Yönlapsi osa.4: Talviyön henki
Lähetetty: Ti 17.01.2006 21:17
Iltoja.
Alkujorinoita hieman. Kuten huomaatte, tämä on viides osa tätä turinasarjaani, jonka viimeosan taisin iskeä tänne joskus miljardeja kuukausia sitten. Jos joku tätä vielä muistaa, on varmasti myöskin hakoteillä, sillä juoni on muuttunut, minulla on kaikki re-masteroituina koneellani. Siis aivan kaikki (ja niitä siis on syntynyt muutamia lisää, joita en ole sotuun tumpannut). Edellistä osaa on siis melko turha etsiä, sillä se on re-masteroimatta täällä sotussa (kuten edelliset osatkin) ja siispä mielestäni melko kökkö. Tai kai siitä jotain osviittaa saisi. Mutta katsellaan ja kummastellaan, mitä mieltä olette, ymmärsitte tai ette.
Kerrottakoon, että päähenkilöt ovat vampyyreitä.
Hiljalleen ymmärtämättömyyden ja ahdistuneisuuden tunne oli hävinnyt viikkojen kuluessa, ja ottanut menneen kuukauden aikana tilallensa odottavan, melkein nälkäisen olotilan. Se myllersi pitkin tumman sydämeni huuruamia suonia jäisen pyörretuulen lailla, kuin vaaleaa vartaloani lämmittävä hurmevirta.
Viimeisetkin elonmerkit alkoivat hävitä, luonnon värikylläisyys vaihtui punertavaksi ja lopulta kuoli pois äkkiä mustuneiden lehtien leijuessa avuttomina huurteisen maan pinnalla. Syksyn punertava väri oli saanut tänä vuonna aivan uuden merkityksen. Tämä syksy oli tosiaankin ollut kirjaimellisesti punainen. Ja nyt tuloillaan oleva talvi aikoi peittää jälkemme, haudata ruumiit ja puhdistaa veren. Saatoin tuntea luonnon värisevän peloissaan, mutta silti hyväksyen äänettömästi kohtalonsa jäädä tuon painostavan, repivän hautausmaan alle. Aika oli tullut.
Ja niin kuolema tuli taivaista. Pienet, monitahoiset hiutaleet peittivät pehmeästi kylmenneen maan, kuin sideharso peittää haavan, ja sulkivat kaiken elämän alleen. Talvi oli aluillaan ja aurinko viipyi poissa päivä päivältä yhä pidempään. Tunsin sen ensin vartaloani pistelevänä säikähdyksenä alkaessani herätä joka yö aina aikaisemmin, kunnes pimeä tuntui kestävän ikuisuuksia. Se oli minulle jotain aivan uutta, vaikka muistankin kokeneeni samanlaisen äkkinäisen, vapisuttavan tunteen jo parinkymmenen vuoden ajan, ja aina juuri tähän aikaan, nyt vasta pystyin nauttimaan siitä täysin rinnoin. Maailma tuntui niin ihanalta.
********
Kaunis maisema avautui edessäni, se kutsui minua luokseen. Se kutsui ja viekoitteli minua tulemaan, antamaan lumelle uutta vivahdetta. Ja aina minä viivyin kauemmin saalistusretkilläni. Aurinko oli väistynyt, päivä ja yö olivat vaihtaneet paikkaansa kuunvalon pitäessä itseään nyt elämän ja lämmön vertauskuvana. Mutta yönlyhty näkyi kuolevaisille vain irvokkaana kaksosena, rumana ja salaperäisenä.
Kuu tosiaankin näytti kauniilta. Sen hopeinen valo heijastui jäisestä hangesta ympärilläni ja sai tumman yön hohtamaan paikoitellen kristallinkirkkaana. Tuntui, kuin se itsessään olisi heijastanut tämänhetkisiä tuntemuksiani kaikkialle, sillä pystyin yhä maistamaan lämpimän veren kielelläni, sen samettisuuden huulillani. Nytkin, kuten jokaisella kerralla, sen vaikutus oli ollut kiihottava, lähes huumaava, ja osallisena nautinnossa oli toiminut myös uhrini kasvoilla lainehtinut kauhu.
Lumi narskui pitkien nahkasaappaideni alla astellessani ripeästi kohti asuinpaikkaamme. Hankeen syntynyt polku oli kapea, mutta tummanpunaisen mekkoni helmat eivät uponneet jäiseen kinokseen ympärilläni. Metsä oli seisahtunut, jossain kaukana saatoin tuntea pienen elämänsykkeen, ehkä toisenkin, mutta muuten olin ympäröity tyhjyydellä.
”Valerie”, tuttu ääni kutsui minua, tyhjyyteen siveltiin uutta väriä. Miten en ollut pystynyt vaistoamaan häntä! Olinko ollut liian lumoutuneena tämäniltainen uhrini luovuttamasta elämännesteestä? Lumen peittämä kuusenoksa siirrettiin varmasti sivuun ja tulija astui näköpiiriini. ”Miksi saalistat näin kaukana?”
Katsoin tutkailevasti sisareni kauniita kasvoja, joiden vaalea väri veti lähes vertaa lumen valkeudelle. Kuinka kauniisti hänen punaiset huulensa erottuivatkaan talvesta.
”Puhdistus on loppumaisillaan, Marie”, vastasin yksiselitteisesti, pehmeästi ja hymyilin tahtomattani.
”Tiedät itsekin, etteivät he kaikki ole vielä kuolleita”, hän sanoi tasaisesti ja kallisti päätään hieman takaviistoon ylväästi. ”Osa karjasta on yhä leikissä mukana, eikä kovinkaan etäällä. Oli täydellistä aloittaa toimintamme kauempaa, ja kyliä on kuuleman mukaan jo ehditty asuttamaan uudelleen Ranskan rajan tuntumassa. Näyttäisi siltä, että heidän pakokauhunsa on taantunut, nyt he vain ymmärtävät mikä heidän elämänsä perimmäinen tarkoitus todella olikaan.” Hymähdin leikillisesti edelleen hymy tummilla huulillani.
”Sekös lannistaa heidät”, tokaisin hyvilläni. ”Tietävät etteivät heidän lapsensa koskaan tule kasvamaan aikuiseksi asti, kuolevat tuntematta lähes lainkaan nautintoa elämästään.” Keskustelun aihe oli selvästikin vaihtunut alkuperäisestään, Marien kasvoilla oli yhä sama tasainen ilme, mutta saatoin nähdä hänen huuliensa kiristyvän hieman aivan pienen hetken ajan. Miksei hän vain voisi kysyä uudestaan? Marie tietää varsin hyvin, että vain leikittelen hänen kanssaan.
Kaunis sisareni katsoi minua hetken liikkumatta. Äkkiä hänen vaaleiden kasvojensa yli pyyhkäisi silminnähden kivulias ja puistattava aalto, varoituksen omainen pisto. Marien poskipäät liikahtivat hieman pakonomaisesti, hänen toinen silmänsä näytti painuvan kiinni kuluttavan väsymyksen myllertäessä hänen sisällään. Mutta siltikin hänen huulensa vääntyivät katkeraan hymyyn, josta paistoi läpi leikkimielinen itseiva, hän tuhahti ja ravisti kevyesti päätään.
”Totta, sisareni, puhdistus ei ole vielä loppunut”, sanoin vihjailevasti. ”Toivo, että muut ovat jättäneet sinulle jotain.” Marie nyökkäsi ymmärtävänä ja otti askeleen eteenpäin.
”Ei, ei ainakaan minun osaltani”, hän vastasi ja iski silmää. ”Kunhan vain me kaikki teemme osamme.” Sulavasti hän livahti ohitseni ja lähti astelemaan keinuvasti polkua pitkin. Kohta hänen mustan mekkonsa aaltoileva helma katosi tahraamasta puhtaanvalkeaa maastoa, pitkän vaatekappaleen kantaja oli kuin aave lumella.
Naurahdin. Keskustelu ei ollut edennyt lainkaan, itse asiassa se ei ollut edes kunnolla alkanutkaan, mutta se oli tuntunut siltikin yllättävän mukavalta tähän aikaan. Mikä oikeastaan oli mukavaa minulle? Olin ollut melko eristäytynyt viimeisen kuukauden aikana, omistautunut suurimmalta osaltani tappamisen riemulle. Ja niin oli tämä sisarien välinen kieroutunut sananvaihtamisen irvikuva tuottanut mielihyvää. Typerää siinä oli, että heti janosin lisää. Kuolevaiset, suurin himon kohteeni, nyt jäänyt toiseksi? Ei sentään. Niin kauan, kuin heitä olisi jäljellä, minä pitäisin heistä huolta. Puhdistus jatkui.
