Sethin Silmä, Osa 1
Lähetetty: Su 25.12.2005 16:10
Vaihteeksi tännekin ajattelin laittaa jotakin. Haukkua saa mutta kehutkin käy 
(teksti suunniteltu WH-maailmaa tuntemattomalle.)
Sethin silmä
Oli yö. Morrslieb, Kaaoksen kuu loi vihertävää valoaan Drakwaldin metsän yllä, vain tullakseen ohi lipuvan pilvenrepaleen peittämäksi. Ehkä niin oli parempi, sillä tämä musta metsä kätki
syvyyksiinsä monia salaisuuksia. Salaisuuksia, jotka oli parempi jättää uinumaan pimeyteen.
Yksinäinen hahmo hiippaili varoen pitkin pudonneiden lehtien peittämää, puiden reunustamaa polkua. Se oli kääriytynyt mustaan, risaiseen kaapuun ja verhonnut kasvonsa mustalla hupulla. Sen kulku oli varovaista ja erittäin äänetöntä. Se hiipi polkua pitkin hieman…jyrsijöiden tapaan. Hahmon vyöllä oli kaksi julmannäköistä, käyrää tikaria joiden terät oli noettu mustaksi. Kuljettuaan vähän matkaa hahmo saapui syrjäiselle metsäaukiolle. Se pysähtyi, nuuhki ilmaa ja riisui sitten huppunsa. Hahmo oli Eshin-klaanin salamurhaaja, Pelätty Skaven, rottamies.
Skavenit ovat syvällä maanpinnan alla asustava, kavala rottaihmisten rotu, joiden tunneliverkosto, Alavaltakunta, kattaa koko maailman aina Jättömailta Eteläisille erämaille. Ne ovat ulkonäöltään kuin rottia jotka kulkevat kahdella jalalla kauhean ihmisparodian tavoin. Niiden käyttämät esineet ovat karkeita ja yksinkertaisia, mutta vahvimmat niistä saavat usein sotasaaliiksi laadukkaitakin ihmisaseita. Niiden ”yhteiskunta” on klaanijakoinen, melko anarkistinen järjestelmä, jossa ”voima tuo valtaa”: Mitä isompi, voimakkaampi, rohkeampi ja häikäilemättömämpi olet, sitä helpommin raivaat tieltä kilpailijasi, selviydyt ylipäätään hengissä ja saatat jopa nousta tärkeään asemaan noissa helvetillisissä, ikuisen yön tunneleissa. Luonteeltaan nämä rotat ovat ovelia ja häikäilemättömiä, ne eivät tunne sääliä tai armoa eikä sana ”reilu” ole niille tuttu. Ne ovat yksinään pelokkaita, mutta suurissa joukoissa ja johtajat takanaan ne voittavat minkä tahansa taistelun vaikka silkan lukumääränsä turvin. Ne pelkäävät johtajiaan enemmän kuin vihollista, ja monille Skaveneille, erityisesti orjille ja muille huono-onnisille, kuolema on parempi kuin piinattu elämä vailla toivoa paremmasta. Niiden neljä suurklaania ovat Eshin, jonka salamurhaajat ovat pelättyjä kaikkialla maailmassa, Skyre, jonka jäsenet kehittävät jatkuvasti uusia (melkein luotettavia) helvetinkoneita joilla tuoda tuhoa ja kuolemaa viholliselle, Pestilens, hullut taudinpalvojat jotka ovat vastuussa monista maailman kulkutaudeista, ja Moulder, ”tiedemiehet” jotka kehittävät jatkuvasti uusia, piinattuja elämänmuotoja käyttäen omaa magia-tiedettään ja Kaaoksen mutatoivaa vaikutusta.
Salamurhaaja tarkkaili varoen hiljaista metsäaukiota. Salamurhaajaksi eivät varomattomat pääse, tai ainakaan elä kovin pitkään vaikka pääsisivätkin. Se otti muutaman askeleen eteenpäin ja kaivoi vyöllään riippuvasta pussista hohtavan, vihreän esineen. Tämä esine oli noin pienen jalokiven kokoinen, vihreää valoa hohtava kivi. Esine oli Muunnoskiveä, aineellistunutta Kaaosta. Kiven pinta oli kiiltävä, lähes öljyinen. Siitä hohtava aavemainen, vihertävä valo alkoi hitaasti voimistua, täyttäen valollaan koko metsäaukion. Se oli sovittu merkki.
