylös jättäen kuoppiin vain aavemaisen valkoiset pallot. Ilmassa leijaillut pieni lumihiutale päätti matkansa Trevorin nenälle ja suli siihen kuin antaen merkin hiutaleiden armeijalle, joka ryöppysi taivaalta peittäen kaiken alleen. Trevor nousi ylös silmät vieläkin kiinni vihollisessaan, odottaen, että tämä vielä nousisi ylös. Hän veti valkoisen huppunsa päänsä päälle ja kääntyi poispäin ruumiista. Hän vilkaisi taakseen vielä kerran ennen kuin katosi puiden ja lumisateen sekaan jättäen kuolleen ruumiin armottoman lumipyryn kouriin.
----------------------------------------------------------------
Siinäpäs se. Tästä olisi siis tarkoitus tehdä jatkotarina, ja tämä tosiaankin oli vain prologi. En kertonut tässä miksi Trevor hyppäsi ja missä hän oli, sillä prologin oli tarkoitus vain napata lukijan mielenkiinto järjettömällä toiminnalla saaden hänet odottamaan seuraavaa osaa, jossa teen kyllä rankemman selonteon asioiden oikeasta laidasta.
Pakko myöntää että inspiksen tarinaan sain Riftin sarjasta "Kai", vaikka mitään ei ole sieltä plagioitukaan. Laskuvarjohyppyyn sain idean Band of Brothers sarjasta, jonka olen tässä viime viikonloppuna katsonut.
Haluaisin kommentteja tästä tarinasarjan alusta, ja mielipiteitä siitä, kannattaako tällaista edes jatkaa. En ala tarinoita kirjoittelemaan ellei niitä kukaan lue. Eniten kaipaan kritiikkiä ja vinkkejä kirjoituksen parantamiseksi. Kehutkin tietysti ovat sallittuja, mutta "ihan hyvä" -viestit voi kyllä jättää näppäimistöön.
"Seuraava", huusi ryhmänjohtaja taas ja toisena jonossa ollut Ernie astui varovasti oviaukolle ja hyppäsi samantien. Trevor oli seuraavana jonossa ja hän näki kuinka Ernie tippui nopeasti kohti maata avaten laskuvarjonsa parinkymmenen metrin pudotuksen jälkeen. Trevor ei kuullut ryhmänjohtajan sanoja vaikka oli tämän vieressä, sillä räjähtelevien kranaattien melu oli huumaava oviaukon vieressä. Hän silti pystyi hahmottamaan huulilta tiukan käskyn "hyppää" ja selvääkin selvemmäksi asian teki tämän tuima ilme.
Tämä olikin viimeinen asia, jonka Trevor ryhmänjohtajastaan ehti nähdä palasiksi repeytymistä lukuunottamatta. Juuri kun Trevor oli astumassa ulos koneesta, ohjaamon ovi paiskautui ryhmänjohtajan päälle vetäen perässään kipinöivää tulisuihkua. Ovi lensi Trevorin selän takaa suoraan sotilasjonoon repien kappaleiksi kaiken mitä kiinni sai. Tulisuihku tavoitti Trevorin selän juuri ennen kuin hän päästi koneen kyljestä irti ja antoi massansa painovoiman leikkikaluksi. Hän tunsi lämmön selässään kun hänen yläpuolellaan oleva lentokone räjähti tuhansiksi kappaleiksi ja suurikokoinen, hehkuvan kuuma sirpale tippui ääntäkin nopeammin Trevorin kyljen ohi vain muutaman sentin päästä.
Kylmä ilmavirta osui hänen kasvoihinsa kuin tuhat neulaa levittäen hänen ihoaan pitkin kasvoja. Trevor veti reppunsa narusta ja valkoinen laskuvarjo purkautui salamannopeasti ulos nytkäyttäen vauhdin vain murto-osaan äskeisestä. Nyt kaikki olisi vain tuulen varassa. Trevor vilkaisi ympärilleen ja näki kuinka muutkin koneet tyhjensivät ihmislastiaan jatkuvana valkoisena laskuvarjojen merenä. Jotkin varjot repeytyivät kappaleiksi ja räjähtivät kranaattien vaikutuksesta, mutta yksittäinen mies oli niin pieni kohde, että osuma olisi harvinaista kuin lottovoitto.
Lumesta valkoinen maankamara lähestyi lähestymistään ja Trevor valmistautui jo laskeutumiseen. Hänen allaan siinsi luminen metsikkö. Sinne olisi vaikea laskeutua osumatta puuhun, mutta onneksi laskuvarjon joustavat narut pehmentäisivät osumaa vaikka varjo sattuisikin takertumaan johonkin. Maanpinta ei ollut enää kuin muutaman kymmenen metrin päässä kun Trevorin korvan ohi sujahti jotain. Hän kuuli kuinka se jokin repi hänen varjonsa kappaleiksi ja vauhti alkoi yhtäkkiä kiihtyä. Maankamara tuli nopeasti vastaan ja Trevor tiesi, että hänen jalkansa murskaantuisivat tässä vauhdissa jos hän osuisi kovalle maanpinnalle.
