Khemos: osa 1
Lähetetty: Pe 03.02.2006 20:03
Albert Malachan asteli tietä pitkin kohti kotikyläänsä. Hän oli taivaltanut jo neljä päivää taistelukentiltä ja hänen saaliinsa paino alkoi jo painaa häntä kumaraan. Hän huomasi että tienvarressa oli suuri kivi, johon voisi istahtaa lepäämään. Hän käveli muutaman metrin ja huomasi äkkiä, että maassa kiven juurella makasi joku. Hahmo näytti siltä kuin hän nukkuisi. Hän oli painanut päänsä kiveä vasten ja ristinyt kätensä rintansa päälle. Albert käveli hänen luokseen ja kumertui tämän puoleen.
Miehellä oli tummanharmaa takki ja musta hattu, joka peitti hänen kasvonsa.
"Anteeksi", hän sanoi miehelle. Mies ei reagoinut. Albert ei tästä välittänyt vaan jatkoi virkettään.
"Ei kai haittaa, jos istahdan tähän viereen?"
Mies nyökkäsi ja taputti maata vieressään. Sen lyhyen hetken Albert olisi voinut vannoa, että hän näki pienen varsijousen roikkumassa miehen paljastuneelta vyöllä.
Albert istahti miehen viereen ja painoi selkänsä kiveä vasten. Hän veti syvään henkeä ja laski reppunsa vierelleen. Hän avasi repun nyörit ja alkoi tarkastela saalistaan. Iso nahkapussi täynnä kolikoita, kolme pistoolia sekä kaksi pientä pussillista panoksia, neljä yhdenkädenmiekkaa ja yksi sotavasara, rintapanssari, kaksi kypärää, kultariipus, kaukoputki sekä koristeellinen tikari.
Hän otti pistoolit, latasi ne ja laittoi vyölleen. Hän otti myös miekan ja laittoi senkin vyölleen. Vähän sen jälkeen hän nukahti
Albert heräsi yhtäkkiä. Oli jo ilta ja aurinko oli kadonnut kokonaan. Maan päällä oli sankka usvaverho. Hän katsoi viereensä ja huomasi että muukalainen oli kadonnut. Hän nousi nopeasti pystyyn ja huomasi sitten, että muukalainen seisoi kiven vieressä. Hän poltteli piippua ja ja katseli pohjoiseen päin, sinne mistä tie alkoi.
"Odotatko jotakuta?", mies kysyi äkkiä. Hänen äänensä oli matala ja jotenkin hermostuttava.
"En", vastasi Albert. "Sinä?"
"Kyllä", vastasi mies. "Vanhoja tuttuja"
Albert ei ehtinyt ajatella sitä kun äkkiä hänen huomionsa kiinnittyi johonkin muuhun. Pohjoisesta päin näkyi metsän läpi tulevan valoa. Se oli kuin lyhty joka liikkui melko hitaasti heitä kohti. Albert höristi korvansa ja kuunteli. Hän oli kuulevinaan vaimeaa laulua.
"Kuuletko sinä tuon?", hän kysyi varovaisesti mieheltä.
"Kyllä. Tuttuni saapuvat", hän vastasi ja kopautti piippunsa sisukset maahan ja laittoi sen sitten lukkuunsa.
"Sinun olisi parasta piiloutua", han sanoi ja asteli kiven luo.
Albert ei pitkään ajatellut vaan nappasi reppunsa ja juoksi kiven vieressä olevaan murattipensaaseen, joka oli loistava piilopaikka. Valo oli jo noin 50 jalan päässä kun Albert vihdoin tunnisti valonlähteen. Ne olivat vankkurit, joidena ajurin vieressä istui toinen hahmo, joka kantoi lyhtyä.
Noin 15 jalan päässä muukalaisesta vankkurit pysähtyivät. Ajuri huusi hänelle:
"Kuka tukkii tien! Väisty! Meillä on kiire!"
Ajurin ääni kuulosti siltä kuin hänellä olisi ollut suu täynnä vettä. Albert katsoi maahan ja huomasi että maast tunki esiin yksi toisensa jälkeen matoja ja toukkia. Ilmassa lensi myös epätavallisen paljon kärpäsiä. Vankkureita vetävät hevoset olivat rauhattomia. Niiilä oli yllään likaiset rievut, jotka peittivät niiden koko kehon.
"Etkö kuullut! Väisty!", huusi ajuri uudelleen jahuitaisi piiskallaan ilmaa.
