Keihäs: Prologi
Lähetetty: La 07.01.2006 00:36
Keihäs. Sen sileä, aaltoileva terä, joka oli kuin tuulen kylmä hyväily iholla. Terä oli puhtaanvalkoinen, kuin ensilumi, ja keskelle sitä valkeutta piirtyi riimujen verkko, jotka kertoivat keihään nimen. Sen varsi oli hiottua ja sileää puuta, johon oli vuosisatojen aikana painunut pieniä koloja, kuin sormenjälkiä. Varsi oli tummanruskeaa tammea, ja se päättyi pieneen metallituppeen, sekin lumenvärinen.
Keihään riimut kertoivat sen nimen niille, jotka osasivat niitä lukea: Asthol, jonka Keihäälle antoivat ne, jotka se takoivat: Ensimmäiset, he, jota itse jumalatkin pelkäsivät. Keihäällä oli monia nimiä: haltiat lauloivat siitä nimellä Curunír, kääpiöt kertoivat siitä nimellä Gaerwyn, örkit nimellä Shurgar, ja ihmiset puhuivat Hopealumesta, mutta myös monilla muilla nimillä tunnetaan se sama Keihäs.
Vuosisatoja se oli siirtynyt soturilta mahtavemmalle, ja sillä Keihäällä oli oma tahto: epätoivoisesti se yritti löytää itselleen kantajan, joka olisi yhtä mahtava kuin muinainen takojansa, Ensimmäisistä toinen, Draenor, Jään Valtias.
Vihdoin oli tullut Keihään tilaisuus: Oli syttynyt Sotien Aika, jolloin kansakunnat nousivat toisiaan vastaan, vanhat liitot särkyivät ja uusia tehtiin, vain jotta nekin voitaisiin rikkoa kuin lasi. Todellakin: uusi aika, jolloin mahtavat soturit ja velhot hallitsisivat, ja Keihäs voisi vihdoin löytää arvoisensa kantajan Tornel luomien joukosta, niistä, joita Saldir vahti.
Nyt Keihäs makasi yksin ja hyljättynä pimeydessä, kauan sitten kuolleen sotaherran rinnan päällä. Luonnoton kylmyys terässään se odotti, jota joku nostaisi sen jälleen, ja jotta se se voisi johdattaa kantajansa jälleen tuhoon ja turmioon.
Sotaherra, tai pikemminkin hänen henkensä, joka oli kuolon hetkellä joutunut Malakhin ulottumattomiin, eikä koskaan päässyt Malawiin. Hän odotti, ja kun joku tulisi noutamaan Keihästä taistoon, hänen täytyisi todistaa olevansa sen arvoinen, ja vain silloin pääsisi sotaherra, joka kauan sitten, kauan ennen kuin vanhinkaan haltia muisti, oli kohdannut Kuoleman, Cimdathin, ikuiseen lepoon. Hänen maallinen omaisuutensa oli haudattu hänen mukanaan: kymmenet uskollisten soturien luurangot seisoivat korokkeillaan, jokaisessa luki nimi, ja ne olivat: Teor Vahvasydän, Yasor Nopsaormi, Niulon Haukka, Sekhet Tarkkakatse, Ostron Uskollinen, Tsetar Kunniakas ja seitsämästä uskollisesta suurin, sotaherran oikea käsi: Vielwyn Hopeaotsa.
Sotaherran hauta oli maanalaisen, suuren, ympyränmuotoisen hallin keskelle rakennettu kivikumpu, jonka kanteen oli veistetty hänen muotokuvansa, ja jonka päällä Keihäs lepäsi. Kannessa oli joskus lukenut sotaherran nimi, mutta se oli aikoja sitten haalistunut ja kulunut: nyt oli jäljellä vain pölyn täyttämä syvennys.
Kumpua ympyröi seitsämän pilaria: jokaisessa nukkui ikiunta yksi hänelle uskollisista upseereista. Valmiina nousemaan, jos hän sitä käskisi, valmiina vetämään esiin ajan hampaan pilaamat muinaiset pronssiaseet, ryhtymään jälleen taistoon herransa puolesta.
Kyltymättömänä sotaherra odotti. Hän oli odottanut kauan, lähes tuhat vuotta. Enää hän ei jaksanut odottaa. Hänen mielessään oli vain yksi asia: vartioi keihästä, kunnes joku on sen arvoinen. Kauan, kauan sitten oli viimeinenkin haudanhaamun oma ajatus kaikonnut, ja jäljellä oli vain Keihään pakottava käsky.