********
Seuraavana iltana metsä kätki meidät sisäänsä, pimeyteensä. Sen tiheä katto piti lähes kaiken taivaanvalon ulkopuolella, minusta tuntui, kuin me olisimme voineet nähdä taivaisiin toisin, kuin tuon tihrustamiseen pakotetun mustan kankaan laita oli. Hiljaa me astelimme peräkkäin pitkin kapeaa metsäpolkua, minä ja neljä yhdestätoista sisaruksestani. Tuntui, kuin ympärillämme olisi ollut pelkkää tyhjää kalmistoa, me olimme ainoat tähdet yössä. Pystyin helposti kuvittelemaan samanlaisen kiihkeän, odottavan kuohunnan heidän mielissään, jonka itsekin tunsin, ja josta me nautimme. Sitten ensimmäisenä asteleva sisareni, Callista, nosti kämmenensä pystyyn merkiksi meille, mutta me kaikki tiesimme, että ele oli turha. Suloinen ihmisveren tuoksu tavoitti sieraimemme ja sai mielemme anomaan kuolevan lapsen äidin tavoin. Himmeästi kajastava liekki kutsui meitä, pyyntöihin vastattiin.
Äänettömästi astelimme haikeasti loimottavan nuotion valopiiriin, kuin viisi kaunista ja viatonta prinsessaa. Välittömästi tuli heijasti kuolevaisten varjot suurempina heidän kompuroidessa säikähtäneinä pystyyn ja henkäisten peloissaan osaksi ymmärtämättöminä, osaksi jo varmaa kuolemaa odottaen. Nuori äiti, jonka kasvot näyttivät ikäistään paljon vanhemmalta, veti suojelevasti pienen tyttärensä selkänsä taakse ja katsoi minua anelevasti, väsyneesti. Säälittävä olento kaiken kaikkiaan!
Mutta tytär sen sijaan, hän ei ymmärtänyt mitä oli tapahtumassa, ja kurkisteli kapeat kasvot tulen lämmittäminä, kiinnostuneena meitä, mutta huomatessaan vanhempiensa reaktion, hätäännys hiipi hänenkin mieleensä. Perheen isä harppasi notkeasti kulunutta miekkaansa pidellen muun perheensä eteen ja vilkaisi nopeasti nuotion toisella puolella istuvaa vanhusta, jonka raskaasti kulkeva hengitys sai hänen perheensä, pelokkaan ikänaisen ja nuoren pojan silmät kostumaan kyynelistä.
”Pyydän, menkää pois ja jättäkää meidät rauhaan”, miekkaa hienoisesti vapisevassa kädessään pitävä mies sanoi äänellä, josta kuvastui samalla alistunut nöyryys ja tyhmänrohkea uho. ”Tyttäreni on vasta viisikesäinen ja vaimoni…”
”Mikset siis sinä tulisi luokseni”, Marie tokaisi pehmeästi keskeyttäen perheenisän ja ojentaen vaalean kämmenensä kutsuvasti. ”Tule ottamaan minut syliisi.” Mies vilkaisi nopeasti avuttomana vaimoaan, jonka uurteiset kasvot olivat lähes tuhkanharmaat, hänen silmänsä vettyivät, mutta nyyhkytystä ei kuulunut. Katsoin hymyillen miten Marie liikutti huuliaan hitaasti toisiaan vasten ja tunnusteli kämmenellään kaulaansa viekoittelevasti. Silloin miehen kimmeltävä itsekurin haarniska ruostui ja repeytyi riekaleiksi paljastaen pehmeän, nautinnollisen sisuksen. Ennen, kuin hän itse huomasikaan, hänen sormensa jo haroivat kiihtyneinä sisareni solakkaa vartaloa joka puolelta.
Mies hengitti kiivaasti Marien tarttuessa häntä rajusti niskasta ja kiskaistessa hänet ympäri. Hymähdin hymyssä suin, mies suorastaan näytti nauttivan sisareni tuottamasta kivusta kaikesta huolimatta, ilmoille pääsi syvä voihkaisu, joka iski pieneen tyttöön, kuin salamanisku. Pieni ihminen ravisti äitinsä hervonneen otteen itsestään, pinkaisi kohti isäänsä ja kurotti kätensä tämän vyötärölle pää painuksissa, nyyhkyttäen.
Tytöllä oli rohkeutta uhmata äitiään ja auttaa isäänsä toivottomassa taistelussa vastaan ihmiskehon houkutuksia, ehkä se oli nuoruuden tietämättömyyttä tai vain sokeaa pelkoa, mutta tahtomattaankin se oli ihailtavaa ja minulle uutta. Rauhallisesti otin askeleen kohti tyttöä ja vein hitaasti käteni hänen niskalleen, jolloin hän käänsi henkäisten kasvonsa kosketuksestani. Tartuin villisti riuhtovaa lasta sormieni painautuessa hänen ihoonsa, ja nostin hänen tutisevan päänsä polvelleni laskeutuessani alemmas. Tyttö kirkaisi, mutta hänen isänsä katse oli tyhjä kaikesta siitä, mitä hän oli joskus tuntenut tytärtään kohtaan.
”Älä itke, lapsi”, tyynnyttelin häntä äidilliseen sävyyn, vaikka pidinkin yhä hänen niskaansa kivuliaasti polveni päällä. ”Et voi tajutakkaan miten paljon rakastan sinua.” Miten haluttava hän olikaan! Kuohu hänen kaulallaan oli niin kristallinkirkas, puoleensavetävä ja vahva. Samassa mieleeni tulvi tunne teostani, jolloin käsivarsillani oli levännyt pieni vauva. Tuskaisa inahdus pyysi armoa tahattomasti kiristyneen otteeni vuoksi, ja havahduttuani huomasin, etten kestänyt enää.
Iskin kulmahampaani tytön kalvakkaan ihoon hyökkäävän käärmeen lailla ja tunsin hänen pienen vartalonsa välittömästi jäykistyvän. Hurme juoksi kahtena punaisena virtana haavoista kielelleni huulieni liikkuessa ahnaasti lapsen kaulalla, maku oli huumaava! Veri valui aaltoillen sisälleni ja tunsin heti sen palauttavan, vahvistavan vaikutuksen itsessäni. Sitä tuli niin paljon, että olisin voinut vain vajota paikalleni sen himottavaan taikaan. Mutta sitten otteeni kirposi, saalis nytkähti vain hieman ja punainen neste syöksyi huulieni välistä lumelle tahraten sen luonnottoman väriseksi.
Sähähdin ärtyneesti ja tarrasin raivoissani, nopeasti kämmenilläni tytön ohimoihin, tämän tuijottaessa hölmistyneenä minua. Tunsin lämpimän verivanan valuvan toisesta suupielestäni, naurahdin ja nykäisin hänen päätään rajusti vastakkaisiin suuntiin. Kuului murtuvan luun rusahtava, väkivaltainen ääni ja lapsen liikkumaton ruumis rojahti verenkarvaiselle lumelle yhtenä irvokkaana, marionettimaisena olentona.
Nostin katseeni saaliistani ja näin edessäni Marien tyytyväisen, nauttivan virnistyksen. Tytön isä makasi kasvot maata vasten hänen mustan mekkonsa helman tuntumassa liikkumattomana ja hengittämättä.
”Lapsia on harvassa, Valerie”, sisareni sanoi noustessani seisomaan. ”Ja katso nyt tuota aiheuttamaasi sotkua. Mitä tuhlausta.” Nyökkäsin hiljaa hänelle, halusin lopettaa tämän keskustelun jo ennen, kuin se alkaisikaan. Mutta Marie vain hihkaisi, laski kätensä paljaalle olkapäälleni ja silitti.
Callista pudotti kannattelemansa vanhan naisen, jonka kokeneille kasvoille oli jäänyt kauhuntäytteinen, mielenvikaisuuden rajalla tasapainotteleva irvistys. Huomasin, että hänen silmänsä olivat yhä suunnattuina pikkutytön ruumiiseen ja siihen asentoon ne jäisivätkin kenties maailman loppuun asti. Callista tutkaili tätä asetelmaa huvittuneena.