Vankkurin ovet avautuivat ja ulos marssi kolme suurta hahmoa, joilla oli kaikilla takit ja naamarit. He muistuttivat aivan sirkuksen voimamiehiä. Heidän perässään tuli kuusi pienempää miestä, joilla kaikilla oli sirkustaiteilijan vaatteet ja epätavallisen suuret vatsat. Viimeisenä tuli mies, jolla oli valkoinen naamio, joka muistutti nauravaa klovnia. Päässään hänellä oli musta silinteri, jonka ympäri meni vihreä nauha. Hänelläkin oli suuri vatsa. Hänellä oli yllään musta takki, jota oli paikkailtu useista paikoista. Hänen harteillaan oli vanha, nuutunut viitta, jossa oli paljon vihertäviä ja punaisia tahroja. Jaloissaan hänellä oli kengät, joista purskahti vihreää nestettä joka askeleella.
"Volgar", vastasi Albertin aiemmin tapaama mies, nyt paljon vakavammalla äänellä.
"Aah, ystävämme Michaov", sanoi joukon johtaja teenäisen iloisella äänellä ja levitti kätensä. "Pitkään aikaan ei olla nähty, vai mitä?"
"Ei sitten Valchsmetin "onnettomuuden" jälkeen", vastasi mies.
”Luuletko, että MINÄ olin sen takana? Oi, Michaov sydämeni särkyy",
Mies alkoi vääntää tekoitkua, johon vastasi kova, kimeä-ääninen valitus.
Vankkureista valui ulos iso joukko pieniä, pallomaisia otuksia, joilla oli pienet päät ja kädet. Niiden joukossa oli valtava määrä toukkia. Otukset valuivat valittaen johtajan jalkoihin halaamaan tätä.
"Oi, älkää valittko pikkuiseni", sanoi mies ja nosti yhden otuksista päänsä korkeudelle. "Michaov vain vitsail, vai mitä, kaunokaiseni?", hän sanoi lepertelevästi ja rapsutti sormellaan otuksen kurkkua. Otus alkoi jokeltaa ja halasi sormea.
"En kai nyt sentään minä?", sanoi mies ja asetti otuksen olalleen.
"Oi Mischalaaaaa! Voisitko tuoda isin kävelykepin”, huusi Volgar.
Vankkureista asteli horjuvin askelin pieni, riepuihin kääritty otus, jonka naama oli täysin mätä. Sen suusta tunki ulos suuri toukka ja sen silmäkuopilla oli silmälasit. Sen vasen silmä roikkui hermonsa varassa otuksen posken korkeudella. Sen toisen silmäkuopan kohdalla istuskeli kärpäsiä. Se kantoi kävelykeppi, jonka metallinuppi oli valettu suuren kärpäsen muotoon. Otuksella oli sotkuinen tukka, joka oli letitetty.
"Kiitos, kulta", sanoi Volgar ja ojensi otukselle matoisen keksin.
"Voi hyvä luoja", sanoi Michaov. "Olet tuominnut tyttäresikin samalle tielle"
"Mutta meillähän on hirmu kivaa, vai mitä Mischala?", sanoi Volgar otukselle.
Mischala päästi suustaan vain tukahtunutta örinää.
"Tämän on loputtava", sanoi Michaov ja heitti takkinsa nopealla liikkeellä sivuun, paljastaen lajitelman veitsiä, pistooleja, koteloita ja kaksi miekkaa.
Vasta nyt Albert tunnisti henkilöt. Michaov oli noidanmetsästäjä ja joukkio oli pelätty Kaaoksen Karnevaali.
Michaov nappasi varsijousensa ja ampui Volgaria naamaan. Nuoli syttyi tuleen ilmassa ja iskeytyi Volgaria silmien väliin.
Koko joukko oli hetken aikaa vaiti ja katseli ihmeissään Volgaria.
"Michaov, miksi? Miksi pilaat monivuotisen ystävyytemme näin?, sanoi Volgar ja tarttui naamariinsa. Hän repäisi sen irti ja paljasti kasvonsa. Hänen ihonsa oli mädän peitossa ja hänen suunsa peitti koko naaman. Siinä oli paljon teräviä hampaita, joita oli myös suupielissä.
"Kuole, senkin tylsä houkka!", huusi Volgar ja sylkäisi valtavan suihkun matoja ja muuta tavaraa. Michaov väisti suihkun juuri ja juuri.
Suihku osui kiveen ja syövytti siihen suuren kuopan.
