Tarinakisa 2006: Revennyt mieli (40K)
Lähetetty: Ti 21.02.2006 14:46
Noniin, on tämäkin urakka ohi. Monia mielenkiintoisia hetkiä tuli tämän tarinan kanssa koettua, ja ensimmäisiä lauseita kirjoittaessa mieleen juolahtanut tarina muotoutui täysin uusiin uomiinsa stoorin edetessä. Sain teoksen valmiiksi jo monta monituista viikkoa ennen kisaa, myöhästetyn deadlinen takia jopa kuukauden aikaisessa. Siinäpä sitten oli aikaa hioa ja hioa tarinaa, kunnes sitten viimeisinä päivinä sen lähetin. Alku ja loppu onnistuivat mielestäni varsin hyvin, mutta keskikohta (varsinkin tapahtumat leirissä) jättivät minut jotenkin kylmäksi. Inspis ei vain riittänyt sen kirjoittamiseen kunnolla, ja siitä tuli vain tylsä väkivaltakohtaus, jonka yli yritin päästä kirjoittamalla sen mahdollisimman nopeasti pois.
Voisin sanoa, että olen hiukan pettynyt sijoitukseeni. Kuten kisaketjussa mainitsin, oli tavoitteenani saada edes yksi ääni ja mielellään yli puolenvälin, mutta koska mukana oli näin vähän kilpailijoita ja noin rutkasti äänestäjiä, ei yhden pisteen saaminen oikein tuntunut olevan kovin suuri suoritus. Äänestyksen alussa elättelin toivoa kärkisijoista, sillä jo ensimmäisten äänestäjien jälkeen olin saanut peräti 4 pistettä ja yhden ykkösrankkauksen. Siihen se kuitenkin jäi, enkä saanut enää ääniä lukuunottamatta yhtä (sääli?)pistettä viimeisimmältä äänestäjältä. Sijoitus jäi kymmennenneksi kolmestatoista kilpailijasta. Mutta sainpahan yhden ykkössijan (Karulta) sekä kaksi (sääli?)pistettä kahdelta hyvin arvostetulta kirjoittajalta (huussilta ja Runelta). Ja pääsinhän pampun kanssa tasoihin \,,/, mutta se rontti sai ylemmän sijan. Noh, ensi vuonna aina paremmin.
Feeno kuittaa ja päästää teidän nauttimaan (tai vaihtoehtoisesti kärsimään) tarinastani. \o>
---------------------------------
Aurinko loi viimeisiä säteitään oranssihehkuisten pilvien takaa pieneen laaksoon, jonka pohjalla pitkät ruohonkorret heiluivat vienossa iltatuulessa. Heinien seassa kasvoi valtoimenaan keltaisia narsisseja ja valkoisia päivänkakkaroita, jotka loistivat kilvan auringon kanssa pirteissä väreissään ennen sulkeutumistaan yön pimeyden ajaksi. Kukkien seassa lenteli sisäisen kellonsa hukannut mehiläinen, joka tiristi kukista viimeisetkin medet vielä kun oli mahdollista. Tuuli pörrötti mustaraitaisen hyönteisen karvat muuttaen sen ilmassa leijailevaksi palloksi, ja tuulessa liitelevät ruskeasävyiset lehdet paljastivat syksyn saapumisen tähän kauniiseen ja rauhalliseen maailmaan.
Korkealla taivaalla, korkeammalla kuin minne silmä kantoi, lensi musta lintu rauhassa kaikelta muulta maailmalta. Ilma suhisi sen siipien alla sen liitäessä hienoissa kaarissa kohti päämääräänsä. Se loi kirkkaanruskeiden silmiensä katseen kohti jo häviävää aurinkoa kuin jättäen jäähyväiset kuolevalle viholliselleen. Se näytti suorastaan nauttivan ilmalennostaan. Ja niin se itse asiassa tekikin.
Siitä on kauan, kun hän viimeksi pääsi lentämään. Hänen mestarinsa oli pitänyt häntä viikon päivät sisätiloissa rangaistukseksi hänen viimekertaisesta epäonnistumisestaan. Hän vihasi mestariaan, mutta silti jostain syystä hän ei voinut karata. Mestarissa oli jotain, jota hän ei voinut vastustaa. Ehkä hänen äänensä? Se oli pehmeämpi kuin suden turkki ja kauniimpi kuin kaikki tämän laakson kukat yhteensä. Sitä ei kertakaikkiaan voinut vastustaa ja jokainen pienikin pyyntö tältä ääneltä oli pakko toteuttaa.
Korpin tarkat silmät näkivät maassa vipeltävän myyrän ja eläimelliset vaistot meinasivat ottaa vallan. Ei. Hänellä oli tehtävä, joka piti suorittaa nopeasti. Mestarin mieltä ei saanut pahoittaa.
Lintu saapui laakson päähän ja kukkulajonojen takana aukesi lakeus, joka jatkui silmänkantamattomiin. Hän tarkkaili alavaa maastoa kuin etsien jotain. Maankamara oli tasainen kuin meri. Missään ei näkynyt yhtään puuta taikka kukkulaa ja horisontti siinsi kaukana edessäpäin. Maaperä oli muuttunut melko karuksi ja kasvoi harvaa arokasvillisuutta. Tällaisessa maastossa näki hyvin pitkälle, ja korpin tarkoilla silmillä pystyi jo erottamaan jotain monien kilometrien päästä.
Hän jatkoi matkaansa kohti tuota outoa näkyä päin. Kuin kasvillisuus olisi yhtäkkiä muuttunut tietyssä rajassa erilaiseksi. Harva, kellertävä aroheinikko loppui kuin seinään ja sitä jatkoi oudon tummanvihreä ja tiheä alue, kuin sademetsä. Metsästä pilkotti isoja, harmaanruskeita järkäleitä. Kenties kallioita.
Lähemmäksi saapuessaan lintu huomasi, että metsä liikkui ja kalliot olivatkin suuria sotakoneita. Jättimäinen armeija vihreitä olentoja liikkui vakaasti kohti etelää, eikä lauman loppua näkynyt missään. Vihertävä meri jatkui horistonttiin asti ja puoli tusinaa romusta rakennettua jättiä tallusti armeijan keskellä liiskaten jokaisella askeleellaan kourallisen vihreitä olentoja. Kukaan ei tuntunut tästä välittävän, ja tarkemmin katsoessaan lintu huomasi joka puolella olentojen keskellä olevan pieniä kahakoita, joissa kuoli jatkuvasti sotureita.
Tästä täytyy kertoa mestarille, lintu ajatteli. Hän nousi korkealle pilvien tasolle ja suuntavaistonsa avulla kääntyi suuntaan, josta oli tullut. Kauhukseen hän huomasi lauman kulkevan täysin samaa tietä.
**
Dan tähyili horisonttiin toinen käsi kasvojensa edessä suojatakseen silmiään laskevan auringon viimeisiltä säteiltä. Hänen viittansa lepatti villisti tuulessa, joka oli hyvin voimakas noin korkealla. Dan seisoi jykevällä kallionkielekkeellä, jonka pohjalla siinsi syvä laakso. Tippuminen olisi taannut varman kuoleman, mutta kalliolla seisovalla ihmisellä näytti olevan lähes epäinhimillinen tasapaino.
