Tarinakisa 2006: Autiosaari(FB)
Lähetetty: Ti 21.02.2006 18:23
Autiosaari
Päivä tuntematon, jossain päin Etelämaiden rannikkoa
Miten tämä on mahdollista? Kaikista mahdollisista paikoista. Juuri minä joudun tällaiseen tilanteeseen. Juuri minä joudun tällaiselle tyhjälle, suolalle ja linnunpaskalle lemuavalle kivelle keskelle ei mitään. Toisaalta, voinhan kai vain syyttää itseäni.
Minun pitäisi kai kiittää onneani, että olen elossa, että en pudonnut muiden kanssa tuohon pohjattomaan harmaanhohtoiseen kuiluun, jota jotkut mereksi kutsuvat. Ei se mikään meri ole. Se on elävä, aistiva, ajatteleva tappaja. Ja se haluaa minutkin. Ennemmin vaikka kuolen. Iso ero, minähän varmaan kuolen kuitenkin. Ei, sitä minä en tee. Pysyn elossa, vaikka joutuisin syömään kiviä ja kuolleita lintuja. Joku tulee hakemaan minut. Varmasti tulee.
Eivät he minua tänne jättäisi.
Olen uskomattoman helpottunut, että selvisin tänne hengissä. Tai en oikeastaan, vasta nyt huomaan, mitä kaikkea minulla ei ole. Oikeastaan voisin luetella niitä asioita, joita minulla on. Vaatteeni, haltioilta varastettu mithralveitsi(kuuleman mukaan) ja tämä riivattu kirjanen, parin kynän kera. Kaikki, mitä meidän laivastamme jäi jäljelle.
Miksi juuri minä? Miksei ihan kuka tahansa muu. Minä varmaankin menen makaamaan ja yritän nukahtaa ja kuvitella olevani jossain muualla. Vaikka kotona Tileassa, Seivästetyssä Siassa hotkimassa jotain ruuan nimellä kulkevaa yhteiskunnan yleisjätettä ja olueksi kutsuttua tiskivettä.
Toivottavasti täälläpäin ei ole kovin kylmiä öitä, minulla kun ei ole kovinkaan paljon vaatteita.
Päivä kaksi
No niin, ensimmäinen yöni tällä samperin kivellä. Tai no, ei se mikään kivi ole. Oikeastaan laskin sen tänä aamuna jaloillani. Noin kymmenen kertaa kaksikymmentä metriä. Kuollut puu, pensaita(kuolleita) ja kiviä(vieläkin kuolleempia). Niistä ei tosiaan ole pulaa.
Onnistuin myös kasaamaan kuivista oksista kasan, jonka voin polttaa tarpeen tullen. Jos vain nuo pilvet eivät tiputtaisi mitään niskaani… Tai no, perun tuon. Jos sanon noin, saan varmasti niskaani jotain märkää. Toivottavasti kukaan ei kuullut.
Sehän kuulosti järkevältä. Kalat varmaankin ovat huolissaan mielenterveydestäni. Jos nekään viitsivät uida tänne. Löysin muuten syvennyksen kivissä. Sinne oli kerääntynyt ilmeisesti sadevettä. Se oli hieman vihertävää ja maistui pahalta, mutta mitäs siitä, se pitää minut hengissä vielä vähän aikaa.
Kunpa minua jo tultaisiin hakemaan! Nälkä alkaa painaa. Enää pari palaa lihaa ja vähän leipää. Laiha lohtu, että yöt ovat kohtuulämpimiä.
Päivä kolme
Kunpa pilvet tulisivat takaisin. Aurinko polttaa minun selkääni, enkä edes nähnyt maata missään. Toki, heräsin toiveikkaana, suorastaan euforian valtaamana ja kiipesin korkeimpaan puuhun minkä löysin(sekin oli varmaan huikeat neljä metriä ja kuollut pystyyn) ja istuin siellä yli puoli tuntia. Tämän jälkeen keksin, että seisomalla näkee paremmin. Eikun tuumasta toimeen.
Ikävä kyllä täälläpäin(missä ikinä se sitten onkaan) aurinko paistaa hieman pistävämmin kuin kotona Tileassa.
Herättyäni puun juurelta ryömin rantaan ja upotin pääni jäiseen veteen. Se virkisti! Virkistymisen mukana tulivat päänsärky ja kolhujen aiheuttamat kivut. Yrittäessäni nousta nilkkani päästi semmoisen vastalauseen, että meinasin taas pyörtyä. Ei, en pyörtyä. Minunlaiseni ihminen ei pyörry. Minä meinasin menettää tajuntani.