Valo kirkastui hitaasti, ja salamurhaaja alkoi nähdä outoja varjoja puurajassa. Hänen verensä hyytyi, kun ilmaa halkoi kaamea ulvonta. Sellaista ääntä ei elävä olento voinut päästää. Salamurhaaja jännittyi äärimmilleen ja veti tikarinsa vyöltään. ”Mitä sille ihmisotukselle on tapahtunut? Hänenhän piti-piti olla täällä! Minä riskeeraan henkeni ja toimitan Sen-Sen tänne asti, ja minkä tähden! Tämä otus päättää livistää kesken kaupanteon!” Se ajatteli. Aukio oli salamannopeasti peittynyt paksuun sumuun. Salamurhaajan koulutettu, syntyjään varovainen mieli käski hänen paeta, piiloutua, palata takaisin maan alle mukavaan lämpöön ja tuttuun pimeyteen, viis siitä mitä Varjovaanija sanoisi! Mutta sitten hän näki sen: ihmisen siluetti erottui selvästi sumun keskeltä. ”Ihminen-ihminen! Astu esiin sieltä!” hitaasti, luonnottoman kömpelösti hahmo alkoi laahustaa salamurhaajaa kohti. Skaven sieppasi pussistaan toisen, pienemmän pussukan ja valmistautui antamaan sen ihmiselle, pidellen tikaria yhä toisessa kädessään. ”Missä rahat-rahat?” Skaven aloitti, mutta lause jäi kesken, kun hän näki mitä hänen edessään seisoi: ”ihmisen” iho oli repaleinen ja mätä, toinen silmä oli vain verinen kuoppa, sen pääkallossa oli suuri halkeama, kuin miekalla tehty, ja sen tyhjässä silmäkuopassa kihisi matoja. Sen vaatteet olivat repaleiset ja puolittain maatuneet. Hiuksia sillä oli jäljellä vain muutama tukko siellä täällä. Sen ainoassa, ehjässä silmässä ei loistanut sielun valo. Silmästä paistoi vain tyhjyys.
Salamurhaaja astui kauhuissaan askeleen taaksepäin ja, ihmeellistä kyllä, kompastui puunjuureen. Normaalioloissa hän ei olisi antanut itselleen anteeksi moista epäammattimaisuutta, mutta nyt hänen kauhun sumentamassa mielessään oli vain yksi asia: pako. Se nousi vikkelästi jaloilleen ja alkoi juosta poispäin elävästä kuolleesta. Ihme kyllä se ei lähtenyt takaa-ajoon. Skaven ehti juosta vain muutamia metrejä, ennen kuin se pysähtyi taas. Puussa suoraan sen edessä seisoi jotakin. Tai ei oikeastaan seisonut, vaan se riippui pää alaspäin vaakasuoralla puunrungolla, terävien raatelukynsiensä varassa kuin lepakko. Sen iho oli harmahtava, keho lihaksikas ja petomainen ja pää kuin ihmisen ja lepakon päiden risteytys. Sen suussa kiiltelivät terävät pedonhampaat, mutta selvimmiten erottuivat olennon kulmahampaat: pitkät, kaarevat kulmahampaat, jotka tuntuivat pidentyvän ja terävöityvän yhä enemmän mitä pitempään niitä katsoi.
Salamurhaaja oli kuullut legendoja näistä olennoista: Strigoi-suvun vampyyreistä. Ne olivat rappeutuneempia ja petomaisempia kuin muut kaltaisensa, monet niistä olivat menettäneet järkensä, ja ihmisyytensä ne olivat menettäneet täysin. Jopa niiden lajitoverit vihasivat ja halveksuivat niitä jonkin muinaisen vääryyden tähden, ja se oli pakottanut nämä hylkiöt vetäytymään yhteiskunnan reunamaille, katuojien ja hylättyjen hautausmaiden pimeyteen kaivamaan ylös vasta haudattuja, ja juomaan kuolleiden kylmää verta pysyäkseen hengissä. Mutta tämä selviytymistaistelu oli tehnyt niistä vahvempia ja kestävämpiä kuin muut vampyyrit, joskin niiden ihmismäisyyden kustannuksella. Kuolleet tottelivat niitä edelleen, mutta niiden magia oli vaistonvaraisempaa kuin muilla vampyyreillä.
