Pedon Sielu (sotu -06)
Lähetetty: Ti 21.02.2006 11:03
Pedon Sielu
Vorhexen 15. Herramme Sigmarin vuonna 2515
Herrani Sigmar tietää, että mieleni on levoton. Toissapäivänä nappaamamme olento kalvaa mieltäni raivotautisen koiran lailla. Se odottaa minua aina, kun suljen silmäni. Unianikin se riivaa – ja varmasti muidenkin, sillä olen kuullut, kuinka tuskaisesti kumppanini voihkivat huopiensa alla. Outoudessaan otus kuvottaa, mutta samalla kiehtoo minua omalla, sairaalla tavallaan. Mikä se on? Mistä se tuli? Hullun lailla olen kolunnut läpi bestiariumini, muttei mikään sen sivuilla esiintyvistä hirviöistä vastaa vangitsemaamme petoa. Oppaamme Dmitri väittää meidän vanginneen ”Metsän kuninkaan” ja on pelosta sekaisin – taikausko on vahvassa näillä Sigmarin hylkäämillä mailla. Jospa vain olisimme Altdorfissa tai Nulnissa! Olen varma, että vastaus lymyää jossain niiden satojen niteiden joukossa, jotka suuren Keisarimme silmäteräin siimeksessä lepäävät. Ah, mutta nyt on minun riennettävä, sillä herr Untweber kuuluu kutsuvan nimeäni.
Rukoillen vastausta sieluani polttavaan kysymykseen, Ruben Weissman
***
”Weissman, missä pirussa luuraat? Tänne ja heti!”
Otto Untweber suki keltaisia viiksiään ja näpelöi kärsimättömänä ruoskaansa – ei hän sitä oikeasti osannut käyttää, mutta se kuului hänen ammattiinsa eläintarhan ylihankkijana. Ammatti oli tuottoisa, siksipä hän siihen olikin ryhtynyt, vaikka vihasi erämaata. Jos pari hassua viikkoa aarnikotkan tai peikon perässä juoksentelua merkitsi puolta vuotta ylellisyyttä, niin hän kyllä tarttui tilaisuuteen.
Mies oli muutamaa tuumaa keskimittaa pidempi ja melko hoikka ruumiinrakenteeltaan. Hänellä oli hyvin hoidetut, keltaiset hiukset ja pitkät, rinnuksille yltävät viikset, joista hän oli kovin ylpeä. Hän oli pukeutunut muodikkaisiin punavalkoraitaisiin housuihin ja paksuun ketunturkistakkiin. Päässään hänellä oli sulallinen lakki.
Teltan ulkopuolella nopeat askeleet narskuivat pakkasen kovettamalla hangella. Paksu öljykangas työntyi sivuun ja tohtori Weissman astui sisään perässään Dmitri. Nuori akateemikko oli kääriytynyt paksuun villaviittaan ja hänen lasinsa olivat huurussa. Kaikilla oppineilla tuntui olevan lasit. Ne kai kuuluivat ammattiin. Dmitri, outo mustalaismies likaisine partoineen ja yhteen kasvaneine kulmakarvoineen, oli ehkä inhottavin otus koko leirissä. Untweber ei yrittänyt edes salata kuvottuneisuuttaan.
”Weissman, oletko jo selvittänyt otuksen rodun?”
”En, herr Untweber, pelkäänpä, ettei bestiariumini tunne sitä!”
”Hyvä! Se on siis harvinainen!” Untweber miltei kuuli jo kullan kilahtelevan kukkaroonsa. Sitten hän viittasi eläintenhoitajalle: ”Bauer, paljasta häkki!”
Apumiehet kiiruhtivat sulkemaan auki liehuvat teltan ovet ja se vähäinen valo, minkä kalpea aurinko oli tarjonnut, katosi, jättäen heidät pimeään. Joku sytytti lyhdyn ja ojensi sen Untweberille. Jännittyneinä kaikki odottivat, kun Bauer irrotti nurkassa piilleen, suuren häkin päällä levännyttä kangasta. Tavallisesti lämmin ja kotoisa lyhdyn valo vääristi nyt varjoja hirviöiksi seinille ja sai teltassa olijoiden kasvot korostumaan irvokkaasti.
Sitten Bauer kiskaisi kankaan häkin päältä ja vaistomaisesti kaikki vetäytyivät taemmas. Lyhdyn himmeässä valossa näkyi suuri ja lihaksikas hahmo. Kaksi kylmää silmää kiilui kaltereiden takana, tutkaillen laskelmoiden ympäristöään.
”Onko se vieläkään syönyt mitään?” Untweber kysyi, pirstoen hiljaisuuden.
”Ei, herr Untweber, ei se ole”, Bauer sanoi levittäen käsiään, ”ei kai ole tottunut syömään haaskoja. Tai ehkä se on kasvissyöjä.”
”Kasvissyöjä, Bauer?” Untweber sanoi halveksuva hymy kasvoillaan, ”katso sen hampaita! Tuollaiset kulmahampaat eivät kuulu kasvissyöjille!”
”Anteeksi, jos keskeytän, herr Untweber, mutta eteläisillä mailla asuu tutorieni mukaan apinoita, jotka syövät yksinomaan hedelmiä, mutta silti niillä on terävät kulmahampaat”, tohtori Weissman keskeytti, ”Ja karhutkin, nehän syövät marjoja ja viljaa!”
”Jos kaipaan mielipidettäsi, kysyn sitä”, Untwber sanoi, luoden hyytävän katseen nuoreen akateemikkoon. Sitten hän astui otuksen eteen ja tuijotti sitä silmiin. Olento vastasi rävähtämättä. ”Kuulehan, hirviö, minä pidän huolen, että sinä pysyt hengissä Altdorfiin asti. Joten alahan syömään!” sanojensa vahvistukseksi Untweber heilautti kömpelösti ruoskaa, joka läiskähti suoraan olennon kasvoihin. Sekunnin murto-osan ajan huoneessa olijat näkivät raivoisan irveen välähtävän läpi olennon naaman, mutta sitten se hillitsi itsensä, ja työntyi valokeilaan.
Se muistutti etäisesti lihaksikasta ihmistä, mutta sen iho oli kelmeän harmaa, kuin tuoreen ruumiin. Sen suusta työntyi pari keltaisia torahampaita ja pitkät, mustat raatelukynnet koristivat sen jalkoja ja käsiä. Päässä ja leuan alla oli muutama yksinäinen karvatuppo, mutta muuten otus oli kokonaan karvaton. Hirviö katsoi huoneessa olijoita, kuin painaen heidän kasvonsa mieleensä ja sitten se hymyili.
”Bauer, peitä tuo inhotus!”
”Heti, herr Untweber!”
***
Viimeisetkin laihan rusakon rasvoista valuivat kituliaaseen nuotioon saaden sen rätisemään hetkeksi. Ilmassa leijui palaneen rasvan hento käry, kunnes navakka pohjoistuuli vei sen mennessään.
Tuuli tarrasi nuotion ääressä istuneen miehen viittaan ja kiskaisi sitä niin, että jäinen viima pääsi surutta puhaltamaan miehen villakankaisen takin läpi. Harmaantunut vanhus ei välittänyt, vaan jatkoi ilmeettömästi työtään. Tottuneesti ahavoituneet kädet vuolivat orapihlajaista oksaa, muokaten sitä yhtä tarkoitusta varten – tarkoitusta, joka miehen oli erämaahan ajanut. Vihamielinen tuuli puhalsi nuotion sammuksiin, mutta edelleenkään ei vanhus välittänyt. Suurten kuusien alla, talvisen auringon luodessa viimesäteillään kalpean valojuovan horisonttiin, hän jatkoi ilmeettömästi työtään.
***
Vorhexen 16. Herramme Sigmarin vuonna 2515
Tänään sai aamuinen aurinko valjeta todistaakseen öistä kauhunäytelmää. Yöllä peto pakeni! Se surmasi telttaansa vartijoineen miehen ja raahasi tämän mukanaan. Vain metsään johtavat, veriset jäljet olivat jäljellä öisestä veriteosta. Herr Untweber aikoo varustaa noutopartion hakemaan petoa takaisin. Lisäksi meidän täytyy löytää petturi joukossamme, sillä joku oli avannut pedon häkin – avain herr Bauerin pöydältä oli viety. Pelko ja kauhu täyttää mieleni ja uneni muuttuvat yhä sekavammiksi. Pelkään henkeni ja mieleni terveyden vuoksi. Mitä minä, oppinut tohtori, teen keskellä metsää? Miksi jätin turvallisen työhuoneeni? Katumus tulee jälkikäteen, sanotaan ja tottahan se on. Herramme Sigmar laskekoon kätensä sieluillemme ja meitä varjelkoon!