Tum-tum. Tum-tum. Jokin hakkasi uudestaan ja uudestaan hautakukkulan suurta kiviovea. Tum-tum. Tum-tum.
Kiviovi murtui, ja sisään hautaholviin tunkeutui kirkas valonsäde, ensimmäinen valonsäde satoihin vuosiin. Sotaherra lipui usvan peittämän kivilattian halki haudalleen, ja asetti kätensä kivisen muotokuvansa ylle. Aave siirsi utuiset sormensa hitaasti Keihään varrelle, pieniin hankaumiin, joista hän oli kauan sitten pidellyt Keihästä, tuntien sen elinvoiman, joka hyökyi hänen ylitseen. Nyt usvamaisen, hahmottoman aaveen sijasta keihästä piteli ylväs sotaherra, yllään pronssinen levypanssari, kädessään Keihäs Asthol.
Sinisellä kangasvyöllään hänellä roikkui lyhytmiekka, ja päässään oli pronssikypärä. Hänen mustat hiuksensa valuivat sen alta takkuisina, aina hänen rinnalleen asti. Tummansiniset, lähes mustat silmät hohtivat päättäväisyydestä, kun hän astui kohti ovea, josta valo tulvi sisään. Vaimeat askeleet valolle johtavista portaista ilmoittivat, että rauhanhäiritsijät eivät tienneet haudanhaamusta, jonka arpiset kasvot olivat kovat ja kylmät, vailla armon häivääkään.
Muinaisajan soturi kohotti äänettä keihään päänsä päälle kaksin käsin, ja odotti. Portaita laskeutui nuori mies, yllään rautainen rengaspanssari, vyöllään kaksi miekkaa, kumpikin kovaa rautaa. Rauhanhäiritsijällä oli samanlaiset hiukset kuin sotaherralla: kampaamattomat ja yönmustat, kasvot hänellä olivat erilaiset: itsevarmat, ja niin kauniit, että niistä olisi voinut sokaistua, enemmän haltian kuin ihmisen. Silmissään hänellä oli utelias, kunnioittava katse, kun hän huomasi haudanhaamun, ja jähmettyi paikalleen.
"Olet siis tullut, nuori soturi. Älä vaivaa minua nimelläsi. Olen tämän haudan herra: Keihään vartija. Lumivalkea on sen nimi, ja mahtavat sen voimat. Se on sinun, mikäli voitat meidät Kahdeksan. Jos yrität poistua haudasta ilman Keihästä, tuhoudut. Haudan kirous saa auringonvalon polttamaan ihoasi ja lihaasi, silmäsi korventuvat kirkaasta valosta ja jopa sielusi huutaa tuskaa", haudanhaamu varoitti kylmällä, kaikuvalla äänellä, joka kuulosti siltä, että se olisi tullut kivisen hautakummun sisältä.
Rauhanrikkoja kumarsi sotaherralle. "Nimeäni et siis kuule, muinainen soturi. Ja kyllä: Keihään minä haluan, ja olen tietoinen niin haasteesta kuin kirouksestakin. Käykäämme taistoon, suuri sotaherra."
Niin kävi haudanhaamu hyökkäykseen, ja hänen sotahuutonsa herättämänä nousivat seitsämän haudoistaan, heidän henkensä tuli kivipilarien läpi, ja kun he vetivät lahonneista asetelineistä miekkansa, saivat he aineellisen muodon: jokaisella oli pronssinen kypärä, pitkämiekka, levypanssari ja tikari. He tulivat hitaasti kohti yksinäistä rauhanhäiritsijää, joka seisoi tyynenä, odottaen.
Sotaherra iski ylhäältä, niin suurella voimalla, että isku olisi kaatanut karhunkin. Rauhanhäiritsijä loikkasi ketterästi sivulle, ja veti miekkansa esiin. Nopeilla sivalluksilla hän iski maahan kaksi haudanhaamun sotureista, Vahvasydämmen ja Haukan. Heidän toverinsa huusivat vihaansa, ja kävivät rajuun hyökkäykseen. Nopsasormi pyöritti miekkaansa, esitellen taitojaan kuten eläissäänkin: hän oli seitsikon miekkamestari. Kuollut soturi teki kaksi nopeaa sivuttaisviiltoa kuluneella pronssiaseellaan, mutta ne torjuttiin kokeneen soturin taidolla, ja niihin myös vastattiin: nopea pisto läpäisi Nopsasormen puolustuksen, ja hänen kehonsa valui tomuna maahan.