Hänen onnekseen varjo kuitenkin takertui puuhun juuri ennen kuin hän olisi iskeytynyt maahan. Varjon sinkuvat narut pehmensivät iskua, mutta silti nytkäytys sai Trevorin niskan naksahtamaan ja sai aikaan järkyttävän päänsäryn. Narut venyivät niin pitkälle, että Trevorin jalat ehtivät koskettaa maata, ennen kuin fysiikan lait pakottivat langat nousemaan takaisin ylös riepottaen häntä kuin lasta potkupuvussa. Kesken pompotuksen Trevor irroitti varjon selästään ja mätkähti vatsalleen maahan. Se sai hänen henkensä salpautumaan, mutta silti hän veti nopeasti laserkiväärinsä pois selästään osoittamaan vaimeaan metsikköön etsiskellen hahmoa, joka oli ampunut hänen varjonsa.
Märkä lumi oli kastellut hänen vaatteensa läpimäriksi kun hän lopulta nousi ylös. Metsässä ei ollut näkynyt mitään. Kuulostella hän ei voinut, sillä tykistö jatkoi yhä helvetillistä pommitustaan vaikka koneet olivat jo lentäneet melkein kokonaan ohitse. Trevor nappasi reppunsa selästään ja tarkisti että kaikki oli yhä tallella. Puukko, juomaa, ruokaa, vara-akkuja aseeseen, kiikarit, neljä kranaattia, kaksi meltapommia, varatalvipuku sekä sukkia. Paljon sukkia. Niitä tultaisiin tarvitsemaan jos täällä pitäisi olla pidemmän aikaa. Trevor asetti osan tavaroistaan vyölleen ja heitti reppunsa takaisin selkäänsä.
Jälleen jokin suhahti hänen korvansa ohitse ja osui läheiseen puuhun tehden rumaa jälkeä sen kuorelle. Trevor hypähti nopeasti yhden puun taakse ja vetäisi kiväärinsä takaisin käsilleen. Hän vilkuili ympärilleen etsien vihollistaan, mutta mitään ei näkynyt. Ilmatorjuntatykitkin olivat lopettaneet ammuskelunsa eikä lähistöltä kuulunut kovia ääniä, joten Trevor pystyi kuulostelemaan ympäristöään. Hän painautui puuta vasten tiukasti ja pidätti hengitystään. Puun toiselta puolelta kuului hiljaisia, varmoja askelia. Askeleet kuulostivat hyvin painavilta ja vihollisen hengitys tuli jonkinlaisen koneen läpi ja se kuulosti metalliselta. Trevor veti syvään henkeä ja kääntyi puun ympäri laukaisten aseensa kohti vihollistaan.
Näky sai Trevorin hätkähtämään. Hänen edessään seisoi yli kaksimetrinen, mustaan panssariin sonnustautunut ihminen, tai paremminkin jokin, joka joskus oli ollut ihminen. Se oli selvästi yllättynyt Trevorin reaktiosta. Hahmon sairaan kalpea, kalju pää katsoi Trevoria yllättyneenä ja sen jättimäinen ase osoitti maata kohti. Sen suun ympärillä oli kolmion muotoinen hengityslaite, joista lähti putkia sen panssarin sisään ja olkasuojassaan sillä oli kahdeksansakarainen tähti, Turmiollisten Voimien tunnus.
Trevorin lasersäde osui hahmon rintakehään tehden panssariin vain pienen tumman kohdan. Trevor käytti hyväkseen hahmon epäröintiä ja hyppäsi nopeasti takaisin puun taakse. Hahmo kohotti kymmenien kilojen painoiselta näyttävän aseensa yhdellä kädellä osoittamaan kohti puuta, jonka takana Trevor piileksi. Hahmo laukaisi aseensa ja nyrkinkokoinen luoti aloitti matkansa kohdettaan kohti. Se osui puuhun lennättäen pieniä säleitä ympäriinsä ja läpi mennessään se teki runkoon ihmisen pään kokoisen reiän. Luoti lensi juuri ja juuri Trevorin pään ylitse. Hän hyppäsi pois puun takaa viimeisellä hetkellä, sillä toinen laukaus olisi vienyt hänen rintakehänsä mukanaan. Trevor osui kyljelleen maahan ja märkä lumi luisti talvipuvun alla. Hän paiskautui suoraan pieneen kuoppaan ja taas yksi laukaus lensi viuhahduksen saattelemana hänen päänsä päältä. Musta hahmo laski aseensa ja lähti kylmän rauhallisesti kävelemään kohti kuoppaa. Trevor punnitsi vaihtoehtojaan. Hänen aseensa ei millään voinut läpäistä vihollisen panssaria, eivätkä sirpalekranaatin sirpaletkaan olleet paljon asetta tehokkaampia. Hahmo lähestyi vakaasti Trevorin suojapaikkaa. Hänellä ei ollut paljon aikaa miettiä joten hän nappasi vyöltään yhden kranaatin ja irroitti sokan. Hahmo seisoi nyt kuopan suulla ja nosti aseensa kohti avutonta uhriaan.
