Sotavasara.net

pitkästä aikaa... sori tämä tauko! lukio on vaan niin kiireellistä! olkaapa kuitenkin hyvät. ai nii.. tämä on sitten jatkoa Myrskylle.

1.Luku
Vapaus

Vapaus - tuo ah, niin suloisenkatkera sana! Kaikki sitä janoavat ja kaikki sitä kaipaavat! Sen riistäminen saattaa ajaa miehen hulluuteen tai epätoivoisiin tekoihin. Eläimet metsissä ja kedoilla muuttuvat vihaisiksi vankeudessa. Demonit syvyyksissään ovat vapaudenhimonsa kalvamat – mitä vain he tekevät, jos vain pääsisivät ikuisesta vankilastaan!

Mitä tämä kaikkien janoama vapaus sitten oikein on? Eikö vapaus olekin sitä, että saa toimia vapaasti mielihalujensa ajamana, olivat ne sitten miten järjenvastaisia hyvänsä? Mutta mikäli asia on tosiaan näin, emmekö me kaikki ole silloin vankeja? Näkymättömien kahleiden sitomia sieluja, jotka on syntymästä saakka totutettu kaltereihin ympärillämme. Luulemme olevamme vapaita, mutta emme kuitenkaan ole. Jos viisi aseistettua miestä käskee sinun antaa heille rahasi, mitä luultavammin tottelet, vaikket tahtoisi. Tai jos näet vaikkapa vaatteen räätälin puodissa, muttei sinulla ole varaa ostaa sitä, vaikka haluaisitkin, et ota sitä – pelkäät seuraamusta. Olet näkymättömien seinien vanki. Illuusion vanki.

Entäpä eläimet? Kyyhkysethän lentävät taivaalla vapaina, tehden mitä lystäävät. Mutta tämä on vain illuusio. Pinnan alla on vangittu mieli. Todistaakseni tämän, tein kokeen: laitoin pöydälle siemenen – kyyhkynen tuli ja söi sen. Tästä tiesin, että sen mielihalu on syödä siemeniä. Laitoin pöydälle uuden siemenen sekä kissan. Kyyhky olisi voinut tulla ja napata siemenen, muttei se kuitenkaan tullut. Päättelin, että sen sydän on rakennettu niin, ettei se voi tehdä kuten haluaa, vaan tekee, kuten kaikki muutkin kyyhkyset - kuten sen vanhemmat. Jos sen vanhemmat eivät omaisi tätä piirrettä, heidät olisi syöty. Siispä kyyhkyset, joilla on parhaat edellytykset selviytymiseen, saavat elää ja tuottaa uusia kyyhkyjä. Kutsun tätä ilmiötä luonnonvalinnaksi.

Kuka sitten on vapaa? Kuka tekee, mitä lystää, pelkäämättä seurauksia? Kuka on kaiken uhman ja vaaran ulottumattomissa? Vastaus on yksinkertainen: jumalat! Jumalat ovat vapaita, sillä kellään ei ole valtaa sitä riistää. Kukaan ei ole jumalaa mahtavampi.

Tästä tulin siihen johtopäätökseen, että tullakseen vapaaksi, on ihmisen tultava jumalaksi. Minun on siis tultava jumalaksi.

XXX

Alfonso havahtui hereille pimeässä tyrmässään. Joku oli tulossa. Etäinen soihdun kajo kirkastui lähestyessään. Kolme hahmoa ilmestyi kaltereiden toiselle puolelle. Kaksi vartijaa, joista toinen piteli nuorta naista ja toinen kolisteli avainnippua etsiessään oikeaa avainta vastakkaisen sellin oveen.

Vankilassa vietetyn puolivuotisen aikana vartijoiden piirteet olivat jo tulleet Alfonsolle tutuiksi, joten hän keskittyi katselemaan nuorta naista. Naisella oli pitkät oljenkeltaiset hiukset, jotka oli käytännöllisesti palmikoitu. Vaatteet olivat hyvin istuvat (oikein hyvin istuvat, Alfonso huomasi ja vietti pitemmän tovin tutkaillen vaatteiden muotoa – puolella pimeydessä vietetyllä vuodella saattaa olla sellaisia vaikutuksia) ja suosivat tummia, maanläheisiä sävyjä. Hihoissa oli kuitenkin pitsiä, samoin kuin pitkävartisten nahkasaappaiden reunoilla. Naisen kasvot olivat oikein sievät, termi suloinenkin olisi käynyt, ilman naamaa koristavaa ylimielistä hymyä, joka tuntui sanovan: ”minä tiedän jotain, mitä sinä et tiedä. Ja arvaapa mitä? Sinuna minä juoksisin jo!”

Vartijat tyrkkäsivät naisen selliin ja paukauttivat oven kiinni. Nainen hyvästeli heidät leveällä hymyllä yhdistettynä niin törkeään eleeseen, ettei Alfonso olisi uskonut yhdenkään naisen sitä tuntevan.

Nainen suoristi auki olevan takkinsa ja alkoi avata hiuksiaan. Alfonso selvitti kurkkuaan. Puoli vuotta pimeässä tyrmässä huonosti ruokittuna ei ollut mitenkään ulkonäköä ylentävä käsittely, joten hyvän ensivaikutelman antaminen oli erittäin haastava tehtävä, mutta Alfonso päätti yrittää parhaansa. Heilauttaen räsyistä kangasmyttyä, joka oli joskus kulkenut hatun nimellä, hän aloitti: ”Hyvää iltaa, arvon lady! Saanen esittäytyä? Olen ruhtinas Alfonso de Piranno! Mikä tuo teidät matalaan majaani?”
”Matalaan tosiaankin”, nainen mutisi huvittuneena, korostaen brettiläisittäin, ”ja oikein ruhtinas? Mikäs herra ruhtinaan tänne houkutteli?”
”Minut lavastettiin!” Alfonso huudahti dramaattisesti, samalla viittoen käsillään yliampuvin elkein.
”Oui! Niinhän meidät kaikki!” nainen naurahti ja työntyi kaltereita vasten, ”Emilie de Mousillion, kuolemaan tuomittu mestarivaras.”
”Varjoton Emilie?” Alfonso huudahti tunnistaessaan nimen. Tarinat Varjottomasta Emiliestä olivat kiirineet laajalle. Lempinimensä hän oli saanut tarinasta, jonka mukaan hän vaihtoi varjonsa Ranaldille vastineeksi uskomattomista taidoistaan.
”Aivan, aivan, ’elävä legenda’ ja sitä rataa… Mutta herra ruhtinas, ellet ole liian kiintynyt asumukseesi, ajattelin, että voisit auttaa minua eräänlaisessa pakoyrityksessä. Minulla on huomisiksi sovittu tapaaminen pyövelin kanssa ja jotenkin minulla on paha aavistus siitä, joten miten on?”

XXX

”Oi vartijaa!” Emilie huudahti parhaimmalla ”avuton neito hädässä” –äänellään.
Kuului kolinaa ja lihava, kolmikymppinen mies liian pienessä haarniskassa lampsi paikalle.
”Niin?” vartija töksäytti.
”Tiedäthän sinä, että tämä on minun viimeinen iltani elävien kirjoissa?” Emilie kuiskasi painautuen lähemmäs ovea, vilkuillen sivusilmällä vartijan taakse, missä Alfonso varovasti hivutti avainnippua miehen vyöltä.
”Kuulepas, tyttö! Minua varoitettiin tuollaisista metkuista!”
”Mutta mitä minä mahtaisin tuollaisen vahvan karjun edessä?”
”Sanoinhan, ettei tuo toimi!”
”Entäs yksi viaton pikku suukko?”

Vartija epäröi hetken. Emilie väläytti hurmaavimman hymynsä. Sitten vartija rykäisi ja alkoi lähestyä varoen kalteriovea. Kuului huotrasta vedettävän miekan kalahdus ja vartija käännähti ympäri, vain tullakseen oman miekkansa surmaamaksi: terä työntyi läpi kaulasta ja kurluttaen vartija lyyhistyi maahan.

Alfonso pyyhki miekan sätkivän vartijan takkiin. Emilie tarttui miekkaan ja nappasi sen hellästi, mutta päättäväisesti mieheltä: ”minun on parasta käsitellä tätä.”

Alfonso rypisti kulmiaan, mutta nainen vain hymyili, iski silmää ja sitten ryntäsi käytävään.
”Emilie, odota minua!” Alfonso huudahti ja säntäsi perään pidellen päähinettään.

Emilie raivasi tietään, potkien auki ovia ja miekkaillen villisti vastaantulevien vartijoiden kanssa, kuin mikäkin tarinoiden sankari. Huohottaen Alfonso seurasi vikkelää varasta, pysähtyen vain noukkimaan kuolleilta vartioilta itselleen miekan sekä hieman kilisevää kukkarontäytettä.