Sotaherra kääntyi kohti rauhanhäiritsijää ja pisti jälleen keihäällään, mutta jälleen kuolevainen väisti iskun. Kunniakas ja Uskollinen kävivät kuolevaisen kimppuun kahdelta eri puolilta, mutta heidätkin iskettiin maahan kahdella nopealla viillolla. Todellakin, kuolevainen taisteli kuin Kirottu, välittämättä vihollisen lukumäärästä. Nyt olivat enää Hopeaotsa, sotaherra ja Tarkkakatse vastustamassa rauhanhäiritsijää. Tarkkakatse, maanpiirin paras jousimies, asetti haudanjousensa jänteelle nuolen ja yritti sillä surmata elävän, joka täydellisen tyynesti, ja suurta miekkamestaruutta osoittaen torjui sen yhdellä miekkansa huitaisulla.
Suuri oli sotaherran hämmästys: oliko tämä asetaituri lainkaan ihminen, vai kenties itse Malakh, joka oli tullut hakemaan häntä? Ei, se ei olisi mahdollista: yksikään Tornel ei ollut kulkenut maan päällä sitten Luomisen ajan.
Hopeaotsa torjui rauhanhäiritsijän miekat kahdella ketterällä miekanheilautuksella, mutta kolmas oli liikaa. Tarkkakatse veti uuden nuolen jousensa jänteelle, muttei koskaan ampunut tätä viimeistä kertaa: ovelasti oli elävän miekka lumottu lentämään kuin paras heittotikari, ja se miekka iski suoraan Tarkkakatseen otsaan.
Seitsämän tuhkakasaa ympäröi nyt sotaherraa ja elollista. Eikä kumpikaan liikkunut, sillä he tuijottivat toisiaan, Keihään hykerrellessä tyytyväisenä. Sen terän riimut olivat syttyneet kuin liekkeihin, mutta silti sen terä säilytti hyytävän kylmyytensä.
"Minä olen Fenris Hopeinen susi, ja olen tullut tänne Keihään takia. Ojenna se nyt minulle, suuri ruhtinas, ja pääset haudan lepoon", sanoi kuolevainen kunnioittaen. Sotaherra laski päänsä ja astui lähemmäs Fenris Hopeista sutta. Hän ojensi kätensä, joissa Keihäs lepäsi. "Pidä siitä hyvää huolta, Kantaja. Olet osoittanut olevasi sen arvoinen, ja tulet olemaan suureksi kunniaksi kansallesi Sotien Aikana".
Keihään riimut kertoivat sen nimen niille, jotka osasivat niitä lukea: Asthol, jonka Keihäälle antoivat ne, jotka se takoivat: Ensimmäiset, he, jota itse jumalatkin pelkäsivät. Keihäällä oli monia nimiä: haltiat lauloivat siitä nimellä Curunír, kääpiöt kertoivat siitä nimellä Gaerwyn, örkit nimellä Shurgar, ja ihmiset puhuivat Hopealumesta, mutta myös monilla muilla nimillä tunnetaan se sama Keihäs.
Vuosisatoja se oli siirtynyt soturilta mahtavemmalle, ja sillä Keihäällä oli oma tahto: epätoivoisesti se yritti löytää itselleen kantajan, joka olisi yhtä mahtava kuin muinainen takojansa, Ensimmäisistä toinen, Draenor, Jään Valtias.
Vihdoin oli tullut Keihään tilaisuus: Oli syttynyt Sotien Aika, jolloin kansakunnat nousivat toisiaan vastaan, vanhat liitot särkyivät ja uusia tehtiin, vain jotta nekin voitaisiin rikkoa kuin lasi. Todellakin: uusi aika, jolloin mahtavat soturit ja velhot hallitsisivat, ja Keihäs voisi vihdoin löytää arvoisensa kantajan Tornel luomien joukosta, niistä, joita Saldir vahti.
Nyt Keihäs makasi yksin ja hyljättynä pimeydessä, kauan sitten kuolleen sotaherran rinnan päällä. Luonnoton kylmyys terässään se odotti, jota joku nostaisi sen jälleen, ja jotta se se voisi johdattaa kantajansa jälleen tuhoon ja turmioon.