Michaov nousi pystyyn ja pudotti varsijousensa maahan ja nappasi vyöltään molemmat miekkansa.
”Tappakaa!”, huusi Volgar kätyreilleen ja osoitti Michaovia.
Volgarin kole suurinta miestä heittivät takkinsa, paljastaen puoliksi mädäntyneet kehot. Yhden käsinä oli kaksi suurta lonkeroa . Otus heitti itsensä kohti Michaovia. Michaov väisti kömpelön rynnäkön ja huitaisi otuksen pään irti ilmassa. Otus kaatui maahan ja nousi pian päättömänä pystyyn. Sen kaulantyngästä purskahti ulos mädältä kalalta ja hapattuneena maidolta haisevaa nestettä, jonka jälkeen siitä tunki ulos suuri, matomainen olento, jolla oli yksi suuri silmä. Olento käveli häntä kohti kädet ojollaan. Michaov kohotti kummatkin miekkansa ja iski kurottelevat kädet irti. Otus kaatui polvilleen ja huitoi ilmaa kädentyngillään. Michaoc alkoi hakata matoa miekoillaan, kunnes se katkesi. Otus kaatui maahan eikä noussut enää. Kaksi muuta jätti ilmeisesti suuttuivat tästä. Toinen otti vyöltään ketjun ja alkoi huitoa ympäriinsä silä kuin seonnut. Michaov sai juuri ja juuri väistettyä sen sekopäiset iskut. Toinen otti maasta päänsä kokoisen kiven ja heitti sillä Michaovia. Hän väisti kiven ja se osui toisen jättiin. Jätti horjahti ja kääntyi katsomaan toista jättiä. Otukset alkoivat tapella keskenään, toinen ketjullaan piiskaten ja toinen nyrkeillään takoen. Michaov nappasi vyöltään pienen pallon, jossa oli sytytyslanka. Hän asetti sytytyslangan kiveä vasten ja iski siihen miekallaan. Kipinä sytytti langan ja Michaov nakkasi sen otusten jalkoihin. Pommi räjähti ja jätit repeytivät kappaleiksi.
Raivoissaan Volgar usutti loputkin miehensä Michaovin kimppuun.
Miehet repivät vaatteet päältään. Heidän kehonsa olivat läpimätiä. Heillä oli aseinaan nuijia, veitsiä ja yhdellä oli vanha, ruosteinen tussari. Vankkureiden ajuri ja lyhdynkantajakin liittyivät heihin. Ajuri oli pukeutunt likaisiin rääsyihin ja hänellä oli kätensä tilalla suuri lonkero, jolla oli suu täynnä hampaita. Toisessa kädessään hänellä oli viikate. Lyhdynkantaja oli pieni, noin metrin mittainen olento. Sillä oli repaleinen iho ja suu, jonka huulet olivat revityt ja veriset. Suussa sillä oli paljon mätiä hampaita.. Se avasi lyhdyn ja otti vankkureista piene pullon. Se otti kulauksen pullosta ja sylki sen sitten lyhdyn liekin läpi Michaovia päin. Valtava ryöppy tulta miltei käristi Michaovin, mutta onneksi vain hänen hattunsa tuhoutui. Hän heitti miekkansa ja naulasi ajurin kurkustaan vankkureihinsa kiini. Ajuri ei kuitenkaan kuollut, vaan jäi rimpuilemaan.
Miehet saartoivat hänet. Michaov otti vyöltään tikarin ja asettui taisteluasentoon. Kaksi miehistä syöksyi häntä kohti ja hän sukelsi heidän jalkojensa alitse. Miehet törmäsivät toisiinsa ja kaatuivat. Lyhdynkantaja oli juuri ottamassa uuden kulauksen tuliryöppyä varten, kun Michaov heitti tikarinsa tämän pulloa kohti. Tikari hajotti pullon ja öljy syttyi tuleen, sytyttäen samalla lyhdynkantajan naaman tuleen. Michaov käytti tilaisuutta hyväkseen ja iski pään irti yhdeltä hämmästyneeltä mieheltä. Pää putosi maahan tömähtäen ja miehen päätön ruumis kieri ojaan. Loput miehistä antoivat pelon ottaa vallan ja pakenivat. Michaov otti vyöltään pistoolin ja ampui heistä kaksi ennen kuin he katosivat metsään. Michaov ei huomannut, kuinka Volgar hiipi hänen taakseen ja iski terävän kävelykeppinsä tämän vatsan läpi. Michaov huudahti tuskasta ja kaatui maahan. Hän yritti päästä ylös mutta pienet rutto-otukset (niin kuin Albert niitä kutsui) painoivat hänet maahan.