Alfonson päästessä ulos, Emilie oli jo odottelemassa, nojaillen kahteen voimakkaannäköiseen hevoseen.
”Melko hyvä suoritus, Ruhtinas. Useimmat miehet eivät pysy perässäni edes tuon vertaa.”
”Oliko tämä siis jonkinlainen testi?”
”Niinkin voisi sanoa. Minunkin täytyy joskus nukkua ja viimekertaisen fiaskon jälkeen kaipaisin jotakuta pitämään vartiota. Ja koska sinä, vankikarkuri, tuskin menet lavertelemaan viranomaisille, voinen luottaa sinuun. Muutenkin minulla alkaa olla hieman kiire!”

Raskas kuparikello alkoi soida vartiotuvan tornissa. Kuului edes takaisin säntäilevien miesten ja hevosten ääniä, sekä aseiden kalinaa. Emilie katsahti Alfonsoon ja loikkasi sitten ratsunsa selkään. Alfonso kiiruhti omansa niskaan hetkeäkään epäröimättä ja varsijousen vasamien ropistessa maahan heidän takanaan he laukkasivat yön selkään – Alfonso yhä puristaen lakkiaan.

XXX

Kuukausi ajassa eteenpäin, Hexenstadin kaupungin raatihuoneella, suuret, tammipuiset pariovet romahtivat sisään. Sisään marssi thaani Maragin Gormidum perässään kahdeksan Moukaroijan henkivartiosto, sekä hänen läheisin neuvonantajansa, insinööri Berfgodsson.

Maragin Gormidum, Karak Varzakhelin thaani, oli kaikessa komeudessaan vaikuttava näky. Hänen partansa oli vaalea, mutta tummia värijuovia risteili sen seassa. Parta oli palmikoitu pienille leteille, jotka oli sidottu kultaisilla sormuksilla. Päässään thaanilla oli eräänlainen kruunun ja kypärän yhdistelmä, se oli suippo ja korkea ja täynnä smaragdeja ja filigraania. Haarniskaan oli taottu hohtavien riimujen verkko ja toisessa hansikoidussa kädessä oli raskas moukari ja toisessa koristeellinen heittokirves. Thaanin, samoin kuin raskaasti aseistettujen Moukaroijien, ilme oli tuima ja paloi päättäväisyyttä.

Berfgodssonin kasvoilla oli taas enneminkin varautunutta huolta. Hän oli suhteellisen nuori ja yllään hänellä oli sepän nahkainen esiliina, sekä paksut, käytännölliset villavaatteet. Hänen punertavat hiuksensa ja partansa oli sidottu sivuille niin, etteivät ne vahingossakaan sattuisi mustepulloon tai tulikuumaan ahjoon. Epäkääpiömaiseen tapaan hän oli avopäin sekä ilman koruja - lukuun ottamatta Killan sinettisormusta.

Huoneessa olijat kääntyivät katsomaan sisään marssineita kääpiöitä. Kuusi ihmistä, joista viisi istui sekalaisten papereiden peittämän pöydän ääressä. Vasemmalla istui hajamielisen näköinen vanhus, jonka puhtaanvalkeaa partaa ja punaista kaapua koristivat musteläikät. Hänestä oikealla oli lihava ja ylimielisen oloinen mies, jolla oli kihara, ruskea parta ja jadenvihreä kaapu. Toisella puolen pöytää istui oravamaiseen tapaan nykivä, pitkä ja hoikka mies sinisessä kaavussa, sekä säntillisen ja laskelmoivan näköinen mies valkeassa kaavussa.

Pöydän päässä istuva mies, Mannfred Von Hexenstad, kaupungin hallitsija ja mahtava velho, hymyili leveästi. Kuten aina, hymy oli huvittunut ja ylimielinen. Se kieli miehestä, joka oli ollut pitkään vallan kahvassa. Hexenstadin kaupunki oli kohonnut Hexenschloffenin noin kolmesataa vuotta sitten Harmaavuorten kylkeen perustetun maagiopiston ympärille. Ja nuo kolmesataa vuotta oli Von Hexenstadin suku hallinnut aluetta.

Mannfredilla oli muodinmukainen, musta pukinparta ja sivuille laineina kammattu, tuuhea peruukki. Tosin, vastoin yleistä käytäntöä, se oli musta ja siihen oli nidottu oransseja puolijalokiviä. Pienet silmäpussit hänen silmiensä alla kielivät iästä, mutta okranväriset silmät välkkyivät kirkkaasti, kuin kahdeksantoista kesäisellä nuorukaisella. Pieni juonne ivaa oli pinttynyt lähtemättömästi kasvoihin, niin että ne näyttivät aina pilkkaavan katselijaa.

Yllään velholla oli purppurainen samettikaapu mustalla kirjailulla. Kimmeltäviä opaaleja oli istutettu sinne tänne. Hopeiset ja kultaiset sormukset kielivät turhamaisuudesta.

Mannfredin takana seisoi tämän oikea käsi, luutnantti Geiger. Geiger oli pitkä ja roteva mies. Hänellä oli musta kokovartalohaarniska yllään ja vyöllä oli koristeeton, mutta sitäkin tappavampi miekka. Hänen olkapäillään oli purppurainen viitta, johon oli mustalla kirjailtu kaksipäinen aarnikotka. Geigerin kasvot olivat ajellut ja ilmeettömät. Kuin puhdas paperiarkki. Mies ilman luonnetta. Täydellinen sotilas.

”Anna se tänne!” Maragin murisi Mannfredille. Geiger tuijotti kääpiöhallitsijaa kylmillä silmillään. Grungni soikoon! Berfgodsson ajatteli. Kuolleillakin oli inhimillisempi katse!
”Hyvää huomenta, Gormidum! Mikä teidät tänne lennättää?” Mannfred tervehti, kuin kääpiö olisi astellut sisään hymyillen ja ilman kahdeksaa parrasta saappaisiin asti aseissa olevaa soturia.
”Grimnir halkaiskoot sielusi, ihmisperkele, anna se tänne, ennen kuin suutun!” Maragin karjaisi, iskien moukarillaan pöydän halki. Geiger veti määrätietoisen kylmästi miekkansa esiin.
”Gormidum, ystäväiseni! Ryntäät sisään kuin ukkosmyrsky ja rikot sitten pöytäni! Maistuisiko tee?” Mannfred lausahti maireasti.
”Ystäväiseni?” kääpiö pärski, ”Lohikäärmeen sydän tänne ja heti!”
”Minun taidehankintaniko? Olisit heti sanonut! Kyllähän minä tiedän, että se on näyttävä, mutta ei sinun noin tarvitse kiihkoilla!”
”Taidehankintasi? Varastit sen minulta!”
”Kuinka saatat syyttää minua? Ostin sen rehellisesti eräältä kauppiaalta!”
”Jolle olit maksanut ensin sen varastamisesta!”

Varoittamatta huoneen sivuovi aukesi ja esiin alkoi marssia haarniskoituja ritareita. Mustaa ja purppuraa, aivan kuten Geigerilläkin. Kolmekymmentä Hexenstadin paladinia, kaikki huippuunsa koulutettuja miehiä, valmiita uhraamaan henkensä mestarinsa puolesta. Vain Berfgodsson huomasi pienen hälytyslangan, jota Mannfred oli vaivihkaa nykäissyt.

Maragin pälyili vihaisesti ritareita ja murahti sitten: ”hyvä on, jos kerran haluat kiristää minua, hiidenäpärä, olkoon niin. Maksan neljätuhatta kultarahaa, sen pitäisi kattaa kulusi!”
”Maksoin kivestä kolminkertaisen hinnan, en usko, että olet valmis maksamaan sellaista hintaa, hmm? Ehdotan siis, että poistut mitä pikimmiten!”

Maragin tuijotti Mannfrediä palvalla katseella, murahti jotain ja kääntyi sitten. Luoden synkkiä katseita taakseen, loput kääpiöt seurasivat häntä.

Mannfred hymyili leveästi.

XXX

”Megrippon on parasta löytyä Hexenstadista!” Bono mutisi, hangaten käsiään yhteen, ”en odottanut hänen liikkuvan näin paljon!”
”Jos han ei ole Hexenstadissa, seuraamme hanta uuteen kaupunkiin. Pilke on saatava ennalleen”, Hakim mutisi kopauttaen samalla piippuaan.

He istuivat hetken hiljaa, Hakim ja Bono, ja katselivat Ciceroa ja Pilkettä, jotka nukkuivat toisiinsa nojaten.
”Katso nyt noitakin”, Bono tokaisi, ”eivätkö ole suloisia? Mutta pian se loppuu, kun Pilke kasvaa isoksi…”
Bono esitti pillahtavansa itkuun. Hakim kaivoi esiin nenäliinan ja sanoi muka-lohduttavalla äänellä: ”mutta Bonadictus, ajattele hyvia puolia! Cicero ei tule tuosta enaa kasvamaan!”
Molemmat nauroivat typerälle pilalleen, mutta sitten Hakim vakavoitui.
”Tiedatko, Bonadictus, minulta on piipuntayte loppu. Tiedatko mita tapahtuu, jos en saa piipullista saannollisin valiajoin?”
”Tiedän kyllä, kuinka pitkään luulet kestäväsi?”
”En tieda, en tosiaankaan.”
”Kerrommeko noille?”
”Parasta olla huolestuttamatta heita turhaan.”
”Totta.”