Herransa palvelija, Ruben Weissman
***
Otto Untweber puraisi turhautuneena paistettua teeren koipea. Kuka helvetissä oli tuhonnut hänen unelmansa kultakasasta? Peto oli pakko noutaa takaisin! Ja kolminkertaiset vartiot häkille - ehdottomasti.
Hän nakkasi kalutun koiven lattialle ja työnsi aamiaistarjottimen sivuun.
”Bauer, haluan sinun keräävän kolme parasta eränkävijääsi”, hän sanoi ja kääntyi nurkassa odottaneen miehen puoleen.
”Kyllä, herr Untweber, aivan kuten tahdotte.”
”Sitten saatte ottaa sen inhottavan Dmitrin mukaanne”, Untweberin kasvot vääntyivät hetkeksi irveeseen hänen ajatellessaan mustalaista, ”ja Weissmanin myös. Saa nähdä, maksanko sille tyhjäntoimittajalle turhaan. Niin ja sitten tietysti minä tulen mukaan.”
”Tekö?” Bauer äimisteli.
”Aivan, haluan testata ostamani Hochinmaan metsästyskiväärin tehoa. Mutta nyt, mene ja palaa, kun olet valinnut parhaat miehesi.”
Vieläkin tyrmistyneenä Bauer kumarsi kankeasti ja kiiruhti ulos teltasta. Untweber veti esiin silkkisen nenäliinan ja pyyhki suupielensä.
***
”Mitäs täällä tapahtuu? Jonkinlainen kisa?” Ruben Weissman kysyi, astuen kädet puuskassa seisoskelevan Bauerin vierelle.
”Kisahan se. Kolme parasta pääsee meidän mukaamme hirviötä metsästämään.”
”Oletko ihan varma, että kädenvääntö on paras mahdollinen tapa valita osananottajat?” Ruben aloitti skeptisesti ja sitten kauhistuneena huudahti: ”sanoitko meidän mukaamme?”
”Sanoin. Untweber haluaa sinut mukaan. Äläkä huoli, se tekee vain hyvää sinunlaisellesi kaupunkilaistomppelille!”
Tohtori Weissman yritti vastata väitteeseen, mutta kova melu leirin keskelle pystytetyn pöydän luota peitti alleen hänen äänensä. Roteva, parraton kääpiö, jonka tulenpunaiset hiukset oli palmikoitu pieniksi leteiksi, oli voittamassa ihmismiestä, jolla oli sepän ruumiinrakenne. Ajurit ja apumiehet huutelivat närkästyneenä kääpiölle ja kannustivat ihmistä. Keskittynyt ilme kasvoillaan kääpiö pamautti molempien yhteen puristuneet nyrkit pöytään. Yleisö buuasi ja pui nyrkkiä. Kääpiö kääntyi kohtaamaan vihaisen joukon, mutta ennen kuin kytevä mellakka puhkesi, Bauer kiiruhti paikalle.
”Kuules kaveri, täällä ei kaivata häiriköitä!” Bauer ärähti kääpiölle.
”Kaveri?” kääpiö kivahti yllättävän korkealla äänellä. Hänhän onkin nainen! Weissman tajusi. Kääpiö jatkoi: ”Nimeni on Brunhilde Groinisdottir, enkä ole kaverisi. Sitä paitsi, minä voitin rehdisti, miehesi eivät vain tunnu hyväksyvän naisen voittoa!”
Yleisö murisi jälleen ja Weissman epäili tilanteen räjähtävän käsille, mikäli Bauer ei nopeasti tekisi jotain.
”No niin, miehet! Oletteko vieläkin pikkupoikia, häh? Brunhilde tässä osoittautui teitä paremmaksi ja siksipä pääsee mukaan noutopartioon ja saa siitä palkkion!”
Miehet nurisivat, mutta hajaantuivat kuitenkin askareilleen, lukuun ottamatta kahta omien sarjojensa voittajaa.
”Illan koitteessa Untweberin teltalla. Ottakaa mukaanne makuualustat, aseet ja soihdut”, Bauer sanoi ja poistui mutiseva Weissman kannoillaan.
***
Vorhexen 17. Herramme Sigmarin vuonna 2515
Tämän maan kylmyys hyytää luitani! Pakkanen ja lumi tunkeutuvat vuoteeseeni, vaikka kuinka lähelle ryömin leirinuotiotamme. Musteeni jäätyisi, ellen säilyttäisi sitä taskussani. Edelleen kauhu-unet minua riivaavat, mutta nyt niiden luonne on muuttunut. En osaa sitä sanoin kuvailla, mutta Herramme Sigmar tietää minun pelkäävän kuollakseni. Lisäksi oudot tuntemukset vaivaamat minua. Jano! Kirottu jano! Se ei suostu hellittämään. Olen kai sairas. Herr Untweber määräsi minut mukaansa noutamaan petoa. Mukaamme läksi kääpiö Brunhilde Groinisdottir, herr Bauer, herr Kreuz - hän on metsämies ja omistaa haukan, herr Hendersson – palkkasoturi sekä luonnollisesti herr Untweber itse. Dmitri kertoi meille pakanallisia kauhutarinoita ”Metsän kuninkaasta” ja kieltäytyi lähtemästä mukaan. Herr Untweber käski herr Henderssonin tappaa mustalainen petoksesta. Nyt ainakin tiedämme, että petturi keskuudessamme on surmattu.
Rukoillen pelastusta Ruben Weissman
***
”Äkkiä! Tulkaa katsomaan!”
Huudon kuullessaan Weissman napsautti päiväkirjansa kiinni, tunki sulkakynän ja mustepullon taskuunsa ja kömpi ylös. Hän liittyi muiden, raskaiden nietosten läpi jo kiiruhtavien noutopartiolaisten seuraan. Työnnellen lumisia kuusenoksia syrjään ja kompastellen lumen peittämiin kantoihin ja juuriin he saapuivat tallatulle aukiolle. Aukion keskellä oli kasa verisiä luita. Silitellen haukkaa olallaan, Kreuz tuijotti mietteliäästi aukion peittäviä tassunjälkiä.
”Mikä ne on tehnyt, Kreuz, karhuko?” Untweber kysyi katsellen suuria tassunpainalluksia.
”Ei, karhut eivät elä laumoissa ja näitä olentoja oli ainakin kymmenen. Sitä paitsi, karhun tassuista jää erilainen jälki”, mustapartainen metsämies sanoi ja kohotti katseensa Untweberiin, ”nämä, herr Untweber, ovat sudenjälkiä.”
Hiljaisuus laskeutui ja kaikki tuijottivat suuria jälkiä lumessa. Weissman teki nopeasti vasaranmerkin. Sitten Untweber läpsäytti kätensä yhteen ja naurahti: ”jos joku hassu hukka tulee nuuskimaan, tarkoittaa se vain uutta turkismuhvia minulle! Hop, hop! Ei se peto itseään vangitse!”
Untweber lähti vihellellen talsimaan lumessa, mutta hänen iloisuutensa ei tarttunut muihin, sen sijaan hiipivä pelko ja epäilys kylmäsivät heidän sydämiään. Oliko yritys tosiaan muutaman ylimääräisen kolikon arvoinen?
***
Pakkasen kovettama hanki narskui ja rusahteli vanhuksen jalkojen alla. Käyttäen pitkävartista kirvestään tukena hän matkasi kohti metsän sydäntä, Metsän kuninkaan valtakuntaa. Pimeä tuli varhain pohjoisessa, mutta hän ei varjoista piitannut. Tyhmä pelkää pimeää, viisas niitä jotka siitä hyötyvät.
Jokin vilahti metsässä. Kokematon olisi uskonut mielikuvituksensa temppuilleen, tai tuulen heilutelleen oksia, mutta vanhus oli joutunut tämänkaltaisten paikkojen kanssa tekemisiin aivan liian usein. Siksipä hän pysähtyi, otti tukevan asennon ja kohotti kirveensä. Hiljaista, niin hiljaista, että mies kuuli oman hengityksensä.
Sitten selkäpiitä karmiva ulvonta kaikui läpi metsän. Toinen ulvaisu kauempaa vastasi siihen. Sitten kolmas ja neljäs. Koko metsä raikui satojen susien huudoista. Tulkoot vain, olen valmis! hän ajatteli. Sitten sudet tulivat näkyviin.