”Millaisen kuvaelman tästä saisimmekaan”, hän tokaisi pilke silmäkulmassaan. ”Sara! Eliza! Pyytäisittekö nuorta poikaa ja kotiäitiäkin liittymään seuraamme?” Nuorukaisen ruumis rojahti ensiksi mainitun sisareni käsivarsilta maahan. Sara hymähti ajatukselle hyväksyvä virne kasvoillaan, mutta jätti sen sikseen ja asteli luokseni Eliza kannoillaan.
”Mutta katsokaas tätä, sisaret”, Callista huomautti ja nyökkäsi kohti yhä maassa makaavaa vanhaa miestä, jonka syvää, rahisevaa hengitystä kuvasti selvästi tämän puolitylsistynyt katse ja raskaasti kumpuileva rinta. ”Mitä ihmettä me voisimmekaan tehdä hänen kanssaan?” Vanhus liikahti hieman, kääntyi ja tarttui irvistäen rintaansa. Lepertelevä sisareni asteli takapuoli veikeästi keinuen hänen yläpuolelleen ja laskeutui toisen polvensa varaan.
”Tai ehkä sinä ajatteletkin, mitä voisit tehdä meidän kanssamme”, sisareni tokaisi leikillisesti ja hieraisi miehen harmahtavaa poskea, joka sai tämän äännähtämään ponnettoman, sanattoman vastalauseensa.
Miten säälittävältä ja raihnaiselta hän kuulostikaan. Iän rappeuttama ruumis ja elämän kauhujen sekoittama mieli olivat ilmeisesti yhdistyneet hänessä, tehneet hänestä itsestään esimerkin kaikelle, mitä kuolevaiset kammoksuivat. Hän näytti lähes kuolleelta, ehkä jopa liiankin vanhalta ja kärsivältä. Miten ihminen pystyikin tuomaan esille tuollaisen kuvan itsestään? Hän oli juuri sellainen, joka täytti kaikki voimattomuuden, kurjuuden ja ihmisyyden ehdot silmissäni. Hänellä pystyi suorastaan leikkiä!
”Callista!” kirkaisin nähdessäni vanhuksen kasvojen samassa vaihtuvan voitonriemuiseksi murhannaamioksi. Sisareni kääntyi katsomaan minua vain nähdäkseni hänen kauniiden kasvojensa vääntyvän yllättyneinä tuskasta, terävät raateluhampaat lävistivät nälkäisinä hänen ihonsa nopean tikarinpiston muodossa ja tönäisivät hänen vartalonsa kivuliaasti taaksepäin. Callista vääntelehti vatsaansa pidellen ja huulet raotettuina äänettömään huutoon, mies käänsi asettaan haavassa ja vetäisi toisella kädellään lumen alta esiin kirveensä. Talviyöhön ilmestyi elämänvirta!
Samassa olin jo harpannut hiipuvan nuotion ylitse juostessani kohti vanhusta. Kuullessani kolmen sisareni vihantäytteiset huudot takanani, tunsin meidät yhtenäisimmiksi, kuin milloinkaan muulloin. Talviyöhän äkkiä ilmestynyt elämänvirta läheni hevosten hirnahdusten ja maahan iskeytyvien kavioiden kopseen kuljettamana, ja me kaikki kuulimme ja aistimme sen.
Liekki välkähti ärjyvästi heilahtavassa kirveenterässä sen leikatessa ilmaa kasvojeni edessä. Naurettavan helposti väistin kuolevaisen säälittävän huitaisun ja tartuin nopeasti kiinni hänen kirvesvartta puristavaan nyrkkiinsä seuraavan iskun laskeutuessa, miten pehmeä tuo ruumis olikaan! Metsä karjui miehen kanssa kivusta murtaessani luut hänen sormissaan, villisti vapiseva käsi pudotti aseensa lumelle ivallisen hihkaisuni saattelemana. Iskin häntä rajusti kasvoihin ja huuleni muodostivat väkisinkin kasvoilleni mielihyvää tihkuvan hymyn, kun tunsin hänen verensä valuvan lämpimänä sormieni lomitse ja nähdessäni hänen kaatuvan nenä murskana, selvästi elottomana taaksepäin. Kuulin Callistan ähkäisevän veitsen irrotessa viiltävästi haavasta miehen ruumiinpainon mukana.
Veren riehakas kohina lähestyi, se oli jo aivan lähellä. Vilkaisin sisartani vierelläni, joka kääntyi ärähtäen vatsalleen voidakseen helpommin nousta jaloilleen, en auttanut häntä. Toista kämmentään haavalla pidellen Callista kampesi itsensä polvilleen. Hänen oma verensä oli peittänyt hänen kätensä punaisella olemuksellaan ja se oli helposti löytänyt tiensä myös kauniiden kasvojen vaalealle poskelle. Kohta sisareni seisoi hoippuen samalla tasolla minun kanssani ja tuijotti vihantäytteisin silmin kavioiden lakkaamattoman jyskytyksen suuntaan, kun hevosten ääniin yhtyi helähtävä varoitus.
Nuoli suhisi lentäessään ilman halki kohti Elizaa, joka katsoi odottavana, päättäväisenä eteensä. Ja juuri, kun pyörivän kärjen olisi pitänyt puhkaista hänen mekkonsa musta kangas, se katosi ilmaan Elizan nopean kädenliikkeen kautta, sisareni ei ollut hätkähtänytkään. Miksi hän päästi sen aivan viime hetkille? Hymyillen hän heitti nappaamansa nuolen selkänsä taakse ja asettui ottamaan vastaan seuraavan. Kaksi iskeytyi äkillisesti hänen rintaansa ja tönäisi hänet pari askelta taaksepäin, suuni aukeni hämmästyksestä.
Lumi pöllysi hevosten alla niiden loikatessa kinoksen yli ratsastajineen, joiden kantamat keihäät janosivat kuolemaamme. Helposti Eliza väisti ensimmäisen häneen suunnatun piston ja nuolten tuottamasta kivusta ärjäisten tarttui samalla liikkeellä vastustajansa aseeseen, kiskaisten tämän rajusti maahan hevosensa selästä, joka nousi säikähtäneenä takajaloilleen, hirnahti peloissaan ja pakeni metsän pimentoon. Seuratessani sivusta sisareni kamppailua mietin, miten se näyttikään noin vaivalloiselta?
Pyörähdin kepeästi vasemmalle ja tunsin keihään tekemän ilmavirran korvanlehdelläni, hiusteni lehahtaessa sen edestä. Callista, joka haavansa vuoksi hoippui liikkeensä kuluttamana, loi minun kauttani nopean, tyytyväisen katseen hengettömään vanhukseen vierelläni, jonka aseet näyttivät aivan liian yksinäisiltä. Nähdessäni ratsastajan äkkiä kääntävän hevosensa takaisin suuntaamme, kumarruin, repäisin tikarin miehen kangistuneesta otteesta ja viskasin sen sisarelleni, joka poimi sen taitavasti ilmasta. En voinut kerta kaikkiaan olla hymyilemättä kiertäessäni sormeni viileän kirveenvarren ympärille.
Ratsastaja karjaisi ja karautti hevosensa hyökkäykseen päättäväisesti, mielestäni jopa tyhmänrohkeasti. Hänen hupun verhoamat kasvonsa olivat nuoret, mutta kokeneet, siltikin näin hänen toisen poskipäänsä nykivän hermostuneesti pimeässä. Keihäänkärki osoitti suoraan kohti minua, vaikka olinkin kauempana hänestä, Callistan seisoessa välissämme.
Maanpinta mureni ratsun kavioiden vahvojen iskujen alla, kuin se olisi ollut pelkkää lahonnutta puuta. Sen voimakkaat askeleet kuljettivat keihästä yhä lähemmäs vain mekkoni tummanpunaisen kankaan peittämää rintaani, pysyin yhä liikkumattomana kirves kädessäni. Ratsumies näytti aikovan yksinkertaisesti juosta sisareni ohitse, lävistää minut aseellaan, repiä sisukseni auki. Hänen kirkkaat silmänsä olivat yhä suunnattuina omiini, mutta sitten hän karjaisi uudestaan, ja koulutettu hevonen totteli välittömästi. Yllättävän ketterästi vauhdissa se kääntyi vasten Callistaa, ja isäntä iski aseellaan raivokkaasti.