Keskusteluun tuli aukko ja molemmat tuijottivat tuleen. Sitten Hakim nappasi sammuneen piippunsa, tyhjensi sen, huokaisi ja tunki sen takkinsa kätköön. Sitten hän kääntyi Bonoon: ”Minua on mietityttanyt, mika ajoi sinut luostariin. Et vaikuta kovin… mika se sana onkaan… munkkimaiselta?”
”Se on melko pitkä juttu…” Bono sanoi rypistäen otsaansa.
”Meilla on koko yö aikaa”, Hakim totesi.
”No, hyvä on sitten!" tukevampi miehistä puuskahti.

Iltoja.

Kursivoitu alkuteksti ei sopinut lainkaan mielestäni tähän, se tuntui liian teennäiseltä hahmojen (tai hahmon) huolettomaan persoonaan, vaikka uni olikin.

Kokonaisuudessahan turinasi oli juoneltaan melko tavanomainen "pippelifantasia"-genren edustaja. Dialogi oli mukavaa ja rentoa, hahmojen persoonallisuudet tuntuivat melko lainatuilta.

Kerronta oli juurikin sellaista sotun kulta-ajan keskitasoa. Näinä aikoina uskaltaisin sanoa että hieman keskitason yläpuolellakin.

Kuvailu taas loisti kirkkaana kalmanvalona poissaolollaan, kuin verisen pikkutytön ruumiin edustalla ennen itkenyt isä. Itse olisin kaivannut enemmän paikkojen ja tunteiden kuvailua.

Sitten Mielestäni suurinpaan kökköilyyn: hahmojen liialliseen määrään. Selvästi näkee, että on Salvatoret ja Weis-Hickmanit luettu, joissa noita hahmoja tosiaankin tursuaa ja pursuaa joka reiästä. Mutta Weis-Hickmaneissa (= Dragonlancet) ne ovatkin tyylikkäästi toteutettuja.

Mutta siis ihan jees- juttua kuiteskii. Itse en "pippelifantasiasta" erityisemmin enää pidä (varmaan siksi että ne on kahlattu minun osaltani kunnollaläpi pari vuotta sitten)

Mukavaa, että kuitenkin näihin tarinoihisi saat useimpiin kohtuu isot kirjaimet.

alku on lainaus, ei uni. en vain laittanut nimeä alle - se olisi ollut suoranaista tyrkkyttämistä, kaikki voivat yrittää arvata, keneltä lainaus on (ei kovin vaikeaa), mutta sen suoranainen syliin tiputtaminen olisi tärvellyt juonen.
harva ihminen näkee unta monologina, pikemminkin pohtii sitä valveilla ollessaan.

ja hahmogallerian pursuaminen on ongelma, jos sitä sellaisena pitää, mutta minusta samoihin "pahiksiin" jumiminen on paljon rankaistavampaa.

kuvailua säästelen useimmiten, jotta lukija voi itse värittää ympäristön miten mielii, mutta kaipa sitäkin voisi jaella.

hahmojen persoonat on aina osittain lainattu oikeilta ihmisiltä, mutta heillä on kuitenkin esikuvia klassikkokirjallisuudessa.

pippeli-, eli high fantasyyn tunnustan hieman sortuneeni, lähinnä johtuen viimeaikojen lukemisistani, synkkyyttä tulossa kuitenkin juoneen, samoin kuin moraalittomuutta (alfonson kusipään luonnehan paljastui jo ekassa tarinassa).

kiitoksia huussille tarinan kommentoimisesta.

Jes taas jatkoa hyvälle tarinalle, mutta pitää kysyä skirxqueek millon teet vaikkapa vaikkapa uuden tarinan VC:eitä?

Aika hauska tarina mutta juoni hyppi vähäsen.Teetkö jatkotarinan?

luonnollisestikin. ensimmäinen luku tarkoittaa usein tarinan jatkuvan.

tässä oli periaatteessa kolme prologia yhteen nidottuna. juonet kuroutuvat ajan kanssa yhteen.

kyllä tätä sai oottaa....mutta kyllä se kannatti..Al tuli takaisin...oioi,nyt on kaikki hyvin,ja tarinassa on vielä kääpiöitä,joka parantaa stooria
onko tuossa sodan uhkaa kääpiöiden ja ihmisten välillä?



odotellessa jatkotarinaa

-H

loppuosa ykköslukuun: (oikolukematon ja melko lyhyt, mutta minkäs teet)


”Minun oikea nimeni ei ole Bonadictus, se on minun munkkinimeni. Nimi, jonka sain vanhemmiltani, on Enrique Bonadicci, olen alun perin kotoisin Luccinista. Isäni oli melko menestyvä kauppias, joten minun ei koskaan tarvinnut tehdä töitä. Isäni laittoi minut kouluihin, mutten niissä viihtynyt, vaan karkailin alinomaa seikkailuilleni Luccinin satamassa ja muinaisilla rauniolla kaupungin ympärillä.

Kunhan ruokaa, rommia ja seuraa piisasi, olin onnellinen. Valitettavasti, isäni oli toista mieltä. Eräänä päivänä hän saapui luokseni ja sanoi: ’Enrique, poikani, pilaat suvun maineen ja tuotat minulle vain surua ja häpeää! Äitisi kyynelehtii takiasi! Onko sinulla mitään sanottavaa?’
’Ojennatko tuon rommipullon?’

Se ei ehkä ollut järkevin teoistani. Isäni marssi tiehensä, enkä nähnyt häntä kolmeen päivään. Sitten hän tuli luokseni ja sanoi: ’poika, tulin tarjoamaan sinulle kaksi vaihtoehtoa: joko lennät kadulle, minne kuuluisitkin, pennittömänä ja ilman nimeä tai astut avioliittoon.’
Mietin asiaa ja päätin valita jälkimmäisen. Oliko sillä väliä, kuka nainen olisi? Tuskin hän olisi voinut jarruttaa iloista elämääni, joten asiat eivät muuttuisi kovinkaan radikaalisti.

No, toisin kuitenkin kävi. En ollut nähnyt morsiantani ennen hääpäivääni ja tämän isän – rikkaan aatelismiehen – nostaessa huntua, kiljaisin: ’Ranaldin nimeen, sehän on demoni!’”

”Miksi? Mita tapahtui?” kohteliaasti kuunnellut Hakim keskeytti.
”Kuvittele pahinta näkemääsi mutanttia, pahempaa, kuin Pilke-”
”Mita vikaa Pilkesa on?” Hakim kysyi, rypistäen otsaansa.
”En tiedä, oletko huomannut, mutta Pilkkeellä on turkki ja kuono…” Bono sanoi, yllättyneenä Hakimin reaktiosta.
”Mita sitten? Pitaako kaikkien nayttaa samalta? En olisi uskonut sinua noin suvaitsemattomaksi, Bonadictus!”
”Älähän nyt ylireagoi, Hakim! Jospa jatkaisin tarinaa?”
”Aivan, aivan! Tee se!” Hakim sanoi miltei nolostuneena.

”Siispä seisoin keskellä kirkkoa, kaikkien tuijottaessa. Ei auttanut kuin ottaa jalat alle – uusi suku tuskin olisi minua enää sutkautukseni jälkeen pahemmin rakastanut! No, yllätys puolellani sain runsaasti etumatkaa takaa-ajajiin ja pakenin vuorille. Vaellettuani aikani, saavuin pieneen vuoristoluostariin. Arvelin, ettei isäni osaisi etsiä minua ikinä sieltä, joten päätin asettua kuukaudeksi, pariksi aloilleni, kunnes häly laantuisi.

Luostarissa sai ruokaa ja lähellä oli kylä, jossa oli oikein mainio kapakka ja paljon nuoria maalaisneitokaisia, jotka olivat kiinnostuneet pienestä teologisesta debatista kanssani.”

Bono keskeytti hetkeksi nähdäkseen, oliko Hakim tajunnut vihjauksen. Hakim kuitenkin vain tuijotti Bonoa intensiivisesti, ilmaisematta mitenkään huomanneensa minkäänlaisia irstauksia. Päänsä sisällä Bono huokaisi. Entiseksi merirosvoksi Hakimilla oli yllättävän huono vainu, mitä alatyylisiin viittauksiin ja piilotettuihin loukkauksiin tuli.

”No ryhdyin siis munkiksi ja aika kului rattoisasti. Vuosien kuluessa neitokaiset menettivät mielenkiintonsa ikäni karttuessa, joten opiskelin luostarin kirjastossa teologiaa ja filosofiaa. Vietin myös paljon aikaa keittiössä opetellen pastan valmistuksen saloja. Myös uusi paras ystäväni, rommi, sai minulta miltei kohtuuttoman paljon huomiota.”