Taivaalla ei näkynyt mitään pilviä ja aurinkoa lukuunottamatta. Kirottu lintu. Taas se oli myöhässä. Miksi hänen oli pitänyt valita juuri tuollainen laiskamato ja epäonnistuja avustajakseen? Sen voisi vaihtaa luotettavaan ja vahvaan kotkaan, mutta hyvät linnut olivat kiven alla tällä keisarinhylkäämällä planeetalla. Mitä senkin kanssa tekisi?
”Teurasta se, silvo se, syö se!” Dan kuuli yhtäkkiä jostain. Hän vilkuili ympärilleen mutta ei nähnyt ketään. Ääntä seurasi hiljainen, julma nauru ja Dan tajusi kuulevansa sen päästään. Ääni jatkoi kehotuksiaan ja houkutuksiaan, mutta hän jätti ne huomioimatta. Olihan hän kuullut ääniä päänsä sisällä koko elämänsä, sillä hän oli ollut syntymästään lähtien hyvin voimakas psyykikko. Monien mielestä psyykikoksi syntyminen oli lahja, sillä he olivat nähneet millaisia voimia nämä omaavat. He eivät kuitenkaan tienneet mitään asian todellisesta puolesta. Painajaisista, näyistä, äänistä ja muista kauheuksista, joita joutui kestämään päivästä toiseen.
Dan oli tosin huolestunut näistä äänistä. Vaikka ne olivat täysin normaaleita, oli hän alkanut kuulla niitä yhä useammin ja voimakkaampina. Kauheinta kuitenkin oli se, että joskus ehdotukset kuulostivat jopa hyviltä ja muutaman kerran Dan oli melkein toteuttanut rivoudet ja kauheudet, joita äänet olivat kehottaneet.
Hän jatkoi tähyilemistään ja näki kaukana taivaalla mustan pisteen, joka teki ilmassa hienoja kaaria ja silmukoita. Taas leikkimässä. Pitäisiköhän se taas laittaa lukkojen taakse miettimään vähän tekosiaan.
”Tapa se!” matala ja koriseva ääni huusi niin lujaa, ettei Dan pystynyt sivuuttamaan sitä.
”Hiljaa”, hän sanoi mielessään ja yritti saada äänet kuriin. Ne laantuivat hiukan mutta jatkoivat yhä kuiskailujaan. Danin oli tosin pakko myöntää, että ehdotus oli houkutteleva.
Dan ojensi kätensä korpin lähestyessä ja lintu tarrasi kynsillään käsivarressa olevaan suojukseen.
”Olet taas myöhässä, Faustulus”, hän sanoi. Korppi katsoi mestariaan suoraan silmiin, ja Dan kuuli päässään leijalevien kuiskausten yli sanat ”Anteeksi mestari”.
”Sietäisit saada rangaistuksen, mutta pääset tällä kertaa pälkähästä”, hän sanoi ja korppi heilautti helpotuksesta siipiään katsoen Dania silmiin kiitollisesti. ”Kerro mitä näit.”
Faustuluksen ja Danin välille syntyi pitkä ja syvä katsekontakti. Hetken kuluttua Danin silmät laajenivat kauhusta. Hän heitti linnun yhtäkkiä ilmaan ja lähti puolijuoksulla pois kalliolta. Faustulus liihotti perässä pysyen hyvän välimatkan päässä mestaristaan, sillä hän tiesi ettei tässä ollut leikki kyseessä.
**
Danin saapuessa määränpäähänsä aurinko oli jo melkein kokonaan laskenut taivaanrannan taa. Vain muutamat heikot valonsäteet lakaisivat Keisarillisen Kaartin 515. divisioonan tiedusteluryhmän leiriä, joka oli asettunut tuulensuojaisaan kallionkupeeseen. Se koostui tusinasta pieniä, viherkeltaisella maastokuviolla varustettuja telttoja sekä yhdestä isommasta, jossa pidettiin kokoukset. Leirin tärkeimmät henkilöt yöpyivät milloin missäkin teltassa välttääkseen yölliset salamurhayritykset. Vähän matkan päässä teltoista seisoi kolme Vartija-luokan kävelijää tiedustelua varten sekä kaksi jeeppiä upseereiden ja muiden tärkeiden henkilöiden nopeaan evakuointiin.
Leirissä oli hyvin rauhallinen tunnelma ja useimmat sotilaat olivat jo menneet telttoihinsa nukkumista varten. Vain muutamat miehet olivat ulkona tarkistamassa, että kaikki oli kunnossa.
Dan käveli puolijuoksua viitta liehuen ja Faustulus perässään liitäen lähimmän vartiomiehen luo. Hänellä oli viheliäinen maine leirissä, sillä hän oli monesti suutuksissaan käräyttänyt hankalilta sotilailta kulmakarvat ja joskus hieman muutakin karvoitusta. Vartiomiehellä ei ollut kypärää päässään ja hän oli selin Daniin päin hyvin syvällisesti keskittyneenä nenänsä kaivamiseen. Dan otti häntä olkapäästä kiinni saaden aikaan varsin korkean kiljaisun, eikä asiaa yhtään auttanut se, että sotilas kääntyessään näki edessään lähes kaksimetrisen, kaljun, ruskeaan kaapuun pukeutuneen miehen, jonka silmät kiiluivat lähes demonimaisesti pimeässä.
Mies sai haukattua henkeä ja puuskuttaen kysyi ”Niin, sir?”.
”Haluaisin tietää missä teltassa vänrikki Henrik majailee”, Dan kysyi kylmän rauhallisesti, käsi yhä sotilaan olkapäällä. Faustulus laskeutui ojossa olevan käsivarren päälle ja tarttui kynsillään siinä olevaan suojaan. Se kurkotti päänsä vartiomiehen pään kohdalle ja katsoi tätä suoraan silmiin tehostaen kysymyksen uhkaavuutta. Miehen otsalle kohosi hikihelmi ja hän änkytti jotain mistä ei saanut mitään selvää.
”Minulla ei ole aikaa”, Dan huusi hiukan tarpeettoman lujaa. Samalla hetkellä hänen mieleensä ilmestyi ajatus, jossa hän repi miehen pään irti ja työnsi hampaansa verta purskahtelevaan kaulaan imien ruumiin tyhjiin. Äänet hänen päässään voimistuivat ja lopulta ne huusivat toinen toisensa päälle. Danin täytyi taistella niitä vastaan, ettei toteuttanut mielikuvaansa.
”Nyt!” hän karjaisi yllättäen matalalla kurkkuäänellä niin lujaa, että kaikki telttojen ulkopuolella olevat sotilaat kääntyivät katsomaan häntä. Hänen ei ollut tarkoitus tehdä niin, ja hän huomasi että mies hänen edessään huusi tuskasta. Dan puristi hänen olkapäätä niin lujaa, että tämän sotilaspuku värjäytyi punaiseksi verestä. Mies osoitti toisella kädellään yhtä teltoista.
”Tuolla, tuolla hän on! Päästäkää irti, päästäkää irti!”
Dan ei oikein tiennyt mitä hän teki. Hänen ei ollut tarkoitus puristaa, mutta käsi teki omia liikkeitään ja äänet huusivat nyt lujempaa. Ne kuulostivat voitonriemuisilta ja eivät nyt tehneet muuta kuin nauroivat julmasti ja äänekkäästi. Dan huomasi, että veri ja sen haju olivat itse asiassa aika houkuttelevia ja vaikeroivan sotilaan huudot olivat kuin musiikkia korville.