Mutta sisareni ei ollut enää siinä. Miten typerä yritys tuo olikaan! Hevonen huusi äkillisestä tuskasta tikarin upotessa tarkasti sen oikean etujalan yläosaan, sinne mistä Callista ajatteli eläimen lamaantuvan. Nopeasti sisareni oli pyörähtänyt käyttämällä sen sekunnin murto-osan, joka oli jäänyt miehen kääntymisen aikana ja iskenyt saman liikkeen aikana.
Kauhistuneena ratsu ulvahti, sen suistuessa äkkiä alaspäin vauhdissa suoraan minua kohti. Odottavasti vein kirveeni olalleni, väläytin hätääntyneelle vastustajalleni ivallisen, toruvan hymyn ja hänen rojahtaessa ratsuinensa eteeni, upotin voimalla aseeni käyrän terän viistosti syvälle hänen rintaansa, joka lähestulkoon repesi auki miehen jäädessä valtavan paineen keskukseen. Tyytyväisyydekseni kuulin kauniin, murtuvan luun tuottaman äänen, ja miehen ähkäistessä tuskasta, katselin nauttien, kuinka hän vääntelehti verissään kirveenterääni vasten.
Uhmakas kirkaisu keskeytti hetkeni ja sai minut välittömästi palaamaan nykyhetkeen, takaisin veritahraiselle vuoteelle, sen likaiselle lakanalle. Tummat hiukseni lehahtivat puoliksi silmilleni kääntäessäni kasvoni tunnistamani sisareni, Saran, suuntaan. Ääntä seurasi toinenkin, mutta se oli pakonomainen tuskanähkäisy, vaimea, mutta aito.
Näin Elizan kyyristyvän hurmeiseen, kavioiden kuopimaan maahan kahden keihään lävistämänä vetäen aseet mukanaan. Hänen tutiseva rintakehänsä sai kiillotetut puuvarret liikkumaan haavoissaan kivuliaan näköisesti, hänen mekkonsa helman alta näin ohuen hurmevanan juoksevan lumelle. Sara vilkaisi nopeasti vierelleen, hänen silmänsä kapenivat selvästi viiruiksi ja niihin syttyi pahaenteinen hohto.
Yksi ratsastajista makasi niska katkaistuna Saran jaloissa hänen napatessa miekan tämän vyöltä. Myös neljä muuta hevosellista vetivät miekkansa, kahden menetettyä keihäänsä sisareni ruumiin mukana, ja kävivät hyökkäykseen. Vilkaisin Callistaa ja kauempana seisovaa Marieta, jotka nyökkäsivät silmät toiveikkaina, riehakkaina kiiluen.
Callista kumartui ratsunsa selästä vedetyn miehen yläpuolelle, ihmisen räpytellessä silmiään saadakseen itsensä kunnolla hereille. Sisareni loi suoran katseen häneen, nuolaisi hitaasti huuliaan ja leikkasi nopeasti hänen kurkkunsa auki. Miehen vartalo ei edes kunnolla nytkähdellyt, vain hänen kasvonsa olivat tuskan vääristämät ja anovat tuntiessaan oman verensä tipahtelevan kasvoilleen. Katsoessani sydänveren muodostamaa lähdettä, ajatukseni lähtivät taas vaeltelemaan omille teilleen. Miten se pulppusikaan! Rahiseva, haikea ääni pääsi miehen huulilta ja hän liikahti viimeisen kerran, hurmevirta pärskähti lumelle. Suljin silmäni ja avasin ne samantien. Nostin kirveeni ylemmäs ja iskin hyökkäävää ratsastajaa jalkaan.
Vastustaja mätkähti villisti vapisten maahan ja henkeään nopeasti haukkoen tuijottaessaan ratsunsa perään pyytävästi. Sisareni tikari lopetti hänen kärsimyksensä, josta emme halunneet välittää lainkaan. Ei edes vähäpätöisen, ihmisen rakastaman eläimen kuolema merkinnyt mitään. Silloin hevonen lähelläni kaatui kuolemaa tekevänä Saran tarkan viillon seurauksena nuotioon ja tukahdutti sen pienen liekin sätkivällä ruhollaan. Viimeinen heistä epäröi hetken, aivan liian pitkän ajan minulle. Hän kuoli kirveeni terä kaulallaan. Tässä tapauksessa kuolema ei voinut korvata toista.
Joku oli tappanut kuolemattoman. Seisoimme kaikki sisaremme Elizan liikkumattoman ruumiin yläpuolella ja katselimme häntä. Kaksi nuolta rinnassaan ja kahden punertavan, läpikuultavan metallisen keihäänkärjen koskettamana hän näytti todellakin elämättömältä. Niin helposti se oli käynyt, sama ihmetys näkyi Elizankin harmaantuneilla kasvoilla, hänen silmänsä tuijottivat epäuskoisina tyhjyyteen, raivo näkyi yhä kytevän. Hänen kätensä olivat puristuneina keihäänvarren ympärille, hän oli vieläkin yrittänyt jatkaa elämäänsä. Liika oli ollut liikaa.
Pelokas kavioidenkopse loittoni nopeasti, yksi hyökkääjistä pakeni henkensä edestä. miten onnekkaaksi hänen täytyikään tuntea itsensä nyt. Hänen tuoksunsa ei tule unohtumaan.
********
Olinko ollut liian ylpeä käyttääkseni mahtiani, olimmeko jokainen olleet? Kysymys nosti päätään myöhemmin ollessani itsekseni. Makuuhuoneeni, lepopaikkani tummat seinät loivat ympärilleni ihanaa yön tuntua, vaikka aloin hiljalleen jo tuntea nousevan auringon aiheuttaman kivun mielessäni. Pystyin pitämään itseni hereillä vielä jonkin aikaa ajatellakseni. Hitaasti riisuin mekkoni ja pitkävartiset nahkasaappaani, annoin niiden vain kasautua toistensa päälle eteeni kivilattialle. Taitoin tummanpunaisen lakanani sivuun ja istuuduin vuoteelleni mietteissäni.
Ihmiset olivat vähäpätöisiä, se oli totta, mutta silti yksi sisaristani oli surmattu. Heidän lumotut, jumalansa pyhittämät aseensa olivat kuluttaneet Elizan elämän hänen ruumiistaan myrkynvihreän liekin lailla. Se oli levinnyt pitkin hänen suoniaan ja takertunut lihaan polttavan kuumana. Sitä mieltä Callista oli ollut, tikarin tuottama kipu hänen vatsassaan tuntui yhä. Ehkä haluaisin itsekin tuntea samoin, vain vääntelehtiä nytkin kiroten jokaista kuolevaista ja ajatella heidän pienten lastensa kallojen murskaamista. Nostin jalkani valkealle pehmusteelle ja vedin peitteeni alastoman vartaloni peitoksi.
He olivat metsästäneet meitä. Se oli ollut ansa, toteutukseltaan lähes täydellinen. Ja nyt ajatellessani heidän toimintametodejaan, mietin miksi he kutsuvat meitä hirviöiksi. Metsästäjät olivat uhranneet kaksi perhettä saadakseen edes yhden meistä hengiltä, ehkä he eivät olekaan aivan niin varovaisia. Suurempi tarkoitus ilmeisesti pyhittää keinot.
Kirkko ilmeisesti hallitsee jokaista heistä mielensä mukaan, tuhoaa perheitä, repii ihmisten mieliä riekaleiksi, mutta nousee suuren joukon edessä pyhänä ja siveettömänä. Minun täytyy tunnustaa itselleni, että tuollaista julistusta en mitenkään voi olla arvostamatta. Suljin vastahakoisesti silmäni heikotuksen alkaessa levitä.
Kaikki oli ollut sen idiootin syytä, jonka ajattelematon, lapsellinen teko oli saattanut vampyyrinmetsästäjät luoksemme! Hän kantaa nyt sisareni verta kasvoillaan, hänen rintansa tulee olemaan lävistetty kahdesta kohdasta! Hän saa tuntea minun juovan viimeisetkin elämän rippeet itsestään!
Ja tosiaan kommenttia passaa pistää tulemaan, jos vain jaksaa. Rakentavaa tai/ja perusteltua mielelllään kumminkin.