Bono hengähti, kuin muistaen jotain kivuliasta.
”Mita tapahtui sitten?” Hakim kysyi, katsoen ymmärtävästi Bonon silmiin.

”Apotti - hän oli niin mukava ja leppoisa pikku vanhus! Kuinka hän saattoi? Näen siitä vieläkin painajaisia!”
”Mista naet? Bono, kerro minulle!”
”Olin palaamassa luostariin kylän kievarista, kun näin apotin puikkelehtivan metsään. Hänellä oli suuri säkki mukana – ja se liikkui. Luonnollisesti kiinnostukseni heräsi ja seurasin häntä.

Hän puikkelehti puulta puulle, kuin peläten tulevansa nähdyksi. Jännitys voitti humalan ja tunsin äkkiä olevani miltei selvä. Apotti raahasi säkin metsän siimeksessä olevalle kivipaadelle ja leikkasi sen sitten auki koristeellisella kirveellä. Säkissä oli vauva! Apotti, hän… hän…”

Bono vaikeni ja hänen silmänsä punertuivat.

”Niin mukava vanhus… Miksi…”
”Bono! Kerro tarinasi loppuun!”
Bono huokaisi ja selvitti kurkkuaan: ”hyvä on. Hän… leikkasi vauvaa. Ja messusi – Khornen nimeen! Veren jumalan nimeen! Hän, apotti! Hän harrasti koruompelua! No, otin suuren kiven ja murskasin hänen kallonsa. En enää palannut kylään tai luostariin.”

Kumpikaan ei enää sanonut sanaakaan, ennen kuin kalpea aurinko vaivalloisesti ryömi horisonttiin.

XXX

Alfonso heräsi. Hän oli nähnyt unta, että jättiläisampiainen oli jahdannut häntä. Mutta silmien avaaminen ei helpottanutkaan surinaa. Päinvastoin, iltaisen juopottelun aiheuttama päänsärky vain pahensi äänen vaikutusta. Pelkät polvihousut yllään, Alfonso rimpuili irti lakanoistaan ja käveli vuokrahuoneensa lahon lattian poikki halkeilleille ikkunaluukuille. Hän veti salvan ruosteisista kannattimista ja avasi luukut. Surina voimistui.

Likaisella kadulla oli väsyneennäköisiä ihmisiä, jotka kaikki tähyilivät taivaalle. Roikkuen puolittain ulos ikkunasta, Alfonso käänsi katseensa ylös. Aivan kattojen yläpuolella liiteli outo kapistus. Se näytti koostuvan pienestä ohjaamosta ja vinhasti pyörivistä, tuulimyllyn siipiä muistuttavista kappaleista. Kääpiöseppien ovenkarmeista tuttu messinkinen kasvokarikatyyri tuijotti alas kuparisen ohjaamoon kiinnitetyn kuparipallon kyljestä. Sitten se putosi.

Alfonson ei tarvinnut nähdä kuin pilkahdus sihisevästä sytytyslangasta pallon kyljessä, kun hän jo loikkasi taaksepäin, sisään huoneeseensa. Kuului korvia huumaava räjähdys ja Alfonso tunsi puunkappaleiden satavan niskaansa.

Hän nousi katsomaan taakseen ja näki aukon siinä, missä hänen huoneensa ulkoseinä aiemmin oli ollut. Vastapäinen talo oli samassa kunnossa ja siinä missä oli ennen ollut katu täynnä ihmisiä, oli nyt kraatteri täynnä raunioita ja repeytyneitä ruumiita.

Sitten kuului toinen räjähdys, sitten kolmas ja sitten neljäs. Alfonso tuijotti Hexenshcloffenin linnakeopistoa, joka kaartui koko kaupungin ylle. Pienet kapistukset pörräsivät sen ympärillä, pudotellen pommeja alas kaupunkiin. Kapineita oli kaikkiaan kolme ja ne näyttivät olevan kääpiötekoa.

Sitten tornista alkoi sataa mahtavia tulisia palloja laitteisiin – velhot olivat vihdoin saaneet puolustuksen organisoitua. Pienet koneet lähtivät pörräämään pakoon, mutta vain yksi selvisi yli kaupungin muurien, maagisten ammusten ristitulessa.

Vieläkin pöllämystynyt Alfonso puki ylleen ja meni alakertaan. Nojaillen baaritiskiin, höyryävä viinikuppi edessään, Emilie oli kuin mitään poikkeavaa ei olisikaan tapahtunut.

”Helvetin helvetti ja palava Kaaos!” Alfonso kirosi, ”mitä helvettiä täällä tapahtuu? Vartiosto, joka ei suojele kansalaisia! Pommeja taivaalta! Lentäviä kääpiöitä! Velhoja!”

He olivat saapuneet Hexenstadiin viikko sitten, aikomuksenaan varastaa ilmeisestikin kaupungin hallitsijan hallussa olevan jalokiven, Lohikäärmeen sydämen, jonka kerrottiin olevan ainoa laatuaan. Emilien mukaan siitä maksettaisiin jopa kymmeniä tuhansia kultarahoja, ehkä satoja tuhansia.

Hexenstadin kaupunki oli osoittautunut olevan kaikkea muuta, kuin Alfonso oli uskonut. Hän oli arvellut kaupungin olevan pieni ja unelias linnake, jonka väestö koostui velhoja muonittavista maalaisista, mutta sai huomata erehtyneensä pahan kerran.

Velhojen tarvikkeet saapuivat hyvin vartioiduissa vankkureissa ja ne kuljetettiin suoraan opistolle. Loput kaupungista oli järjestäytyneiden (muun muassa vartioston) ja vähemmän järjestäytyneiden rikollisten temmellyskenttä. Tavernat ja likaiset puodit pysyivät pystyssä vain, koska ne kuuluivat jollekin tarpeeksi vahvalle killalle, jollaisen vihaa ei kukaan toivonut ylleen.

Kaupungin vartiosto koostui kahdesta osasta, Paladineista ja Katuvartiostosta. Paladinit suojelivat velhoja kaupunkilaisilta, kun taas Katuvartiostoa käytettiin vain hyökkäystilassa. Lopun ajastaan nämä palkkasotilaat ryöstivät, uhkailivat, raiskasivat, murhasivat, kiristivät, pahoinpitelivät ja uhkapelasivat muiden kaupunkilaisten kanssa.

Kaikesta huolimatta, järjestelmä tuntui toimivan. Vahvat elivät heikoista ja heikot joko kuolivat, lähtivät pois, kasvoivat vahvoiksi tai ryhtyivät vahvojen alamaisiksi.

Emilie nauroi. ”Rauhoitu, Mon Petite Prince, olet kunnossa ja pian meillä on Lohikäärmeen sydän ja voimme lähteä vaikka Parravoniin. Kylpylä tekisi sinulle hyvää!”

Alfonso kiristeli hampaitaan. Nainen kohteli häntä kuin pikkulasta! Ja mikä pahinta ei edes suostunut halaamaan. Me olemme liikekumppaneita, Mon Petite Prince, ei olisi lainkaan soveliasta nukkua yhdessä. Ei laisinkaan.
Ja Mon Petite Prince! Mitä helvettiä se olevinaan tarkoitti?

Kiroten päänsärkyään, Alfonso tilasi suuren kolpakon Keisarikunnan olutta.

XXX

Berfgodsson ryntäsi gyrokopterin luo.

”Mitä tapahtui Varaksson? Missä ovat loput kopterit?”
Varaksson riisui kypäränsä ja älähti: ”kuolleita! Pahuksen velhot! Emme ehtineet alta!”
”Parraton kääpiö soikoon, Varaksson! Enkö sanonut, ettette saa mennä lähellekään opistoa?”
”Kyllä, sir, mutta ajattelimme, että voisimme pommittaa ne taikurinpaskiaiset hengiltä!”
”Helvetin helvetti, kaksi gyrokopteria! Gormidum ja hänen typerä kivensä. Helvetti!”

Varaksson rypisti kulmiaan insinöörin soimatessa thaania, mutta Berfgodsson vähät välitti. Sitten uudenlainen liekki syttyi Berfgodssonin silmiin.

”Hyvä on sitten! Jos kerran Gormidum sotaa haluaa, niin mikä ettei! Annetaan kaupungin palaa! Annetaan kaiken palaa! Tuhkaksi vaan!”

Pärskien vihaisesti insinööri saapasteli sisään työhuoneeseensa ja pamautti oven kiinni. Sinä iltana ahjot kuumenivat ja vasarat paukkuivat. Kymmenet sepät huolsivat aseita ja sotakoneita. Haarniskoita ja kypäriä pinoutui nurkkiin. Tykkejä valjastettiin ponivaljakkoihin.