”Ei!” hän huusi ja päästi irti hypähtäen taaemmas. Mies kaatui huutaen maahan ja Faustulus lehahti säikähtäneenä ilmaan. Se lensi korkealle ilmaan ja musta lintu katosi nopeasti pimeyteen.
Teltoista pisti ulos monta päätä ja kaikki katsoivat epätietoisina leirin keskellä tapahtuvaa näytelmää. Kukaan ei uskaltanut lähestyä tuota kaksikkoa. Lääkintämies keräsi rohkeutensa ja juoksi paikalle vain raahatakseen tuskasta vaikeroivan miehen pois. Maahan jäi verivana miehen hervottomana heiluvasta kädestä ja Danin teki mieli mennä nuolemaan tuota elämän eliksiiriä, joka tuoksui niin herkulliselta. Demonit hänen sisällään olivat kohottaneet äänensä korkeammaksi kuin koskaan, eikä Dan kuullut muusta maailmasta enää mitään.
Hän lähti juoksemaan kohti sotilaan osoittamaa telttaa. Kaikki pysyivät kaukana hänestä ja päät vetäytyivät takaisin telttoihinsa hänen lähellään. Hänen teki mieli räjäyttää jokainen näkyvillä oleva ihminen palasiksi. Hänen päänsä sisällä käytiin taistelua demonien ja Danin oman mielen välillä niin kiivaasti, että Danista tuntui että hänen kallonsa räjähtäisi sirpaleiksi. Hän peitti vaistomaisesti korvansa käsillään, mutta äänet eivät laantuneet. Hänen päänsä oli märkä hiestä, tai niin hän ainakin luuli. Kättä pitkin valuva verinoro paljasti päänsäryn syyn. Hänen päänsä nahka repeili, kuin jokin olisi yrittänyt työntyä ulos. Hiki valui haavoihin lisäten tuskan voimakkuutta. Dan tunsi huutavansa, mutta mitään muuta ei kuulunut kuin demonien julmat äänet.
Hän lopultakin saavutti teltan, mutta hätiköidysti juostessaan kompastui maassa olevaan kiveen. Hän lensi päistikkää teltan ovien läpi mahalleen kovaan maahan. Teltan sisällä oli kolme henkilöä, jotka kaikki säikähtivät melkoisesti, kun iso mies yhtäkkiä lennähti oviaukosta sisään karjuen. Teltan keskellä oli pieni, kokoontaitettava pöytä, johon oli levitetty kartta ja pöydän ympärillä istui kaksi miestä. Danin näkökenttä alkoi sumeta. Demonit olivat saamassa voiton. Puuromaisen kalvon läpi hän erotti paikalla olevan vänrikki Henrik, kersantti Gant sekä yksi vartiomies, joka jo makasi sängyssään varusteet patjan vieressä. Kaikki katsoivat häntä ihmeissään ja pöydän ympärillä olevat upseerit nousivat seisomaan. Danin päänahasta valui verta valtoimenaan värjäten vihreän ruoholattian punertavaksi.
”Oletko kunnossa?” hän kuuli jonkun kysyvän, mutta ei saanut äänestä selvää. Se kuulosti hyvin ärsyttävältä eikä Danin mielessä liikkunut muuta ajatusta kuin tuon äänen vaimentaminen.
”Mitä sinulle on tapahtunut?” sama ärsyttävä, sumea ääni jatkoi. Olisi jo hiljaa. Dan tunsi nousevansa ylös, vaikka ei itse tehnyt mitään. Hänen kehonsa oli täysin turta, hänen kuulonsa melkein kokonaan kadonnut, eikä hän nähnyt muuta kuin eri värejä sekamelskaisena puurona. Danin omasta mielestä ei ollut enää paljoakaan jäljellä ja hänen kehoaan ohjasivat nyt demonit. Mutta oliko se huono asia? Kipu oli hävinnyt eikä hänen itse tarvinnut tehdä mitään. Äänetkään eivät enää häiritseneet niin paljoa, kun Dan oli nyt samaa mieltä niiden kanssa. Tämähän oli itse asiassa varsin nautinnollista. Ainoa epämukava asia oli tuo ärsyttävä ääni, joka jatkoi vain kyselyään. Se pitäisi vaimentaa.
Dan luovutti ruumiinsa kokonaan demonien leikkikaluksi. Hän tunsi niiden ammentavan voimaa hänen kehostaan.
”Mitä sinä…?” olivat viimeiset sanat tuolta ärsyttävältä ääneltä, ennen kuin se muuttui tuskalliseksi huudoksi. Värien sekamelska sai päävärikseen punaisen ja Dan tunsi demonien nautinnon. Huudot loppui inhottavaan, mässähtävään ääneen, ja demonit kiinnittivät huomionsa uuteen uhriinsa. Dan kuuli kuinka ne nauroivat ja riemuitsivat katsellessaan tätä verilöylyä, kun toiset tuskanhuudot kaikuivat ilmoille. Kuului rusahtava ääni, mutta huudot eivät loppuneet. Uhria kidutettiin viimeiseen asti, kunnes värien puurossa näkyivät selkeästi siniset liekit, jotka nuolivat epämuodostunutta ihmisen ruumista jättäen jälkeensä vain tummuneen hahmon.
Oliko tämä sittenkään niin mahtavaa? Kaikki tämä veri ja teurastus sai Danin mielen rippeet voimaan pahoin. Hän aikoi tehdä jotain asialle jotain ja alkoi kerätä mielensä palasia yhteen. Demonit olivat keskittyneet viimeiseen uhriinsa, joka nyyhki kauhuissaan. Ne aloittivat hirmutyönsä heti, mutta tällä kertaa vaimeita tuskanhuutoja ei kuulunut, ja Dan kiitti Keisaria siitä, ettei tiennyt mitä teltassa tapahtui.
Hän aloitti tuskallisen työnsä ja työnsi demoneja takaisin toiselle puolelle. Ne yllättyivät luultuaan kehon olevan täysin niiden hallinnassa. Ne eivät himoltaan ja haluiltaan kyenneet vastustamaan Danin yllätyksellistä ja voimakasta hyökkäystä mieleltään, ja hän sai nopeasti syrjäytettyä demonit saaden kehonsa takaisin komentoonsa. Ne alkoivat huutaa lujaa, mutta tällä kertaa pettyneinä ja raivoissaan. Hänen aistinsa palautuivat, mutta Dan olisi toivonut niiden pysyvän poissa.
Tilan täytti käristyneen lihan lemu ja maalattia lainehti tummasta verestä. Dan antoi ensimmäisen henkäyksen ilmaa vetäessään ylen ja oksennus päästi ällöttävän äänen pudotessaan veren peittämään nurmikkoon. Teltan nurkassa istui telttakeppiä vasten jokin hahmo, jonka rintakehä oli revitty auki ja sisuskalut sytytetty tuleen. Tämän sulaneille kasvoille oli vääntynyt tuskallinen ilme ja tummuneet elimet vielä savusivat täyttäen tilan ällöttävällä lemulla.
Kaatuneen pöydän vieressä makasi jokin, josta Dan ei saanut selvää. Se oli punainen mytty, joka valui vuolaina virtoina verta hyvää vauhtia maahan imeytyvään lammikkoon. Siellä täällä verisen läjän seassa näkyi katkenneita luunpalasia ja ihmisen sisäelimiä makasi molemmin puolin nurinpäin käännettyä ruumista.