Sotaherra, tai pikemminkin hänen henkensä, joka oli kuolon hetkellä joutunut Malakhin ulottumattomiin, eikä koskaan päässyt Malawiin. Hän odotti, ja kun joku tulisi noutamaan Keihästä taistoon, hänen täytyisi todistaa olevansa sen arvoinen, ja vain silloin pääsisi sotaherra, joka kauan sitten, kauan ennen kuin vanhinkaan haltia muisti, oli kohdannut Kuoleman, Cimdathin, ikuiseen lepoon. Hänen maallinen omaisuutensa oli haudattu hänen mukanaan: kymmenet uskollisten soturien luurangot seisoivat korokkeillaan, jokaisessa luki nimi, ja ne olivat: Teor Vahvasydän, Yasor Nopsaormi, Niulon Haukka, Sekhet Tarkkakatse, Ostron Uskollinen, Tsetar Kunniakas ja seitsämästä uskollisesta suurin, sotaherran oikea käsi: Vielwyn Hopeaotsa.
Sotaherran hauta oli maanalaisen, suuren, ympyränmuotoisen hallin keskelle rakennettu kivikumpu, jonka kanteen oli veistetty hänen muotokuvansa, ja jonka päällä Keihäs lepäsi. Kannessa oli joskus lukenut sotaherran nimi, mutta se oli aikoja sitten haalistunut ja kulunut: nyt oli jäljellä vain pölyn täyttämä syvennys.
Kumpua ympyröi seitsämän pilaria: jokaisessa nukkui ikiunta yksi hänelle uskollisista upseereista. Valmiina nousemaan, jos hän sitä käskisi, valmiina vetämään esiin ajan hampaan pilaamat muinaiset pronssiaseet, ryhtymään jälleen taistoon herransa puolesta.
Kyltymättömänä sotaherra odotti. Hän oli odottanut kauan, lähes tuhat vuotta. Enää hän ei jaksanut odottaa. Hänen mielessään oli vain yksi asia: vartioi keihästä, kunnes joku on sen arvoinen. Kauan, kauan sitten oli viimeinenkin haudanhaamun oma ajatus kaikonnut, ja jäljellä oli vain Keihään pakottava käsky.
Tum-tum. Tum-tum. Jokin hakkasi uudestaan ja uudestaan hautakukkulan suurta kiviovea. Tum-tum. Tum-tum.
Kiviovi murtui, ja sisään hautaholviin tunkeutui kirkas valonsäde, ensimmäinen valonsäde satoihin vuosiin. Sotaherra lipui usvan peittämän kivilattian halki haudalleen, ja asetti kätensä kivisen muotokuvansa ylle. Aave siirsi utuiset sormensa hitaasti Keihään varrelle, pieniin hankaumiin, joista hän oli kauan sitten pidellyt Keihästä, tuntien sen elinvoiman, joka hyökyi hänen ylitseen. Nyt usvamaisen, hahmottoman aaveen sijasta keihästä piteli ylväs sotaherra, yllään pronssinen levypanssari, kädessään Keihäs Asthol.
Sinisellä kangasvyöllään hänellä roikkui lyhytmiekka, ja päässään oli pronssikypärä. Hänen mustat hiuksensa valuivat sen alta takkuisina, aina hänen rinnalleen asti. Tummansiniset, lähes mustat silmät hohtivat päättäväisyydestä, kun hän astui kohti ovea, josta valo tulvi sisään. Vaimeat askeleet valolle johtavista portaista ilmoittivat, että rauhanhäiritsijät eivät tienneet haudanhaamusta, jonka arpiset kasvot olivat kovat ja kylmät, vailla armon häivääkään.
Muinaisajan soturi kohotti äänettä keihään päänsä päälle kaksin käsin, ja odotti. Portaita laskeutui nuori mies, yllään rautainen rengaspanssari, vyöllään kaksi miekkaa, kumpikin kovaa rautaa. Rauhanhäiritsijällä oli samanlaiset hiukset kuin sotaherralla: kampaamattomat ja yönmustat, kasvot hänellä olivat erilaiset: itsevarmat, ja niin kauniit, että niistä olisi voinut sokaistua, enemmän haltian kuin ihmisen. Silmissään hänellä oli utelias, kunnioittava katse, kun hän huomasi haudanhaamun, ja jähmettyi paikalleen.
"Olet siis tullut, nuori soturi. Älä vaivaa minua nimelläsi. Olen tämän haudan herra: Keihään vartija. Lumivalkea on sen nimi, ja mahtavat sen voimat. Se on sinun, mikäli voitat meidät Kahdeksan. Jos yrität poistua haudasta ilman Keihästä, tuhoudut. Haudan kirous saa auringonvalon polttamaan ihoasi ja lihaasi, silmäsi korventuvat kirkaasta valosta ja jopa sielusi huutaa tuskaa", haudanhaamu varoitti kylmällä, kaikuvalla äänellä, joka kuulosti siltä, että se olisi tullut kivisen hautakummun sisältä.