Kääpiöt valmistautuivat sotaan.

hahaa....hauska aloitus sodalle......tuo bonon menneisyys oli vähän yllättävä....apotti olikin khornen palvelija....no se toi mukavasti eloa bonon tarinaan

olisko joku päivä tulossa hakimin menneisyydestä stoori ja vähän kattavampi alin menneisyydestä

Hakimista ja Alista tulee mitään tuskin ennen uutta sarjaa Rajasodat, joka sijoittuu n. vuoden eteenpäin tästä trilogian päättävästä tarinasta.

Molempien menneisyys on kumminkin suunniteltu aika tarkkaan.

Rajasotia alan kirjoittaa kesällä, kun no-lifetys on kuumimmillaan.

Tuon tapaista suunnittelin juuri iltapalalla. Uskon idean olevan hyvä, ainakin tähän mennessä se on ollut melko lailla mukiinmenevää kamaa, eli siis ihan keskivertoa. Jatkossa voisi vielä syventää henkilöitä, jos tiedät mitä tarkoitan. Hyvä tavoite oli sellainen, että jokaisesta henkilöstä tippuisi useampia luonteenpiirteitä/ominaisuuksia ym. Eli pyri välttämään se, että kertomuksen päähenkilöt jäävät tyhjiksi epäinhimillisiksi kuoriksi. Eli siis huomattavasti enemmän kuvailua. Hyvän tarinan tulee mielestäni olla sellainen, että sen päähenkilöön voi samaistua, jolloin päähenkilön tulee olla mahdollisimman inhimillinen. Olisi hyvä jos kirjoittaja osaisi paljastaa myös " hyvien " henkilöiden huonot ja ikävät puolet. Eli siis tiputtaa muutama luuranko kaapista.

niinno, ekassa osassahan alfonso oli melko kusipää, hakim on oikeasti aika pahasti pihalla, se ei vain näy ulospäin. bonolla luurankoja ei pienen piiloalkoholismin lisäksi ole. cicerosta harvempi tietää paskaakaan. pilke on skitsofreenikko. ja mutantti.

emilie ei ole tullut vielä esille, eikä myöskän berfgodsson, mutta eivät ole mitään puhtoisia hekään.

2. Luku
Sodan Liekkien Varjo

Harmaavuorten kyljestä eriskummallisen kääpäsienen lailla törröttävä Hexenstadin kaupunki kohosi mahtavana heidän edessään. Rönsyilevä ja kolossaalinen opisto seisoi kaupungin keskellä, luoden varjonsa talojen kattojen ylle. Kymmenet sivutornit erkaantuivat oudosta, sinertävästä kivestä rakennetusta pylväsmäisestä monumentista, kuin uudet versot vanhan kuolleen pajupuun kannosta.
Päärakennuksen yllä oli kullattu kupoli, joka kimmelsi heikosti talvisen auringon loisteessa. Korkeita kaupungin kuolleiden hallitsijain patsaita kohosi siellä täällä, missä koristeelliset kaksipäiset aarnikotkaveistokset eivät pitäneet vartiota. Rakennus hehkui muinaista loistoa ja voimaa, kuin vain taikuuden mestarinäyte voi.

Kallion kielekkeelle rakennettuun kaupunkiin johti leveä graniittisilta, joka oli tuettu koristeellisin pylväin. Sillan päässä olivat suuret rautavahvikkeiset portit ja niiden ympärillä leveät, muratin ja rikkaruohojen peittämät muurit, josta törrötti kapeita, neliskulmaisia torneja. Kaksipäiset aarnikotkapatsaat tuijottivat kivisin silmin, alati valppaana, alas muureilta, vartioiden kaupunkia vihollisilta.

Neljä hahmoa taivalsi lumista siltaa ylös, kohti kaupungin suljettuja portteja.

Bono koputti pientä ovea porttien vieressä. Luukku kolahti auki ja verestävät silmät kurkistivat ulos.

”Mitä haluutte?” viinanhajuinen ääni murahti.
”Olemme tulleet kaupunkiinne levit-” Cicero aloitti, mutta ääni keskeytti hänet.
”Mitä? Jotain Kaaos-perkeleen kultisteja, vai, häh?”
Cicero huomasi, ettei heidän tavallinen peitetarinansa kelpaisi, joten hän improvisoi. Ovela hymy kasvoillaan hän kuiskasi: ”olemme tulleet kaupustelemaan.”
”Ai niinku jotai tavaroit, vai?”
”Deleriantteja”, Cicero kuiskasi salaliittolaisen hymy naamallaan.
”Siis häh? Jotai kukkii?”
”Ei, deleriantteja!” Cicero sähähti.
”Eiks ne oo niit violettei kukkii?”
”Helvetti, olemme huumekauppiaita ja varkaita, ota tästä hopeakillinki ja päästä sisään!” Cicero huudahti ja tyrkkäsi kolikon luukusta sisään.
”No perkele, miksette heti sanoneet? Oltais säästytty vaivalta!” vartija mutisi ja avasi pienen oven.

Toverukset katsahtivat toisiinsa.
”Että tällainen kaupunki”, Bono hymähti.
Sitten he astuivat sisään ovesta. Vartija veti sen kiinni ja salpasi.

XXX

Mies makasi poski kiinni tavernan likaisessa tiskissä. Jotkut olisivat voineet luulla hänen sammuneen, muttei näin ollut. Päivä oli juuri alkanut ja vasta puoli pulloa huonolaatuista magrittalaista oli valunut hänen nykyään alati ahnaaseen kurkkuunsa.

Kuten aina näinä pään sumentavan krapulan ja ajatukset turruttavan humalan välillä, hän mietti miten oli koskaan joutunut tällaiseen jamaan. Hänellä oli ollut paikka yliopistossa, hänellä oli ollut tutkimuksensa, hänellä oli ollut ystäviä, hänellä oli ollut koti, eikä hän juonut koskaan vain unohtaakseen kurjuutensa. Nykyään hän oli itsesäälissä rypevä erakko. Kaikki hänen säästönsä valuivat tasaisena virtana tavernan pitäjien ja sutenöörien pohjattomiin taskuihin. Liian usein hän heräsi katujen loassa, edes välittämättä kurasta, joka hänet peitti, kaivaen taskujaan eksyneiden kolikkojen toivossa.

Hän syytti rappiostaan ihmisten pahuutta. Maailman pahuutta. Kaaosta. Ketä kutakin iltana, vaikka tiesikin olevansa itse syypää tilaansa. Hän oli antanut periksi, kyllästynyt elämään. Silti hän jatkoi elämistään tänä kurjana ihmisrauniona, kuka hän nyt oli. Itsemurha ei ole ratkaisu, hän valehteli itselleen, vaikka tiesikin pelkäävänsä kuoleman olevan jotakin vieläkin pahempaa kuin elämä.

Hänen mielensä teki itkeä, mutta kyynelkanavat olivat kauan sitten umpeutuneet kiinni, itkut oli jo itketty ja sydän kääritty lyijykuoreen, suojaan maailman pahuudelta, joka kuitenkin tihkui läpi ja imeytyi hänen sieluunsa, saaden sen haavat tulehtumaan ja vain alkoholi näytti olevan voide tuohon kivistykseen. Hetkellinen unohdus ja autuas sukellus turtuneeseen huumaan. Rauhaisan musta ja pimeä sammuminen, ennen aamuista pahoinvointia ja päänsärkyä.

Sisään tavernaan työntyvä miesjoukkio sai henkisen pahoinvoinnin vuolaaseen virtaan vajoavan miehen havahtumaan todellisuuteen. Kahdeksan Katuvartioston sotilasta asteli rehvakkaasti sisään yllään surkeasti huolletut univormut ja likaiset rintapanssarit. Entisistä kurkunleikkaajista, juopoista, hulluista, murhaajista ja katutappelijoista koostuva miesjoukko hajaantui majataloon, availlen arkkuja ja potkien auki ovia.

Tavernan pitäjä kiiruhti johtajan elkein käyttäytyvän yksilön luo vaatien naama raivosta punaisena saada tietää, miksi hänet ratsattiin. Sylkäisten mällin lattialle, kersantiksi osoittautuva vartiomies vastasi heidän etsivän kääpiöitä. Aivan, pommitukset! tiskistä päänsä kohottava mies ajatteli, parrakkaat pirulaiset. Tavernan pitäjä käski heidän pysyä erossa punapaneelisista alkoveista. Nyt tiskiin huterasti nojaava mies tiesi, että vartijat tutkisivat alkovit ensitöikseen.

Pian yläkerrasta kuuluikin jo huorien yllättyneitä kirkaisuja ja asiakkaitten närkästyneitä huutoja, aseistautuneiden miesten tunkeutuessa sisään alkoveihin. Idiootit, mies ajatteli, luulisi heidän tietävän mitä niistä alkoveista löytyisi.

Muutaman hetken kuluttua vartijat palasivat yksitellen saliin pudistellen päitään. Ei kääpiöitä.