Kauheimpana kaikista, sängyllä makasi vielä elossa oleva vartiomies. Hänen kaulansa oli revitty irti, mutta selkäranka oli jätetty ehjäksi. Demonit olivat jollain keinolla estäneet sotilasta menemästä shokkiin tai tajuttomaksi ja hän katsoi Daniin kauhuisin silmin. Hän ei pystynyt puhumaan menetettyään kurkkunsa, mutta muodosti huulilleen sanoja. Dan katsoi itkuisin silmin vartiomiestä tajuten vihjeen. Hän osoitti kätensä suoraan kohti sotilaan kasvoja ja sulki silmänsä. Hänen kädestään purkautui sinihehkuinen salama joka armotta iski patjalla makaavaa miestä kasvoihin lennättäen ilmaan luun- ja aivonpalasia. Demonit huusivat jälleen nautinnosta katsoessaan näkyä Danin silmien läpi ja hänen piti jatkuvasti taistella niitä vastaan, jotta hän pystyi pitämään kehonsa komennossaan.
Hänen tuntonsa palautui hiljalleen saaden koko hänen ruumiinsa kihelmöimään. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, järkyttävä päänsärky iski ja tuska sai hänet kaatumaan polvilleen. Hän tunnusteli verta valuvaa päätään ja tunsi kaksi kovaa möykkyä, jotka hitaasti työntyivät ulos hänen kallostaan aiheuttaen rahisevaa ääntä ja tuskallisen kivun.
Hän huusi tuskasta, mutta ääni ei ollut hänen omansa. Se oli karhea ja matala, kuin jonkin pedon karjaisu. Dan nousi ylös märästä maasta. Hänen kaapunsa oli muuttunut punaiseksi ja tahmeaksi verestä. Hän juoksi ulos teltasta, vaikka hänestä tuntui että hänen lihaksensa repeytyisivät.
Teltan ulkopuolella seisoi tusina sotilaita aseet osoittamassa kohti Dania. Hän ei heistä kuitenkaan välittänyt, sillä hänen mielessään oli vain yksi asia. Nimittäin tämän hulluuden lopettaminen ennen kuin se riistäytyisi käsistä. Hänen voimallinen kehonsa olisi liian vaarallinen annettavaksi demonien käsiin.
Sotilaat hätkähtivät taaemmas, kun sarvipäinen mies hyppäsi ulos teltasta. Jotkut pudottivat aseensa pelosta ja toiset lähtivät juoksemaan karkuun. Tosin pari rohkeaa yksilöä pienen epäröinnin jälkeen nostivat aseensa ampuakseen, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Dan oli jo juossut epäinhimillisellä nopeudella heidän ohitseen eikä pimeydessä nähnyt tähdätä. Hetken leiriä valaisivat lasersäteet, joista yksikään ei edes hipaissut kohdettaan.
Dan juoksi nopeasti pois leiristä, joka nyt oli täysin sekasorron vallassa. Hän suuntasi kulkunsa kohti kallionkielekettä, jossa oli aiemmin illalla seisonut. Hän väisteli taitavasti kaikki kohteet, joita hänen eteensä sattui eikä kompastumisesta ollut vaaraa. Normaali ihminen ei olisi tässä pimeydessä nähnyt kättään pidemmälle, mutta Dania ei valottomuus tuntunut haittaavan. Hän näki pitkälle yöeläimen tavoin ja huomasi kauhukseen juoksevan neljällä jalalla. Hänen lihaksensa ja jänteensä olivat kasvaneet hurjiin mittoihin ja yhdellä ainoalla juoksuaskeleella hän taittoi monien metrien matkan. Hänen ihonsa päälle oli kasvanut pehmeä, harmaa turkki kuin sudella. Hirvittävän muodonmuutoksen mukana myös hänen mielensä oli muuttumassa. Demonit olivat taas saamassa voiton. Hän näki maan loppuvan muutaman kymmenen metrin päässä ja kuilu näytti jättimäiseltä kidalta valmiina ahmaisemaan ateriansa kokonaisena.
Miksi hän oikein edes teki tätä? Demonina hänellä olisi voimaa ja hän voisi tehdä mitä haluaisi.
Vielä vähän matkaa.
Mitä järkeä on luopua elämästään?
Enää muutama askel.
Tappamisestakin voi nauttia.
Kohta tämä on ohi.
Kaikki se mielihyvä ja nautinto, mitä saisi teurastaessaan uhrinsa ja nälän tyydyttäminen syödessään tämän lihan.
”Ei!” Dan huusi petomaisella karjunnallaan ja kallionkielekkeen reunalla loikkasi eteenpäin valtavalla voimalla. Äänet hänen päässään olivat raivoissaan. Dan tunsi mielensä repeävän kappaleiksi, kun demonit taas saivat hänen kehonsa hallintaansa. Mutta nyt oli jo liian myöhäistä. Ilmavirta hyväili hänen turkkiaan ja maankamara lähestyi uhkaavaa vauhtia. Dan tunsi tajuntansa hämärtyvän samalla kun hänen ruumiinsa sätki hyödyttömästi yrittäen pelastaa itsensä. Demonien kauhuisat huudot kaikuivat hänen päässään, mutta nekin vaimenivat vaimenemistaan. Dan sulki silmänsä, joita hänellä ei ollut, ja antoi painovoiman viedä hänen ruumistaan kohti kuolemaa. Äänet kaikkosivat, tunto katosi, vain ihanan rauhallinen olo, kunnes…
Pimeys.
**
Vihdoinkin vapaa! Enää hänen ei tarvinnut toteuttaa mestarinsa käskyjä. Faustulus leikitteli tuulen kanssa pimeydessä lentäen kohti avaraa maisemaa. Hän ei tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta enää häntä ei pakottanut tarve palata takaisin mestarinsa kylmiin käsiin. Kuin jonkinlainen lumous olisi yhtäkkiä rikkoutunut.
Faustulus erotti pimeydessäkin maassa hitaasti löntystävän, pulskan myyrän, ja tällä kertaa eläimelliset vaistot saivat ottaa vallan. Hän lähti syöksyyn korkealta taivaalta terävä nokka valmiina tappamaan epätietoisen uhrinsa, joka ei ehtisi edes tajuta tapahtunutta ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Ah, vapaus!
**
Aurinko nousi hitaasti uuteen, kauniiseen päivään. Laakson pohjalla olevat kukat aukesivat väriloistoonsa ja kimmelsivät kahta kauniimmin aamukasteessa. Siellä täällä kukkien ja heinien seassa lojui ruskolehtiä, jotka tuuli oli kuljettanut jostain kaukaa. Ne olivat saapuneet pitkän matkansa päähän ja olivat nyt valmiita luovuttamaan ravinteensa takaisin maahan jatkamaan elämää.
Auringon ensimmäiset säteet paljastivat 515. divisioonan tiedusteluryhmän leirin, joka vieläkin kyti yöllisen tuhotyön jäljiltä. Teltat oli poltettu maan tasalle ja verisellä, jättimäisin painaumin koristellulla ruohomatolla makasi monta kymmentä väkivaltaisesti runnottua ja palanutta ruumista. Kaukana horisontissa näkyi vihreä meri, joka liikkui hitaasti mutta varmasti kohti uusia hirmutöitä.