”Hyvää yötä, rakas Michaov”, sanoi Volgar iloisella äänellään ja kohotti keppinsä lopettaaksen Michaovin. Juuri silloin kuului laukaus ja Volgarin vasen käsi räjähti hauiksen kohdalta irti.
Volgar ulvahti ja kääntyi katsomaan ampujaa. Hän näki pensaassa seisovan Albertin, joka osoitti häntä savuavalla pistoolilla. Hän oli aikeissaan käydä tämän kimppuun, kun Albert otti toisen pistoolinsa ja ampui Volgaria silmään. Volgar kiljaisi tuskasta ja juoksi vankkureiden luokse.
”Mischala!”, hän huusi. ”Tule äkkiä! Lähdetään täältä!”
Mischala kompuroi vaunuihin, rutto-otukset perässään, ja Volgar paiskasi oven kiinni. Hän juoksi ajurin luokse ja repäisi miekan tämän kurkusta irti.
”Aja, senkin tolvana, aja!”, hän huusi ja äkkiäö vankkurit kiisivät matkaan.
”Me näemme vielä, Michaov!”, hän huusi osoittaen Michaovia miekallaan.
Albert juoksi Michaovin luokse katsoakseen, oliko tämä vielä hengissä. Michaov antoi hänen käteensä pommin. Albert tajusi ja sytytti sen lyhdynkantajan palavasta ruumiista saadulla liekillä.
Hän otti pommin ja heitti sen niin pitkälle kuin jaksoi. Pommi osui hieman kärryjen perään mutta se riitti. Räjähdys tuhosi kärryjen takaosan ja heitti kärryt nurin.
Albert juoksi vankkureiden jäännösten luokse miekka kädessään.
”Mischaaalaaaaaaaaa!”, huusi verinen Vorgal, pidellen sylissään tyttärensä tuhoutunutta ruumista.
Hän kääntyi Albertiin päin, sekopäinen raivo silmissään.
Hurjasti kiljuen hän ryntäsi kohti Albertia, valmiina repimään tämän kappaleiksi. Albert kohotti viime hetkellään miekkansa ja Vorgal juoksi rinta edellä suoraan siihen.
Albert talutti Michaovin Vorgalin luokse.
”Luulitko, että minua voisi tappaa pelkällä puutikulla, Vorgal?”, sanoi Michaov.
Vorgal ei vastannut.
”Voit tehdä viimeisistä hetkistäsi arvokkaat ja yritä ansaita pelastuksen Sigmarin silmissä”, sanoi Michaov vakavana
Vorgal kohotti vaivoin päänsä.
”Mitä minun pitäisi tehdä?”, kysyi Vorgal korisevalla äänellä.
”Vastaat vain tähän kysymykseen: Olitko se sinä, joka levitti ne taudit Valchsmetiin ja jos et, niin kuka sitten?”
Vorgal ajatteli jonkin aikaa hiljaa mielessään ja vastasi sitten.
”Se oli Veli Nirchan ja hänen serkkunsa Volkmeir Manestus”
Järkytyksen varjo osui Michaovin kasvoihin ja hän kalpeni.
”Ei voi olla...”
”Kyllä vain”, vastasi Vorgal ja naurahti. ”Hänhän se vapautti ne taudit Milchbergissä ja Lebenscurrissa”
”Kuinka moni tiesi?”, kysyi Michaov hermostuneesti
”Voi, miltei kaikki”, jatkoi Vorgal ja korahti. ”Aluksi vain päällysmiehet ja pait, mutta myöhemmin meillekkin kerrottiin. Matteus ja minä olimme viimeiset, jotka saivat tietää”
”Mutta jos teille kerrottiin, niin miksi te ette tehneet siitä loppua!?”, huusi Michaov epäuskoisena.
”Meille tarjottiin ikusta elämää, sanoi Vorgal. ”ja me suostuim-”
Vorgal ei ehtinyt kunnolla lopettaa, kun Michaov tarttui tätä kurkusta.
"Missä Veli Nirchan on nyt!?", huusi Michaov raivoissaan.
