Keihäs Osa 2: Verenpunainen Yö
Lähetetty: Ma 13.02.2006 23:30
Fenris nousi. Oli yö, ja hän katsoi maailmaa mustavalkoisen, kuin udun läpi. Hän käänteli päätään ja katsoi käsiään, joita ei tuntenut. Fenris ei tuntenut kehoaan lainkaan, kun hän nousi maasta seisaalleen. Hän otti horjuvan askeleen eteenpäin, muttei tuntenut jalkansa liikettä. Hätääntyneenä eluminisoturi katseli kehoaan. Hänen mahassaan oli ammottava reikä, jonka haltiakeihäs oli tehnyt. Hetken Fenris vain tuijotti haavansa. Sitten hänen mielessään rävähti suunnaton halu. Halu saada Keihäs, jonka hän huomasi kadonneen, takaisin. Sen veti häntä puoleensa. Fenris katseli ympärilleen. Sadat ruumiit makasivat liikkumatta maassa. Vain hän oli elossa. Fenris nauroi ajatukselle, elossako? Ei hän elänyt. Keihäs oli kironnut hänet, saanut hänet haluamaan itsensä takaisin, tuhoamaan kaiken, mikä seisoi hänen ja Keihään välissä. Fenris otti kolme hidasta askelta eteenpäin, ennen kuin pudottautui nelinkontin ja lähti ällistyttävällä nopeudella suuntaan, minne Keihäs häntä veti.
Misthael seisoi johtoteltassa ja katseli kapteeniaan Londthieliä vakaasti, kysyvänä. Londthielillä oli käsissään hopeinen keihäs, jonka Misthael oli tälle tuonut. Londthiel oli Misthaelia nuorempi, vain satavuotias mustahiuksinen elumini, joka oli pukeutunut tummansiniseen kaapuun ja rautaiseen rintapanssariin. Vyöllään hänellä oli paksu, nahkakantinen kirja, yhrdion eli eluminimiekka ja viisi metalliketjua, jotka oli tehty liittämällä yhteen pieniä lenkkejä. Yleinen eluminiaatelisten tapa.
Londthiel näytti mietteliäältä, siveli keihään terää hajamielisesti käsillään ja mumisi itsekseen. ”Mitä luulette, herrani? Onko se arvokaskin?”
Londthiel havahtui Misthaelin puhuessa. Hän nyökkäsi ja avasi paksun kirjansa. Hetken selattuaan hän ilmeisesti löysi etsimänsä kohdan. ”Tämä on Draenorin keihäs. Asthol on sen nimi, Misthael” Londthiel sanoi hiljaisella äänellä. Misthael veti henkeään. ”Ensimmäiset sokaiskoot minut! Draenorin, Ensimmäisistä toisen, keihäs? Oletko tosissasi?” Misthael kysyi epäuskoisena, unohtaen muodollisen puhuttelun. Londthiel kurtisti kulmiaan ja Misthael pyysi nopeasti anteeksi, että oli unohtanut muodollisuudet. ”Mitä me siis teemme, herra kapteeni?” Misthael kysyi innoissaan. Londthiel virnisti ja laittoi hopeakoristeisen rautakypärän päähänsä ja avasi sen visiirin. ”Me viemme tämän Tyfoniel O’dierille. Järjestä miehet valmiiksi lähtöön Miwtýrille.”
Fenris tähyili matkaavia elumineja läheiseltä kalliolta murhanhimoisin silmin. Vaikka maailma oli mustavalkoinen, kaikki elolliset olennot hohtivat hänelle punaisina. Hän laskeutui nelin kontin ja liikkui kallion pystysuoraa, rosoista reunaa alas vaivattomasti, pää alaspäin. Hänen sormistaan oli puhjennut muutama tunti sitten viisi pitkää, terävää kynttä, jotka olivat erittäin käytännöllisiä tappamisessa ja kiipeämisessä, kuten eluminitiedustelija oli jo saanut kokea. Epäkuollut tuli kallion juurelle. Hän tarkkaili hetken ympärilleen ja lähti kohti sotilasjoukkoa, ääntäkään aiheuttamatta. Tuuli humisi puiden latvustoista, ja kuu valaisi metsän pohjaa vain hämärästi, sillä aurinko oli laskeutunut ja kauan sitten. Sitten Fenris pysähtyi hetkeksi, sillä hän muisti entisestä elämästään eluminien hämäränäön: valossa he näkivät yhtä hyvin kuin ihminen kirkkaassa päivänvalossa. Epäkuollut hirviö painautui lähemmäs maata ja lähti liikkumaan vieläkin varovaisemmin. Nopeasti hän taittoi ulommalta vahdilta niskat, otti tämän miekan ja jatkoi matkaansa komentoteltan luo.
