Prologi: Vainotut (40k)
Lähetetty: Ti 10.01.2006 20:35
Terve.
Tälläinen tarinanaloitus on tullut kyhäiltyä. Tarkoitus on luoda pitkä tarina, kertoen hieman epäonnistesta mariinijaostosta, ja Lucius -nimisestä tiedustelijasta, jonka nousua jaoksessa tarina kuvaa.
Pidemmittä puheitta prologiin:
*
Tuuhean puun kyljestä törröttävä oksa raapaisi Luciuksen parransänkeä, ja aiheutti pienen napsauksen katketessaan. Lucius pysähtyi välittömästi ja muuttui liikkumattomaksi kuin ruumis. Pienikin ylimääräinen ääni saattaisi olla riski, mikäli lähistöllä olisi tarkkakuuloinen vartija, eikä tässä operatiossa ollut varaa paljastua.
Kuulosteltuaan ympäristön ääniä hetken, Lucius alkoi laskeutua polvilleen, vain muutaman tuuman kerrallaan, jottei äkillinen liikahdus pensaikossa olisi paljastanut häntä. Päästyään polvilleen hän kumartui vihreän lehvästön suojaan, kietoutui hitaasti maastokuvioituun, lehdillä ja oksilla naamioituun viittaansa ja kaivoi esiin kiikarin ja skannerin. Tutkittuaan ympäristöä hetken skannerin avulla, hän laski sen maahan ja nosti kiikarin silmilleen.
Kohde näkyi selkeänä noin sadan metrin päässä, eikä vartijoitakaan ollut näkösällä kuin muutama. Helppoa. Lucius antoi huomaamattoman käsimerkin taakseen, ja neljä pensasta lähti hitaasti etenemään samanaikaisesti hänen kanssaan. Tiedustelijaryhmä Gamma. Pelkkä numero, johon kuului viisi naamioitua ja hiljaista tiedustelijaa, oli saanut kehuja jopa itse jaoksen johtajalta. Eikä Grimaldus Helbrect kehu turhaan. He olivat tiedustelijoiden kovinta eliittiä, eivätkä olleet epäonnistuneet vielä kertaakaan.
Yksi liikkuvista pensaista pysähtyi ja laskeutui vatsalleen, otettuaan viittansa kätköistä koottavan kiikarikiväärin osat ja kiinnittänyt ne nopeasti ja huolellisesti toisiinsa. Muu ryhmä pysähtyi metsän laitaan. Kohteena olevan bunkkerin sivuovea vahti vain kaksi miestä. He tupakoivat ja nauroivat, ollen autuaan tietämättömiä kahdesta kiikarikiväärin luodista, jotka läpäisivät heidän aivonsa Luciuksen antaman hiljaisen merkin jälkeen. Molemmat Keisarillisen Kaartin asepukuihin pukeutuneet miehet kaatuivat veren pulputessa heidän ohimoistaan. He olivat kuolleita jo ennen iskeytymistään maahan. Lucius inhosi ”omien” tappamista, mutta joskus vain ei ollut muuta tehtävissä. Kun ylempi käskee, silloin ei jäädä valittamaan, vaan pidetään turpa tukossa ja tehdään niin kuin sanotaan. Hän lähti juoksemaan ovelle ennen kuin sotilaiden ruumiit edes iskeytyivät maahan ja väänsi taisteluveitsensä terällä seinässä olevan paneelin auki. Metalli nirskahti äänekkäästi, mutta tässä vaiheessa siitä ei enää tarvinnut välittää. Muutaman johdon yhdistämisen jälkeen kuului suhahdus, kun ilmatiivis vanadiumovi aukesi, ja Lucius ryntäsi sisään muu ryhmä perässään. Naamiointiviitat jätettiin hyödyttöminä oville, ja ryhmä kiihdytti vauhtiaan ankean teräksisillä käytävällä. Siellä täällä oli ammuslaatikoita, ja käytävät olivat täynnä ampuma-aukoille johtavia ovia. Niistä ei tarvinnut välittää ennen hälytyksen tuloa. Siinä ei tosin kestäisi kauan. Yksi ryhmän tiedustelijoista kyllä raahasi vartijoiden ruumiit läheiseen pensaaseen, mutta rakennusta todennäköisesti kiertävät vartijat huomaisivat veriroiskeet seinässä ja auki väännetyn hallintapaneelin.