"En tiedä, mutta Khemosin pitäisi tietää. Hän oli Nirchanin viimeinen kirjuri"
Michaov irrotti otteensa ja ampui Vorgalin hengiltä
"Kuka hän oli ja mikä paikka Valchsmet?", kysyi Albert varovasti
"Vorgal? Hän oli lankoni ja Valchsmet oli kotikyläni"
XXX
Aamulla he sitoivat Michaovin haavan ja polttivat karnevaalin jäännökset. Sen jälkeen he jatkoivat matkaansa kohti Albertin kotikylää.
Miehellä oli tummanharmaa takki ja musta hattu, joka peitti hänen kasvonsa.
"Anteeksi", hän sanoi miehelle. Mies ei reagoinut. Albert ei tästä välittänyt vaan jatkoi virkettään.
"Ei kai haittaa, jos istahdan tähän viereen?"
Mies nyökkäsi ja taputti maata vieressään. Sen lyhyen hetken Albert olisi voinut vannoa, että hän näki pienen varsijousen roikkumassa miehen paljastuneelta vyöllä.
Albert istahti miehen viereen ja painoi selkänsä kiveä vasten. Hän veti syvään henkeä ja laski reppunsa vierelleen. Hän avasi repun nyörit ja alkoi tarkastela saalistaan. Iso nahkapussi täynnä kolikoita, kolme pistoolia sekä kaksi pientä pussillista panoksia, neljä yhdenkädenmiekkaa ja yksi sotavasara, rintapanssari, kaksi kypärää, kultariipus, kaukoputki sekä koristeellinen tikari.
Hän otti pistoolit, latasi ne ja laittoi vyölleen. Hän otti myös miekan ja laittoi senkin vyölleen. Vähän sen jälkeen hän nukahti
Albert heräsi yhtäkkiä. Oli jo ilta ja aurinko oli kadonnut kokonaan. Maan päällä oli sankka usvaverho. Hän katsoi viereensä ja huomasi että muukalainen oli kadonnut. Hän nousi nopeasti pystyyn ja huomasi sitten, että muukalainen seisoi kiven vieressä. Hän poltteli piippua ja ja katseli pohjoiseen päin, sinne mistä tie alkoi.
"Odotatko jotakuta?", mies kysyi äkkiä. Hänen äänensä oli matala ja jotenkin hermostuttava.
"En", vastasi Albert. "Sinä?"
"Kyllä", vastasi mies. "Vanhoja tuttuja"
Albert ei ehtinyt ajatella sitä kun äkkiä hänen huomionsa kiinnittyi johonkin muuhun. Pohjoisesta päin näkyi metsän läpi tulevan valoa. Se oli kuin lyhty joka liikkui melko hitaasti heitä kohti. Albert höristi korvansa ja kuunteli. Hän oli kuulevinaan vaimeaa laulua.
"Kuuletko sinä tuon?", hän kysyi varovaisesti mieheltä.
"Kyllä. Tuttuni saapuvat", hän vastasi ja kopautti piippunsa sisukset maahan ja laittoi sen sitten lukkuunsa.
"Sinun olisi parasta piiloutua", han sanoi ja asteli kiven luo.
Albert ei pitkään ajatellut vaan nappasi reppunsa ja juoksi kiven vieressä olevaan murattipensaaseen, joka oli loistava piilopaikka. Valo oli jo noin 50 jalan päässä kun Albert vihdoin tunnisti valonlähteen. Ne olivat vankkurit, joidena ajurin vieressä istui toinen hahmo, joka kantoi lyhtyä.
Noin 15 jalan päässä muukalaisesta vankkurit pysähtyivät. Ajuri huusi hänelle:
"Kuka tukkii tien! Väisty! Meillä on kiire!"
Ajurin ääni kuulosti siltä kuin hänellä olisi ollut suu täynnä vettä. Albert katsoi maahan ja huomasi että maast tunki esiin yksi toisensa jälkeen matoja ja toukkia. Ilmassa lensi myös epätavallisen paljon kärpäsiä. Vankkureita vetävät hevoset olivat rauhattomia. Niiilä oli yllään likaiset rievut, jotka peittivät niiden koko kehon.
"Etkö kuullut! Väisty!", huusi ajuri uudelleen jahuitaisi piiskallaan ilmaa.