Alkujorinoita hieman. Kuten huomaatte, tämä on viides osa tätä turinasarjaani, jonka viimeosan taisin iskeä tänne joskus miljardeja kuukausia sitten. Jos joku tätä vielä muistaa, on varmasti myöskin hakoteillä, sillä juoni on muuttunut, minulla on kaikki re-masteroituina koneellani. Siis aivan kaikki (ja niitä siis on syntynyt muutamia lisää, joita en ole sotuun tumpannut). Edellistä osaa on siis melko turha etsiä, sillä se on re-masteroimatta täällä sotussa (kuten edelliset osatkin) ja siispä mielestäni melko kökkö. Tai kai siitä jotain osviittaa saisi. Mutta katsellaan ja kummastellaan, mitä mieltä olette, ymmärsitte tai ette.
Kerrottakoon, että päähenkilöt ovat vampyyreitä.
Hiljalleen ymmärtämättömyyden ja ahdistuneisuuden tunne oli hävinnyt viikkojen kuluessa, ja ottanut menneen kuukauden aikana tilallensa odottavan, melkein nälkäisen olotilan. Se myllersi pitkin tumman sydämeni huuruamia suonia jäisen pyörretuulen lailla, kuin vaaleaa vartaloani lämmittävä hurmevirta.
Viimeisetkin elonmerkit alkoivat hävitä, luonnon värikylläisyys vaihtui punertavaksi ja lopulta kuoli pois äkkiä mustuneiden lehtien leijuessa avuttomina huurteisen maan pinnalla. Syksyn punertava väri oli saanut tänä vuonna aivan uuden merkityksen. Tämä syksy oli tosiaankin ollut kirjaimellisesti punainen. Ja nyt tuloillaan oleva talvi aikoi peittää jälkemme, haudata ruumiit ja puhdistaa veren. Saatoin tuntea luonnon värisevän peloissaan, mutta silti hyväksyen äänettömästi kohtalonsa jäädä tuon painostavan, repivän hautausmaan alle. Aika oli tullut.
Ja niin kuolema tuli taivaista. Pienet, monitahoiset hiutaleet peittivät pehmeästi kylmenneen maan, kuin sideharso peittää haavan, ja sulkivat kaiken elämän alleen. Talvi oli aluillaan ja aurinko viipyi poissa päivä päivältä yhä pidempään. Tunsin sen ensin vartaloani pistelevänä säikähdyksenä alkaessani herätä joka yö aina aikaisemmin, kunnes pimeä tuntui kestävän ikuisuuksia. Se oli minulle jotain aivan uutta, vaikka muistankin kokeneeni samanlaisen äkkinäisen, vapisuttavan tunteen jo parinkymmenen vuoden ajan, ja aina juuri tähän aikaan, nyt vasta pystyin nauttimaan siitä täysin rinnoin. Maailma tuntui niin ihanalta.
********
Kaunis maisema avautui edessäni, se kutsui minua luokseen. Se kutsui ja viekoitteli minua tulemaan, antamaan lumelle uutta vivahdetta. Ja aina minä viivyin kauemmin saalistusretkilläni. Aurinko oli väistynyt, päivä ja yö olivat vaihtaneet paikkaansa kuunvalon pitäessä itseään nyt elämän ja lämmön vertauskuvana. Mutta yönlyhty näkyi kuolevaisille vain irvokkaana kaksosena, rumana ja salaperäisenä.
Kuu tosiaankin näytti kauniilta. Sen hopeinen valo heijastui jäisestä hangesta ympärilläni ja sai tumman yön hohtamaan paikoitellen kristallinkirkkaana. Tuntui, kuin se itsessään olisi heijastanut tämänhetkisiä tuntemuksiani kaikkialle, sillä pystyin yhä maistamaan lämpimän veren kielelläni, sen samettisuuden huulillani. Nytkin, kuten jokaisella kerralla, sen vaikutus oli ollut kiihottava, lähes huumaava, ja osallisena nautinnossa oli toiminut myös uhrini kasvoilla lainehtinut kauhu.
Lumi narskui pitkien nahkasaappaideni alla astellessani ripeästi kohti asuinpaikkaamme. Hankeen syntynyt polku oli kapea, mutta tummanpunaisen mekkoni helmat eivät uponneet jäiseen kinokseen ympärilläni. Metsä oli seisahtunut, jossain kaukana saatoin tuntea pienen elämänsykkeen, ehkä toisenkin, mutta muuten olin ympäröity tyhjyydellä.
”Valerie”, tuttu ääni kutsui minua, tyhjyyteen siveltiin uutta väriä. Miten en ollut pystynyt vaistoamaan häntä! Olinko ollut liian lumoutuneena tämäniltainen uhrini luovuttamasta elämännesteestä? Lumen peittämä kuusenoksa siirrettiin varmasti sivuun ja tulija astui näköpiiriini. ”Miksi saalistat näin kaukana?”
Katsoin tutkailevasti sisareni kauniita kasvoja, joiden vaalea väri veti lähes vertaa lumen valkeudelle. Kuinka kauniisti hänen punaiset huulensa erottuivatkaan talvesta.
”Puhdistus on loppumaisillaan, Marie”, vastasin yksiselitteisesti, pehmeästi ja hymyilin tahtomattani.
”Tiedät itsekin, etteivät he kaikki ole vielä kuolleita”, hän sanoi tasaisesti ja kallisti päätään hieman takaviistoon ylväästi. ”Osa karjasta on yhä leikissä mukana, eikä kovinkaan etäällä. Oli täydellistä aloittaa toimintamme kauempaa, ja kyliä on kuuleman mukaan jo ehditty asuttamaan uudelleen Ranskan rajan tuntumassa. Näyttäisi siltä, että heidän pakokauhunsa on taantunut, nyt he vain ymmärtävät mikä heidän elämänsä perimmäinen tarkoitus todella olikaan.” Hymähdin leikillisesti edelleen hymy tummilla huulillani.
”Sekös lannistaa heidät”, tokaisin hyvilläni. ”Tietävät etteivät heidän lapsensa koskaan tule kasvamaan aikuiseksi asti, kuolevat tuntematta lähes lainkaan nautintoa elämästään.” Keskustelun aihe oli selvästikin vaihtunut alkuperäisestään, Marien kasvoilla oli yhä sama tasainen ilme, mutta saatoin nähdä hänen huuliensa kiristyvän hieman aivan pienen hetken ajan. Miksei hän vain voisi kysyä uudestaan? Marie tietää varsin hyvin, että vain leikittelen hänen kanssaan.
Kaunis sisareni katsoi minua hetken liikkumatta. Äkkiä hänen vaaleiden kasvojensa yli pyyhkäisi silminnähden kivulias ja puistattava aalto, varoituksen omainen pisto. Marien poskipäät liikahtivat hieman pakonomaisesti, hänen toinen silmänsä näytti painuvan kiinni kuluttavan väsymyksen myllertäessä hänen sisällään. Mutta siltikin hänen huulensa vääntyivät katkeraan hymyyn, josta paistoi läpi leikkimielinen itseiva, hän tuhahti ja ravisti kevyesti päätään.
”Totta, sisareni, puhdistus ei ole vielä loppunut”, sanoin vihjailevasti. ”Toivo, että muut ovat jättäneet sinulle jotain.” Marie nyökkäsi ymmärtävänä ja otti askeleen eteenpäin.
”Ei, ei ainakaan minun osaltani”, hän vastasi ja iski silmää. ”Kunhan vain me kaikki teemme osamme.” Sulavasti hän livahti ohitseni ja lähti astelemaan keinuvasti polkua pitkin. Kohta hänen mustan mekkonsa aaltoileva helma katosi tahraamasta puhtaanvalkeaa maastoa, pitkän vaatekappaleen kantaja oli kuin aave lumella.
Naurahdin. Keskustelu ei ollut edennyt lainkaan, itse asiassa se ei ollut edes kunnolla alkanutkaan, mutta se oli tuntunut siltikin yllättävän mukavalta tähän aikaan. Mikä oikeastaan oli mukavaa minulle? Olin ollut melko eristäytynyt viimeisen kuukauden aikana, omistautunut suurimmalta osaltani tappamisen riemulle. Ja niin oli tämä sisarien välinen kieroutunut sananvaihtamisen irvikuva tuottanut mielihyvää. Typerää siinä oli, että heti janosin lisää. Kuolevaiset, suurin himon kohteeni, nyt jäänyt toiseksi? Ei sentään. Niin kauan, kuin heitä olisi jäljellä, minä pitäisin heistä huolta. Puhdistus jatkui.