Laakson pohjalla, kallion juurella makasi verilammikossa jonkinlainen otus. Sen päässä kasvoi pari jättimäisiä sarvia ja sen harmaa turkki oli märkä aamukasteesta kasvien tavoin. Sen epämuodostuneille kasvoille oli vääntynyt tuskallinen ja raivoisa ilme, mutta jos katsoi syvälle sen keltaisiin silmiin, pystyi näkemään jonkinlaisen tyytyväisyyden ja onnistumisen riemun.
Rauhan.
Voisin sanoa, että olen hiukan pettynyt sijoitukseeni. Kuten kisaketjussa mainitsin, oli tavoitteenani saada edes yksi ääni ja mielellään yli puolenvälin, mutta koska mukana oli näin vähän kilpailijoita ja noin rutkasti äänestäjiä, ei yhden pisteen saaminen oikein tuntunut olevan kovin suuri suoritus. Äänestyksen alussa elättelin toivoa kärkisijoista, sillä jo ensimmäisten äänestäjien jälkeen olin saanut peräti 4 pistettä ja yhden ykkösrankkauksen. Siihen se kuitenkin jäi, enkä saanut enää ääniä lukuunottamatta yhtä (sääli?)pistettä viimeisimmältä äänestäjältä. Sijoitus jäi kymmennenneksi kolmestatoista kilpailijasta. Mutta sainpahan yhden ykkössijan (Karulta) sekä kaksi (sääli?)pistettä kahdelta hyvin arvostetulta kirjoittajalta (huussilta ja Runelta). Ja pääsinhän pampun kanssa tasoihin \,,/, mutta se rontti sai ylemmän sijan. Noh, ensi vuonna aina paremmin.
Feeno kuittaa ja päästää teidän nauttimaan (tai vaihtoehtoisesti kärsimään) tarinastani. \o>
---------------------------------
Aurinko loi viimeisiä säteitään oranssihehkuisten pilvien takaa pieneen laaksoon, jonka pohjalla pitkät ruohonkorret heiluivat vienossa iltatuulessa. Heinien seassa kasvoi valtoimenaan keltaisia narsisseja ja valkoisia päivänkakkaroita, jotka loistivat kilvan auringon kanssa pirteissä väreissään ennen sulkeutumistaan yön pimeyden ajaksi. Kukkien seassa lenteli sisäisen kellonsa hukannut mehiläinen, joka tiristi kukista viimeisetkin medet vielä kun oli mahdollista. Tuuli pörrötti mustaraitaisen hyönteisen karvat muuttaen sen ilmassa leijailevaksi palloksi, ja tuulessa liitelevät ruskeasävyiset lehdet paljastivat syksyn saapumisen tähän kauniiseen ja rauhalliseen maailmaan.
Korkealla taivaalla, korkeammalla kuin minne silmä kantoi, lensi musta lintu rauhassa kaikelta muulta maailmalta. Ilma suhisi sen siipien alla sen liitäessä hienoissa kaarissa kohti päämääräänsä. Se loi kirkkaanruskeiden silmiensä katseen kohti jo häviävää aurinkoa kuin jättäen jäähyväiset kuolevalle viholliselleen. Se näytti suorastaan nauttivan ilmalennostaan. Ja niin se itse asiassa tekikin.
Siitä on kauan, kun hän viimeksi pääsi lentämään. Hänen mestarinsa oli pitänyt häntä viikon päivät sisätiloissa rangaistukseksi hänen viimekertaisesta epäonnistumisestaan. Hän vihasi mestariaan, mutta silti jostain syystä hän ei voinut karata. Mestarissa oli jotain, jota hän ei voinut vastustaa. Ehkä hänen äänensä? Se oli pehmeämpi kuin suden turkki ja kauniimpi kuin kaikki tämän laakson kukat yhteensä. Sitä ei kertakaikkiaan voinut vastustaa ja jokainen pienikin pyyntö tältä ääneltä oli pakko toteuttaa.
Korpin tarkat silmät näkivät maassa vipeltävän myyrän ja eläimelliset vaistot meinasivat ottaa vallan. Ei. Hänellä oli tehtävä, joka piti suorittaa nopeasti. Mestarin mieltä ei saanut pahoittaa.
Lintu saapui laakson päähän ja kukkulajonojen takana aukesi lakeus, joka jatkui silmänkantamattomiin. Hän tarkkaili alavaa maastoa kuin etsien jotain. Maankamara oli tasainen kuin meri. Missään ei näkynyt yhtään puuta taikka kukkulaa ja horisontti siinsi kaukana edessäpäin. Maaperä oli muuttunut melko karuksi ja kasvoi harvaa arokasvillisuutta. Tällaisessa maastossa näki hyvin pitkälle, ja korpin tarkoilla silmillä pystyi jo erottamaan jotain monien kilometrien päästä.
Hän jatkoi matkaansa kohti tuota outoa näkyä päin. Kuin kasvillisuus olisi yhtäkkiä muuttunut tietyssä rajassa erilaiseksi. Harva, kellertävä aroheinikko loppui kuin seinään ja sitä jatkoi oudon tummanvihreä ja tiheä alue, kuin sademetsä. Metsästä pilkotti isoja, harmaanruskeita järkäleitä. Kenties kallioita.
Lähemmäksi saapuessaan lintu huomasi, että metsä liikkui ja kalliot olivatkin suuria sotakoneita. Jättimäinen armeija vihreitä olentoja liikkui vakaasti kohti etelää, eikä lauman loppua näkynyt missään. Vihertävä meri jatkui horistonttiin asti ja puoli tusinaa romusta rakennettua jättiä tallusti armeijan keskellä liiskaten jokaisella askeleellaan kourallisen vihreitä olentoja. Kukaan ei tuntunut tästä välittävän, ja tarkemmin katsoessaan lintu huomasi joka puolella olentojen keskellä olevan pieniä kahakoita, joissa kuoli jatkuvasti sotureita.
Tästä täytyy kertoa mestarille, lintu ajatteli. Hän nousi korkealle pilvien tasolle ja suuntavaistonsa avulla kääntyi suuntaan, josta oli tullut. Kauhukseen hän huomasi lauman kulkevan täysin samaa tietä.
**
Dan tähyili horisonttiin toinen käsi kasvojensa edessä suojatakseen silmiään laskevan auringon viimeisiltä säteiltä. Hänen viittansa lepatti villisti tuulessa, joka oli hyvin voimakas noin korkealla. Dan seisoi jykevällä kallionkielekkeellä, jonka pohjalla siinsi syvä laakso. Tippuminen olisi taannut varman kuoleman, mutta kalliolla seisovalla ihmisellä näytti olevan lähes epäinhimillinen tasapaino.
Taivaalla ei näkynyt mitään pilviä ja aurinkoa lukuunottamatta. Kirottu lintu. Taas se oli myöhässä. Miksi hänen oli pitänyt valita juuri tuollainen laiskamato ja epäonnistuja avustajakseen? Sen voisi vaihtaa luotettavaan ja vahvaan kotkaan, mutta hyvät linnut olivat kiven alla tällä keisarinhylkäämällä planeetalla. Mitä senkin kanssa tekisi?