Vankkurin ovet avautuivat ja ulos marssi kolme suurta hahmoa, joilla oli kaikilla takit ja naamarit. He muistuttivat aivan sirkuksen voimamiehiä. Heidän perässään tuli kuusi pienempää miestä, joilla kaikilla oli sirkustaiteilijan vaatteet ja epätavallisen suuret vatsat. Viimeisenä tuli mies, jolla oli valkoinen naamio, joka muistutti nauravaa klovnia. Päässään hänellä oli musta silinteri, jonka ympäri meni vihreä nauha. Hänelläkin oli suuri vatsa. Hänellä oli yllään musta takki, jota oli paikkailtu useista paikoista. Hänen harteillaan oli vanha, nuutunut viitta, jossa oli paljon vihertäviä ja punaisia tahroja. Jaloissaan hänellä oli kengät, joista purskahti vihreää nestettä joka askeleella.
"Volgar", vastasi Albertin aiemmin tapaama mies, nyt paljon vakavammalla äänellä.
"Aah, ystävämme Michaov", sanoi joukon johtaja teenäisen iloisella äänellä ja levitti kätensä. "Pitkään aikaan ei olla nähty, vai mitä?"
"Ei sitten Valchsmetin "onnettomuuden" jälkeen", vastasi mies.
”Luuletko, että MINÄ olin sen takana? Oi, Michaov sydämeni särkyy",
Mies alkoi vääntää tekoitkua, johon vastasi kova, kimeä-ääninen valitus.
Vankkureista valui ulos iso joukko pieniä, pallomaisia otuksia, joilla oli pienet päät ja kädet. Niiden joukossa oli valtava määrä toukkia. Otukset valuivat valittaen johtajan jalkoihin halaamaan tätä.
"Oi, älkää valittko pikkuiseni", sanoi mies ja nosti yhden otuksista päänsä korkeudelle. "Michaov vain vitsail, vai mitä, kaunokaiseni?", hän sanoi lepertelevästi ja rapsutti sormellaan otuksen kurkkua. Otus alkoi jokeltaa ja halasi sormea.
"En kai nyt sentään minä?", sanoi mies ja asetti otuksen olalleen.
"Oi Mischalaaaaa! Voisitko tuoda isin kävelykepin”, huusi Volgar.
Vankkureista asteli horjuvin askelin pieni, riepuihin kääritty otus, jonka naama oli täysin mätä. Sen suusta tunki ulos suuri toukka ja sen silmäkuopilla oli silmälasit. Sen vasen silmä roikkui hermonsa varassa otuksen posken korkeudella. Sen toisen silmäkuopan kohdalla istuskeli kärpäsiä. Se kantoi kävelykeppi, jonka metallinuppi oli valettu suuren kärpäsen muotoon. Otuksella oli sotkuinen tukka, joka oli letitetty.
"Kiitos, kulta", sanoi Volgar ja ojensi otukselle matoisen keksin.
"Voi hyvä luoja", sanoi Michaov. "Olet tuominnut tyttäresikin samalle tielle"
"Mutta meillähän on hirmu kivaa, vai mitä Mischala?", sanoi Volgar otukselle.
Mischala päästi suustaan vain tukahtunutta örinää.
"Tämän on loputtava", sanoi Michaov ja heitti takkinsa nopealla liikkeellä sivuun, paljastaen lajitelman veitsiä, pistooleja, koteloita ja kaksi miekkaa.
Vasta nyt Albert tunnisti henkilöt. Michaov oli noidanmetsästäjä ja joukkio oli pelätty Kaaoksen Karnevaali.
Michaov nappasi varsijousensa ja ampui Volgaria naamaan. Nuoli syttyi tuleen ilmassa ja iskeytyi Volgaria silmien väliin.
Koko joukko oli hetken aikaa vaiti ja katseli ihmeissään Volgaria.
"Michaov, miksi? Miksi pilaat monivuotisen ystävyytemme näin?, sanoi Volgar ja tarttui naamariinsa. Hän repäisi sen irti ja paljasti kasvonsa. Hänen ihonsa oli mädän peitossa ja hänen suunsa peitti koko naaman. Siinä oli paljon teräviä hampaita, joita oli myös suupielissä.
"Kuole, senkin tylsä houkka!", huusi Volgar ja sylkäisi valtavan suihkun matoja ja muuta tavaraa. Michaov väisti suihkun juuri ja juuri.
Suihku osui kiveen ja syövytti siihen suuren kuopan.
Michaov nousi pystyyn ja pudotti varsijousensa maahan ja nappasi vyöltään molemmat miekkansa.
”Tappakaa!”, huusi Volgar kätyreilleen ja osoitti Michaovia.