********
Seuraavana iltana metsä kätki meidät sisäänsä, pimeyteensä. Sen tiheä katto piti lähes kaiken taivaanvalon ulkopuolella, minusta tuntui, kuin me olisimme voineet nähdä taivaisiin toisin, kuin tuon tihrustamiseen pakotetun mustan kankaan laita oli. Hiljaa me astelimme peräkkäin pitkin kapeaa metsäpolkua, minä ja neljä yhdestätoista sisaruksestani. Tuntui, kuin ympärillämme olisi ollut pelkkää tyhjää kalmistoa, me olimme ainoat tähdet yössä. Pystyin helposti kuvittelemaan samanlaisen kiihkeän, odottavan kuohunnan heidän mielissään, jonka itsekin tunsin, ja josta me nautimme. Sitten ensimmäisenä asteleva sisareni, Callista, nosti kämmenensä pystyyn merkiksi meille, mutta me kaikki tiesimme, että ele oli turha. Suloinen ihmisveren tuoksu tavoitti sieraimemme ja sai mielemme anomaan kuolevan lapsen äidin tavoin. Himmeästi kajastava liekki kutsui meitä, pyyntöihin vastattiin.
Äänettömästi astelimme haikeasti loimottavan nuotion valopiiriin, kuin viisi kaunista ja viatonta prinsessaa. Välittömästi tuli heijasti kuolevaisten varjot suurempina heidän kompuroidessa säikähtäneinä pystyyn ja henkäisten peloissaan osaksi ymmärtämättöminä, osaksi jo varmaa kuolemaa odottaen. Nuori äiti, jonka kasvot näyttivät ikäistään paljon vanhemmalta, veti suojelevasti pienen tyttärensä selkänsä taakse ja katsoi minua anelevasti, väsyneesti. Säälittävä olento kaiken kaikkiaan!
Mutta tytär sen sijaan, hän ei ymmärtänyt mitä oli tapahtumassa, ja kurkisteli kapeat kasvot tulen lämmittäminä, kiinnostuneena meitä, mutta huomatessaan vanhempiensa reaktion, hätäännys hiipi hänenkin mieleensä. Perheen isä harppasi notkeasti kulunutta miekkaansa pidellen muun perheensä eteen ja vilkaisi nopeasti nuotion toisella puolella istuvaa vanhusta, jonka raskaasti kulkeva hengitys sai hänen perheensä, pelokkaan ikänaisen ja nuoren pojan silmät kostumaan kyynelistä.
”Pyydän, menkää pois ja jättäkää meidät rauhaan”, miekkaa hienoisesti vapisevassa kädessään pitävä mies sanoi äänellä, josta kuvastui samalla alistunut nöyryys ja tyhmänrohkea uho. ”Tyttäreni on vasta viisikesäinen ja vaimoni…”
”Mikset siis sinä tulisi luokseni”, Marie tokaisi pehmeästi keskeyttäen perheenisän ja ojentaen vaalean kämmenensä kutsuvasti. ”Tule ottamaan minut syliisi.” Mies vilkaisi nopeasti avuttomana vaimoaan, jonka uurteiset kasvot olivat lähes tuhkanharmaat, hänen silmänsä vettyivät, mutta nyyhkytystä ei kuulunut. Katsoin hymyillen miten Marie liikutti huuliaan hitaasti toisiaan vasten ja tunnusteli kämmenellään kaulaansa viekoittelevasti. Silloin miehen kimmeltävä itsekurin haarniska ruostui ja repeytyi riekaleiksi paljastaen pehmeän, nautinnollisen sisuksen. Ennen, kuin hän itse huomasikaan, hänen sormensa jo haroivat kiihtyneinä sisareni solakkaa vartaloa joka puolelta.
Mies hengitti kiivaasti Marien tarttuessa häntä rajusti niskasta ja kiskaistessa hänet ympäri. Hymähdin hymyssä suin, mies suorastaan näytti nauttivan sisareni tuottamasta kivusta kaikesta huolimatta, ilmoille pääsi syvä voihkaisu, joka iski pieneen tyttöön, kuin salamanisku. Pieni ihminen ravisti äitinsä hervonneen otteen itsestään, pinkaisi kohti isäänsä ja kurotti kätensä tämän vyötärölle pää painuksissa, nyyhkyttäen.
Tytöllä oli rohkeutta uhmata äitiään ja auttaa isäänsä toivottomassa taistelussa vastaan ihmiskehon houkutuksia, ehkä se oli nuoruuden tietämättömyyttä tai vain sokeaa pelkoa, mutta tahtomattaankin se oli ihailtavaa ja minulle uutta. Rauhallisesti otin askeleen kohti tyttöä ja vein hitaasti käteni hänen niskalleen, jolloin hän käänsi henkäisten kasvonsa kosketuksestani. Tartuin villisti riuhtovaa lasta sormieni painautuessa hänen ihoonsa, ja nostin hänen tutisevan päänsä polvelleni laskeutuessani alemmas. Tyttö kirkaisi, mutta hänen isänsä katse oli tyhjä kaikesta siitä, mitä hän oli joskus tuntenut tytärtään kohtaan.
”Älä itke, lapsi”, tyynnyttelin häntä äidilliseen sävyyn, vaikka pidinkin yhä hänen niskaansa kivuliaasti polveni päällä. ”Et voi tajutakkaan miten paljon rakastan sinua.” Miten haluttava hän olikaan! Kuohu hänen kaulallaan oli niin kristallinkirkas, puoleensavetävä ja vahva. Samassa mieleeni tulvi tunne teostani, jolloin käsivarsillani oli levännyt pieni vauva. Tuskaisa inahdus pyysi armoa tahattomasti kiristyneen otteeni vuoksi, ja havahduttuani huomasin, etten kestänyt enää.
Iskin kulmahampaani tytön kalvakkaan ihoon hyökkäävän käärmeen lailla ja tunsin hänen pienen vartalonsa välittömästi jäykistyvän. Hurme juoksi kahtena punaisena virtana haavoista kielelleni huulieni liikkuessa ahnaasti lapsen kaulalla, maku oli huumaava! Veri valui aaltoillen sisälleni ja tunsin heti sen palauttavan, vahvistavan vaikutuksen itsessäni. Sitä tuli niin paljon, että olisin voinut vain vajota paikalleni sen himottavaan taikaan. Mutta sitten otteeni kirposi, saalis nytkähti vain hieman ja punainen neste syöksyi huulieni välistä lumelle tahraten sen luonnottoman väriseksi.
Sähähdin ärtyneesti ja tarrasin raivoissani, nopeasti kämmenilläni tytön ohimoihin, tämän tuijottaessa hölmistyneenä minua. Tunsin lämpimän verivanan valuvan toisesta suupielestäni, naurahdin ja nykäisin hänen päätään rajusti vastakkaisiin suuntiin. Kuului murtuvan luun rusahtava, väkivaltainen ääni ja lapsen liikkumaton ruumis rojahti verenkarvaiselle lumelle yhtenä irvokkaana, marionettimaisena olentona.
Nostin katseeni saaliistani ja näin edessäni Marien tyytyväisen, nauttivan virnistyksen. Tytön isä makasi kasvot maata vasten hänen mustan mekkonsa helman tuntumassa liikkumattomana ja hengittämättä.
”Lapsia on harvassa, Valerie”, sisareni sanoi noustessani seisomaan. ”Ja katso nyt tuota aiheuttamaasi sotkua. Mitä tuhlausta.” Nyökkäsin hiljaa hänelle, halusin lopettaa tämän keskustelun jo ennen, kuin se alkaisikaan. Mutta Marie vain hihkaisi, laski kätensä paljaalle olkapäälleni ja silitti.
Callista pudotti kannattelemansa vanhan naisen, jonka kokeneille kasvoille oli jäänyt kauhuntäytteinen, mielenvikaisuuden rajalla tasapainotteleva irvistys. Huomasin, että hänen silmänsä olivat yhä suunnattuina pikkutytön ruumiiseen ja siihen asentoon ne jäisivätkin kenties maailman loppuun asti. Callista tutkaili tätä asetelmaa huvittuneena.