Vampyyri kirkaisi petomaisesti ja hyppäsi salamannopeasti salamurhaajaa kohti, sivalsi kynsillään ja viilsi skavenin vatsan auki kuin paperipussin. Skaven lysähti polvilleen, pidellen omia sisälmyksiään veren liukastamilla käsillään. Skaven katsoi ylöspäin vampyyrin tunteettomiin pedonkasvoihin, hetkeä ennen kuin vampyyri repäisi skavenin pään irti hartioista yhdellä mahtavien kynsiensä iskulla. Vihreä nurmi tahriintui mustaan skaveninvereen
Epäkuollut joi rottamiehen ruumiista virtaavan veren lipoen nautinnollisesti huuliaan. Aterioituaan se kumartui skavenin päättömän raadon puoleen ja otti sen kiinni puristetusta nyrkistä pienen pussin. Se avasi pussukan ja kaatoi sisällön avonaiselle kämmenelleen. Pussista putosi yksi ainoa, koruton sormus. Sormus oli tehty halvasta kullasta, ja sen keskelle oli upotettu musta kivi. Vampyyri ilahtui silminnähden, ja alkoi sopottaa itsekseen kauan sitten kadonneen kotimaansa kielellä: ”A’charak zeryt cack Seth! S’lamek charad nor!” Se kirkaisi petomaisesti, hyppäsi oksalle ja paiskasi pussin takaisin maahan. Sitten vampyyri hyppäsi hämmästyttävää vauhtia vastakkaiselle puulle ja katosi pimeyteen.
Maahan heitetystä pussista leijaili pieni, veritahrainen pergamentinpala. Siinä luki:
Tuntematon päivä.
Herrani, olen saanut haltuuni Sethin silmän. Tappiot olivat suuret, mutta saimme kohteen haltuumme. Vampyyriruhtinas Yamanoto Ochika on kuollut. Lähden paluumatkalle välittömästi, mutta pelkään että matkasta tulee vaarallinen. Pelkään, että meitä on seurattu. Sethin silmä on uskomattoman voimakas! Se ei saa joutua vääriin käsiin!
Uskollinen palvelijanne, Hiroshi Saito
(teksti suunniteltu WH-maailmaa tuntemattomalle.)Sethin silmä
Oli yö. Morrslieb, Kaaoksen kuu loi vihertävää valoaan Drakwaldin metsän yllä, vain tullakseen ohi lipuvan pilvenrepaleen peittämäksi. Ehkä niin oli parempi, sillä tämä musta metsä kätki
syvyyksiinsä monia salaisuuksia. Salaisuuksia, jotka oli parempi jättää uinumaan pimeyteen.
Yksinäinen hahmo hiippaili varoen pitkin pudonneiden lehtien peittämää, puiden reunustamaa polkua. Se oli kääriytynyt mustaan, risaiseen kaapuun ja verhonnut kasvonsa mustalla hupulla. Sen kulku oli varovaista ja erittäin äänetöntä. Se hiipi polkua pitkin hieman…jyrsijöiden tapaan. Hahmon vyöllä oli kaksi julmannäköistä, käyrää tikaria joiden terät oli noettu mustaksi. Kuljettuaan vähän matkaa hahmo saapui syrjäiselle metsäaukiolle. Se pysähtyi, nuuhki ilmaa ja riisui sitten huppunsa. Hahmo oli Eshin-klaanin salamurhaaja, Pelätty Skaven, rottamies.