Trevor loikkasi nopeasti kuopasta pois väistäen tiukasti vihollisensa laukauksen. Hän heitti kranaattinsa kohti vihollisensa päätä, ja se osui tämän kaulaan tipahtaen panssarin sisään kaula-aukosta. Trevor hyppäsi nopeasti maihin hahmon taakse ja peitti päänsä käsillään.
Hänen takaansa kuului vaimea kumahdus. Mitään ei kuitenkaan lennellyt ympäriinsä räjähdyksen voimasta. Trevor kauhistui. Entä jos kranaatti olikin suutari? Tässä hän makaisi maalitauluna ilman minkäännäköistä puolustuskeinoa. Hän uskaltautui vilkaisemaan taakseen. Hahmo seisoi jykevänä kylki Trevoriin päin ja asekäsi ojossa häntä kohti. Kylmät, ilmeettömät silmät tuijottivat Trevoria syvistä silmäkuopista. Panssarissa ei ollut pienintäkään ruhjetta ja hahmo näytti valmiilta ampumaan. Trevor katsoi melkein hänen otsassaan olevaa pikimustaa aseen piippua. Hän odotti laukausta, joka tunkeutuisi hänen kallonsa läpi aivoihin levittäen punaista mössöä lumivalkealle maankamaralle lopettaen kaikki elintoiminnot. Hän oli valmistautunut kuolemaan ja sulki silmänsä nähden kaikki elämänsä hetket pikakelauksena kuin valkokankaalta.
Laukausta ei kuitenkaan kuulunut ja Trevor raotti silmiään. Hahmo seisoi yhä jykevänä hänen edessään ase kohti hänen naamaansa. He katsoivat toisiaan hetken silmiin, kunnes mustan hahmon hengityslaitteesta purskahti roiskuen tummanpunaista verta tahrien puhtaan lumen ja Trevorin vaatteet. Hahmo kaatui selälleen Trevorin viereen ja panssarin sisältä valui lisää verta muuttaen hahmon kalpean pään punaiseksi.
Trevor jähmettyi paikoilleen katsellen maassa makavaa hahmoa ja verilammikkoa, joka levisi pitkin pehmeää lunta. Kaaosmariinin silmät olivat kääntyneet ylös jättäen kuoppiin vain aavemaisen valkoiset pallot. Ilmassa leijaillut pieni lumihiutale päätti matkansa Trevorin nenälle ja suli siihen kuin antaen merkin hiutaleiden armeijalle, joka ryöppysi taivaalta peittäen kaiken alleen. Trevor nousi ylös silmät vieläkin kiinni vihollisessaan, odottaen, että tämä vielä nousisi ylös. Hän veti valkoisen huppunsa päänsä päälle ja kääntyi poispäin ruumiista. Hän vilkaisi taakseen vielä kerran ennen kuin katosi puiden ja lumisateen sekaan jättäen kuolleen ruumiin armottoman lumipyryn kouriin.
----------------------------------------------------------------
Siinäpäs se. Tästä olisi siis tarkoitus tehdä jatkotarina, ja tämä tosiaankin oli vain prologi. En kertonut tässä miksi Trevor hyppäsi ja missä hän oli, sillä prologin oli tarkoitus vain napata lukijan mielenkiinto järjettömällä toiminnalla saaden hänet odottamaan seuraavaa osaa, jossa teen kyllä rankemman selonteon asioiden oikeasta laidasta.
Pakko myöntää että inspiksen tarinaan sain Riftin sarjasta "Kai", vaikka mitään ei ole sieltä plagioitukaan. Laskuvarjohyppyyn sain idean Band of Brothers sarjasta, jonka olen tässä viime viikonloppuna katsonut.
Haluaisin kommentteja tästä tarinasarjan alusta, ja mielipiteitä siitä, kannattaako tällaista edes jatkaa. En ala tarinoita kirjoittelemaan ellei niitä kukaan lue. Eniten kaipaan kritiikkiä ja vinkkejä kirjoituksen parantamiseksi. Kehutkin tietysti ovat sallittuja, mutta "ihan hyvä" -viestit voi kyllä jättää näppäimistöön.
:p:p