Äkkiä kuului vaimea ääni - lapsen parkaisu. Kersantti katsahti majatalon isäntään. Isännän silmä nyki hermostuneesti. Kersantti astui isännän eteen ja kysyi virnuillen ilkeästi: ”mitä pelkäät, kyyppari?”
”E-en mitään, tutkittehan jo paikat!”
”Salaat jotain, sen näkee tyhmäkin. Minä olin kuules Werschnellin verokarhu, kunnes jätkä salamurhattiin. Sinusta näkee, että salaat jotain.”

Kersantti huomasi lattiassa luukun. Kellari.

”Tutkikaa alakerta!” hän karjaisi.
Isännän nykiminen pahentui ja hän näytti aivan etikkaa nielleeltä.
Miehet rynnivät alas japian kuului lapsen itkua ja tukahtunutta karjuntaa. Vartijat raahasivat ulos rimpuilevan kääpiön, jolla oli sylissään pieni lapsi.

”Wolknarr”, mies tiskillä henkäisi. Wolknarr oli majatalon pitäjän tallirenki. Muistikuvat vahvoista käsivarsista, jotka nostivat hänet ojan loasta tulvivat miehen mieleen. Ja Rufus. Wolknarr oli löytänyt synnytykseen kuolleen katuhuoran, joka oli pidellyt elävää vauvaa. Wolknarr oli ottanut lapsen kasvatikseen. Kunnon kääpiö tuo Wolknarr. Varmaan ainut olento kaupungissa, jonka sielu ei ollut paatunut kiveksi.

Kerrankin elämässään mies päätti toimia oikein. Luoda merkityksen jatkaa kurjaa olemassaoloaan. Mielensä sopukoista hän kaivoi ainoan loitsun, jonka viina oli jättänyt syövyttämättä.

Hän tarttui Varjon tuuleen. Näkymättömät virtaukset saivat hänen hiuksensa hulmuamaan. Kuiskaten hän kutsui varjo-olentoa apuun. Luonnoton tuuli tempaisi kaikki ikkunat ja ovet auki ja vaimea kuiskailu täytti ilman. Vartijat ja satunnaiset asiakkaat tähyilivät ympärilleen.

Kuului etäinen hirnahdus ja mies tunsi varjon saapuvan. Mustat kaviot iskivät kipinöitä katukiviä vasten. Ilmavirta sai varjoista koostuvan harjan hulmuamaan. Musta varjo-ori laukkasi sisään, potkien vartijoita, odottaen ratsastajaa.

”Vauhtia, idiootit!” velhoksi paljastunut mies karjaisi.

Kääpiö, vauva sylissään, loikkasi ratsun selkään ja hirnuen se karautti tiehensä, kiidättäen ratsastajansa kauas kaupungista.

Sitten nyrkki iski ilmat pihalle velhosta. Miekan lape iski häneltä tajun pois ja mies, Megrippo nimeltään, tuupertui maahan.

XXX

Luutnantti Geiger astui opiston sisäpihalle. Leveillä kivipenkeillä istuskelevat miehet nostivat kätensä tervehdykseen.

”Käskinkö lopettaa harjoittelun?” Geiger kysyi kovalla, soinnuttomalla äänellä. Tai pikemminkin totesi, kuin kysyi, sillä hän ei odottanut vastausta. Hän tiesi vastauksen. Geiger ei unohtanut mitään. Koskaan.
Nuori kersantti astui Geigerin eteen hymyillen anteeksipyytävästi: ”sir, annoin heille luvan lopettaa. Syy on minun.”
”Ylimääräinen vahtivuoro, Volksmann. Te muut, käykää harjoittelemaan.”
”Mutta, sir! He ovat lopen uupuneita, ettekö näe?”
”Kyseenalaistatko näkökykyni, vai johtotaitoni, Volksmann?”
”Sir…”
”En siedä niskoittelua, häipykää, Volksmann.”
”Sir!”
”Oletan, ettette ole kuuro. Olette jälleen niskoitelleet. Kärsivällisyyteni alkaa olla lopussa”, lihaskaan ei värähtänyt Geiger kivisillä kasvoilla. Volksmann perääntyi hieman, sitten hän huudahti: ”luuletko olevasi jonkinlainen jumala, häh? Ajat nämä miehet kuoliaaksi, senkin tunteeton idiootti!”

Geiger veti tyynesti miekkansa esiin ja heilautti taidokkaalla sivuttaisella lyönnillä yllättyneen Volksmannin kaulan auki. Hetken ajan Volksmann vain tuijotti ihmetellen Geigerin tunteettomiin silmiin, sitten hän romahti yskien ja koristen maahan, veren pulputessa rinnuksille.

”Jatkakaa harjoittelua.”

Pyyhkien miekkaansa kankaanpalalla, Geiger poistui.

XXX

Pistooli oli uudenmallinen ja tyylikäs. Se oli mahonkia ja siinä oli hopeista filigraania. Kiemuraisia, ei-esittäviä kuvia. Piippu oli pitkänomainen ja kiilteli uutuuttaan. Talvisen auringon valo kimmelteli pieninä, kirkkaina helminä kahvalla. Ase oli kevyt ja käytännöllinen. Helppo ladata ja nopea laukaista. Kaiken kaikkiaan täydellinen ase.

Siltikään Alfonso ei ollut tyytyväinen. Hän kaipasi vanhoja pistoolejaan, Mäyrää ja Muulia. Mäyräksi hän oli nimennyt pistoolin, jonka oli ryöstänyt samalta vanhukselta, jolta hän oli vienyt sormuksensakin. Ensimmäiseltä tapoltaan. Mäyrä oli ollut vanha ja kulunut, mustunutta puuta suikaleiksi hilseilleellä valkealla maalilla. Kömpelö ase oli tosiaankin näyttänyt hieman mäyrältä.
Pieni hymy kohosi Alfonson huulille, kun hän muisteli, kuinka hienolta oli tuntunut ensi kertaa tähdätä jonkun otsaan pistoolilla ja kähistä: ”rahat tai henki!”
Hän oli ollut niin innoissaan, että oli joka tapauksessa ampunut lihavan puodinpitäjän - ihan vain kokeilumielessä.

Muuli oli ollut hänen toinen aseensa. Kokonaan pronssia ja painava kuin mikä. Epätarkka ja vaikeasti ladattava mekanismi. Mutta sitten kun aseen laukaisi – mikä voima! Potku tuntui olkapäässä asti! Siitä nimi Muuli.

Alfonso katsoi uutta pistooliaan ja huokaisi.

XXX

Kirjaten piirustusten marginaaliin vielä viimeiset riimut huteralla käsialallaan, Berfgodsson kohotti paperin sotkuisten suunnitelmien, harppien ja viivainten peittämältä pöydältä. Hän pysähtyi hetkeksi tuijottamaan tuhruisia ja kuumeisesti raapustettuja piirustuksia ja nyökkäsi.

Sitten hän nousi pöydän äärestä ja kiiruhti huoneensa ovelle.
”Varaksson, tule tänne!”

Hetken päästä nuori insinööri- ja pilottikokelas saapui lasit otsallaan Berfgodssonin luo. Insinööri ojensi saapuneelle kääpiölle piirustukset.
”Hulluutta!” Varaksson totesi.
”Mutta se kuitenkin toimisi?”
”Teoriassa kyllä, mutta…”
”Hienoa, hae kaikki vapaaehtoiset peikonsurmaajat!”

Sitten Berfgodsson tarrasi piirustukset häkeltyneeltä kääpiöpilotilta ja kiiruhti gyrokopterihangaariin puhkuen mielipuolista tarmoa.

aina vain paranee........vai tuollainen on megrippo.......voi kirjoita lisää...

En tiedä luenko huonosti vai unohdanko lukeassni asiaoita, mutta mitä Bono ja kumppanit tekee siellä kaupungissa? Kiva kuin saa taas lukea hyvää trilogiaa eteen päin.

No oho!!! Nyt se alkaa täyttää vaatimukset jotka mun mielestä pitää hyvän fantasia tarinan täyttää.

El Kapu, Pilkettä ollaan siellä Hexenstadissa korjailemassa. sehän on piskin muodossa "ja vain megrippo voi hänet korjata..."

Elikkä luen huonosti. Ensi osan luen lasit päässä.

"hae kaikki vapaaehtoiset peikonsurmaajat"
kuulostaa pahalta...

Määrätietoiset askeleet kaikuivat kapeassa porraskuilussa. Luutnantti Geiger marssi ilmeettömästi kohti työnantajansa työhuonetta. Oli aika toimittaa viikoittainen raportti.

Hän jäi seisomaan pyökkipuisen oven taakse. Raportti toimitettiin aina kello viideltä, siksipä hän jäi odottamaan opiston vaskikellon kumeita lyöntejä.