Luonnottomia, punaisia silmiä kiilui puiden välistä. Helvetilliset pedot, jotka itsepäisesti yhä metsästivät, uhmaten kuolemaa, joka ne useasti oli kohdannut, lähestyivät äristen, hampaat ja mädäntyvät ikenet paljastettuina. Niiden turkki oli mustaa ja takkuista sotkua ja sieltä täältä näkyi luita tai sisäelimiä. Vaikka vanhuksen sydän oli monen kauhun karaisema, sai epäpyhä näky yhä jäiset väreet kulkemaan hänen lävitseen.
Suuri, kuivuneen hurmeen peittämä naarassusi – varmaankin toinen alfajohtajista – loikkasi eteenpäin kita ammollaan. Vanhus upotti kirveensä päässä olevan piikin loikkaavan suden leukaan ja käyttäen hyväksi valtaisan pedon liikevoimaa, heilautti tämän selälleen taaksensa. Sitten kiepsahti ja iski kirveensä terällä sutta otsaan. Rusahtaen kallo halkesi ja kelmeänväristä hyytelöä valui ulos. Johtajansa kuolema sai sudet varuilleen, muttei sammuttanut niiden verenhimoa.
Kaksi kapista otusta keräsi tarpeeksi rohkeutta hyökätäkseen ja ampaisi häntä kohti. Hän hyppäsi sivuun ja pyöräytti samalla kirvestään, halkaisten ohi loikkaavan suden vatsan. Mädät sisukset valahtivat ulos hangelle, mutta tämä ei sutta lannistanut. Visvan peittämää kirvestään pidellen hän perääntyi susikaksikon lähestyessä äristen.
Hän ponkaisi eteenpäin heilauttaen kirvestään. Vasemman suden leukajänteet ja lihakset katkesivat ja tämän alaleuka jäi roikkumaan vain toisen puolen varasta. Toinen susi väisti kirveen ja käytti tilaisuutta hyväkseen sukeltaen alakautta hänen kimppuunsa. Peto louskutti leukojaan ja upotti hampaansa hänen kurkkuunsa. Ellei hän olisi osannut varautua ja teetättänyt metallista kaulasuojusta, olisi hän kokenut nopean ja verisen kuoleman.
Mutta nyt hän oli selällään hangessa satapaunainen hukka päällään. Sudet kerääntyivät vauhdilla puolustuskyvyttömän miehen kimppuun. Vain niiden keskeinen kinastelu parhaista paloista esti niitä repimästä vanhusta kappaleiksi. Äristen vanhus yritti kömpiä pystyyn takkuisten petojen kieriessä hampaat toistensa kurkuilla hänen päällään.
Äkkiä kaukaisuudesta kuului pitkä, hyytävä huuto. Kaikki sudet kohottivat päänsä ja tuijottivat äänen suuntaan. Sitten ääni kuului jälleen ja pedot ponkaisivat ravaamaan sitä kohden yhtenäisenä, harmaana mattona.
Huohottaen vanhus kohottautui nousemaan. Lämmintä verta valui puremajäljistä hänen iholleen. Kompastellen hän nouti kirveensä ja alkoi taivaalta seuraten susien jälkiä.
***
Weissman kompuroi istualleen. Etäinen muistikuva koetusta painajaisesta haihtui epäpyhän rääkäisyn kaikuessa talvisessa metsässä.
”Valaya kirotkoon ne haltioita nuolevat wattockit!” Brunhilde kirosi, koluten tyhjiä säkkejä, ”karanneet, ne petturit, ja vieneet varusteet mukanaan! Jättivät meille sentään aseemme…”
”Mitä tarkoitat? Ketkä karanneet?” Untweber huudahti tähyillen ympärilleen, ”Hendersson! Kreuz! Bauer! Tulkaa tänne!”
”Poissa he ovat! Säikähtivät niitten hurttien jälkiä – pelkurit!”
”Eli olen keskellä metsää, jossa riehuu hirviö ja jättiläissusia, turvanani vain nainen ja kirjatoukka?” Untweber kiljaisi kauhistuneena. Brunhilde mulkaisi häntä vihaisesti.
”Meidän on parasta yrittää takaisin leiriin mahdollisimman nopeasti!” kääpiönainen sanoi ja lähti marssimaan takaisin heidän jälkiään.
”Sinäkö nyt muka olet johdossa?” Untweber kivahti, ryhdistäytyen täyteen mittaansa.
”Ole vaan johtaja, jos tykkäät, mutta minä ainakin lähden takaisin!”
”Ei, teet kuten käsken! Me jäämme!”
Brunhilde nauroi ja katosi metsään. Weissman kiiruhti kompastellen hänen peräänsä. Untweber seisoi hetken aukiolla, mutta lähti sitten liikkeelle mutisten vihaisesti.
He taivalsivat pimeyden keskellä, oppaanaan Brunhilden sysipimeissä kaivoksissa kouliintunut hämärännäkö. Taivas oli kirkas ja täynnä tähtiä. Pohjoisessa ne tuntuivat muodostavan taivaalle pahansuopia kuvioita, kuin merkkinä Jättömaiden läheisyydestä. Morrsliebkin tuntui täällä isommalta kuin etelässä. Pakkanen oli näinä aamuyön hetkinä purevimmillaan ja kolmikko kietoi jatkuvasti viittojaan tiukemmalle ja hankasi käsiään yhteen, toivoen etteivät sormet paleltuisi pahasti.
Ikuisuudelta tuntuneen tarpomisen jälkeen Brunhilde pysähtyi. Hämärässä hapuillut Untweber törmäsi tähän ja kivahti: ”mitä nyt? Miksi pysähdyit?”
Brunhilde ei sanonut mitään vaan kumartui poimimaan jotain tummasta pinosta hangella. Tulukset löivät kipinää ja soihtu syttyi. Sekä Weissmanin, että Untweberin leuat loksahtivat soihdun valaistessa hahmot hangella: verisiä luita ja sisuksia oli levitelty hangelle. Tutut kasvot irvistivät mässäilyn tuoksinassa irronneilta päiltä; Bauer, Kreuz ja Hendersson olivat ilmeisesti kohdanneet susia – paljon susia – jäljistä päätellen.
Weissman oksensi ja Untweber kalpeni miltei harmaaksi.
Kiireellä he ohittivat groteskin maiseman ja jatkoivat kohti leiriä niin nopeasti, kuin pystyivät.
***
Vorhexen 18. Herramme Sigmarin vuonna 2515
Tänä aamuna ei aurinko noussut. Taivaalla näkyy vain kaukaista kajoa, kuin itse tämän paikan luontokin olisi meitä vastaan! Bauer, Kreuz ja Hendersson ovat kuolleet. Meillä ei ole ruokaa, eikä suojaa. Ainoa toivomme on ehtiä leiriin, ennen kuin jäädymme kuoliaaksi! Oi herra Sigmar! Miksi olet hyljännyt meidät? Kauhu ja epäilys valtaa mieleni! Kyseenalaistan kaiken mihin joskus uskoin! Olen epätoivoinen, väsynyt ja janoissani! Olen niin janoissani! Vaikka kahmaisen suuhuni lunta, ei se suostu valumaan alas kurkustani! Mikä minun on? Mikä minun on…
Ruben Weissman
***
Weissman kääri muistikirjansa nahkaiseen pussiin ja hautasi sen hankeen. Jos hän kuolisi, olisi sentään mahdollista, että joku saisi selville heidän kohtalonsa. Hämärä kajastus horisontissa oli jo himmenemässä, joten he jatkoivat taivallustaan. He halusivat takaisin leiriin ennen pimeää. Ja susia.
Väsymys ja rasitus painoivat kaikkia, mutta vain jatkuvasti valittava Untweber sekä eteenpäin hoiperteleva Weissman näyttivät sen.
Metsä tuntui jatkuvan loputtomiin ja uupumus ja hanki vain hidastivat heitä entisestään. Weissman ei lopulta enää edes ajatellut mitään. Paitsi janoa. Kalvavaa, niin mieltä, kuin ruumistakin näivertävää janoa.
***
Untweber tuijotti raadeltuja ruumiita ja revittyjä telttoja kauhuissaan. Susien jäljet risteilivät siellä täällä ja lumi oli veren punaama.