Oikea nilkkani oli vääntynyt melkein ympäri, en tiedä miten se tapahtui. Jalkateräni osoitti taaksepäin. Luut sojottivat ihon alla mikä minnekin, saaden jalkani näyttämään puolivalmiilta, huonosti muotoillulta saviveistokselta. Oksettava näky. Kuitenkin tiesin, että minun oli tehtävä se. Sen tehtyäni antauduin typerästi tajuttomuudelle.
Virottuani käväisin juomassa(nyt jo oikeaan suuntaan osoittavan jalkaterän kanssa) ja huomasin jotain kamalaa. Aurinko laskiessaan viimeisenä pirullisena kepposenaan oli haihduttanut yli puolet juomavedestäni! Ilman sitä minä en selviäisi. Kirosin aurinkoa ja jalkaani ryhtyessäni katkomaan oksia kuivista ja kuolleista pensaista suojatakseni nopeasti hupenevaa vesivarastoani. Kun pyyhkäisin hikipisaran kasvoiltani, näin auringon kurkkaavan vielä kerran horisontin takaa, nauraen naama punaisena.
Mieleni teki heittää sitä jollain. En jaksanut. Niinpä vain otin kulauksen lämmennyttä vettä(joka muuten maistui entistäkin pahemmalle). Nyt menen kyllä nukkumaan. Tai ainakin yritän sitä. Aallot pitävät niin helvetin kovaa meteliä, ettei siltä voi nukkua.
Joku kyllä tulee hakemaan minut huomenna.
Päivä neljä
Nyt ei mene hyvin. Kalliot kuumenevat armottomassa auringonpaisteessa nopeasti, eikä minulla ole enää mitään suojaa siltä, puu kun katkesi minun pudotessani sieltä.
Pudotessani… Niin, tosiaan. Nilkka on menossa pahempaan päin. Kipu on kyllä helpottanut, mutta se on alkanut turtua. En varmaankaan olisi huomannut sitä, ellei minulla olisi kokemusta kaiken maailman haavoista. Pieni punoitus ihokarvojen ympärillä… Toivottavasti se ei tulehdu enää pahemmin.
Hah! Meidän laivastamme ainoa henkiinjäänyt olikin välskäri! Helvetin hyviä merimiehiä, vaan minä oli ainoa, joka pysyi pinnalla! Tai no, heidän tilassaan… Et sinäkään uisi, jos sinusta olisi leikelty rintaleikettä viidelletoista nälkäiselle miehelle.
Kapteenia ei tosin voi syyttää mistään, hänellä kun ei ollut kumpaakaan jalkaa(Eikä toista kättä. Toisen jätin, eihän sellaista miestä nyt voi jättää ilman… Omia huveja. Hän rupeaa metelöimään, ja äänekäs ruoka on kuulemma pahasta).
Sinä iltana tarjoiltiin laivalla paahtopaistia(Sitä jäljelle jätettyä kättä en tarjoillut kenelläkään; siitä olisi varmaan vain saanut vatsataudin. En kyllä ole varma käyttikö hän sitä mihinkään muuhun kuin seinien hakkaamiseen, loppujen lopuksi. Ehkä senkin olisi voinut heittää pataan).
Tänään aamulla leikkelin vyöni pieniksi palasiksi. Ne minä liotin vedessä, ihan vain saadakseni ne pehmenemään. Merivesi antoi niihin mukavan suolaisen aromin.
Miksihän minä muuten kirjoitan tätä? Olisin jo voinut syödä tämänkin… Ei, sitä minä en kyllä vielä tee. Syön tämän kaikkein viimeiseksi, sitten kun minua tullaan hakemaan. Kukaan ei saa tietää, mitä minä tähän kirjoitin.
Tämä on varmaankin keino pysyä terveenä, mieleltäni siis. Ruumiini on jo huonossa kunnossa, mutta mielenterveyttäni en saa menettää. Sidoin paitani pääni ympärille, jotten saisi toista auringonpistosta. Se tästä vielä puuttuisi.