”Teurasta se, silvo se, syö se!” Dan kuuli yhtäkkiä jostain. Hän vilkuili ympärilleen mutta ei nähnyt ketään. Ääntä seurasi hiljainen, julma nauru ja Dan tajusi kuulevansa sen päästään. Ääni jatkoi kehotuksiaan ja houkutuksiaan, mutta hän jätti ne huomioimatta. Olihan hän kuullut ääniä päänsä sisällä koko elämänsä, sillä hän oli ollut syntymästään lähtien hyvin voimakas psyykikko. Monien mielestä psyykikoksi syntyminen oli lahja, sillä he olivat nähneet millaisia voimia nämä omaavat. He eivät kuitenkaan tienneet mitään asian todellisesta puolesta. Painajaisista, näyistä, äänistä ja muista kauheuksista, joita joutui kestämään päivästä toiseen.
Dan oli tosin huolestunut näistä äänistä. Vaikka ne olivat täysin normaaleita, oli hän alkanut kuulla niitä yhä useammin ja voimakkaampina. Kauheinta kuitenkin oli se, että joskus ehdotukset kuulostivat jopa hyviltä ja muutaman kerran Dan oli melkein toteuttanut rivoudet ja kauheudet, joita äänet olivat kehottaneet.
Hän jatkoi tähyilemistään ja näki kaukana taivaalla mustan pisteen, joka teki ilmassa hienoja kaaria ja silmukoita. Taas leikkimässä. Pitäisiköhän se taas laittaa lukkojen taakse miettimään vähän tekosiaan.
”Tapa se!” matala ja koriseva ääni huusi niin lujaa, ettei Dan pystynyt sivuuttamaan sitä.
”Hiljaa”, hän sanoi mielessään ja yritti saada äänet kuriin. Ne laantuivat hiukan mutta jatkoivat yhä kuiskailujaan. Danin oli tosin pakko myöntää, että ehdotus oli houkutteleva.
Dan ojensi kätensä korpin lähestyessä ja lintu tarrasi kynsillään käsivarressa olevaan suojukseen.
”Olet taas myöhässä, Faustulus”, hän sanoi. Korppi katsoi mestariaan suoraan silmiin, ja Dan kuuli päässään leijalevien kuiskausten yli sanat ”Anteeksi mestari”.
”Sietäisit saada rangaistuksen, mutta pääset tällä kertaa pälkähästä”, hän sanoi ja korppi heilautti helpotuksesta siipiään katsoen Dania silmiin kiitollisesti. ”Kerro mitä näit.”
Faustuluksen ja Danin välille syntyi pitkä ja syvä katsekontakti. Hetken kuluttua Danin silmät laajenivat kauhusta. Hän heitti linnun yhtäkkiä ilmaan ja lähti puolijuoksulla pois kalliolta. Faustulus liihotti perässä pysyen hyvän välimatkan päässä mestaristaan, sillä hän tiesi ettei tässä ollut leikki kyseessä.
**
Danin saapuessa määränpäähänsä aurinko oli jo melkein kokonaan laskenut taivaanrannan taa. Vain muutamat heikot valonsäteet lakaisivat Keisarillisen Kaartin 515. divisioonan tiedusteluryhmän leiriä, joka oli asettunut tuulensuojaisaan kallionkupeeseen. Se koostui tusinasta pieniä, viherkeltaisella maastokuviolla varustettuja telttoja sekä yhdestä isommasta, jossa pidettiin kokoukset. Leirin tärkeimmät henkilöt yöpyivät milloin missäkin teltassa välttääkseen yölliset salamurhayritykset. Vähän matkan päässä teltoista seisoi kolme Vartija-luokan kävelijää tiedustelua varten sekä kaksi jeeppiä upseereiden ja muiden tärkeiden henkilöiden nopeaan evakuointiin.
Leirissä oli hyvin rauhallinen tunnelma ja useimmat sotilaat olivat jo menneet telttoihinsa nukkumista varten. Vain muutamat miehet olivat ulkona tarkistamassa, että kaikki oli kunnossa.
Dan käveli puolijuoksua viitta liehuen ja Faustulus perässään liitäen lähimmän vartiomiehen luo. Hänellä oli viheliäinen maine leirissä, sillä hän oli monesti suutuksissaan käräyttänyt hankalilta sotilailta kulmakarvat ja joskus hieman muutakin karvoitusta. Vartiomiehellä ei ollut kypärää päässään ja hän oli selin Daniin päin hyvin syvällisesti keskittyneenä nenänsä kaivamiseen. Dan otti häntä olkapäästä kiinni saaden aikaan varsin korkean kiljaisun, eikä asiaa yhtään auttanut se, että sotilas kääntyessään näki edessään lähes kaksimetrisen, kaljun, ruskeaan kaapuun pukeutuneen miehen, jonka silmät kiiluivat lähes demonimaisesti pimeässä.
Mies sai haukattua henkeä ja puuskuttaen kysyi ”Niin, sir?”.
”Haluaisin tietää missä teltassa vänrikki Henrik majailee”, Dan kysyi kylmän rauhallisesti, käsi yhä sotilaan olkapäällä. Faustulus laskeutui ojossa olevan käsivarren päälle ja tarttui kynsillään siinä olevaan suojaan. Se kurkotti päänsä vartiomiehen pään kohdalle ja katsoi tätä suoraan silmiin tehostaen kysymyksen uhkaavuutta. Miehen otsalle kohosi hikihelmi ja hän änkytti jotain mistä ei saanut mitään selvää.
”Minulla ei ole aikaa”, Dan huusi hiukan tarpeettoman lujaa. Samalla hetkellä hänen mieleensä ilmestyi ajatus, jossa hän repi miehen pään irti ja työnsi hampaansa verta purskahtelevaan kaulaan imien ruumiin tyhjiin. Äänet hänen päässään voimistuivat ja lopulta ne huusivat toinen toisensa päälle. Danin täytyi taistella niitä vastaan, ettei toteuttanut mielikuvaansa.
”Nyt!” hän karjaisi yllättäen matalalla kurkkuäänellä niin lujaa, että kaikki telttojen ulkopuolella olevat sotilaat kääntyivät katsomaan häntä. Hänen ei ollut tarkoitus tehdä niin, ja hän huomasi että mies hänen edessään huusi tuskasta. Dan puristi hänen olkapäätä niin lujaa, että tämän sotilaspuku värjäytyi punaiseksi verestä. Mies osoitti toisella kädellään yhtä teltoista.
”Tuolla, tuolla hän on! Päästäkää irti, päästäkää irti!”
Dan ei oikein tiennyt mitä hän teki. Hänen ei ollut tarkoitus puristaa, mutta käsi teki omia liikkeitään ja äänet huusivat nyt lujempaa. Ne kuulostivat voitonriemuisilta ja eivät nyt tehneet muuta kuin nauroivat julmasti ja äänekkäästi. Dan huomasi, että veri ja sen haju olivat itse asiassa aika houkuttelevia ja vaikeroivan sotilaan huudot olivat kuin musiikkia korville.
”Ei!” hän huusi ja päästi irti hypähtäen taaemmas. Mies kaatui huutaen maahan ja Faustulus lehahti säikähtäneenä ilmaan. Se lensi korkealle ilmaan ja musta lintu katosi nopeasti pimeyteen.
Teltoista pisti ulos monta päätä ja kaikki katsoivat epätietoisina leirin keskellä tapahtuvaa näytelmää. Kukaan ei uskaltanut lähestyä tuota kaksikkoa. Lääkintämies keräsi rohkeutensa ja juoksi paikalle vain raahatakseen tuskasta vaikeroivan miehen pois. Maahan jäi verivana miehen hervottomana heiluvasta kädestä ja Danin teki mieli mennä nuolemaan tuota elämän eliksiiriä, joka tuoksui niin herkulliselta. Demonit hänen sisällään olivat kohottaneet äänensä korkeammaksi kuin koskaan, eikä Dan kuullut muusta maailmasta enää mitään.