Hän otti muutaman askeleen eteenpäin, yhä tuijottaen kaluttuja luurankoja. Luurankojen määrä nousi mitä lähemmäs leirin keskustaa hän käveli. Leiriläiset olivat siis puolustautuneet siellä olevalla kukkulalla. Taktiikka oli ollut hyvä, mutta miehet olivat olleet huonosti aseistautuneita ja valmistautuneita. Lisäksi ylivoima oli ollut murskaava. Milloin hän oli alkanut ajatella näin strategisesti? Kylmästi? Hänen rahansa, leirinsä ja todennäköisesti ainut toivonsa pelastuksesta oli tuhoutunut leirin mukana. Silti hän vain mietti taistelun kulkua. Hän oli shokissa, niin sen täytyi olla.
Hitaasti tilanteen koko kauheus saavutti hänen tajuntansa ja hän lysähti maahan nyyhkyttäen itsensä ja omaisuutensa perään.
Hänen takanaan Weissman seisoi avuttomana ja Brunhilde potki turhautuneena lunta. Sitten kuului yksinäinen valittava ulvonta. Kapinen, musta hukka räsyisten telttojen lomassa lopetti ulvontansa ja kääntyi tuijottamaan heihin ivallisella, miltei älykkäällä katseella, kuin se olisi sanonut: ”kutsuin juuri kolmesataa verenhimoista petoa paikalle. Ymmärrätte kai olevanne nilkkojanne myötä hevonpaskassa?”
Sitten sudet saapuivat. Tulisia silmiä tuijotti varjoista petojen hitaasti lähestyessä. Ne tuntuivat nauttivan tilanteesta – joukko epätoivoisia kaksijalkaisia, vastassaan monisatapäinen susilauma. Jos Weissman ei olisi tiennyt, että eläimet eivät osaa nauraa, hän olisi voinut vaikka vannoa susien hihittelevän ilkeämielisesti keskenään.
Äkkiä sudet nuuhkivat ilmaa ja loikkivat tiehensä säikähtäneenoloisina. Ne kerääntyivät aukion laidalle pitkiin riveihin – kuin hoviväki keisarin astuessa saliin. Ja jonkinlainen kieroutunut kuninkaallinen astuikin esiin. Peto raahusti ylpeästi susien rivistöjen ohi kasvoillaan hymy.
”Tervetuloa, oi matkalaiset”, hirviö rahisi, ”Näen, että olette sekä väsyneitä, että nälissänne. Niin olen minäkin ja minun hovini. Toverinne olivat kovin… maittavia… mutta pelkäänpä, etteivät he aivan riittäneet tyydyttämään nälkäämme.”
Brunhilde ryntäsi huutaen eteenpäin kirvestään heiluttaen. Sudet jännittyivät loikkaamaan, mutta pikaisella eleellä Metsän kuningas hillitsi ne. Kääpiönainen heilautti iskien kirveellään voimakkaan rystylyönnin. Ketterästi kuin kissa peto loikkasi väistäen kirveen. Samalla se kieräytti itsensä Brunhilden taa. Kääpiö ehti kääntyä kasvotusten pedon kanssa, yllättynyt ilme naamallaan, juuri parahiksi, tullakseen pitkien kynsien lävistämäksi. Kääpiö haukkoi hetken henkeä ja romahti sitten maahan.
Untweber kirkui kauhusta pedon lähestyessä, mutta Weissman vain tuijotti, osoittaen ennemminkin ihailua, kuin pelkoa. Ihailua? Hän ajatteli säpsähtäen. Miksi ihailen tuota… hirviötä? Kuin olisin jotenkin kiintynyt siihen. Mikä minun on? Sigmar, mikset vastaa? Sigmar? Sigmar…
Peto tarttui Untweberiä kurkusta ja kuiskasi haudan takaisella äänellä: ”kohtelit minua, kuin eläintä, nyt onkin siis minun vuoroni. Palvelijasi surmatkoon sinut. Ruben, tule, mestarisi kutsuu.”
”Kyllä, majesteetti!” Weissman vastasi konemaisesti. Sitten hän ravisteli päätään. ”Kuka sinä olet? Miksi olisit mestarini? Miksi kutsuin sinua majesteetiksi?”
”Ruben-parka”, olento rahisi, ”muutoksesi on varmaan aiheuttanut pientä muistinmenetystä. Etkö muista sitä iltaa? Et saanut nukutuksi, joten tulit tapaamaan minua. Teimme sopimuksen: sinä vapautat minut ja saat vastalahjaksi Verisuudelman.”
”Olinko se minä, joka sinut vapautti? Dmitri kuoli siis turhaan? Sanoitko Verisuudelman? O-olet siis… vampyyri – minä olen vampyyri!”
”Kyllä, Ruben, olet nyt vampyyri, etkö ole havainnut janoa?”
”Se on siis verenjanoa?”
Keskustelu keskeytyi, kun korkeasta kuusesta loikkasi hahmo. Vaarna ja Sigmarin pyhä vasara valmiina vampyyrinmetsästäjä laskeutui Metsän kuninkaan niskaan. Vampyyrikuningas rusensi hetkisessä Untweberin kallon, kuin se olisi ollut kananmuna, ja keskittyi niskassaan roikkuvaan mieheen, joka yritti epätoivoisesti työntää vaarnaa pedon sydämeen.
Mahtava olento kompuroi taaksepäin hakien tasapainoa. Sudet empivät odottaen mestarinsa käskyä tulla apuun. Sitten vampyyri sai napattua miehen niskasta ja kohotti rimpuilevan vanhuksen korkealle ilmaan. Hymyillen vampyyri valmistautui surmaamaan myös tyhjästä loikanneen vampyyrinmetsästäjän. Kunnes laukaus kajahti ilmoille. Vampyyri kääntyi katsomaan Untweberin kivääriä pitelevää Weissmania aivonesteiden valuessa reiästä sen otsassa. Sen huulet yrittivät muodostaa jotain sanaa, mutta ennen kuin mitään tuli ulos, se hoiperteli pari askelta taaksepäin ja kaatui selälleen hankeen.
”Tapa se, muukalainen!” Weissman huusi ääni väristen, ”ennen kuin se nousee taas!”
Vampyyrinmetsästäjä loikkasi empimättä vampyyrin rintakehälle ja iski vaarnan läpi sydämestä. Ruumista nytkähti kerran ja mureni sitten tuhkaksi, jonka valittava tuuli puhalsi tiehensä.
Sudet olivat vaiti hetken ja kääntyivät sitten katsomaan Weissmania. Hän rypisti kulmiaan ja mietti hetken. Sitten hän viittasi kohti vanhusta ja tokaisi ilmeettömästi: ”tappakaa.”
***
”Kukaan ei enää pääse kaupunkiin tähän aikaan, menkää pois!” vartiomies murahti ja veti puisen luukun kiinni. Nyrkki iskeytyi paksun puuluukun läpi ja tarttui häntä kaulasta.
”Avaa portit”, määrätietoinen ääni kuiskasi ja käsi vapautti hänet raudanlujasta otteestaan. Vartiomies älähti ja ryntäsi kohti kuparista kelloa tehdäkseen hälytyksen. Varjomainen hahmo loikkasi kevyesti paaluvarustuksen yli ja tarttui häntä niskasta.
”Pyyntöni oli kovin yksinkertainen. Typeryydestä joutuu maksamaan”, nämä olivat viimeiset sanat mitä mies kuoli ennen kuolemaansa. Weissman irvisti. Typeryydestä joutuu maksamaan. Sitä pitäisi vielä hioa. Sitten hän käveli avaamaan portteja.
Natisten salpa kohosi ja portit liukuivat apposelleen. ”Syömään, koirat!” hän huikkasi hyväntuulisesti ja jäi seuraamaan karvaisen virran liukumista uinuvaan kaupunkiin.
Pieni esine maassa kiinnitti hänen huomionsa. Hopeinen vasaranmerkki oli pudonnut vartijan kädestä. Weissman tarttui ketjuun varoen koskemasta itse merkkiin. Hän kohotti vasaran silmiensä tasolle ja kuiskasi sille: ”ah, Sigmar, olin tosiaan aikamoinen hölmö luottaessani sinuun. Etpä tainnut auttaa tätäkään miestä. Noh, asiat helpottuvat minun kannaltani!”
Sitten Weissman nauroi makeaa naurua, satapäisten susilaumojen tunkeutuessa pahaa-aavistamattomien ihmisten koteihin, raadellen säälittä naisia, miehiä ja lapsia.
Sivut loppuivat kesken, mistä johtui, että hahmojen syvyys kärsi. Olisin kirjoittanut mieluummin tuoplaten pitemmän. jos on jotain hampaan kolossa, niin antakaa kuulua...