Volgarin kole suurinta miestä heittivät takkinsa, paljastaen puoliksi mädäntyneet kehot. Yhden käsinä oli kaksi suurta lonkeroa . Otus heitti itsensä kohti Michaovia. Michaov väisti kömpelön rynnäkön ja huitaisi otuksen pään irti ilmassa. Otus kaatui maahan ja nousi pian päättömänä pystyyn. Sen kaulantyngästä purskahti ulos mädältä kalalta ja hapattuneena maidolta haisevaa nestettä, jonka jälkeen siitä tunki ulos suuri, matomainen olento, jolla oli yksi suuri silmä. Olento käveli häntä kohti kädet ojollaan. Michaov kohotti kummatkin miekkansa ja iski kurottelevat kädet irti. Otus kaatui polvilleen ja huitoi ilmaa kädentyngillään. Michaoc alkoi hakata matoa miekoillaan, kunnes se katkesi. Otus kaatui maahan eikä noussut enää. Kaksi muuta jätti ilmeisesti suuttuivat tästä. Toinen otti vyöltään ketjun ja alkoi huitoa ympäriinsä silä kuin seonnut. Michaov sai juuri ja juuri väistettyä sen sekopäiset iskut. Toinen otti maasta päänsä kokoisen kiven ja heitti sillä Michaovia. Hän väisti kiven ja se osui toisen jättiin. Jätti horjahti ja kääntyi katsomaan toista jättiä. Otukset alkoivat tapella keskenään, toinen ketjullaan piiskaten ja toinen nyrkeillään takoen. Michaov nappasi vyöltään pienen pallon, jossa oli sytytyslanka. Hän asetti sytytyslangan kiveä vasten ja iski siihen miekallaan. Kipinä sytytti langan ja Michaov nakkasi sen otusten jalkoihin. Pommi räjähti ja jätit repeytivät kappaleiksi.
Raivoissaan Volgar usutti loputkin miehensä Michaovin kimppuun.
Miehet repivät vaatteet päältään. Heidän kehonsa olivat läpimätiä. Heillä oli aseinaan nuijia, veitsiä ja yhdellä oli vanha, ruosteinen tussari. Vankkureiden ajuri ja lyhdynkantajakin liittyivät heihin. Ajuri oli pukeutunt likaisiin rääsyihin ja hänellä oli kätensä tilalla suuri lonkero, jolla oli suu täynnä hampaita. Toisessa kädessään hänellä oli viikate. Lyhdynkantaja oli pieni, noin metrin mittainen olento. Sillä oli repaleinen iho ja suu, jonka huulet olivat revityt ja veriset. Suussa sillä oli paljon mätiä hampaita.. Se avasi lyhdyn ja otti vankkureista piene pullon. Se otti kulauksen pullosta ja sylki sen sitten lyhdyn liekin läpi Michaovia päin. Valtava ryöppy tulta miltei käristi Michaovin, mutta onneksi vain hänen hattunsa tuhoutui. Hän heitti miekkansa ja naulasi ajurin kurkustaan vankkureihinsa kiini. Ajuri ei kuitenkaan kuollut, vaan jäi rimpuilemaan.
Miehet saartoivat hänet. Michaov otti vyöltään tikarin ja asettui taisteluasentoon. Kaksi miehistä syöksyi häntä kohti ja hän sukelsi heidän jalkojensa alitse. Miehet törmäsivät toisiinsa ja kaatuivat. Lyhdynkantaja oli juuri ottamassa uuden kulauksen tuliryöppyä varten, kun Michaov heitti tikarinsa tämän pulloa kohti. Tikari hajotti pullon ja öljy syttyi tuleen, sytyttäen samalla lyhdynkantajan naaman tuleen. Michaov käytti tilaisuutta hyväkseen ja iski pään irti yhdeltä hämmästyneeltä mieheltä. Pää putosi maahan tömähtäen ja miehen päätön ruumis kieri ojaan. Loput miehistä antoivat pelon ottaa vallan ja pakenivat. Michaov otti vyöltään pistoolin ja ampui heistä kaksi ennen kuin he katosivat metsään. Michaov ei huomannut, kuinka Volgar hiipi hänen taakseen ja iski terävän kävelykeppinsä tämän vatsan läpi. Michaov huudahti tuskasta ja kaatui maahan. Hän yritti päästä ylös mutta pienet rutto-otukset (niin kuin Albert niitä kutsui) painoivat hänet maahan.
”Hyvää yötä, rakas Michaov”, sanoi Volgar iloisella äänellään ja kohotti keppinsä lopettaaksen Michaovin. Juuri silloin kuului laukaus ja Volgarin vasen käsi räjähti hauiksen kohdalta irti.