Ryhmä juoksi määrätietoisesti noin minuutin, kunnes pysähtyivät todella vankan näköisen, kirkkaan oranssin oven eteen.
”Tämäkö se on?” kysyi Marcus, ryhmän räjähde-ekspertti. Lucius vastasi lyhyellä nyökkäyksellä, katsellen huolestuneena oven edessä olevia, suljettuja luukkuja. Jos, ja kun hälytys alkaisi, luukuista työntyisi esiin liiketunnistimilla ohjattuja raskaita Niittäjiä. Lucius hylkäsi nopeasti ajatuksen omista jäännöksistään tuon tuhoisan aseen tulituksen jäljeltä ja antoi Marcukselle toimintakäskyn. Tämä alkoi välittömästi asettaa räjähteitä oven kulmiin.
”Vauhtia, aikaa ei ole hukattavaksi, en halua jäädä seisomaan näiden eteen kovin pitkäksi aikaa.” mutisi Lucius Marcuksen kytkiessä sytyttimiä meltaräjähteisiin. Pienet oranssit valot vilkkuivat laattojen kyljissä, kun ne napsautettiin magneeteilla kiinni oveen.
”Valmista.” sanoi Marcus kyeten peittämään jännityksen äänestään ja painoi laukaisimen nappia. Koko ryhmä heittäytyi muutaman metrin päähän ovista, kun oranssina vilkkunut valo muuttui punaiseksi. Punainen valo paloi kaksi sekuntia, jonka jälkeen kimeä piippaus kertoi, että sekunnin kuluttua ovi räjähtäisi muutaman metrin päähän.
Valtava jyrinä ja räjähdys kertoi, että tie olisi vapaa. Luciuksen tärykalvot halkesivat kivuliaasti, mutta valittamiseen ei ollut aikaa. Käytävä olisi hetkessä täynnä aseistettuja sotilaita, ja raskaat niittäjät nousivat luukuistaan. Lucius ehti hädintuskin niiden taakse ryhmänsä kanssa, ennen kuin raskaat aseet rei’ittivät oveä ympäröivät seinät ihmisen rintakehän korkeudella. Ryhmä lähti juoksemaan oven takaa avautunutta käytävää pitkin, kohti viimeistä määränpäätä.
Viimeinen, heikko ovi rämähti auki Andreaksen potkaistessa siihen tuuman syvyisen lommon. He juoksivat suureen, korkeaan huoneeseen, joka oli valaistu punaisella valolla.
Reaktorihuone. Millään muulla ei ollut tilaa Luciuksen mielessä, kun hän jo huusi toimintakäskyn Andreakselle.
Andreas juoksi suoraan reaktorin luokse, kantaen metallikuorista laatikkoa, jossa oli antenni ja runsaasti vilkkuvia valoja. Hän asetti sen reaktorin eteen muun ryhmän juostessa ovelle ja salvaten sen. Se pidättelisi lähestyviä sotilaita hetken, mutta kaikki käytettävissä oleva aika piti käyttää. Andreaksen painellessa laatikon nappeja muu ryhmä, Lucius mukaan lukien kiskaisi niittäjänsä esiin ja ympäröi oven.
”Muistakaa” huusi Lucius ääni käheänä ”että kukaan ei antaudu! Seisotte ja taistelette tässä niin kauan kuin henki pihisee, kunnes Andreas saa hommansa valmiiksi. Andreas ohjelmoi laatikkoa äärimmäisen hermostunut ilme kasvoillaan. Enää ei kestäisi kauan. Käytävästä kuului jo askelten jyskettä ja huutoa.
Andreas suoritti viimeisen tarvittavan napinpainalluksen ja käännähti kohti auki räjähtävää ovea pistooli kädessään vain silpoutuakseen raskaan niittäjän luodeista. Hän paiskautui metallilaatikon päälle peittäen sen näkyvistä. Hänen sotansa olisi ohi.
Lucius tulitti lopun ryhmän kanssa ovesta sisään ryntääviä hahmoja. Kaartin sotilaat kaatuivat saatuaan luoteja päähänsä, rintaansa, jalkoihinsa.. Mutta niitä oli yksinkertaisesti liikaa. Ampuessaan lippaansa tyhjäksi yhteen epäonniseen sotilaaseen, hän huomasi olevansa yksin. Koko muu ryhmä makasi kuolleena lattialla. Lucius ei ehtinyt edes tajuta surua, ennen kuin raivokas laserkiväärien tulitus läpäisi hänen kevyen taistelupanssarinsa ja silpoi hänen sisäelimiään.