Oven takaa kuului keskustelua. Geiger seisoi ryhdikkäästi, yrittäen olla kuuntelematta keskustelua – hyvä sotilas ei salakuunnellut esimiehiään. Kuuntelematta oleminen kävi kuitenkin nopeasti miltei mahdottomaksi, sillä äänet muuttuivat yhä kovemmiksi ja kiihtyneemmiksi.

”Mestari, oliko tosiaan viisasta suututtaa kääpiöiden thaani?”
”Sinulla on vielä paljon opittavaa hallitsemisesta.”
”Mutta entäpä ne kirotut pommitukset?”
”Hyttysiä tuulessa.”
”Entäpä, jos he hyökkäävät? Kaupunki ei välttämättä kestäisi!”
”Usko jo, kääpiöt ovat vain väliaikainen häiriö.”
”Ette välitä kaupungista enää paskaakaan!”
”Ja sinäkö koskaan välitit? Jumalalle tämä kaupunki on vain nokare!”
”Jos sinusta tulee jumala, mitä minusta tulee? Olenko palvellut sinua aivan turhaan?”
”Hölmö, sinut tullaan kyllä palkitsemaan!”

Äänet olivat muuttuneet yhä kiihkeämmiksi ja Geiger rypisti kulmiaan. Hän ei voinut rynnätä sisään – esimiehen yksityisasiat eivät olleet sotilaan korville tarkoitettuja. Toisaalta hänellä oli velvollisuus suojella mestariaan vaaroilta. Kumea ääni kuului korkeasta kellotornista ja helpottuneena Geiger astui sisään ajankohdan suomalla tekosyyllä.

Työhuone oli säntillisen kahdeksankulmion muotoinen. Joka toisella seinustalla oli kaksi kirkaslasista kaari-ikkunaa, joista näkyi laskevan auringon kajastus kaupungin yllä. Violetteja plyysiverhoja oli ripustettu ikkunoiden vierille.

Huoneen keskellä oli suuri marmoripöytä, jota kannattelivat kaksipäiset aarnikotkaveistokset. Toisin kuin monilla velhoilla, Mannfredilla pöytä oli siisti. Vain mustepullo ja norsunluinen kynälipas lepäsivät sen kalpealla pinnalla. Lattialla oli yksityiskohtainen mosaiikkikuvio, joka kuvasi kerälle kiertynyttä aarnikotkaa.

Mannfred istui pöydän ääressä. Hänen edessään seisoi eräs korkeammista velhoista, Schlebber, vanha ja hauras mies punaisessa kaavussa. Molemmat miehet olivat kiihtyneen näköisiä.

Kumpainenkin vaikeni Geigerin astuessa sisään.

”Onko hänestä haittaa, sire?”
”Ei, ei laisinkaan”, Mannfred vakuutti siistien peruukkiaan. Hänen ilmeensä väitti kuitenkin toista.
Schleber mulkaisi Mannfredia ja käveli ulos synkeänä. Ovi sulkeutui hänen perässään.
”Raportti, sire.”
”Laskekaa se pöydälleni. Voitte poistua, luutnantti.”

Geiger nyökkäsi ja astui ulos ovesta ja sulki sen.

Korkealla torninsa yksinäisyydessä, Mannfred lysähti pöydälleen vapisten.

XXX

Megrippo heräsi. Tuuli heilutti häkkiä vaimeasti. Haisi kuolleelta. Korpit raakkuivat.

Hän avasi silmänsä ja huomasi vasemman muurautuneen umpeen.

Sitten hän huomasi, missä oli: aiemmin Kuuden jumalan aukiona, nykyään Kuoleman torina tunnetulla aukiolla. Kauan sitten kuuden tärkeimmän jumalan, Sigmarin, Shallyan, Taalin, Myrmidian, Ulricin ja Verenan kunniaksi pystytetty aukio oli joskus ollut kerrassaan loistelias. Suuret temppelit olivat kohonneet joka puolella, hymnit ja messut olivat kaikuneet kohottaen ihmisten mielialaa, hartaat ja vanhurskaat olivat vaeltaneet temppelistä toiseen ja Rauhan tammi oli luonut vehmaan varjonsa kaiken ylle.

Nyttemmin temppelit oli ryöstetty moneen kertaan ja vain kaksi oli enää alkuperäisessä käytössä, toinen oli uudelleen omistettu Khainelle, toinen Ranaldille. Sigmarin temppelissä kaikui alati noppien kolina ja punainen lyhty oven yllä kieli Shallyan temppelin nykyisestä käyttötarkoituksesta.

Rauhan tammi oli uudelleen nimetty Ruumispuuksi, sillä siihen vartiosto ripusti kaikki nappaamansa rikolliset. Nyt kymmenet hirtetyt kääpiöt roikkuivat sen kuolleilta oksilta. Aivan kuten Megrippokin. Hänet oli laitettu ahtaaseen häkkiin, jossa hänen oli määrä nääntyä kuoliaaksi. Petturin kuolema petturille. Korppien raakunta oli kuin ivanaurua hänen korvissaan.

Hän oli jo alkanut nähdä hallusinaatioita. Kuinka outoa, hänhän oli tuskin ollut muutamaa tuntia syömättä! Mutta tuolla kulki aivan selvästi munkki Bonadictus Tileasta. Arkisissa talvivaatteissa tosin, muttei se voinut olla kukaan muu. Ja seurassaan hänellä oli arabi ja puolituinen! Ja koira! Eihän Hexenstadissa ollut ollut koiria viimeiseen kymmeneen vuoteen – ne kaikki olivat päätyneet kerjäläisten patoihin!

Olen tullut hulluksi, Megrippo ajatteli. Sitten hän alkoi nauraa katkeraa ja kolkkoa naurua. Olen hullu ja roikun häkissä!

XXX

Virnuillen Cicero katseli kolkkoja temppelirakennuksia korkeine torneineen ja goottilaisine ikkunoineen. Noppien kolina sai hänen sormensa syyhyämään. Tilean pahin puolituiskorttihuijari ja nopanpainottaja kaipasi kotoisen harrasteensa pariin.

Hexenstadin kaupunki oli hänen mieleensä – ei lainvalvontaa, ei lakeja ja silti kauppa kukoisti.
Täällä voisi puolituinen, jolla oli muutakin, kuin vain vaikkua korviensa välissä, menestyä! Hän näki sielunsa silmin rahapinot, jotka kohoaisivat vähä vähältä hänen eteensä. Fasaanipaistia ja savukalaa joka päivä!

Mielipuolinen nauru ylhäältä katkaisi kuitenkin hänen ajatuksensa juoksun.

Hän kääntyi katsomaan ja näki korkealla puussa roikkuvan häkin. Muutkin tähyilivät ylös. Bonon leuka loksahti auki.

”Mita nyt?” Hakim kysyi.
”Se on hän”, Bono henkäisi, suu auki kummastuksesta.
”Megrippoko? Tuo sekopää?” Cicero kysyi kulmat koholla.
”Hän”, Bono vastasi.
”Miten saamme hanet alas?” Hakim ihmetteli, tutkaillen ympäristöä.
”Minusta tärkeämpi kysymys on, onko hänestä Pilkkeelle apua? Hullusta?” Cicero tokaisi.
”Totta kai!” Hakim huudahti, ”Pilke on saatava ennalleen!”
”Ei pahalla, mutta miksi?” Cicero kysyi, ”hän voi elää aivan onnellista elämää noinkin ja minulla on parempaakin tekemistä, kuin mutanttien muuttaminen muodosta toiseen hullun velhon johdolla!”
”Mutta hanhan on ystavasi!” Hakim huudahti närkästyneenä.
”Kuka niin on väittänyt? Bono on liikekumppanini ja te satunnaisia matkatovereita. Reissaaminen alkaa ainakin rassaamaan minua, joten taidanpa mennä ja juoda pääni täyteen, herra Seitsemän Meren kirottu Merirosvoprinssi!”

Mutisten Cicero marssi tiehensä ja Hakim jäi tuijottamaan hämmästyneenä puolituisen perään.

XXX

Varaksson tuijotti muotoaan radikaalisti muuttanutta gyrokopteriaan. Berfgodsson oli ensin irrottanut roottorin ja korvannut sen sitten kahdella suurella nahkapallolla. Sitten insinööri oli asennuttanut roottorin uudelleen, mutta tällä kertaa niin, että sitä käytettiin ohjaamiseen lentämisen sijasta. Itse kopterin runkoon hän oli kiinnittänyt vyöllisiä istuimia molemmille sivuille. Muutama erikoisvalmisteinen pommi roikkui valmiina pudotettavaksi.