Hän lähti juoksemaan kohti sotilaan osoittamaa telttaa. Kaikki pysyivät kaukana hänestä ja päät vetäytyivät takaisin telttoihinsa hänen lähellään. Hänen teki mieli räjäyttää jokainen näkyvillä oleva ihminen palasiksi. Hänen päänsä sisällä käytiin taistelua demonien ja Danin oman mielen välillä niin kiivaasti, että Danista tuntui että hänen kallonsa räjähtäisi sirpaleiksi. Hän peitti vaistomaisesti korvansa käsillään, mutta äänet eivät laantuneet. Hänen päänsä oli märkä hiestä, tai niin hän ainakin luuli. Kättä pitkin valuva verinoro paljasti päänsäryn syyn. Hänen päänsä nahka repeili, kuin jokin olisi yrittänyt työntyä ulos. Hiki valui haavoihin lisäten tuskan voimakkuutta. Dan tunsi huutavansa, mutta mitään muuta ei kuulunut kuin demonien julmat äänet.
Hän lopultakin saavutti teltan, mutta hätiköidysti juostessaan kompastui maassa olevaan kiveen. Hän lensi päistikkää teltan ovien läpi mahalleen kovaan maahan. Teltan sisällä oli kolme henkilöä, jotka kaikki säikähtivät melkoisesti, kun iso mies yhtäkkiä lennähti oviaukosta sisään karjuen. Teltan keskellä oli pieni, kokoontaitettava pöytä, johon oli levitetty kartta ja pöydän ympärillä istui kaksi miestä. Danin näkökenttä alkoi sumeta. Demonit olivat saamassa voiton. Puuromaisen kalvon läpi hän erotti paikalla olevan vänrikki Henrik, kersantti Gant sekä yksi vartiomies, joka jo makasi sängyssään varusteet patjan vieressä. Kaikki katsoivat häntä ihmeissään ja pöydän ympärillä olevat upseerit nousivat seisomaan. Danin päänahasta valui verta valtoimenaan värjäten vihreän ruoholattian punertavaksi.
”Oletko kunnossa?” hän kuuli jonkun kysyvän, mutta ei saanut äänestä selvää. Se kuulosti hyvin ärsyttävältä eikä Danin mielessä liikkunut muuta ajatusta kuin tuon äänen vaimentaminen.
”Mitä sinulle on tapahtunut?” sama ärsyttävä, sumea ääni jatkoi. Olisi jo hiljaa. Dan tunsi nousevansa ylös, vaikka ei itse tehnyt mitään. Hänen kehonsa oli täysin turta, hänen kuulonsa melkein kokonaan kadonnut, eikä hän nähnyt muuta kuin eri värejä sekamelskaisena puurona. Danin omasta mielestä ei ollut enää paljoakaan jäljellä ja hänen kehoaan ohjasivat nyt demonit. Mutta oliko se huono asia? Kipu oli hävinnyt eikä hänen itse tarvinnut tehdä mitään. Äänetkään eivät enää häiritseneet niin paljoa, kun Dan oli nyt samaa mieltä niiden kanssa. Tämähän oli itse asiassa varsin nautinnollista. Ainoa epämukava asia oli tuo ärsyttävä ääni, joka jatkoi vain kyselyään. Se pitäisi vaimentaa.
Dan luovutti ruumiinsa kokonaan demonien leikkikaluksi. Hän tunsi niiden ammentavan voimaa hänen kehostaan.
”Mitä sinä…?” olivat viimeiset sanat tuolta ärsyttävältä ääneltä, ennen kuin se muuttui tuskalliseksi huudoksi. Värien sekamelska sai päävärikseen punaisen ja Dan tunsi demonien nautinnon. Huudot loppui inhottavaan, mässähtävään ääneen, ja demonit kiinnittivät huomionsa uuteen uhriinsa. Dan kuuli kuinka ne nauroivat ja riemuitsivat katsellessaan tätä verilöylyä, kun toiset tuskanhuudot kaikuivat ilmoille. Kuului rusahtava ääni, mutta huudot eivät loppuneet. Uhria kidutettiin viimeiseen asti, kunnes värien puurossa näkyivät selkeästi siniset liekit, jotka nuolivat epämuodostunutta ihmisen ruumista jättäen jälkeensä vain tummuneen hahmon.
Oliko tämä sittenkään niin mahtavaa? Kaikki tämä veri ja teurastus sai Danin mielen rippeet voimaan pahoin. Hän aikoi tehdä jotain asialle jotain ja alkoi kerätä mielensä palasia yhteen. Demonit olivat keskittyneet viimeiseen uhriinsa, joka nyyhki kauhuissaan. Ne aloittivat hirmutyönsä heti, mutta tällä kertaa vaimeita tuskanhuutoja ei kuulunut, ja Dan kiitti Keisaria siitä, ettei tiennyt mitä teltassa tapahtui.
Hän aloitti tuskallisen työnsä ja työnsi demoneja takaisin toiselle puolelle. Ne yllättyivät luultuaan kehon olevan täysin niiden hallinnassa. Ne eivät himoltaan ja haluiltaan kyenneet vastustamaan Danin yllätyksellistä ja voimakasta hyökkäystä mieleltään, ja hän sai nopeasti syrjäytettyä demonit saaden kehonsa takaisin komentoonsa. Ne alkoivat huutaa lujaa, mutta tällä kertaa pettyneinä ja raivoissaan. Hänen aistinsa palautuivat, mutta Dan olisi toivonut niiden pysyvän poissa.
Tilan täytti käristyneen lihan lemu ja maalattia lainehti tummasta verestä. Dan antoi ensimmäisen henkäyksen ilmaa vetäessään ylen ja oksennus päästi ällöttävän äänen pudotessaan veren peittämään nurmikkoon. Teltan nurkassa istui telttakeppiä vasten jokin hahmo, jonka rintakehä oli revitty auki ja sisuskalut sytytetty tuleen. Tämän sulaneille kasvoille oli vääntynyt tuskallinen ilme ja tummuneet elimet vielä savusivat täyttäen tilan ällöttävällä lemulla.
Kaatuneen pöydän vieressä makasi jokin, josta Dan ei saanut selvää. Se oli punainen mytty, joka valui vuolaina virtoina verta hyvää vauhtia maahan imeytyvään lammikkoon. Siellä täällä verisen läjän seassa näkyi katkenneita luunpalasia ja ihmisen sisäelimiä makasi molemmin puolin nurinpäin käännettyä ruumista.
Kauheimpana kaikista, sängyllä makasi vielä elossa oleva vartiomies. Hänen kaulansa oli revitty irti, mutta selkäranka oli jätetty ehjäksi. Demonit olivat jollain keinolla estäneet sotilasta menemästä shokkiin tai tajuttomaksi ja hän katsoi Daniin kauhuisin silmin. Hän ei pystynyt puhumaan menetettyään kurkkunsa, mutta muodosti huulilleen sanoja. Dan katsoi itkuisin silmin vartiomiestä tajuten vihjeen. Hän osoitti kätensä suoraan kohti sotilaan kasvoja ja sulki silmänsä. Hänen kädestään purkautui sinihehkuinen salama joka armotta iski patjalla makaavaa miestä kasvoihin lennättäen ilmaan luun- ja aivonpalasia. Demonit huusivat jälleen nautinnosta katsoessaan näkyä Danin silmien läpi ja hänen piti jatkuvasti taistella niitä vastaan, jotta hän pystyi pitämään kehonsa komennossaan.