Lucius horjui taaksepäin ja kaatui henkihieverissä Andreaksen ruumiin päälle. Sotilaat juoksivat hänen ympärilleen ja tähtäsivät häntä päähän, valmiina antamaan lopullisen sanansa.
Mustaan takkiin ja koppalakkiin pukeutunut mies asteli rivistä hänen luokseen ja potkaisi Luciusta kylkeen, vetäen samalla miekkansa esiin. Hän hymyili mielipuolisesti tuijottaessaan Luciusta.
”Paskiainen.” Komissaari sanoi. ”Todellako luulitte pääsevänne tänne noin vain? Tästä riittääkin kertomista tutuilleni Inkvisitiossa. Luultavasti he teurastavat koko säälittävän jaoksesi. Joka ikisen ylimielisen paskiaisen. Ja heidän vaimonsa ja lapsensa.”
Lucius ei sanonut mitään. Hän makasi kyljellään tuijottaen komissaaria suoraan tämän silmiin, kiskaistessaan Andreaksen ruumiin sivuun. Metallilaatikko paljastui.
Komissaari ja sotilaat tämän ympärillä katsoivat laatikkoa, jonka kyljessä vilkkui kolme punaista valoa. Sitten ne muuttuivat vihreiksi, ja laite päästi kimeän, pitkän vinkaisun.
Komissaari tuskin ehti sanoa sanaa ”teleportaatiovastaanotin” kun kymmenen raskaaseen vihreään panssaroitua hahmoa ilmestyi reaktorikammioon säkenöivän valonleimahduksen saattelemana. Komissaari ei ehtinyt edes huutaa hämmästyksestä, kun voimanyrkki jo iskeytyi hänen rintaansa, rutistaen jokaisen rintaluun poikki. Sama tapahtui kaikkialla, kun uusia hahmoja ilmestyi.
Lucius hymähti voitonriemuisesti ja oksensi samalla verta rinnalleen. Hänen päänsä kellahti velttona verilammikkoon, kun kolmesataakiloinen terminaattori tuuppasi hänet syrjään taistelusta ja upotti pitkän sarjan paniikkiin joutuneisiin sotilaisiin.
***
Jatkoa seuraa
Tälläinen tarinanaloitus on tullut kyhäiltyä. Tarkoitus on luoda pitkä tarina, kertoen hieman epäonnistesta mariinijaostosta, ja Lucius -nimisestä tiedustelijasta, jonka nousua jaoksessa tarina kuvaa.
Pidemmittä puheitta prologiin:
*
Tuuhean puun kyljestä törröttävä oksa raapaisi Luciuksen parransänkeä, ja aiheutti pienen napsauksen katketessaan. Lucius pysähtyi välittömästi ja muuttui liikkumattomaksi kuin ruumis. Pienikin ylimääräinen ääni saattaisi olla riski, mikäli lähistöllä olisi tarkkakuuloinen vartija, eikä tässä operatiossa ollut varaa paljastua.
Kuulosteltuaan ympäristön ääniä hetken, Lucius alkoi laskeutua polvilleen, vain muutaman tuuman kerrallaan, jottei äkillinen liikahdus pensaikossa olisi paljastanut häntä. Päästyään polvilleen hän kumartui vihreän lehvästön suojaan, kietoutui hitaasti maastokuvioituun, lehdillä ja oksilla naamioituun viittaansa ja kaivoi esiin kiikarin ja skannerin. Tutkittuaan ympäristöä hetken skannerin avulla, hän laski sen maahan ja nosti kiikarin silmilleen.
Kohde näkyi selkeänä noin sadan metrin päässä, eikä vartijoitakaan ollut näkösällä kuin muutama. Helppoa. Lucius antoi huomaamattoman käsimerkin taakseen, ja neljä pensasta lähti hitaasti etenemään samanaikaisesti hänen kanssaan. Tiedustelijaryhmä Gamma. Pelkkä numero, johon kuului viisi naamioitua ja hiljaista tiedustelijaa, oli saanut kehuja jopa itse jaoksen johtajalta. Eikä Grimaldus Helbrect kehu turhaan. He olivat tiedustelijoiden kovinta eliittiä, eivätkä olleet epäonnistuneet vielä kertaakaan.