Vorhexen 15. Herramme Sigmarin vuonna 2515
Herrani Sigmar tietää, että mieleni on levoton. Toissapäivänä nappaamamme olento kalvaa mieltäni raivotautisen koiran lailla. Se odottaa minua aina, kun suljen silmäni. Unianikin se riivaa – ja varmasti muidenkin, sillä olen kuullut, kuinka tuskaisesti kumppanini voihkivat huopiensa alla. Outoudessaan otus kuvottaa, mutta samalla kiehtoo minua omalla, sairaalla tavallaan. Mikä se on? Mistä se tuli? Hullun lailla olen kolunnut läpi bestiariumini, muttei mikään sen sivuilla esiintyvistä hirviöistä vastaa vangitsemaamme petoa. Oppaamme Dmitri väittää meidän vanginneen ”Metsän kuninkaan” ja on pelosta sekaisin – taikausko on vahvassa näillä Sigmarin hylkäämillä mailla. Jospa vain olisimme Altdorfissa tai Nulnissa! Olen varma, että vastaus lymyää jossain niiden satojen niteiden joukossa, jotka suuren Keisarimme silmäteräin siimeksessä lepäävät. Ah, mutta nyt on minun riennettävä, sillä herr Untweber kuuluu kutsuvan nimeäni.
Rukoillen vastausta sieluani polttavaan kysymykseen, Ruben Weissman
***
”Weissman, missä pirussa luuraat? Tänne ja heti!”
Otto Untweber suki keltaisia viiksiään ja näpelöi kärsimättömänä ruoskaansa – ei hän sitä oikeasti osannut käyttää, mutta se kuului hänen ammattiinsa eläintarhan ylihankkijana. Ammatti oli tuottoisa, siksipä hän siihen olikin ryhtynyt, vaikka vihasi erämaata. Jos pari hassua viikkoa aarnikotkan tai peikon perässä juoksentelua merkitsi puolta vuotta ylellisyyttä, niin hän kyllä tarttui tilaisuuteen.
Mies oli muutamaa tuumaa keskimittaa pidempi ja melko hoikka ruumiinrakenteeltaan. Hänellä oli hyvin hoidetut, keltaiset hiukset ja pitkät, rinnuksille yltävät viikset, joista hän oli kovin ylpeä. Hän oli pukeutunut muodikkaisiin punavalkoraitaisiin housuihin ja paksuun ketunturkistakkiin. Päässään hänellä oli sulallinen lakki.
Teltan ulkopuolella nopeat askeleet narskuivat pakkasen kovettamalla hangella. Paksu öljykangas työntyi sivuun ja tohtori Weissman astui sisään perässään Dmitri. Nuori akateemikko oli kääriytynyt paksuun villaviittaan ja hänen lasinsa olivat huurussa. Kaikilla oppineilla tuntui olevan lasit. Ne kai kuuluivat ammattiin. Dmitri, outo mustalaismies likaisine partoineen ja yhteen kasvaneine kulmakarvoineen, oli ehkä inhottavin otus koko leirissä. Untweber ei yrittänyt edes salata kuvottuneisuuttaan.
”Weissman, oletko jo selvittänyt otuksen rodun?”
”En, herr Untweber, pelkäänpä, ettei bestiariumini tunne sitä!”
”Hyvä! Se on siis harvinainen!” Untweber miltei kuuli jo kullan kilahtelevan kukkaroonsa. Sitten hän viittasi eläintenhoitajalle: ”Bauer, paljasta häkki!”
Apumiehet kiiruhtivat sulkemaan auki liehuvat teltan ovet ja se vähäinen valo, minkä kalpea aurinko oli tarjonnut, katosi, jättäen heidät pimeään. Joku sytytti lyhdyn ja ojensi sen Untweberille. Jännittyneinä kaikki odottivat, kun Bauer irrotti nurkassa piilleen, suuren häkin päällä levännyttä kangasta. Tavallisesti lämmin ja kotoisa lyhdyn valo vääristi nyt varjoja hirviöiksi seinille ja sai teltassa olijoiden kasvot korostumaan irvokkaasti.
Sitten Bauer kiskaisi kankaan häkin päältä ja vaistomaisesti kaikki vetäytyivät taemmas. Lyhdyn himmeässä valossa näkyi suuri ja lihaksikas hahmo. Kaksi kylmää silmää kiilui kaltereiden takana, tutkaillen laskelmoiden ympäristöään.
”Onko se vieläkään syönyt mitään?” Untweber kysyi, pirstoen hiljaisuuden.
”Ei, herr Untweber, ei se ole”, Bauer sanoi levittäen käsiään, ”ei kai ole tottunut syömään haaskoja. Tai ehkä se on kasvissyöjä.”
”Kasvissyöjä, Bauer?” Untweber sanoi halveksuva hymy kasvoillaan, ”katso sen hampaita! Tuollaiset kulmahampaat eivät kuulu kasvissyöjille!”
”Anteeksi, jos keskeytän, herr Untweber, mutta eteläisillä mailla asuu tutorieni mukaan apinoita, jotka syövät yksinomaan hedelmiä, mutta silti niillä on terävät kulmahampaat”, tohtori Weissman keskeytti, ”Ja karhutkin, nehän syövät marjoja ja viljaa!”
”Jos kaipaan mielipidettäsi, kysyn sitä”, Untwber sanoi, luoden hyytävän katseen nuoreen akateemikkoon. Sitten hän astui otuksen eteen ja tuijotti sitä silmiin. Olento vastasi rävähtämättä. ”Kuulehan, hirviö, minä pidän huolen, että sinä pysyt hengissä Altdorfiin asti. Joten alahan syömään!” sanojensa vahvistukseksi Untweber heilautti kömpelösti ruoskaa, joka läiskähti suoraan olennon kasvoihin. Sekunnin murto-osan ajan huoneessa olijat näkivät raivoisan irveen välähtävän läpi olennon naaman, mutta sitten se hillitsi itsensä, ja työntyi valokeilaan.
Se muistutti etäisesti lihaksikasta ihmistä, mutta sen iho oli kelmeän harmaa, kuin tuoreen ruumiin. Sen suusta työntyi pari keltaisia torahampaita ja pitkät, mustat raatelukynnet koristivat sen jalkoja ja käsiä. Päässä ja leuan alla oli muutama yksinäinen karvatuppo, mutta muuten otus oli kokonaan karvaton. Hirviö katsoi huoneessa olijoita, kuin painaen heidän kasvonsa mieleensä ja sitten se hymyili.
”Bauer, peitä tuo inhotus!”
”Heti, herr Untweber!”
***
Viimeisetkin laihan rusakon rasvoista valuivat kituliaaseen nuotioon saaden sen rätisemään hetkeksi. Ilmassa leijui palaneen rasvan hento käry, kunnes navakka pohjoistuuli vei sen mennessään.
Tuuli tarrasi nuotion ääressä istuneen miehen viittaan ja kiskaisi sitä niin, että jäinen viima pääsi surutta puhaltamaan miehen villakankaisen takin läpi. Harmaantunut vanhus ei välittänyt, vaan jatkoi ilmeettömästi työtään. Tottuneesti ahavoituneet kädet vuolivat orapihlajaista oksaa, muokaten sitä yhtä tarkoitusta varten – tarkoitusta, joka miehen oli erämaahan ajanut. Vihamielinen tuuli puhalsi nuotion sammuksiin, mutta edelleenkään ei vanhus välittänyt. Suurten kuusien alla, talvisen auringon luodessa viimesäteillään kalpean valojuovan horisonttiin, hän jatkoi ilmeettömästi työtään.
***
Vorhexen 16. Herramme Sigmarin vuonna 2515
Tänään sai aamuinen aurinko valjeta todistaakseen öistä kauhunäytelmää. Yöllä peto pakeni! Se surmasi telttaansa vartijoineen miehen ja raahasi tämän mukanaan. Vain metsään johtavat, veriset jäljet olivat jäljellä öisestä veriteosta. Herr Untweber aikoo varustaa noutopartion hakemaan petoa takaisin. Lisäksi meidän täytyy löytää petturi joukossamme, sillä joku oli avannut pedon häkin – avain herr Bauerin pöydältä oli viety. Pelko ja kauhu täyttää mieleni ja uneni muuttuvat yhä sekavammiksi. Pelkään henkeni ja mieleni terveyden vuoksi. Mitä minä, oppinut tohtori, teen keskellä metsää? Miksi jätin turvallisen työhuoneeni? Katumus tulee jälkikäteen, sanotaan ja tottahan se on. Herramme Sigmar laskekoon kätensä sieluillemme ja meitä varjelkoon!