”Oletko varma, että tuo edes nousee ilmaan?” hän jupisi, haroen partaansa.
”Tietysti olen!” koneen ympärillä puuhasteleva Berfgodsson huudahti, ”ainakin teoriassa sen pitäisi. Laskelmieni mukaan 1:2 vety-helium-seokseni pitäisi kannatella meidän painoamme. Polttoainesäiliötä on tosin laajennettava kolminkertaiseksi ja ajattelin sekoittaa etanolin sekaan raakaöljyä -”
”Raakaöljyä! Mutta eikö se ole vaarallista? Etanoliin ei pidä sekoittaa epäpuhtauksia!”
”Vaarallista?” Berfgodsson pysähtyi ja jäi tuijottamaan Varakssonia, ”me olemme sodassa, Varaksson, sota on vaarallista.”

Laajan hangaarin pariovet aukesivat ja noin kahdenkymmenen kääpiön vahvuinen joukko värikkäitä peikon- sekä jätinsurmaajia marssi sisään naureskellen ja heilutellen leikkisästi valtaisia aseitaan.

”Surmanjääkärien erikoisosasto ilmoittautuu palvelukseen!” eräs surmaaja karjaisi naama punaisena ja sai osakseen hyväntuulisia suosionosoituksia. Varaksson huokaisi. Kun surmaaja oli hyvällä tuulella, tarkoitti se vain yhtä asiaa – lähestyvää kuolemanvaaraa!

XXX

”Oletko nyt aivan varma, että tämä on paras mahdollinen ratkaisu?” uteli pöhöttynyt vanhus häkissä, Hakimin hakatessa paksua oksaa poikki käyräsapelillaan.
”Jos sinulla on parempia ehdotuksia, herra Megrippo, tuntekaa itsenne vapaaksi jakamaan niitä!” arabi ähki.
”Kuinka olisi, jos vaikka etsisitte köyttä ja laskisitte häkin ensin alas? Luulenpa, että minusta on teille hyötyä enemmän kokonaisena, kuin tuorepuristettuna Megrippo-hillona kadulla.”
Vanhus piti itseään ilmeisesti hyvinkin nokkelana ja hihitti hieman.

Hakim mulkaisi velhoa ja huokaisi. Sitten hän kapusi vaivalloisesti alas ja puisteli tomuisia vaatteitaan. Sitten hän lähti kävelemään poispäin, kohti lähintä temppeliä, mutisten samalla vihaisesti arabiaksi.
Bono huusi jotain hänen peräänsä, mutta merirosvo ei vaivautunut kuuntelemaan.

Hakim asteli ylös ilmeisestikin aiemmin Ulricille omistetun temppelin portaat ja jyskytti raskaisiin parioviin, joiden yllä oli halkeilleita susiaiheisia reliefejä. Ovi lennähti auki ja rumat örkinkasvot tuijottivat arabia. Kierosilmäisellä ja tatuoidulla örkillä oli yllään purppuraiset nahkahousut ja musta käärmeennahkavyö, josta roikkui kaksi ilkeännäköistä sirppiä. Örkin takaa kuului eksoottista musiikkia ja hyväntuoksuisia huuruja levisi paksuina pilvinä ulos.

”Sisseepiäsy maksoo viiskytä kultarahhoo!” örkki murisi, mutta sen irvistys vaihtui hämmästykseksi, kun Hakimin käyräsapeli yllättäen kohosi sen kaulalle. Pieni, tumma verinoro valui örkin rinnuksille.

”Koytta!” Hakim tokaisi töykeästi.
”Koutta?” vihernahka uikutti, ymmärtämättä Hakimin aksenttia.
”Koytta!” Hakim karjaisi.

Vähäpukeinen ja eksoottisesti meikattu tarjoilijatar ilmestyi örkin taakse. Nainen oli nuori ja hyvin kaunis. Jonkin kuitenkin häiritsi Hakimia naisen ulkonäössä, eikä se johtunut vain paksusta meikistä tai puolipaljaista rinnoista. Sitten hän tajusi sen johtuvan naisen silmistä. Ne olivat suuret ja viehkeät, iirikset olivat kuin purppuraiset elohopealammet, jotka kiemurtelivat hiljaa valtaisien, mustien helmien lailla välkkyvien pupillien ympärillä. Hakim tunsi jännittyneiden lihastensa rentoutuvan ja hänen silmänsä alkoivat painua hiljalleen umpeen.

Naisen heleä ja hieman huvittunut ääni mursi kuitenkin salakavalan lumouksen.

”Mitäs nyt? Yritetäänkö meidät ryöstää?”
”Tuo koytta!” Hakim ähkäisi punastuen.
”Typerä mies”, nainen leperteli, ”etkö huomannut merkkiä ovessa?”

Sivusilmällään Hakim vilkaisi nopeasti ovea ja huomasi siihen poltetun koristeellisen kuvion. Inhon irve nousi hänen kasvoilleen hänen tunnistaessaan Yön Prinssin tunnuksen.

”Saastaiset Slaaneshinpalvojat!” hän murisi tukahtuneella äänellä.
”Aivan”, tarjoilijatar hymyili, ”maksatko, vai häivytkö?”
”Antakaa koytta ja mina lahden.”

Tarjoilijatar mutristi huulensa, pyöräytti kauniita silmiään ja katosi sisään. Hetken päästä hän palasi mukanaan kieppi paksua nahkaremmiä. Hakim mulkaisi remmiä otsa rypyssä.

”Mitä? Muuta ei ole!” tarjoilijatar naurahti ja nakkasi remmin Hakimille. Arabi nappasi remmin vasemmalla kädellään ja vetäytyi sitten nopeasti ovelta. Tarjoilijatar paiskasi ovet kiinni.

Hakim lähti palaamaan puun luokse, mutta odottamaton, viiltävä kipu reidessä pysäytti hänet. Hän kääntyi katsomaan ja huomasi siron tikarin törröttämässä jalastaan. Murahtaen hän nyhtäisi pienen esineen irti ja tuijotti Ulricin temppeliä. Virnistävät kasvot näkyivät toisen kerroksen ikkunassa.

Ihmetellen tarjoilijattaren nopeutta, arabi nakkasi tikarin ikkunaa kohden, mutta hahmo ylhäällä oli elohopeaa vikkelämpi ja sai luukut suljettua, ennen kuin tikari ehti perille. Hakim ärähti vihaisesti ja kiiruhti sitten suuren puun luo välittämättä kirvelevästä kivusta.

XXX

Berfgodsson potkaisi auki puisen kirstun. Kummallisia mustia kapineita levisi kolisten polttoaineen tahrimalle lattialle. Surmaajat murisivat vaimeasti tunnistaessaan kapineiden kylkiin raapustetut karkeat riimut.

”Rottien laitteita!” murahti eräs surmaajista ääneen.
”Aivan”, Berfgodsson sanoi nuivasti ja nosti yhden kapineista lattialta, ”mutta joudumme käyttämään niitä!”

Vihainen vastalauseiden tulva hukutti insinöörin äänen alleen.

”Olkaa hiljaa!” stressaantunut insinööri karjaisi soraisella äänellä ja osoitti laitteella kattoon. Vihreä hehku ympäröi aseen piipun ja kovaääninen, mekaaninen ääni kaikui hangaarissa. Korkeasta katosta pöllähti pilvi tomua ja pikkukiviä, luotien sarjan upotessa kiveen leikiten. Yllättyneenä surmaajat vaikenivat. Selvittäen kurkkuaan Berfgodsson jatkoi: ”näettekö nyt millainen on aseen tuhovoima? Kuvitelkaa, urkutykki jokaisella soturilla! Eikä näiden tekeminen edes maksa paljoa!”
”Miksemme me sitten käytä niitä?”
”Asia on yksinkertainen”, Berfgodsson sanoi ja väänsi auki pienen luukun. Himmeä, vihreä valo loisti ulos.
”Saastakiveä”, joku surmaajien joukosta henkäisi inhoten.
”Niinpä, saastakiveä, mikään muu ei ole sovelias energianlähteeksi – höyrykone on liian iso ja tehoton, polttomoottori vaatii paljon polttoainetta. Jos saisin salaman purkitettua…” kääpiö unohtui hetkeksi unelmoimaan, mutta heräsi sitten todellisuuteen, ”joka tapauksessa, se ei ole mahdollista.”
”Mikseivät sitten rotat käytä niitä – tai ihmiset?”
”Tässä onkin asian ydin – näitä ei saa päästää kumpienkaan käsiin!” insinöörin kasvot olivat haudanvakavat, ”rottainsinööri, joka nämä hirvitykset loi, on kuollut. Olin itse mukana silloin. Tapoimme jok’ikisen rotan ja takavarikoimme kaiken mahdollisen. Sitten tuhosimme ne. Otin muutaman kappaleen tutkittavaksi.”

Berfgodsson piti pienen tauon, kuin muistellen jotain, mutta aloitti sitten uudelleen.

”Tässä nauhassa ovat luodit, viimeinen luoti on räjähde, eli panosten loputtua ase räjähtää – siltä varalta, että se joutuu vääriin käsiin! Liipaisin on tässä ja tässä on minun asentamani varmistin. Käännätte sen päälle tuosta. Ottakaa kaikki yksi ase, niin näytän teille kuinka saatte tukevan otteen…”