Hänen tuntonsa palautui hiljalleen saaden koko hänen ruumiinsa kihelmöimään. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, järkyttävä päänsärky iski ja tuska sai hänet kaatumaan polvilleen. Hän tunnusteli verta valuvaa päätään ja tunsi kaksi kovaa möykkyä, jotka hitaasti työntyivät ulos hänen kallostaan aiheuttaen rahisevaa ääntä ja tuskallisen kivun.
Hän huusi tuskasta, mutta ääni ei ollut hänen omansa. Se oli karhea ja matala, kuin jonkin pedon karjaisu. Dan nousi ylös märästä maasta. Hänen kaapunsa oli muuttunut punaiseksi ja tahmeaksi verestä. Hän juoksi ulos teltasta, vaikka hänestä tuntui että hänen lihaksensa repeytyisivät.
Teltan ulkopuolella seisoi tusina sotilaita aseet osoittamassa kohti Dania. Hän ei heistä kuitenkaan välittänyt, sillä hänen mielessään oli vain yksi asia. Nimittäin tämän hulluuden lopettaminen ennen kuin se riistäytyisi käsistä. Hänen voimallinen kehonsa olisi liian vaarallinen annettavaksi demonien käsiin.
Sotilaat hätkähtivät taaemmas, kun sarvipäinen mies hyppäsi ulos teltasta. Jotkut pudottivat aseensa pelosta ja toiset lähtivät juoksemaan karkuun. Tosin pari rohkeaa yksilöä pienen epäröinnin jälkeen nostivat aseensa ampuakseen, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Dan oli jo juossut epäinhimillisellä nopeudella heidän ohitseen eikä pimeydessä nähnyt tähdätä. Hetken leiriä valaisivat lasersäteet, joista yksikään ei edes hipaissut kohdettaan.
Dan juoksi nopeasti pois leiristä, joka nyt oli täysin sekasorron vallassa. Hän suuntasi kulkunsa kohti kallionkielekettä, jossa oli aiemmin illalla seisonut. Hän väisteli taitavasti kaikki kohteet, joita hänen eteensä sattui eikä kompastumisesta ollut vaaraa. Normaali ihminen ei olisi tässä pimeydessä nähnyt kättään pidemmälle, mutta Dania ei valottomuus tuntunut haittaavan. Hän näki pitkälle yöeläimen tavoin ja huomasi kauhukseen juoksevan neljällä jalalla. Hänen lihaksensa ja jänteensä olivat kasvaneet hurjiin mittoihin ja yhdellä ainoalla juoksuaskeleella hän taittoi monien metrien matkan. Hänen ihonsa päälle oli kasvanut pehmeä, harmaa turkki kuin sudella. Hirvittävän muodonmuutoksen mukana myös hänen mielensä oli muuttumassa. Demonit olivat taas saamassa voiton. Hän näki maan loppuvan muutaman kymmenen metrin päässä ja kuilu näytti jättimäiseltä kidalta valmiina ahmaisemaan ateriansa kokonaisena.
Miksi hän oikein edes teki tätä? Demonina hänellä olisi voimaa ja hän voisi tehdä mitä haluaisi.
Vielä vähän matkaa.
Mitä järkeä on luopua elämästään?
Enää muutama askel.
Tappamisestakin voi nauttia.
Kohta tämä on ohi.
Kaikki se mielihyvä ja nautinto, mitä saisi teurastaessaan uhrinsa ja nälän tyydyttäminen syödessään tämän lihan.
”Ei!” Dan huusi petomaisella karjunnallaan ja kallionkielekkeen reunalla loikkasi eteenpäin valtavalla voimalla. Äänet hänen päässään olivat raivoissaan. Dan tunsi mielensä repeävän kappaleiksi, kun demonit taas saivat hänen kehonsa hallintaansa. Mutta nyt oli jo liian myöhäistä. Ilmavirta hyväili hänen turkkiaan ja maankamara lähestyi uhkaavaa vauhtia. Dan tunsi tajuntansa hämärtyvän samalla kun hänen ruumiinsa sätki hyödyttömästi yrittäen pelastaa itsensä. Demonien kauhuisat huudot kaikuivat hänen päässään, mutta nekin vaimenivat vaimenemistaan. Dan sulki silmänsä, joita hänellä ei ollut, ja antoi painovoiman viedä hänen ruumistaan kohti kuolemaa. Äänet kaikkosivat, tunto katosi, vain ihanan rauhallinen olo, kunnes…
Pimeys.
**
Vihdoinkin vapaa! Enää hänen ei tarvinnut toteuttaa mestarinsa käskyjä. Faustulus leikitteli tuulen kanssa pimeydessä lentäen kohti avaraa maisemaa. Hän ei tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta enää häntä ei pakottanut tarve palata takaisin mestarinsa kylmiin käsiin. Kuin jonkinlainen lumous olisi yhtäkkiä rikkoutunut.
Faustulus erotti pimeydessäkin maassa hitaasti löntystävän, pulskan myyrän, ja tällä kertaa eläimelliset vaistot saivat ottaa vallan. Hän lähti syöksyyn korkealta taivaalta terävä nokka valmiina tappamaan epätietoisen uhrinsa, joka ei ehtisi edes tajuta tapahtunutta ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Ah, vapaus!
**
Aurinko nousi hitaasti uuteen, kauniiseen päivään. Laakson pohjalla olevat kukat aukesivat väriloistoonsa ja kimmelsivät kahta kauniimmin aamukasteessa. Siellä täällä kukkien ja heinien seassa lojui ruskolehtiä, jotka tuuli oli kuljettanut jostain kaukaa. Ne olivat saapuneet pitkän matkansa päähän ja olivat nyt valmiita luovuttamaan ravinteensa takaisin maahan jatkamaan elämää.
Auringon ensimmäiset säteet paljastivat 515. divisioonan tiedusteluryhmän leirin, joka vieläkin kyti yöllisen tuhotyön jäljiltä. Teltat oli poltettu maan tasalle ja verisellä, jättimäisin painaumin koristellulla ruohomatolla makasi monta kymmentä väkivaltaisesti runnottua ja palanutta ruumista. Kaukana horisontissa näkyi vihreä meri, joka liikkui hitaasti mutta varmasti kohti uusia hirmutöitä.
Laakson pohjalla, kallion juurella makasi verilammikossa jonkinlainen otus. Sen päässä kasvoi pari jättimäisiä sarvia ja sen harmaa turkki oli märkä aamukasteesta kasvien tavoin. Sen epämuodostuneille kasvoille oli vääntynyt tuskallinen ja raivoisa ilme, mutta jos katsoi syvälle sen keltaisiin silmiin, pystyi näkemään jonkinlaisen tyytyväisyyden ja onnistumisen riemun.
Rauhan.
Nättiä tekstiä kokonaisuutena, mutta itse tapahtumiin kannattanee ottaa enemmän kantaa seuraavalla kerralla, jos minulta kysytään. Tiukat juoniväännöt ovat ehkä jopa kuvilla ja sanoilla leikittelyä tärkeämpiä.