Yksi liikkuvista pensaista pysähtyi ja laskeutui vatsalleen, otettuaan viittansa kätköistä koottavan kiikarikiväärin osat ja kiinnittänyt ne nopeasti ja huolellisesti toisiinsa. Muu ryhmä pysähtyi metsän laitaan. Kohteena olevan bunkkerin sivuovea vahti vain kaksi miestä. He tupakoivat ja nauroivat, ollen autuaan tietämättömiä kahdesta kiikarikiväärin luodista, jotka läpäisivät heidän aivonsa Luciuksen antaman hiljaisen merkin jälkeen. Molemmat Keisarillisen Kaartin asepukuihin pukeutuneet miehet kaatuivat veren pulputessa heidän ohimoistaan. He olivat kuolleita jo ennen iskeytymistään maahan. Lucius inhosi ”omien” tappamista, mutta joskus vain ei ollut muuta tehtävissä. Kun ylempi käskee, silloin ei jäädä valittamaan, vaan pidetään turpa tukossa ja tehdään niin kuin sanotaan. Hän lähti juoksemaan ovelle ennen kuin sotilaiden ruumiit edes iskeytyivät maahan ja väänsi taisteluveitsensä terällä seinässä olevan paneelin auki. Metalli nirskahti äänekkäästi, mutta tässä vaiheessa siitä ei enää tarvinnut välittää. Muutaman johdon yhdistämisen jälkeen kuului suhahdus, kun ilmatiivis vanadiumovi aukesi, ja Lucius ryntäsi sisään muu ryhmä perässään. Naamiointiviitat jätettiin hyödyttöminä oville, ja ryhmä kiihdytti vauhtiaan ankean teräksisillä käytävällä. Siellä täällä oli ammuslaatikoita, ja käytävät olivat täynnä ampuma-aukoille johtavia ovia. Niistä ei tarvinnut välittää ennen hälytyksen tuloa. Siinä ei tosin kestäisi kauan. Yksi ryhmän tiedustelijoista kyllä raahasi vartijoiden ruumiit läheiseen pensaaseen, mutta rakennusta todennäköisesti kiertävät vartijat huomaisivat veriroiskeet seinässä ja auki väännetyn hallintapaneelin.
Ryhmä juoksi määrätietoisesti noin minuutin, kunnes pysähtyivät todella vankan näköisen, kirkkaan oranssin oven eteen.
”Tämäkö se on?” kysyi Marcus, ryhmän räjähde-ekspertti. Lucius vastasi lyhyellä nyökkäyksellä, katsellen huolestuneena oven edessä olevia, suljettuja luukkuja. Jos, ja kun hälytys alkaisi, luukuista työntyisi esiin liiketunnistimilla ohjattuja raskaita Niittäjiä. Lucius hylkäsi nopeasti ajatuksen omista jäännöksistään tuon tuhoisan aseen tulituksen jäljeltä ja antoi Marcukselle toimintakäskyn. Tämä alkoi välittömästi asettaa räjähteitä oven kulmiin.
”Vauhtia, aikaa ei ole hukattavaksi, en halua jäädä seisomaan näiden eteen kovin pitkäksi aikaa.” mutisi Lucius Marcuksen kytkiessä sytyttimiä meltaräjähteisiin. Pienet oranssit valot vilkkuivat laattojen kyljissä, kun ne napsautettiin magneeteilla kiinni oveen.
”Valmista.” sanoi Marcus kyeten peittämään jännityksen äänestään ja painoi laukaisimen nappia. Koko ryhmä heittäytyi muutaman metrin päähän ovista, kun oranssina vilkkunut valo muuttui punaiseksi. Punainen valo paloi kaksi sekuntia, jonka jälkeen kimeä piippaus kertoi, että sekunnin kuluttua ovi räjähtäisi muutaman metrin päähän.
Valtava jyrinä ja räjähdys kertoi, että tie olisi vapaa. Luciuksen tärykalvot halkesivat kivuliaasti, mutta valittamiseen ei ollut aikaa. Käytävä olisi hetkessä täynnä aseistettuja sotilaita, ja raskaat niittäjät nousivat luukuistaan. Lucius ehti hädintuskin niiden taakse ryhmänsä kanssa, ennen kuin raskaat aseet rei’ittivät oveä ympäröivät seinät ihmisen rintakehän korkeudella. Ryhmä lähti juoksemaan oven takaa avautunutta käytävää pitkin, kohti viimeistä määränpäätä.