Londthiel huohotti raskaasti, kun hän vilkaisi taakseen. Kapteeni oli juossut minkä jaloistaan pääsi, kuten myös Misthael hänen rinnallaan ja kaksi jousimiestä. Joku.. Jokin oli hyökännyt heidän leiriinsä ja vienyt Keihään, Astholin, Lumivalkean. Heti sen jälkeen se oli ryhtynyt tappamaan sotilaita, ja vaikka sitä oli isketty miekalla ja elementialla ja magialla, ei se ollut kaatunut, vaan jatkoi vain teurastusta. Irronneet jäsenet kasvoivat takaisin, palanut iho korjasi itsensä. Misthael vajosi polvilleen Londthielin vieressä. ”Kalmo, kapteeni! Erittäin vahva sellainen. En ole ikinä nähnyt vastaavaa”, hän sanoi ääni pelosta vapisten.
He jatkoivat juoksuaan kuultuaan, että tämä jokin seurasi heitä. Se oli kaikkialla, näkymätön, saalistava aave. Yksi jousimiehistä kaatui, ja Misthael vilkaisi olkansa yli nähdäkseen, että olento oli heittänyt varastamansa keihään, Lumivalkean. Nyt se loikkasi ruumiin selän päälle puun oksalta, saaden aikaan inhottavan rasahduksen. Kuin katkeava oksa, Misthael ajatteli. Hän ei pysähtynyt auttamaan toveriaan tämän viime hetken itkuisista avunpyynnöistä huolimatta, vaan pyörähti juoksussa vain sen verran, että sai iskettyä epäkuollutta saalistajaa tulivasamalla. Hän kuuli takaansa epämääräisen rääkäisyn. Ilmeisesti vasama oli osunut, toivottavasti se oli tuhonnut, tai ainakin lamauttanut kuolleen.
”Misthael! Tuonne kryptaan!” Londthiel huusi ainoalle elossa olevalle toverilleen olkansa yli ja vaihtoi suuntaansa. Hän ei enää juossut päämäärättömästi henkensä edestä, vaan suunnisti kohti silmäkulmastaan näkemäänsä hautaholvia. Haltiamaista, hän ajatteli. Rakentaa nyt hautaholvi keskelle metsää, ja jättää se sitten ilman hoitoa metsän armoille. Londthiel kuuli Misthaelin huohottavan äännähdyksen, ja tajusi toverinsa kuulleen hänen paniikinomaisen huutonsa. He tulivat kryptan ovelle, ja Londthiel vieritti painavan kiven syrjään nopeasti, vahvistaen itseään elementiallaan. Kumpikin elementalistiupseereista pyörähti sisään kryptaan ja yhdessä he sulkivat oven. Toiselta puolelta kantautui tuskan ja raivonhuutoja. Yksi heidän alaisistaan oli ilmeisesti myös huomannut kryptan, ja jäänyt ulkopuolelle hirviön armoille. Taistelun ääni kantautui vaimeana paksun oven läpi kryptan pimeyteen, teräksen kalke terästä vasten, inhottava läsähdys, lisää kalahduksia, ja lopulta eluminisoturin vaimea kiljaisu. Sitten laskeutui hiljaisuus pimeään, tomuiseen, tunkkaiseen, epämiellyttävään, ahdistavaan ja hyönteisten valtaamaan kryptaan.
”Mitä etsitte herrani haudasta, matkalaiset?” Kysyi pehmeä, ystävällinen ja väsynyt ääni eluminien takaa. Londthiel loi käteensä valopallon ja kääntyi ympäri. Heidän edessään seisoi hopeanharmaaseen haarniskaan ja siipikypärään, käsissään keihästä ja kolmiokilpeä pitelevä hahmo. Hän hohti onttoa, sinertävää valoa, ja kypärän silmänaukot hehkuivat kylmänpunaisina.
”Vahti”, Misthael kuiskasi. Hahmosta huokui lempeys ja ystävällisyys, kun tämä nyökkäsi hitaasti. ”Epäkuollut, hautoja vahtiva soturi, joita vain eluminit osaavat luoda. Tämä on eluminkrypta, vai mitä, Vahti?” Londthiel kysyi epäuskoisena. ”Kyllä, elumini. Vahdin kapteeni Zerithiel Namayan hautaa. Kertokaa minulle nimenne, niin kerron teille omani”, Vahti sanoi arvokkaasti. Londthiel astui askeleen kohti tyhjää haarniskaa. ”Olen Londthiel F’Althalón, ja toverini on Misthael Du’Zeke. Olemme molemmat eluminiupseereja Yliruhtinas Tyfoniel O’dierin alaisina. Jokin epäkuollut hirviö vei löytämämme keihään, joka kuului Ensimmäinen Draenorille, ja alkoi teurastamaan miehiämme. Divisioona on hajaantunut tai surmattu. Olemme ehkä viimeiset eloonjääneet tällä alueella”, Londthiel kertoi murhemielin.