Herransa palvelija, Ruben Weissman
***
Otto Untweber puraisi turhautuneena paistettua teeren koipea. Kuka helvetissä oli tuhonnut hänen unelmansa kultakasasta? Peto oli pakko noutaa takaisin! Ja kolminkertaiset vartiot häkille - ehdottomasti.
Hän nakkasi kalutun koiven lattialle ja työnsi aamiaistarjottimen sivuun.
”Bauer, haluan sinun keräävän kolme parasta eränkävijääsi”, hän sanoi ja kääntyi nurkassa odottaneen miehen puoleen.
”Kyllä, herr Untweber, aivan kuten tahdotte.”
”Sitten saatte ottaa sen inhottavan Dmitrin mukaanne”, Untweberin kasvot vääntyivät hetkeksi irveeseen hänen ajatellessaan mustalaista, ”ja Weissmanin myös. Saa nähdä, maksanko sille tyhjäntoimittajalle turhaan. Niin ja sitten tietysti minä tulen mukaan.”
”Tekö?” Bauer äimisteli.
”Aivan, haluan testata ostamani Hochinmaan metsästyskiväärin tehoa. Mutta nyt, mene ja palaa, kun olet valinnut parhaat miehesi.”
Vieläkin tyrmistyneenä Bauer kumarsi kankeasti ja kiiruhti ulos teltasta. Untweber veti esiin silkkisen nenäliinan ja pyyhki suupielensä.
***
”Mitäs täällä tapahtuu? Jonkinlainen kisa?” Ruben Weissman kysyi, astuen kädet puuskassa seisoskelevan Bauerin vierelle.
”Kisahan se. Kolme parasta pääsee meidän mukaamme hirviötä metsästämään.”
”Oletko ihan varma, että kädenvääntö on paras mahdollinen tapa valita osananottajat?” Ruben aloitti skeptisesti ja sitten kauhistuneena huudahti: ”sanoitko meidän mukaamme?”
”Sanoin. Untweber haluaa sinut mukaan. Äläkä huoli, se tekee vain hyvää sinunlaisellesi kaupunkilaistomppelille!”
Tohtori Weissman yritti vastata väitteeseen, mutta kova melu leirin keskelle pystytetyn pöydän luota peitti alleen hänen äänensä. Roteva, parraton kääpiö, jonka tulenpunaiset hiukset oli palmikoitu pieniksi leteiksi, oli voittamassa ihmismiestä, jolla oli sepän ruumiinrakenne. Ajurit ja apumiehet huutelivat närkästyneenä kääpiölle ja kannustivat ihmistä. Keskittynyt ilme kasvoillaan kääpiö pamautti molempien yhteen puristuneet nyrkit pöytään. Yleisö buuasi ja pui nyrkkiä. Kääpiö kääntyi kohtaamaan vihaisen joukon, mutta ennen kuin kytevä mellakka puhkesi, Bauer kiiruhti paikalle.
”Kuules kaveri, täällä ei kaivata häiriköitä!” Bauer ärähti kääpiölle.
”Kaveri?” kääpiö kivahti yllättävän korkealla äänellä. Hänhän onkin nainen! Weissman tajusi. Kääpiö jatkoi: ”Nimeni on Brunhilde Groinisdottir, enkä ole kaverisi. Sitä paitsi, minä voitin rehdisti, miehesi eivät vain tunnu hyväksyvän naisen voittoa!”
Yleisö murisi jälleen ja Weissman epäili tilanteen räjähtävän käsille, mikäli Bauer ei nopeasti tekisi jotain.
”No niin, miehet! Oletteko vieläkin pikkupoikia, häh? Brunhilde tässä osoittautui teitä paremmaksi ja siksipä pääsee mukaan noutopartioon ja saa siitä palkkion!”
Miehet nurisivat, mutta hajaantuivat kuitenkin askareilleen, lukuun ottamatta kahta omien sarjojensa voittajaa.
”Illan koitteessa Untweberin teltalla. Ottakaa mukaanne makuualustat, aseet ja soihdut”, Bauer sanoi ja poistui mutiseva Weissman kannoillaan.
***
Vorhexen 17. Herramme Sigmarin vuonna 2515
Tämän maan kylmyys hyytää luitani! Pakkanen ja lumi tunkeutuvat vuoteeseeni, vaikka kuinka lähelle ryömin leirinuotiotamme. Musteeni jäätyisi, ellen säilyttäisi sitä taskussani. Edelleen kauhu-unet minua riivaavat, mutta nyt niiden luonne on muuttunut. En osaa sitä sanoin kuvailla, mutta Herramme Sigmar tietää minun pelkäävän kuollakseni. Lisäksi oudot tuntemukset vaivaamat minua. Jano! Kirottu jano! Se ei suostu hellittämään. Olen kai sairas. Herr Untweber määräsi minut mukaansa noutamaan petoa. Mukaamme läksi kääpiö Brunhilde Groinisdottir, herr Bauer, herr Kreuz - hän on metsämies ja omistaa haukan, herr Hendersson – palkkasoturi sekä luonnollisesti herr Untweber itse. Dmitri kertoi meille pakanallisia kauhutarinoita ”Metsän kuninkaasta” ja kieltäytyi lähtemästä mukaan. Herr Untweber käski herr Henderssonin tappaa mustalainen petoksesta. Nyt ainakin tiedämme, että petturi keskuudessamme on surmattu.
Rukoillen pelastusta Ruben Weissman
***
”Äkkiä! Tulkaa katsomaan!”
Huudon kuullessaan Weissman napsautti päiväkirjansa kiinni, tunki sulkakynän ja mustepullon taskuunsa ja kömpi ylös. Hän liittyi muiden, raskaiden nietosten läpi jo kiiruhtavien noutopartiolaisten seuraan. Työnnellen lumisia kuusenoksia syrjään ja kompastellen lumen peittämiin kantoihin ja juuriin he saapuivat tallatulle aukiolle. Aukion keskellä oli kasa verisiä luita. Silitellen haukkaa olallaan, Kreuz tuijotti mietteliäästi aukion peittäviä tassunjälkiä.
”Mikä ne on tehnyt, Kreuz, karhuko?” Untweber kysyi katsellen suuria tassunpainalluksia.
”Ei, karhut eivät elä laumoissa ja näitä olentoja oli ainakin kymmenen. Sitä paitsi, karhun tassuista jää erilainen jälki”, mustapartainen metsämies sanoi ja kohotti katseensa Untweberiin, ”nämä, herr Untweber, ovat sudenjälkiä.”
Hiljaisuus laskeutui ja kaikki tuijottivat suuria jälkiä lumessa. Weissman teki nopeasti vasaranmerkin. Sitten Untweber läpsäytti kätensä yhteen ja naurahti: ”jos joku hassu hukka tulee nuuskimaan, tarkoittaa se vain uutta turkismuhvia minulle! Hop, hop! Ei se peto itseään vangitse!”
Untweber lähti vihellellen talsimaan lumessa, mutta hänen iloisuutensa ei tarttunut muihin, sen sijaan hiipivä pelko ja epäilys kylmäsivät heidän sydämiään. Oliko yritys tosiaan muutaman ylimääräisen kolikon arvoinen?
***
Pakkasen kovettama hanki narskui ja rusahteli vanhuksen jalkojen alla. Käyttäen pitkävartista kirvestään tukena hän matkasi kohti metsän sydäntä, Metsän kuninkaan valtakuntaa. Pimeä tuli varhain pohjoisessa, mutta hän ei varjoista piitannut. Tyhmä pelkää pimeää, viisas niitä jotka siitä hyötyvät.
Jokin vilahti metsässä. Kokematon olisi uskonut mielikuvituksensa temppuilleen, tai tuulen heilutelleen oksia, mutta vanhus oli joutunut tämänkaltaisten paikkojen kanssa tekemisiin aivan liian usein. Siksipä hän pysähtyi, otti tukevan asennon ja kohotti kirveensä. Hiljaista, niin hiljaista, että mies kuuli oman hengityksensä.
Sitten selkäpiitä karmiva ulvonta kaikui läpi metsän. Toinen ulvaisu kauempaa vastasi siihen. Sitten kolmas ja neljäs. Koko metsä raikui satojen susien huudoista. Tulkoot vain, olen valmis! hän ajatteli. Sitten sudet tulivat näkyviin.