Vedessä on hyvä käydä välillä vilvoittelemassa. Kunhan katsoo, mihin menee. Ensimmäisen kerran minä meinasin hukkua, siinä oli äkkisyvää enkä yltänyt pohjaan. Vedin vettä henkeeni ja meinasin jäädä jumiin ilkeään vedenalaiseen juureen. Se tuntui ihan silkkaa piruuttaan tarraavan jalkaani ja vetävän minua pinnan alle. Mätäkin se oli, inhottavan pehmeä koskettaa. En nähnyt sitä, sillä pidin silmäni kiinni veden alla. Osaksi pakokauhun takia, osaksi siksi, että inhoan suolaveden kirvelyä silmissä.
Kun viimein onnistuin raahaamaan itseni rannalle, kirosin itseäni jätettyäni kellukkeeni vesirajaan ensimmäisenä yönä. Niiden avulla olisin ehkä päässyt pois tältä saarelta. Tai siis tältä kiveltä.
Minun kellukkeeni tosin olivat jo varsin uupuneita siinä vaiheessa. Ihmisten huumaaminen on niin helppoa. Siinä tilassa he vielä tottelevatkin niin helposti. Heidän piti… Auttaa minua selviytymään. Ikävä kyllä meri vei heidät ensin. Varsin epäystävällistä.
Voi kunpa minulla olisi lihaa ja perunoita ja vaikkapa pullo viiniä ja… EI, en saa kirjoittaa siitä, en edes AJATELLA ruokaa. Silloin tulen varmasti hulluksi.
Päivä viisi
Kirotut aallot! Ne pitävät minua valveilla koko ajan. Jatkuvan väsymätön, kellontarkka kohahdus, joka tuo mukanaan kaikenlaista sontaa merenpohjasta. Tuo ajatus minua pitääkin hereillä. Tai no, eivät aallot itsessään vaan…
Minä pelkään. Noin, nyt tein sen. Tunnustin sen. Minä pelkään sitä, mitä merenpohjasta voi tulla. Mitä kaikkea salaisuuksia se voi sylkeä kasvoilleni. Muinaisia, merenpohjassa sulaneita
PERUNOITA PIHVIÄ KYLJYSTÄ MUREKETTA
muistoja kuolleista tai elävistä asioista.
Alkaakohan nälkä painaa päälle? Aamulla olin aivan varma, että näin minua tuijottavat kasvot vedestä. Säikähdin niin, että horjahdin kipeän jalkani kanssa ja sain sen melkein hyppäämään taas sijoiltaan. Räpäytin silmiäni pari kertaa ja kasvot hävisivät, mutta niiden mustat silmät jäivät mieleeni. Sitten hain hieman suolavettä, jossa ”marinoin” saappaani. Varsinainen marinadi, suorastaan herkullista jalkahikeä. Palanpainikkeeksi hiukan vihreää vettä pienestä lähteestä keskellä kiveä, ja olo oli kurjempi kuin vatsatautisella ripulitapauksella.
Olen alkanut kuulemaan ääniä. Aivan kuin joku uisi lähettyvillä. Mutta aina kun nousen toiveikkaana katsomaan, näen vain kuollutta öisen mustaa merta loputtomiin. Se on äärimmäisen hermostuttavaa.
Päivä kuusi
Siinä vesilammikossa on jotain outoa. Kun tulin, se oli melkein täysi. Kasvit sen ympärillä näyttivät vasta kuolleilta; osassa oli vielä vähän lehtiä. Sitten se alkoi vähentyä. Silloin en juonut siitä, sillä minulla oli oma vesileilini josta oli tosin suurin osa oli jo kuivunut tai valunut pois matkani aikana.
Nyt kun aloin juomaan siitä, se on alkanut täyttyä. Ja minä olen menossa huonompaan päin. Ihan kuin ne kasvitkin. Siitä lammikosta ei varmaan kannattaisi juoda… Mutta ei minulla ole vaihtoehtoja. Minä en vain suostu kuolemaan näin helpolla.
Jalkani on menossa todella surkeaan jamaan. Se on alkanut mustua nilkasta ja turtua pahasti. Koko jalkaterä punoittaa. Varpaiden kärjet ovat myös mustuneet hiukan. En yhtään tiedä, mitä tekisin sille. Vaikka olenkin välskäri, en koskaan kuvitellut joutuvani leikkelemään itseäni. Kuitenkin, jos jalkaan tulee kuolio, se on pakko poistaa, etten kuole itsekin. Kokovartalokuolio, hahhahhaa.
Ei ole naurun asia. Minä en saa kuolla, en vain saa. Minun elämänhaluni on liian voimakas salliakseen sitä.