(Sainpas nyt viimein inspaa kirjoittaa tarinan kolmannen osan. Vieläkun kuolemattomista jaksaisi jotain säätää.)
Misthael seisoi johtoteltassa ja katseli kapteeniaan Londthieliä vakaasti, kysyvänä. Londthielillä oli käsissään hopeinen keihäs, jonka Misthael oli tälle tuonut. Londthiel oli Misthaelia nuorempi, vain satavuotias mustahiuksinen elumini, joka oli pukeutunut tummansiniseen kaapuun ja rautaiseen rintapanssariin. Vyöllään hänellä oli paksu, nahkakantinen kirja, yhrdion eli eluminimiekka ja viisi metalliketjua, jotka oli tehty liittämällä yhteen pieniä lenkkejä. Yleinen eluminiaatelisten tapa.
Londthiel näytti mietteliäältä, siveli keihään terää hajamielisesti käsillään ja mumisi itsekseen. ”Mitä luulette, herrani? Onko se arvokaskin?”
Londthiel havahtui Misthaelin puhuessa. Hän nyökkäsi ja avasi paksun kirjansa. Hetken selattuaan hän ilmeisesti löysi etsimänsä kohdan. ”Tämä on Draenorin keihäs. Asthol on sen nimi, Misthael” Londthiel sanoi hiljaisella äänellä. Misthael veti henkeään. ”Ensimmäiset sokaiskoot minut! Draenorin, Ensimmäisistä toisen, keihäs? Oletko tosissasi?” Misthael kysyi epäuskoisena, unohtaen muodollisen puhuttelun. Londthiel kurtisti kulmiaan ja Misthael pyysi nopeasti anteeksi, että oli unohtanut muodollisuudet. ”Mitä me siis teemme, herra kapteeni?” Misthael kysyi innoissaan. Londthiel virnisti ja laittoi hopeakoristeisen rautakypärän päähänsä ja avasi sen visiirin. ”Me viemme tämän Tyfoniel O’dierille. Järjestä miehet valmiiksi lähtöön Miwtýrille.”
Fenris tähyili matkaavia elumineja läheiseltä kalliolta murhanhimoisin silmin. Vaikka maailma oli mustavalkoinen, kaikki elolliset olennot hohtivat hänelle punaisina. Hän laskeutui nelin kontin ja liikkui kallion pystysuoraa, rosoista reunaa alas vaivattomasti, pää alaspäin. Hänen sormistaan oli puhjennut muutama tunti sitten viisi pitkää, terävää kynttä, jotka olivat erittäin käytännöllisiä tappamisessa ja kiipeämisessä, kuten eluminitiedustelija oli jo saanut kokea. Epäkuollut tuli kallion juurelle. Hän tarkkaili hetken ympärilleen ja lähti kohti sotilasjoukkoa, ääntäkään aiheuttamatta. Tuuli humisi puiden latvustoista, ja kuu valaisi metsän pohjaa vain hämärästi, sillä aurinko oli laskeutunut ja kauan sitten. Sitten Fenris pysähtyi hetkeksi, sillä hän muisti entisestä elämästään eluminien hämäränäön: valossa he näkivät yhtä hyvin kuin ihminen kirkkaassa päivänvalossa. Epäkuollut hirviö painautui lähemmäs maata ja lähti liikkumaan vieläkin varovaisemmin. Nopeasti hän taittoi ulommalta vahdilta niskat, otti tämän miekan ja jatkoi matkaansa komentoteltan luo.
Londthiel huohotti raskaasti, kun hän vilkaisi taakseen. Kapteeni oli juossut minkä jaloistaan pääsi, kuten myös Misthael hänen rinnallaan ja kaksi jousimiestä. Joku.. Jokin oli hyökännyt heidän leiriinsä ja vienyt Keihään, Astholin, Lumivalkean. Heti sen jälkeen se oli ryhtynyt tappamaan sotilaita, ja vaikka sitä oli isketty miekalla ja elementialla ja magialla, ei se ollut kaatunut, vaan jatkoi vain teurastusta. Irronneet jäsenet kasvoivat takaisin, palanut iho korjasi itsensä. Misthael vajosi polvilleen Londthielin vieressä. ”Kalmo, kapteeni! Erittäin vahva sellainen. En ole ikinä nähnyt vastaavaa”, hän sanoi ääni pelosta vapisten.