Luonnottomia, punaisia silmiä kiilui puiden välistä. Helvetilliset pedot, jotka itsepäisesti yhä metsästivät, uhmaten kuolemaa, joka ne useasti oli kohdannut, lähestyivät äristen, hampaat ja mädäntyvät ikenet paljastettuina. Niiden turkki oli mustaa ja takkuista sotkua ja sieltä täältä näkyi luita tai sisäelimiä. Vaikka vanhuksen sydän oli monen kauhun karaisema, sai epäpyhä näky yhä jäiset väreet kulkemaan hänen lävitseen.
Suuri, kuivuneen hurmeen peittämä naarassusi – varmaankin toinen alfajohtajista – loikkasi eteenpäin kita ammollaan. Vanhus upotti kirveensä päässä olevan piikin loikkaavan suden leukaan ja käyttäen hyväksi valtaisan pedon liikevoimaa, heilautti tämän selälleen taaksensa. Sitten kiepsahti ja iski kirveensä terällä sutta otsaan. Rusahtaen kallo halkesi ja kelmeänväristä hyytelöä valui ulos. Johtajansa kuolema sai sudet varuilleen, muttei sammuttanut niiden verenhimoa.
Kaksi kapista otusta keräsi tarpeeksi rohkeutta hyökätäkseen ja ampaisi häntä kohti. Hän hyppäsi sivuun ja pyöräytti samalla kirvestään, halkaisten ohi loikkaavan suden vatsan. Mädät sisukset valahtivat ulos hangelle, mutta tämä ei sutta lannistanut. Visvan peittämää kirvestään pidellen hän perääntyi susikaksikon lähestyessä äristen.
Hän ponkaisi eteenpäin heilauttaen kirvestään. Vasemman suden leukajänteet ja lihakset katkesivat ja tämän alaleuka jäi roikkumaan vain toisen puolen varasta. Toinen susi väisti kirveen ja käytti tilaisuutta hyväkseen sukeltaen alakautta hänen kimppuunsa. Peto louskutti leukojaan ja upotti hampaansa hänen kurkkuunsa. Ellei hän olisi osannut varautua ja teetättänyt metallista kaulasuojusta, olisi hän kokenut nopean ja verisen kuoleman.
Mutta nyt hän oli selällään hangessa satapaunainen hukka päällään. Sudet kerääntyivät vauhdilla puolustuskyvyttömän miehen kimppuun. Vain niiden keskeinen kinastelu parhaista paloista esti niitä repimästä vanhusta kappaleiksi. Äristen vanhus yritti kömpiä pystyyn takkuisten petojen kieriessä hampaat toistensa kurkuilla hänen päällään.
Äkkiä kaukaisuudesta kuului pitkä, hyytävä huuto. Kaikki sudet kohottivat päänsä ja tuijottivat äänen suuntaan. Sitten ääni kuului jälleen ja pedot ponkaisivat ravaamaan sitä kohden yhtenäisenä, harmaana mattona.
Huohottaen vanhus kohottautui nousemaan. Lämmintä verta valui puremajäljistä hänen iholleen. Kompastellen hän nouti kirveensä ja alkoi taivaalta seuraten susien jälkiä.
***
Weissman kompuroi istualleen. Etäinen muistikuva koetusta painajaisesta haihtui epäpyhän rääkäisyn kaikuessa talvisessa metsässä.
”Valaya kirotkoon ne haltioita nuolevat wattockit!” Brunhilde kirosi, koluten tyhjiä säkkejä, ”karanneet, ne petturit, ja vieneet varusteet mukanaan! Jättivät meille sentään aseemme…”
”Mitä tarkoitat? Ketkä karanneet?” Untweber huudahti tähyillen ympärilleen, ”Hendersson! Kreuz! Bauer! Tulkaa tänne!”
”Poissa he ovat! Säikähtivät niitten hurttien jälkiä – pelkurit!”
”Eli olen keskellä metsää, jossa riehuu hirviö ja jättiläissusia, turvanani vain nainen ja kirjatoukka?” Untweber kiljaisi kauhistuneena. Brunhilde mulkaisi häntä vihaisesti.
”Meidän on parasta yrittää takaisin leiriin mahdollisimman nopeasti!” kääpiönainen sanoi ja lähti marssimaan takaisin heidän jälkiään.
”Sinäkö nyt muka olet johdossa?” Untweber kivahti, ryhdistäytyen täyteen mittaansa.
”Ole vaan johtaja, jos tykkäät, mutta minä ainakin lähden takaisin!”
”Ei, teet kuten käsken! Me jäämme!”
Brunhilde nauroi ja katosi metsään. Weissman kiiruhti kompastellen hänen peräänsä. Untweber seisoi hetken aukiolla, mutta lähti sitten liikkeelle mutisten vihaisesti.
He taivalsivat pimeyden keskellä, oppaanaan Brunhilden sysipimeissä kaivoksissa kouliintunut hämärännäkö. Taivas oli kirkas ja täynnä tähtiä. Pohjoisessa ne tuntuivat muodostavan taivaalle pahansuopia kuvioita, kuin merkkinä Jättömaiden läheisyydestä. Morrsliebkin tuntui täällä isommalta kuin etelässä. Pakkanen oli näinä aamuyön hetkinä purevimmillaan ja kolmikko kietoi jatkuvasti viittojaan tiukemmalle ja hankasi käsiään yhteen, toivoen etteivät sormet paleltuisi pahasti.
Ikuisuudelta tuntuneen tarpomisen jälkeen Brunhilde pysähtyi. Hämärässä hapuillut Untweber törmäsi tähän ja kivahti: ”mitä nyt? Miksi pysähdyit?”
Brunhilde ei sanonut mitään vaan kumartui poimimaan jotain tummasta pinosta hangella. Tulukset löivät kipinää ja soihtu syttyi. Sekä Weissmanin, että Untweberin leuat loksahtivat soihdun valaistessa hahmot hangella: verisiä luita ja sisuksia oli levitelty hangelle. Tutut kasvot irvistivät mässäilyn tuoksinassa irronneilta päiltä; Bauer, Kreuz ja Hendersson olivat ilmeisesti kohdanneet susia – paljon susia – jäljistä päätellen.
Weissman oksensi ja Untweber kalpeni miltei harmaaksi.
Kiireellä he ohittivat groteskin maiseman ja jatkoivat kohti leiriä niin nopeasti, kuin pystyivät.
***
Vorhexen 18. Herramme Sigmarin vuonna 2515
Tänä aamuna ei aurinko noussut. Taivaalla näkyy vain kaukaista kajoa, kuin itse tämän paikan luontokin olisi meitä vastaan! Bauer, Kreuz ja Hendersson ovat kuolleet. Meillä ei ole ruokaa, eikä suojaa. Ainoa toivomme on ehtiä leiriin, ennen kuin jäädymme kuoliaaksi! Oi herra Sigmar! Miksi olet hyljännyt meidät? Kauhu ja epäilys valtaa mieleni! Kyseenalaistan kaiken mihin joskus uskoin! Olen epätoivoinen, väsynyt ja janoissani! Olen niin janoissani! Vaikka kahmaisen suuhuni lunta, ei se suostu valumaan alas kurkustani! Mikä minun on? Mikä minun on…
Ruben Weissman
***
Weissman kääri muistikirjansa nahkaiseen pussiin ja hautasi sen hankeen. Jos hän kuolisi, olisi sentään mahdollista, että joku saisi selville heidän kohtalonsa. Hämärä kajastus horisontissa oli jo himmenemässä, joten he jatkoivat taivallustaan. He halusivat takaisin leiriin ennen pimeää. Ja susia.
Väsymys ja rasitus painoivat kaikkia, mutta vain jatkuvasti valittava Untweber sekä eteenpäin hoiperteleva Weissman näyttivät sen.
Metsä tuntui jatkuvan loputtomiin ja uupumus ja hanki vain hidastivat heitä entisestään. Weissman ei lopulta enää edes ajatellut mitään. Paitsi janoa. Kalvavaa, niin mieltä, kuin ruumistakin näivertävää janoa.
***
Untweber tuijotti raadeltuja ruumiita ja revittyjä telttoja kauhuissaan. Susien jäljet risteilivät siellä täällä ja lumi oli veren punaama.