Muistan, kuinka törmäsin kuolemaan ensimmäisen kerran. Olin vain 12-vuotias. En sitä silloin vielä ymmärtänyt, mutta minusta oli hauskaa katsoa, kuinka Hammas sätki. Ai niin, ethän sinä tunne häntä. Hammas, sinä; sinä, Hammas eli minun koirani.
Kerran kävelyttäessäni sitä näin, kuinka joku heitti roskia veteen. Se näytti kivalta, joten minä tein niin rakkaalle koiralleni. Koirani ei kuitenkaan uponnut kuten roskat. Niinpä otin vaatteissani olevan nauhan ja sidoin sen koiran jalkojen ympärille. Sitten heitin sen matalaan rantaveteen(en jaksanut heittää pidemmälle) ja jäin katsomaan. Vähän aikaa sätkittyään se lopetti liikkumisen ja minä menetin kiinnostukseni.
Vasta seuraavana päivänä minä tajusin, mitä olin tehnyt ja yritin hakea Hampaan ruumista vedestä. Siellä ei kuitenkaan ollut mitään. Sen viimeinen mustilla, riipaisevan inhimillisillä silmillä minuun luoma anova katse kummittelee mielessäni yhä. Se saa minut hymyilemään.
Hitto että osaa olla nälkä. Olen jo syönyt kaikki vaatteideni nahkaosat, eikä täällä ole oikein mitään muuta syömistä ellen keksi, miten kiviä kokataan.
Eikä pilviä vieläkään näy. Paahde tuntuu paistavan minut elävältä, ja ylhäällä sen tulinen pallo vain nauraa minulle, joka ilta naama punaisena päivän naurusta se laskee kauas horisontin taa, sinne minne minäkin tahtoisin.
Päivä seitsemän
Mahtavaa, kohta olen istunut täällä kokonaisen viikon tyhjänpanttina. Aamulla heräsin hirvittävään kipuun kädessäni. Jokin oli pureskellut sitä. Etsin jälkiä kallioilta, mutta en löytänyt niitä. Varmaan jokin epäonninen lintu oli luullut minua kuolleeksi ja päättänyt nokkaista palan minua evääksi. Sääliksi käy.
Jalkani on nyt virallisesti kuollut. En tunne sitä, en voi liikuttaa sitä, se on kokonaan mustunut. Mikä vielä pahempaa, kuolio leviää hirvittävän nopeasti. Nyt jo etenevät mustat juovat ylös reittäni, illalla ne ovat varmasti jo lantiossani. Minun pitäisi irrottaa jalka, mutta minusta ei ole siihen. Pelkään kuolevani.
Mutta miksi? Minä selviän kuitenkin. Eikä jalastani edes vuotaisi verta, enkä tunne siinä olevaa kipua. Voin varmaankin poistaa sen turvallisesti nilkasta alaspäin. Näin minulla on mahdollisuus selvitä hiukan pidempään.
…Minä tein sen. Minä irrotin sen. Eikä se edes sattunut. Tämä tosin johtui niistä vähistä lääkkeistä, joita minulla oli mukanani. Yritin välttää niiden käyttämistä viimeiseen asti, mutta lopulta annoin periksi ja otin pienen annoksen. Jalastani ei valunut mitään, se oli vain tunnoton möykky lihaa, kylmää ja kuollutta. Kumpikin huonoja merkkejä, vaikka olenkin niistä suunnattoman helpottunut. Veitsi upposi siihen kuin… No, kuin kuuma veitsi voihin. Se tosiaan taitaa olla haltioiden tekemä. Kiitokset heille. He varmaan suunnittelivatkin sen juuri tähän, ihmislihaa leikkaamaan. No, eipähän mennyt hyvä työ hukkaan.
No, nyt olen yhtä jalkaterää ja säärtä pienempi. Pitänee hankkia puujalka. Pelottaa kyllä hiukan, sillä liha polven yläpuolella on hiukan mustunutta. Kuolio leviää. Toivottavasti se ei leviä liian nopeasti liian pitkälle.
Ai niin, vielä yksi juttu. Pesin sen huolellisesti ennen syömistä.
Päivä kahdeksan
Oloni on aivan hirveä. Lähteen vesi saa minut voimaan pahoin, mutta se solisee niin iloisesti, eikä sitä voi vastustaa…
En tunne kumpaakaan jalkaani. Kumpikaan ei enää liiku. Olen todella pahassa jamassa. Siinä lähteessä on jotain todella pahaa. Kuitenkin minun tekee mieli juoda siitä aina vain lisää. Se on muuttunut yhä vihreämmäksi, ja nyt siitä nousee jonkinlaista höyryä.