”Millaisen kuvaelman tästä saisimmekaan”, hän tokaisi pilke silmäkulmassaan. ”Sara! Eliza! Pyytäisittekö nuorta poikaa ja kotiäitiäkin liittymään seuraamme?” Nuorukaisen ruumis rojahti ensiksi mainitun sisareni käsivarsilta maahan. Sara hymähti ajatukselle hyväksyvä virne kasvoillaan, mutta jätti sen sikseen ja asteli luokseni Eliza kannoillaan.
”Mutta katsokaas tätä, sisaret”, Callista huomautti ja nyökkäsi kohti yhä maassa makaavaa vanhaa miestä, jonka syvää, rahisevaa hengitystä kuvasti selvästi tämän puolitylsistynyt katse ja raskaasti kumpuileva rinta. ”Mitä ihmettä me voisimmekaan tehdä hänen kanssaan?” Vanhus liikahti hieman, kääntyi ja tarttui irvistäen rintaansa. Lepertelevä sisareni asteli takapuoli veikeästi keinuen hänen yläpuolelleen ja laskeutui toisen polvensa varaan.
”Tai ehkä sinä ajatteletkin, mitä voisit tehdä meidän kanssamme”, sisareni tokaisi leikillisesti ja hieraisi miehen harmahtavaa poskea, joka sai tämän äännähtämään ponnettoman, sanattoman vastalauseensa.
Miten säälittävältä ja raihnaiselta hän kuulostikaan. Iän rappeuttama ruumis ja elämän kauhujen sekoittama mieli olivat ilmeisesti yhdistyneet hänessä, tehneet hänestä itsestään esimerkin kaikelle, mitä kuolevaiset kammoksuivat. Hän näytti lähes kuolleelta, ehkä jopa liiankin vanhalta ja kärsivältä. Miten ihminen pystyikin tuomaan esille tuollaisen kuvan itsestään? Hän oli juuri sellainen, joka täytti kaikki voimattomuuden, kurjuuden ja ihmisyyden ehdot silmissäni. Hänellä pystyi suorastaan leikkiä!
”Callista!” kirkaisin nähdessäni vanhuksen kasvojen samassa vaihtuvan voitonriemuiseksi murhannaamioksi. Sisareni kääntyi katsomaan minua vain nähdäkseni hänen kauniiden kasvojensa vääntyvän yllättyneinä tuskasta, terävät raateluhampaat lävistivät nälkäisinä hänen ihonsa nopean tikarinpiston muodossa ja tönäisivät hänen vartalonsa kivuliaasti taaksepäin. Callista vääntelehti vatsaansa pidellen ja huulet raotettuina äänettömään huutoon, mies käänsi asettaan haavassa ja vetäisi toisella kädellään lumen alta esiin kirveensä. Talviyöhön ilmestyi elämänvirta!
Samassa olin jo harpannut hiipuvan nuotion ylitse juostessani kohti vanhusta. Kuullessani kolmen sisareni vihantäytteiset huudot takanani, tunsin meidät yhtenäisimmiksi, kuin milloinkaan muulloin. Talviyöhän äkkiä ilmestynyt elämänvirta läheni hevosten hirnahdusten ja maahan iskeytyvien kavioiden kopseen kuljettamana, ja me kaikki kuulimme ja aistimme sen.
Liekki välkähti ärjyvästi heilahtavassa kirveenterässä sen leikatessa ilmaa kasvojeni edessä. Naurettavan helposti väistin kuolevaisen säälittävän huitaisun ja tartuin nopeasti kiinni hänen kirvesvartta puristavaan nyrkkiinsä seuraavan iskun laskeutuessa, miten pehmeä tuo ruumis olikaan! Metsä karjui miehen kanssa kivusta murtaessani luut hänen sormissaan, villisti vapiseva käsi pudotti aseensa lumelle ivallisen hihkaisuni saattelemana. Iskin häntä rajusti kasvoihin ja huuleni muodostivat väkisinkin kasvoilleni mielihyvää tihkuvan hymyn, kun tunsin hänen verensä valuvan lämpimänä sormieni lomitse ja nähdessäni hänen kaatuvan nenä murskana, selvästi elottomana taaksepäin. Kuulin Callistan ähkäisevän veitsen irrotessa viiltävästi haavasta miehen ruumiinpainon mukana.
Veren riehakas kohina lähestyi, se oli jo aivan lähellä. Vilkaisin sisartani vierelläni, joka kääntyi ärähtäen vatsalleen voidakseen helpommin nousta jaloilleen, en auttanut häntä. Toista kämmentään haavalla pidellen Callista kampesi itsensä polvilleen. Hänen oma verensä oli peittänyt hänen kätensä punaisella olemuksellaan ja se oli helposti löytänyt tiensä myös kauniiden kasvojen vaalealle poskelle. Kohta sisareni seisoi hoippuen samalla tasolla minun kanssani ja tuijotti vihantäytteisin silmin kavioiden lakkaamattoman jyskytyksen suuntaan, kun hevosten ääniin yhtyi helähtävä varoitus.
Nuoli suhisi lentäessään ilman halki kohti Elizaa, joka katsoi odottavana, päättäväisenä eteensä. Ja juuri, kun pyörivän kärjen olisi pitänyt puhkaista hänen mekkonsa musta kangas, se katosi ilmaan Elizan nopean kädenliikkeen kautta, sisareni ei ollut hätkähtänytkään. Miksi hän päästi sen aivan viime hetkille? Hymyillen hän heitti nappaamansa nuolen selkänsä taakse ja asettui ottamaan vastaan seuraavan. Kaksi iskeytyi äkillisesti hänen rintaansa ja tönäisi hänet pari askelta taaksepäin, suuni aukeni hämmästyksestä.
Lumi pöllysi hevosten alla niiden loikatessa kinoksen yli ratsastajineen, joiden kantamat keihäät janosivat kuolemaamme. Helposti Eliza väisti ensimmäisen häneen suunnatun piston ja nuolten tuottamasta kivusta ärjäisten tarttui samalla liikkeellä vastustajansa aseeseen, kiskaisten tämän rajusti maahan hevosensa selästä, joka nousi säikähtäneenä takajaloilleen, hirnahti peloissaan ja pakeni metsän pimentoon. Seuratessani sivusta sisareni kamppailua mietin, miten se näyttikään noin vaivalloiselta?
Pyörähdin kepeästi vasemmalle ja tunsin keihään tekemän ilmavirran korvanlehdelläni, hiusteni lehahtaessa sen edestä. Callista, joka haavansa vuoksi hoippui liikkeensä kuluttamana, loi minun kauttani nopean, tyytyväisen katseen hengettömään vanhukseen vierelläni, jonka aseet näyttivät aivan liian yksinäisiltä. Nähdessäni ratsastajan äkkiä kääntävän hevosensa takaisin suuntaamme, kumarruin, repäisin tikarin miehen kangistuneesta otteesta ja viskasin sen sisarelleni, joka poimi sen taitavasti ilmasta. En voinut kerta kaikkiaan olla hymyilemättä kiertäessäni sormeni viileän kirveenvarren ympärille.
Ratsastaja karjaisi ja karautti hevosensa hyökkäykseen päättäväisesti, mielestäni jopa tyhmänrohkeasti. Hänen hupun verhoamat kasvonsa olivat nuoret, mutta kokeneet, siltikin näin hänen toisen poskipäänsä nykivän hermostuneesti pimeässä. Keihäänkärki osoitti suoraan kohti minua, vaikka olinkin kauempana hänestä, Callistan seisoessa välissämme.
Maanpinta mureni ratsun kavioiden vahvojen iskujen alla, kuin se olisi ollut pelkkää lahonnutta puuta. Sen voimakkaat askeleet kuljettivat keihästä yhä lähemmäs vain mekkoni tummanpunaisen kankaan peittämää rintaani, pysyin yhä liikkumattomana kirves kädessäni. Ratsumies näytti aikovan yksinkertaisesti juosta sisareni ohitse, lävistää minut aseellaan, repiä sisukseni auki. Hänen kirkkaat silmänsä olivat yhä suunnattuina omiini, mutta sitten hän karjaisi uudestaan, ja koulutettu hevonen totteli välittömästi. Yllättävän ketterästi vauhdissa se kääntyi vasten Callistaa, ja isäntä iski aseellaan raivokkaasti.