Hän otti muutaman askeleen eteenpäin, yhä tuijottaen kaluttuja luurankoja. Luurankojen määrä nousi mitä lähemmäs leirin keskustaa hän käveli. Leiriläiset olivat siis puolustautuneet siellä olevalla kukkulalla. Taktiikka oli ollut hyvä, mutta miehet olivat olleet huonosti aseistautuneita ja valmistautuneita. Lisäksi ylivoima oli ollut murskaava. Milloin hän oli alkanut ajatella näin strategisesti? Kylmästi? Hänen rahansa, leirinsä ja todennäköisesti ainut toivonsa pelastuksesta oli tuhoutunut leirin mukana. Silti hän vain mietti taistelun kulkua. Hän oli shokissa, niin sen täytyi olla.
Hitaasti tilanteen koko kauheus saavutti hänen tajuntansa ja hän lysähti maahan nyyhkyttäen itsensä ja omaisuutensa perään.
Hänen takanaan Weissman seisoi avuttomana ja Brunhilde potki turhautuneena lunta. Sitten kuului yksinäinen valittava ulvonta. Kapinen, musta hukka räsyisten telttojen lomassa lopetti ulvontansa ja kääntyi tuijottamaan heihin ivallisella, miltei älykkäällä katseella, kuin se olisi sanonut: ”kutsuin juuri kolmesataa verenhimoista petoa paikalle. Ymmärrätte kai olevanne nilkkojanne myötä hevonpaskassa?”
Sitten sudet saapuivat. Tulisia silmiä tuijotti varjoista petojen hitaasti lähestyessä. Ne tuntuivat nauttivan tilanteesta – joukko epätoivoisia kaksijalkaisia, vastassaan monisatapäinen susilauma. Jos Weissman ei olisi tiennyt, että eläimet eivät osaa nauraa, hän olisi voinut vaikka vannoa susien hihittelevän ilkeämielisesti keskenään.
Äkkiä sudet nuuhkivat ilmaa ja loikkivat tiehensä säikähtäneenoloisina. Ne kerääntyivät aukion laidalle pitkiin riveihin – kuin hoviväki keisarin astuessa saliin. Ja jonkinlainen kieroutunut kuninkaallinen astuikin esiin. Peto raahusti ylpeästi susien rivistöjen ohi kasvoillaan hymy.
”Tervetuloa, oi matkalaiset”, hirviö rahisi, ”Näen, että olette sekä väsyneitä, että nälissänne. Niin olen minäkin ja minun hovini. Toverinne olivat kovin… maittavia… mutta pelkäänpä, etteivät he aivan riittäneet tyydyttämään nälkäämme.”
Brunhilde ryntäsi huutaen eteenpäin kirvestään heiluttaen. Sudet jännittyivät loikkaamaan, mutta pikaisella eleellä Metsän kuningas hillitsi ne. Kääpiönainen heilautti iskien kirveellään voimakkaan rystylyönnin. Ketterästi kuin kissa peto loikkasi väistäen kirveen. Samalla se kieräytti itsensä Brunhilden taa. Kääpiö ehti kääntyä kasvotusten pedon kanssa, yllättynyt ilme naamallaan, juuri parahiksi, tullakseen pitkien kynsien lävistämäksi. Kääpiö haukkoi hetken henkeä ja romahti sitten maahan.
Untweber kirkui kauhusta pedon lähestyessä, mutta Weissman vain tuijotti, osoittaen ennemminkin ihailua, kuin pelkoa. Ihailua? Hän ajatteli säpsähtäen. Miksi ihailen tuota… hirviötä? Kuin olisin jotenkin kiintynyt siihen. Mikä minun on? Sigmar, mikset vastaa? Sigmar? Sigmar…
Peto tarttui Untweberiä kurkusta ja kuiskasi haudan takaisella äänellä: ”kohtelit minua, kuin eläintä, nyt onkin siis minun vuoroni. Palvelijasi surmatkoon sinut. Ruben, tule, mestarisi kutsuu.”
”Kyllä, majesteetti!” Weissman vastasi konemaisesti. Sitten hän ravisteli päätään. ”Kuka sinä olet? Miksi olisit mestarini? Miksi kutsuin sinua majesteetiksi?”
”Ruben-parka”, olento rahisi, ”muutoksesi on varmaan aiheuttanut pientä muistinmenetystä. Etkö muista sitä iltaa? Et saanut nukutuksi, joten tulit tapaamaan minua. Teimme sopimuksen: sinä vapautat minut ja saat vastalahjaksi Verisuudelman.”
”Olinko se minä, joka sinut vapautti? Dmitri kuoli siis turhaan? Sanoitko Verisuudelman? O-olet siis… vampyyri – minä olen vampyyri!”
”Kyllä, Ruben, olet nyt vampyyri, etkö ole havainnut janoa?”
”Se on siis verenjanoa?”
Keskustelu keskeytyi, kun korkeasta kuusesta loikkasi hahmo. Vaarna ja Sigmarin pyhä vasara valmiina vampyyrinmetsästäjä laskeutui Metsän kuninkaan niskaan. Vampyyrikuningas rusensi hetkisessä Untweberin kallon, kuin se olisi ollut kananmuna, ja keskittyi niskassaan roikkuvaan mieheen, joka yritti epätoivoisesti työntää vaarnaa pedon sydämeen.
Mahtava olento kompuroi taaksepäin hakien tasapainoa. Sudet empivät odottaen mestarinsa käskyä tulla apuun. Sitten vampyyri sai napattua miehen niskasta ja kohotti rimpuilevan vanhuksen korkealle ilmaan. Hymyillen vampyyri valmistautui surmaamaan myös tyhjästä loikanneen vampyyrinmetsästäjän. Kunnes laukaus kajahti ilmoille. Vampyyri kääntyi katsomaan Untweberin kivääriä pitelevää Weissmania aivonesteiden valuessa reiästä sen otsassa. Sen huulet yrittivät muodostaa jotain sanaa, mutta ennen kuin mitään tuli ulos, se hoiperteli pari askelta taaksepäin ja kaatui selälleen hankeen.
”Tapa se, muukalainen!” Weissman huusi ääni väristen, ”ennen kuin se nousee taas!”
Vampyyrinmetsästäjä loikkasi empimättä vampyyrin rintakehälle ja iski vaarnan läpi sydämestä. Ruumista nytkähti kerran ja mureni sitten tuhkaksi, jonka valittava tuuli puhalsi tiehensä.
Sudet olivat vaiti hetken ja kääntyivät sitten katsomaan Weissmania. Hän rypisti kulmiaan ja mietti hetken. Sitten hän viittasi kohti vanhusta ja tokaisi ilmeettömästi: ”tappakaa.”
***
”Kukaan ei enää pääse kaupunkiin tähän aikaan, menkää pois!” vartiomies murahti ja veti puisen luukun kiinni. Nyrkki iskeytyi paksun puuluukun läpi ja tarttui häntä kaulasta.
”Avaa portit”, määrätietoinen ääni kuiskasi ja käsi vapautti hänet raudanlujasta otteestaan. Vartiomies älähti ja ryntäsi kohti kuparista kelloa tehdäkseen hälytyksen. Varjomainen hahmo loikkasi kevyesti paaluvarustuksen yli ja tarttui häntä niskasta.
”Pyyntöni oli kovin yksinkertainen. Typeryydestä joutuu maksamaan”, nämä olivat viimeiset sanat mitä mies kuoli ennen kuolemaansa. Weissman irvisti. Typeryydestä joutuu maksamaan. Sitä pitäisi vielä hioa. Sitten hän käveli avaamaan portteja.
Natisten salpa kohosi ja portit liukuivat apposelleen. ”Syömään, koirat!” hän huikkasi hyväntuulisesti ja jäi seuraamaan karvaisen virran liukumista uinuvaan kaupunkiin.
Pieni esine maassa kiinnitti hänen huomionsa. Hopeinen vasaranmerkki oli pudonnut vartijan kädestä. Weissman tarttui ketjuun varoen koskemasta itse merkkiin. Hän kohotti vasaran silmiensä tasolle ja kuiskasi sille: ”ah, Sigmar, olin tosiaan aikamoinen hölmö luottaessani sinuun. Etpä tainnut auttaa tätäkään miestä. Noh, asiat helpottuvat minun kannaltani!”
Sitten Weissman nauroi makeaa naurua, satapäisten susilaumojen tunkeutuessa pahaa-aavistamattomien ihmisten koteihin, raadellen säälittä naisia, miehiä ja lapsia.
Sivut loppuivat kesken, mistä johtui, että hahmojen syvyys kärsi. Olisin kirjoittanut mieluummin tuoplaten pitemmän. jos on jotain hampaan kolossa, niin antakaa kuulua...