Olenkohan tulossa kokonaan hulluksi? Yöllä kuulin taas loiskahtelevia askelia, mutta nostaessani päätäni en nähnyt ketään. Hieman myöhemmin kuulin sekopäistä, korisevaa naurua. Se kuulosti aivan entiseltä kapteeniltamme. Ja juuri ennen kuin nukahdin, luulin kuulleeni narinaa, aivan kuin laivan lankkujen ja köysistön laimeassa tuulessa päästämiä ääniä.
Minua huimaa pahasti. Silmieni edessä kulkee mustia juovia ja kurkkuni tuntuu olevan verillä, vaikka olenkin juonut niin paljon, niin paljon… Eilen illalla käyttämäni veitsi makaa edessäni viattomana kiillellen, mutta aina valmiina, aina nälkäisenä maistamaan minun vertani. En tahtoisi koskea siihen…
Kuolio ei saa levitä enää yhtään edemmäksi. Jos se nousee enää yhtään ylemmäksi, minä kuolen varmasti. Kuitenkin, nyt kun otan veitsen käteeni, tahdonvoimani hupenee kuin vesi rikkinäisessä ämpärissä. Entä jos vuodan kuiviin, entä jos menetän tajuntani kesken kaiken, entä jos se sattuu aivan suunnattomasti… Joudun luultavasti ottamaan loputkin lääkkeeni.
Eipä olisi uskonut, joudun ottamaan omia troppejani. Naurettava tilanne. Käteni vapisevat niin pahasti, että joudun odottamaan hetken. Minusta tuntuu, että
(tässä kohden teksti on sotkeentunut pahasti; koko sivu on jonkin nesteen tahraama)
Nyt olen kahta jalkaa vailla. Täytyy toivoa, että minulle luvattu palkkio tosiaan on kerrotun veroinen. Saan korvattua kaiken, mitä täällä menetin. Voin vain löhötä koko loppuikäni jossakin lämpimällä sohvalla takkatulen edessä.
Kirotut haltiat! Miksi he ovat näin pahasti myöhässä! Sekin tummatukkainen kaunotar, hänkin varmasti nöyrtyisi jos joutuisi viettämään aikaa tällä samalla saarella!
Minulla on outo olo, eikä se johdu pelkästään ottamistani lääkkeistä. Toisesta jalastani tuli verta. Ja paljon. Kipua en tuntenut, mutta sykkeeni tiheni ja hengitykseni nopeutui, mikä ei ollut ollenkaan hyvä asia. Jouduin käyttämään paitaani kiristyssiteenä, kunnes vuoto loppui. Älkää kysykö kuinka tein sen, en itsekään oikein tiedä. Minulla taitaa olla ikioma onnetar.
Heitin kummatkin jalkani veteen, sillä pelkään tekeväni jotain kamalaa. Eilinen saattaisi toistua. Nyt minua hiukan kaduttaa, sillä nälkä painaa, mutta pysynpä sentään edes hiukan inhimillisenä. Minä en enää vajoa sellaiselle tasolle. Heitin jo veitsenikin mereen; en voi enää sietää sitä silmissäni.
Minulla ei enää varmaankaan ole kauaa aikaa jäljellä. Meri aikoo viedä minutkin, kuten se vei laivan ja kaikki sen miehet, kuten se vei koirani ja veitseni, kuten se melkein vei minutkin… Aurinko on vasta laskemassa, mutta kuulen jo loiskahduksia, joilla ei ole mitään tekemistä laineiden kanssa. Aivan kuin täällä sellaisia olisikaan; meri on nyt peilityyni.
Luonnottoman tyyni.
Tuo nauru ei ole lokkien käkätystä.
En kestä. Minä teen sen.
Päivä yhdeksän
En voi uskoa tätä. Miten olen voinut vajota näin alas? Kuinka minä saatoin tehdä sen? Minä tosiaan olen tulossa hulluksi; minä olen aivan sairas, täysi mielipuoli, ei paljon pahempaa; minusta on tullut kannibaali. Ja minä kun luulin niitä vain merimiesten tarinoiksi…
Tuuli ei enää puhalla. Meri on täysin tyyni. Aurinko on juuri laskemassa. Sieltä se minulle nauraa, naama punaisena ja ilkeästi virnuillen. Voisin heittää sitä sääriluulla. Tai sormiluulla. Niitähän minulla riittää!