Skavenit ovat syvällä maanpinnan alla asustava, kavala rottaihmisten rotu, joiden tunneliverkosto, Alavaltakunta, kattaa koko maailman aina Jättömailta Eteläisille erämaille. Ne ovat ulkonäöltään kuin rottia jotka kulkevat kahdella jalalla kauhean ihmisparodian tavoin. Niiden käyttämät esineet ovat karkeita ja yksinkertaisia, mutta vahvimmat niistä saavat usein sotasaaliiksi laadukkaitakin ihmisaseita. Niiden ”yhteiskunta” on klaanijakoinen, melko anarkistinen järjestelmä, jossa ”voima tuo valtaa”: Mitä isompi, voimakkaampi, rohkeampi ja häikäilemättömämpi olet, sitä helpommin raivaat tieltä kilpailijasi, selviydyt ylipäätään hengissä ja saatat jopa nousta tärkeään asemaan noissa helvetillisissä, ikuisen yön tunneleissa. Luonteeltaan nämä rotat ovat ovelia ja häikäilemättömiä, ne eivät tunne sääliä tai armoa eikä sana ”reilu” ole niille tuttu. Ne ovat yksinään pelokkaita, mutta suurissa joukoissa ja johtajat takanaan ne voittavat minkä tahansa taistelun vaikka silkan lukumääränsä turvin. Ne pelkäävät johtajiaan enemmän kuin vihollista, ja monille Skaveneille, erityisesti orjille ja muille huono-onnisille, kuolema on parempi kuin piinattu elämä vailla toivoa paremmasta. Niiden neljä suurklaania ovat Eshin, jonka salamurhaajat ovat pelättyjä kaikkialla maailmassa, Skyre, jonka jäsenet kehittävät jatkuvasti uusia (melkein luotettavia) helvetinkoneita joilla tuoda tuhoa ja kuolemaa viholliselle, Pestilens, hullut taudinpalvojat jotka ovat vastuussa monista maailman kulkutaudeista, ja Moulder, ”tiedemiehet” jotka kehittävät jatkuvasti uusia, piinattuja elämänmuotoja käyttäen omaa magia-tiedettään ja Kaaoksen mutatoivaa vaikutusta.
Salamurhaaja tarkkaili varoen hiljaista metsäaukiota. Salamurhaajaksi eivät varomattomat pääse, tai ainakaan elä kovin pitkään vaikka pääsisivätkin. Se otti muutaman askeleen eteenpäin ja kaivoi vyöllään riippuvasta pussista hohtavan, vihreän esineen. Tämä esine oli noin pienen jalokiven kokoinen, vihreää valoa hohtava kivi. Esine oli Muunnoskiveä, aineellistunutta Kaaosta. Kiven pinta oli kiiltävä, lähes öljyinen. Siitä hohtava aavemainen, vihertävä valo alkoi hitaasti voimistua, täyttäen valollaan koko metsäaukion. Se oli sovittu merkki.
Valo kirkastui hitaasti, ja salamurhaaja alkoi nähdä outoja varjoja puurajassa. Hänen verensä hyytyi, kun ilmaa halkoi kaamea ulvonta. Sellaista ääntä ei elävä olento voinut päästää. Salamurhaaja jännittyi äärimmilleen ja veti tikarinsa vyöltään. ”Mitä sille ihmisotukselle on tapahtunut? Hänenhän piti-piti olla täällä! Minä riskeeraan henkeni ja toimitan Sen-Sen tänne asti, ja minkä tähden! Tämä otus päättää livistää kesken kaupanteon!” Se ajatteli. Aukio oli salamannopeasti peittynyt paksuun sumuun. Salamurhaajan koulutettu, syntyjään varovainen mieli käski hänen paeta, piiloutua, palata takaisin maan alle mukavaan lämpöön ja tuttuun pimeyteen, viis siitä mitä Varjovaanija sanoisi! Mutta sitten hän näki sen: ihmisen siluetti erottui selvästi sumun keskeltä. ”Ihminen-ihminen! Astu esiin sieltä!” hitaasti, luonnottoman kömpelösti hahmo alkoi laahustaa salamurhaajaa kohti. Skaven sieppasi pussistaan toisen, pienemmän pussukan ja valmistautui antamaan sen ihmiselle, pidellen tikaria yhä toisessa kädessään. ”Missä rahat-rahat?” Skaven aloitti, mutta lause jäi kesken, kun hän näki mitä hänen edessään seisoi: ”ihmisen” iho oli repaleinen ja mätä, toinen silmä oli vain verinen kuoppa, sen pääkallossa oli suuri halkeama, kuin miekalla tehty, ja sen tyhjässä silmäkuopassa kihisi matoja. Sen vaatteet olivat repaleiset ja puolittain maatuneet. Hiuksia sillä oli jäljellä vain muutama tukko siellä täällä. Sen ainoassa, ehjässä silmässä ei loistanut sielun valo. Silmästä paistoi vain tyhjyys.