Viimeinen, heikko ovi rämähti auki Andreaksen potkaistessa siihen tuuman syvyisen lommon. He juoksivat suureen, korkeaan huoneeseen, joka oli valaistu punaisella valolla.
Reaktorihuone. Millään muulla ei ollut tilaa Luciuksen mielessä, kun hän jo huusi toimintakäskyn Andreakselle.
Andreas juoksi suoraan reaktorin luokse, kantaen metallikuorista laatikkoa, jossa oli antenni ja runsaasti vilkkuvia valoja. Hän asetti sen reaktorin eteen muun ryhmän juostessa ovelle ja salvaten sen. Se pidättelisi lähestyviä sotilaita hetken, mutta kaikki käytettävissä oleva aika piti käyttää. Andreaksen painellessa laatikon nappeja muu ryhmä, Lucius mukaan lukien kiskaisi niittäjänsä esiin ja ympäröi oven.
”Muistakaa” huusi Lucius ääni käheänä ”että kukaan ei antaudu! Seisotte ja taistelette tässä niin kauan kuin henki pihisee, kunnes Andreas saa hommansa valmiiksi. Andreas ohjelmoi laatikkoa äärimmäisen hermostunut ilme kasvoillaan. Enää ei kestäisi kauan. Käytävästä kuului jo askelten jyskettä ja huutoa.
Andreas suoritti viimeisen tarvittavan napinpainalluksen ja käännähti kohti auki räjähtävää ovea pistooli kädessään vain silpoutuakseen raskaan niittäjän luodeista. Hän paiskautui metallilaatikon päälle peittäen sen näkyvistä. Hänen sotansa olisi ohi.
Lucius tulitti lopun ryhmän kanssa ovesta sisään ryntääviä hahmoja. Kaartin sotilaat kaatuivat saatuaan luoteja päähänsä, rintaansa, jalkoihinsa.. Mutta niitä oli yksinkertaisesti liikaa. Ampuessaan lippaansa tyhjäksi yhteen epäonniseen sotilaaseen, hän huomasi olevansa yksin. Koko muu ryhmä makasi kuolleena lattialla. Lucius ei ehtinyt edes tajuta surua, ennen kuin raivokas laserkiväärien tulitus läpäisi hänen kevyen taistelupanssarinsa ja silpoi hänen sisäelimiään.
Lucius horjui taaksepäin ja kaatui henkihieverissä Andreaksen ruumiin päälle. Sotilaat juoksivat hänen ympärilleen ja tähtäsivät häntä päähän, valmiina antamaan lopullisen sanansa.
Mustaan takkiin ja koppalakkiin pukeutunut mies asteli rivistä hänen luokseen ja potkaisi Luciusta kylkeen, vetäen samalla miekkansa esiin. Hän hymyili mielipuolisesti tuijottaessaan Luciusta.
”Paskiainen.” Komissaari sanoi. ”Todellako luulitte pääsevänne tänne noin vain? Tästä riittääkin kertomista tutuilleni Inkvisitiossa. Luultavasti he teurastavat koko säälittävän jaoksesi. Joka ikisen ylimielisen paskiaisen. Ja heidän vaimonsa ja lapsensa.”
Lucius ei sanonut mitään. Hän makasi kyljellään tuijottaen komissaaria suoraan tämän silmiin, kiskaistessaan Andreaksen ruumiin sivuun. Metallilaatikko paljastui.
Komissaari ja sotilaat tämän ympärillä katsoivat laatikkoa, jonka kyljessä vilkkui kolme punaista valoa. Sitten ne muuttuivat vihreiksi, ja laite päästi kimeän, pitkän vinkaisun.
Komissaari tuskin ehti sanoa sanaa ”teleportaatiovastaanotin” kun kymmenen raskaaseen vihreään panssaroitua hahmoa ilmestyi reaktorikammioon säkenöivän valonleimahduksen saattelemana. Komissaari ei ehtinyt edes huutaa hämmästyksestä, kun voimanyrkki jo iskeytyi hänen rintaansa, rutistaen jokaisen rintaluun poikki. Sama tapahtui kaikkialla, kun uusia hahmoja ilmestyi.
Lucius hymähti voitonriemuisesti ja oksensi samalla verta rinnalleen. Hänen päänsä kellahti velttona verilammikkoon, kun kolmesataakiloinen terminaattori tuuppasi hänet syrjään taistelusta ja upotti pitkän sarjan paniikkiin joutuneisiin sotilaisiin.
***
Jatkoa seuraa