Volgar ulvahti ja kääntyi katsomaan ampujaa. Hän näki pensaassa seisovan Albertin, joka osoitti häntä savuavalla pistoolilla. Hän oli aikeissaan käydä tämän kimppuun, kun Albert otti toisen pistoolinsa ja ampui Volgaria silmään. Volgar kiljaisi tuskasta ja juoksi vankkureiden luokse.
”Mischala!”, hän huusi. ”Tule äkkiä! Lähdetään täältä!”
Mischala kompuroi vaunuihin, rutto-otukset perässään, ja Volgar paiskasi oven kiinni. Hän juoksi ajurin luokse ja repäisi miekan tämän kurkusta irti.
”Aja, senkin tolvana, aja!”, hän huusi ja äkkiäö vankkurit kiisivät matkaan.
”Me näemme vielä, Michaov!”, hän huusi osoittaen Michaovia miekallaan.
Albert juoksi Michaovin luokse katsoakseen, oliko tämä vielä hengissä. Michaov antoi hänen käteensä pommin. Albert tajusi ja sytytti sen lyhdynkantajan palavasta ruumiista saadulla liekillä.
Hän otti pommin ja heitti sen niin pitkälle kuin jaksoi. Pommi osui hieman kärryjen perään mutta se riitti. Räjähdys tuhosi kärryjen takaosan ja heitti kärryt nurin.
Albert juoksi vankkureiden jäännösten luokse miekka kädessään.
”Mischaaalaaaaaaaaa!”, huusi verinen Vorgal, pidellen sylissään tyttärensä tuhoutunutta ruumista.
Hän kääntyi Albertiin päin, sekopäinen raivo silmissään.
Hurjasti kiljuen hän ryntäsi kohti Albertia, valmiina repimään tämän kappaleiksi. Albert kohotti viime hetkellään miekkansa ja Vorgal juoksi rinta edellä suoraan siihen.
Albert talutti Michaovin Vorgalin luokse.
”Luulitko, että minua voisi tappaa pelkällä puutikulla, Vorgal?”, sanoi Michaov.
Vorgal ei vastannut.
”Voit tehdä viimeisistä hetkistäsi arvokkaat ja yritä ansaita pelastuksen Sigmarin silmissä”, sanoi Michaov vakavana
Vorgal kohotti vaivoin päänsä.
”Mitä minun pitäisi tehdä?”, kysyi Vorgal korisevalla äänellä.
”Vastaat vain tähän kysymykseen: Olitko se sinä, joka levitti ne taudit Valchsmetiin ja jos et, niin kuka sitten?”
Vorgal ajatteli jonkin aikaa hiljaa mielessään ja vastasi sitten.
”Se oli Veli Nirchan ja hänen serkkunsa Volkmeir Manestus”
Järkytyksen varjo osui Michaovin kasvoihin ja hän kalpeni.
”Ei voi olla...”
”Kyllä vain”, vastasi Vorgal ja naurahti. ”Hänhän se vapautti ne taudit Milchbergissä ja Lebenscurrissa”
”Kuinka moni tiesi?”, kysyi Michaov hermostuneesti
”Voi, miltei kaikki”, jatkoi Vorgal ja korahti. ”Aluksi vain päällysmiehet ja pait, mutta myöhemmin meillekkin kerrottiin. Matteus ja minä olimme viimeiset, jotka saivat tietää”
”Mutta jos teille kerrottiin, niin miksi te ette tehneet siitä loppua!?”, huusi Michaov epäuskoisena.
”Meille tarjottiin ikusta elämää, sanoi Vorgal. ”ja me suostuim-”
Vorgal ei ehtinyt kunnolla lopettaa, kun Michaov tarttui tätä kurkusta.
"Missä Veli Nirchan on nyt!?", huusi Michaov raivoissaan.
"En tiedä, mutta Khemosin pitäisi tietää. Hän oli Nirchanin viimeinen kirjuri"
Michaov irrotti otteensa ja ampui Vorgalin hengiltä
"Kuka hän oli ja mikä paikka Valchsmet?", kysyi Albert varovasti
"Vorgal? Hän oli lankoni ja Valchsmet oli kotikyläni"
XXX
Aamulla he sitoivat Michaovin haavan ja polttivat karnevaalin jäännökset. Sen jälkeen he jatkoivat matkaansa kohti Albertin kotikylää.
, aika paljon mahtuu tavaraa reppuun.