Salamurhaaja astui kauhuissaan askeleen taaksepäin ja, ihmeellistä kyllä, kompastui puunjuureen. Normaalioloissa hän ei olisi antanut itselleen anteeksi moista epäammattimaisuutta, mutta nyt hänen kauhun sumentamassa mielessään oli vain yksi asia: pako. Se nousi vikkelästi jaloilleen ja alkoi juosta poispäin elävästä kuolleesta. Ihme kyllä se ei lähtenyt takaa-ajoon. Skaven ehti juosta vain muutamia metrejä, ennen kuin se pysähtyi taas. Puussa suoraan sen edessä seisoi jotakin. Tai ei oikeastaan seisonut, vaan se riippui pää alaspäin vaakasuoralla puunrungolla, terävien raatelukynsiensä varassa kuin lepakko. Sen iho oli harmahtava, keho lihaksikas ja petomainen ja pää kuin ihmisen ja lepakon päiden risteytys. Sen suussa kiiltelivät terävät pedonhampaat, mutta selvimmiten erottuivat olennon kulmahampaat: pitkät, kaarevat kulmahampaat, jotka tuntuivat pidentyvän ja terävöityvän yhä enemmän mitä pitempään niitä katsoi.
Salamurhaaja oli kuullut legendoja näistä olennoista: Strigoi-suvun vampyyreistä. Ne olivat rappeutuneempia ja petomaisempia kuin muut kaltaisensa, monet niistä olivat menettäneet järkensä, ja ihmisyytensä ne olivat menettäneet täysin. Jopa niiden lajitoverit vihasivat ja halveksuivat niitä jonkin muinaisen vääryyden tähden, ja se oli pakottanut nämä hylkiöt vetäytymään yhteiskunnan reunamaille, katuojien ja hylättyjen hautausmaiden pimeyteen kaivamaan ylös vasta haudattuja, ja juomaan kuolleiden kylmää verta pysyäkseen hengissä. Mutta tämä selviytymistaistelu oli tehnyt niistä vahvempia ja kestävämpiä kuin muut vampyyrit, joskin niiden ihmismäisyyden kustannuksella. Kuolleet tottelivat niitä edelleen, mutta niiden magia oli vaistonvaraisempaa kuin muilla vampyyreillä.
Vampyyri kirkaisi petomaisesti ja hyppäsi salamannopeasti salamurhaajaa kohti, sivalsi kynsillään ja viilsi skavenin vatsan auki kuin paperipussin. Skaven lysähti polvilleen, pidellen omia sisälmyksiään veren liukastamilla käsillään. Skaven katsoi ylöspäin vampyyrin tunteettomiin pedonkasvoihin, hetkeä ennen kuin vampyyri repäisi skavenin pään irti hartioista yhdellä mahtavien kynsiensä iskulla. Vihreä nurmi tahriintui mustaan skaveninvereen
Epäkuollut joi rottamiehen ruumiista virtaavan veren lipoen nautinnollisesti huuliaan. Aterioituaan se kumartui skavenin päättömän raadon puoleen ja otti sen kiinni puristetusta nyrkistä pienen pussin. Se avasi pussukan ja kaatoi sisällön avonaiselle kämmenelleen. Pussista putosi yksi ainoa, koruton sormus. Sormus oli tehty halvasta kullasta, ja sen keskelle oli upotettu musta kivi. Vampyyri ilahtui silminnähden, ja alkoi sopottaa itsekseen kauan sitten kadonneen kotimaansa kielellä: ”A’charak zeryt cack Seth! S’lamek charad nor!” Se kirkaisi petomaisesti, hyppäsi oksalle ja paiskasi pussin takaisin maahan. Sitten vampyyri hyppäsi hämmästyttävää vauhtia vastakkaiselle puulle ja katosi pimeyteen.
Maahan heitetystä pussista leijaili pieni, veritahrainen pergamentinpala. Siinä luki:
Tuntematon päivä.
Herrani, olen saanut haltuuni Sethin silmän. Tappiot olivat suuret, mutta saimme kohteen haltuumme. Vampyyriruhtinas Yamanoto Ochika on kuollut. Lähden paluumatkalle välittömästi, mutta pelkään että matkasta tulee vaarallinen. Pelkään, että meitä on seurattu. Sethin silmä on uskomattoman voimakas! Se ei saa joutua vääriin käsiin!
Uskollinen palvelijanne, Hiroshi Saito