Rauhanrikkoja kumarsi sotaherralle. "Nimeäni et siis kuule, muinainen soturi. Ja kyllä: Keihään minä haluan, ja olen tietoinen niin haasteesta kuin kirouksestakin. Käykäämme taistoon, suuri sotaherra."
Niin kävi haudanhaamu hyökkäykseen, ja hänen sotahuutonsa herättämänä nousivat seitsämän haudoistaan, heidän henkensä tuli kivipilarien läpi, ja kun he vetivät lahonneista asetelineistä miekkansa, saivat he aineellisen muodon: jokaisella oli pronssinen kypärä, pitkämiekka, levypanssari ja tikari. He tulivat hitaasti kohti yksinäistä rauhanhäiritsijää, joka seisoi tyynenä, odottaen.
Sotaherra iski ylhäältä, niin suurella voimalla, että isku olisi kaatanut karhunkin. Rauhanhäiritsijä loikkasi ketterästi sivulle, ja veti miekkansa esiin. Nopeilla sivalluksilla hän iski maahan kaksi haudanhaamun sotureista, Vahvasydämmen ja Haukan. Heidän toverinsa huusivat vihaansa, ja kävivät rajuun hyökkäykseen. Nopsasormi pyöritti miekkaansa, esitellen taitojaan kuten eläissäänkin: hän oli seitsikon miekkamestari. Kuollut soturi teki kaksi nopeaa sivuttaisviiltoa kuluneella pronssiaseellaan, mutta ne torjuttiin kokeneen soturin taidolla, ja niihin myös vastattiin: nopea pisto läpäisi Nopsasormen puolustuksen, ja hänen kehonsa valui tomuna maahan.
Sotaherra kääntyi kohti rauhanhäiritsijää ja pisti jälleen keihäällään, mutta jälleen kuolevainen väisti iskun. Kunniakas ja Uskollinen kävivät kuolevaisen kimppuun kahdelta eri puolilta, mutta heidätkin iskettiin maahan kahdella nopealla viillolla. Todellakin, kuolevainen taisteli kuin Kirottu, välittämättä vihollisen lukumäärästä. Nyt olivat enää Hopeaotsa, sotaherra ja Tarkkakatse vastustamassa rauhanhäiritsijää. Tarkkakatse, maanpiirin paras jousimies, asetti haudanjousensa jänteelle nuolen ja yritti sillä surmata elävän, joka täydellisen tyynesti, ja suurta miekkamestaruutta osoittaen torjui sen yhdellä miekkansa huitaisulla.
Suuri oli sotaherran hämmästys: oliko tämä asetaituri lainkaan ihminen, vai kenties itse Malakh, joka oli tullut hakemaan häntä? Ei, se ei olisi mahdollista: yksikään Tornel ei ollut kulkenut maan päällä sitten Luomisen ajan.
Hopeaotsa torjui rauhanhäiritsijän miekat kahdella ketterällä miekanheilautuksella, mutta kolmas oli liikaa. Tarkkakatse veti uuden nuolen jousensa jänteelle, muttei koskaan ampunut tätä viimeistä kertaa: ovelasti oli elävän miekka lumottu lentämään kuin paras heittotikari, ja se miekka iski suoraan Tarkkakatseen otsaan.
Seitsämän tuhkakasaa ympäröi nyt sotaherraa ja elollista. Eikä kumpikaan liikkunut, sillä he tuijottivat toisiaan, Keihään hykerrellessä tyytyväisenä. Sen terän riimut olivat syttyneet kuin liekkeihin, mutta silti sen terä säilytti hyytävän kylmyytensä.
"Minä olen Fenris Hopeinen susi, ja olen tullut tänne Keihään takia. Ojenna se nyt minulle, suuri ruhtinas, ja pääset haudan lepoon", sanoi kuolevainen kunnioittaen. Sotaherra laski päänsä ja astui lähemmäs Fenris Hopeista sutta. Hän ojensi kätensä, joissa Keihäs lepäsi. "Pidä siitä hyvää huolta, Kantaja. Olet osoittanut olevasi sen arvoinen, ja tulet olemaan suureksi kunniaksi kansallesi Sotien Aikana".