Mutta sisareni ei ollut enää siinä. Miten typerä yritys tuo olikaan! Hevonen huusi äkillisestä tuskasta tikarin upotessa tarkasti sen oikean etujalan yläosaan, sinne mistä Callista ajatteli eläimen lamaantuvan. Nopeasti sisareni oli pyörähtänyt käyttämällä sen sekunnin murto-osan, joka oli jäänyt miehen kääntymisen aikana ja iskenyt saman liikkeen aikana.
Kauhistuneena ratsu ulvahti, sen suistuessa äkkiä alaspäin vauhdissa suoraan minua kohti. Odottavasti vein kirveeni olalleni, väläytin hätääntyneelle vastustajalleni ivallisen, toruvan hymyn ja hänen rojahtaessa ratsuinensa eteeni, upotin voimalla aseeni käyrän terän viistosti syvälle hänen rintaansa, joka lähestulkoon repesi auki miehen jäädessä valtavan paineen keskukseen. Tyytyväisyydekseni kuulin kauniin, murtuvan luun tuottaman äänen, ja miehen ähkäistessä tuskasta, katselin nauttien, kuinka hän vääntelehti verissään kirveenterääni vasten.
Uhmakas kirkaisu keskeytti hetkeni ja sai minut välittömästi palaamaan nykyhetkeen, takaisin veritahraiselle vuoteelle, sen likaiselle lakanalle. Tummat hiukseni lehahtivat puoliksi silmilleni kääntäessäni kasvoni tunnistamani sisareni, Saran, suuntaan. Ääntä seurasi toinenkin, mutta se oli pakonomainen tuskanähkäisy, vaimea, mutta aito.
Näin Elizan kyyristyvän hurmeiseen, kavioiden kuopimaan maahan kahden keihään lävistämänä vetäen aseet mukanaan. Hänen tutiseva rintakehänsä sai kiillotetut puuvarret liikkumaan haavoissaan kivuliaan näköisesti, hänen mekkonsa helman alta näin ohuen hurmevanan juoksevan lumelle. Sara vilkaisi nopeasti vierelleen, hänen silmänsä kapenivat selvästi viiruiksi ja niihin syttyi pahaenteinen hohto.
Yksi ratsastajista makasi niska katkaistuna Saran jaloissa hänen napatessa miekan tämän vyöltä. Myös neljä muuta hevosellista vetivät miekkansa, kahden menetettyä keihäänsä sisareni ruumiin mukana, ja kävivät hyökkäykseen. Vilkaisin Callistaa ja kauempana seisovaa Marieta, jotka nyökkäsivät silmät toiveikkaina, riehakkaina kiiluen.
Callista kumartui ratsunsa selästä vedetyn miehen yläpuolelle, ihmisen räpytellessä silmiään saadakseen itsensä kunnolla hereille. Sisareni loi suoran katseen häneen, nuolaisi hitaasti huuliaan ja leikkasi nopeasti hänen kurkkunsa auki. Miehen vartalo ei edes kunnolla nytkähdellyt, vain hänen kasvonsa olivat tuskan vääristämät ja anovat tuntiessaan oman verensä tipahtelevan kasvoilleen. Katsoessani sydänveren muodostamaa lähdettä, ajatukseni lähtivät taas vaeltelemaan omille teilleen. Miten se pulppusikaan! Rahiseva, haikea ääni pääsi miehen huulilta ja hän liikahti viimeisen kerran, hurmevirta pärskähti lumelle. Suljin silmäni ja avasin ne samantien. Nostin kirveeni ylemmäs ja iskin hyökkäävää ratsastajaa jalkaan.
Vastustaja mätkähti villisti vapisten maahan ja henkeään nopeasti haukkoen tuijottaessaan ratsunsa perään pyytävästi. Sisareni tikari lopetti hänen kärsimyksensä, josta emme halunneet välittää lainkaan. Ei edes vähäpätöisen, ihmisen rakastaman eläimen kuolema merkinnyt mitään. Silloin hevonen lähelläni kaatui kuolemaa tekevänä Saran tarkan viillon seurauksena nuotioon ja tukahdutti sen pienen liekin sätkivällä ruhollaan. Viimeinen heistä epäröi hetken, aivan liian pitkän ajan minulle. Hän kuoli kirveeni terä kaulallaan. Tässä tapauksessa kuolema ei voinut korvata toista.
Joku oli tappanut kuolemattoman. Seisoimme kaikki sisaremme Elizan liikkumattoman ruumiin yläpuolella ja katselimme häntä. Kaksi nuolta rinnassaan ja kahden punertavan, läpikuultavan metallisen keihäänkärjen koskettamana hän näytti todellakin elämättömältä. Niin helposti se oli käynyt, sama ihmetys näkyi Elizankin harmaantuneilla kasvoilla, hänen silmänsä tuijottivat epäuskoisina tyhjyyteen, raivo näkyi yhä kytevän. Hänen kätensä olivat puristuneina keihäänvarren ympärille, hän oli vieläkin yrittänyt jatkaa elämäänsä. Liika oli ollut liikaa.
Pelokas kavioidenkopse loittoni nopeasti, yksi hyökkääjistä pakeni henkensä edestä. miten onnekkaaksi hänen täytyikään tuntea itsensä nyt. Hänen tuoksunsa ei tule unohtumaan.
********
Olinko ollut liian ylpeä käyttääkseni mahtiani, olimmeko jokainen olleet? Kysymys nosti päätään myöhemmin ollessani itsekseni. Makuuhuoneeni, lepopaikkani tummat seinät loivat ympärilleni ihanaa yön tuntua, vaikka aloin hiljalleen jo tuntea nousevan auringon aiheuttaman kivun mielessäni. Pystyin pitämään itseni hereillä vielä jonkin aikaa ajatellakseni. Hitaasti riisuin mekkoni ja pitkävartiset nahkasaappaani, annoin niiden vain kasautua toistensa päälle eteeni kivilattialle. Taitoin tummanpunaisen lakanani sivuun ja istuuduin vuoteelleni mietteissäni.
Ihmiset olivat vähäpätöisiä, se oli totta, mutta silti yksi sisaristani oli surmattu. Heidän lumotut, jumalansa pyhittämät aseensa olivat kuluttaneet Elizan elämän hänen ruumiistaan myrkynvihreän liekin lailla. Se oli levinnyt pitkin hänen suoniaan ja takertunut lihaan polttavan kuumana. Sitä mieltä Callista oli ollut, tikarin tuottama kipu hänen vatsassaan tuntui yhä. Ehkä haluaisin itsekin tuntea samoin, vain vääntelehtiä nytkin kiroten jokaista kuolevaista ja ajatella heidän pienten lastensa kallojen murskaamista. Nostin jalkani valkealle pehmusteelle ja vedin peitteeni alastoman vartaloni peitoksi.
He olivat metsästäneet meitä. Se oli ollut ansa, toteutukseltaan lähes täydellinen. Ja nyt ajatellessani heidän toimintametodejaan, mietin miksi he kutsuvat meitä hirviöiksi. Metsästäjät olivat uhranneet kaksi perhettä saadakseen edes yhden meistä hengiltä, ehkä he eivät olekaan aivan niin varovaisia. Suurempi tarkoitus ilmeisesti pyhittää keinot.
Kirkko ilmeisesti hallitsee jokaista heistä mielensä mukaan, tuhoaa perheitä, repii ihmisten mieliä riekaleiksi, mutta nousee suuren joukon edessä pyhänä ja siveettömänä. Minun täytyy tunnustaa itselleni, että tuollaista julistusta en mitenkään voi olla arvostamatta. Suljin vastahakoisesti silmäni heikotuksen alkaessa levitä.
Kaikki oli ollut sen idiootin syytä, jonka ajattelematon, lapsellinen teko oli saattanut vampyyrinmetsästäjät luoksemme! Hän kantaa nyt sisareni verta kasvoillaan, hänen rintansa tulee olemaan lävistetty kahdesta kohdasta! Hän saa tuntea minun juovan viimeisetkin elämän rippeet itsestään!
Ja tosiaan kommenttia passaa pistää tulemaan, jos vain jaksaa. Rakentavaa tai/ja perusteltua mielelllään kumminkin.