He jatkoivat juoksuaan kuultuaan, että tämä jokin seurasi heitä. Se oli kaikkialla, näkymätön, saalistava aave. Yksi jousimiehistä kaatui, ja Misthael vilkaisi olkansa yli nähdäkseen, että olento oli heittänyt varastamansa keihään, Lumivalkean. Nyt se loikkasi ruumiin selän päälle puun oksalta, saaden aikaan inhottavan rasahduksen. Kuin katkeava oksa, Misthael ajatteli. Hän ei pysähtynyt auttamaan toveriaan tämän viime hetken itkuisista avunpyynnöistä huolimatta, vaan pyörähti juoksussa vain sen verran, että sai iskettyä epäkuollutta saalistajaa tulivasamalla. Hän kuuli takaansa epämääräisen rääkäisyn. Ilmeisesti vasama oli osunut, toivottavasti se oli tuhonnut, tai ainakin lamauttanut kuolleen.
”Misthael! Tuonne kryptaan!” Londthiel huusi ainoalle elossa olevalle toverilleen olkansa yli ja vaihtoi suuntaansa. Hän ei enää juossut päämäärättömästi henkensä edestä, vaan suunnisti kohti silmäkulmastaan näkemäänsä hautaholvia. Haltiamaista, hän ajatteli. Rakentaa nyt hautaholvi keskelle metsää, ja jättää se sitten ilman hoitoa metsän armoille. Londthiel kuuli Misthaelin huohottavan äännähdyksen, ja tajusi toverinsa kuulleen hänen paniikinomaisen huutonsa. He tulivat kryptan ovelle, ja Londthiel vieritti painavan kiven syrjään nopeasti, vahvistaen itseään elementiallaan. Kumpikin elementalistiupseereista pyörähti sisään kryptaan ja yhdessä he sulkivat oven. Toiselta puolelta kantautui tuskan ja raivonhuutoja. Yksi heidän alaisistaan oli ilmeisesti myös huomannut kryptan, ja jäänyt ulkopuolelle hirviön armoille. Taistelun ääni kantautui vaimeana paksun oven läpi kryptan pimeyteen, teräksen kalke terästä vasten, inhottava läsähdys, lisää kalahduksia, ja lopulta eluminisoturin vaimea kiljaisu. Sitten laskeutui hiljaisuus pimeään, tomuiseen, tunkkaiseen, epämiellyttävään, ahdistavaan ja hyönteisten valtaamaan kryptaan.
”Mitä etsitte herrani haudasta, matkalaiset?” Kysyi pehmeä, ystävällinen ja väsynyt ääni eluminien takaa. Londthiel loi käteensä valopallon ja kääntyi ympäri. Heidän edessään seisoi hopeanharmaaseen haarniskaan ja siipikypärään, käsissään keihästä ja kolmiokilpeä pitelevä hahmo. Hän hohti onttoa, sinertävää valoa, ja kypärän silmänaukot hehkuivat kylmänpunaisina.
”Vahti”, Misthael kuiskasi. Hahmosta huokui lempeys ja ystävällisyys, kun tämä nyökkäsi hitaasti. ”Epäkuollut, hautoja vahtiva soturi, joita vain eluminit osaavat luoda. Tämä on eluminkrypta, vai mitä, Vahti?” Londthiel kysyi epäuskoisena. ”Kyllä, elumini. Vahdin kapteeni Zerithiel Namayan hautaa. Kertokaa minulle nimenne, niin kerron teille omani”, Vahti sanoi arvokkaasti. Londthiel astui askeleen kohti tyhjää haarniskaa. ”Olen Londthiel F’Althalón, ja toverini on Misthael Du’Zeke. Olemme molemmat eluminiupseereja Yliruhtinas Tyfoniel O’dierin alaisina. Jokin epäkuollut hirviö vei löytämämme keihään, joka kuului Ensimmäinen Draenorille, ja alkoi teurastamaan miehiämme. Divisioona on hajaantunut tai surmattu. Olemme ehkä viimeiset eloonjääneet tällä alueella”, Londthiel kertoi murhemielin.
(Sainpas nyt viimein inspaa kirjoittaa tarinan kolmannen osan. Vieläkun kuolemattomista jaksaisi jotain säätää.)
. Lisää näitä! Enkä huomannut muuten mitään kirjoitusvirheitä.