Tämä tulee olemaan viimeinen asia, mitä tähän kirjoitan. Juuri pinnan alla vaanii laumoittain kuolleita. He haluavat minut mukaansa. He nauravat pinnan alla äänettömästi katsellessaan minun rappiotani. Kuulen kapteenin vinkuvan naurun hänen katsellessaan minua. Kuinka paljon minä häntä muistutankaan! Jalaton ja pian myös käsipuoli, aivan kuin hänkin.
Sääli kylläkin, nyt ei enää kukaan katso minun sääriäni kun kuljen ohi. No, onneksi en ole mies, olisin joutunut poistamaan vielä enemmän tavaraa!
Ah niitä mehukkaita nakkeja nakkeja pieniä somia makkaroita sormia nyt minä puraisen yhtä ja nyt minä puraisen toista ja kuinka hyvältä ne maistuvatkaan!!
Päivä tuntematon, jossain päin Etelämaiden rannikkoa
Miten tämä on mahdollista? Kaikista mahdollisista paikoista. Juuri minä joudun tällaiseen tilanteeseen. Juuri minä joudun tällaiselle tyhjälle, suolalle ja linnunpaskalle lemuavalle kivelle keskelle ei mitään. Toisaalta, voinhan kai vain syyttää itseäni.
Minun pitäisi kai kiittää onneani, että olen elossa, että en pudonnut muiden kanssa tuohon pohjattomaan harmaanhohtoiseen kuiluun, jota jotkut mereksi kutsuvat. Ei se mikään meri ole. Se on elävä, aistiva, ajatteleva tappaja. Ja se haluaa minutkin. Ennemmin vaikka kuolen. Iso ero, minähän varmaan kuolen kuitenkin. Ei, sitä minä en tee. Pysyn elossa, vaikka joutuisin syömään kiviä ja kuolleita lintuja. Joku tulee hakemaan minut. Varmasti tulee.
Eivät he minua tänne jättäisi.
Olen uskomattoman helpottunut, että selvisin tänne hengissä. Tai en oikeastaan, vasta nyt huomaan, mitä kaikkea minulla ei ole. Oikeastaan voisin luetella niitä asioita, joita minulla on. Vaatteeni, haltioilta varastettu mithralveitsi(kuuleman mukaan) ja tämä riivattu kirjanen, parin kynän kera. Kaikki, mitä meidän laivastamme jäi jäljelle.
Miksi juuri minä? Miksei ihan kuka tahansa muu. Minä varmaankin menen makaamaan ja yritän nukahtaa ja kuvitella olevani jossain muualla. Vaikka kotona Tileassa, Seivästetyssä Siassa hotkimassa jotain ruuan nimellä kulkevaa yhteiskunnan yleisjätettä ja olueksi kutsuttua tiskivettä.
Toivottavasti täälläpäin ei ole kovin kylmiä öitä, minulla kun ei ole kovinkaan paljon vaatteita.
Päivä kaksi
No niin, ensimmäinen yöni tällä samperin kivellä. Tai no, ei se mikään kivi ole. Oikeastaan laskin sen tänä aamuna jaloillani. Noin kymmenen kertaa kaksikymmentä metriä. Kuollut puu, pensaita(kuolleita) ja kiviä(vieläkin kuolleempia). Niistä ei tosiaan ole pulaa.
Onnistuin myös kasaamaan kuivista oksista kasan, jonka voin polttaa tarpeen tullen. Jos vain nuo pilvet eivät tiputtaisi mitään niskaani… Tai no, perun tuon. Jos sanon noin, saan varmasti niskaani jotain märkää. Toivottavasti kukaan ei kuullut.
Sehän kuulosti järkevältä. Kalat varmaankin ovat huolissaan mielenterveydestäni. Jos nekään viitsivät uida tänne. Löysin muuten syvennyksen kivissä. Sinne oli kerääntynyt ilmeisesti sadevettä. Se oli hieman vihertävää ja maistui pahalta, mutta mitäs siitä, se pitää minut hengissä vielä vähän aikaa.
Kunpa minua jo tultaisiin hakemaan! Nälkä alkaa painaa. Enää pari palaa lihaa ja vähän leipää. Laiha lohtu, että yöt ovat kohtuulämpimiä.
Päivä kolme
Kunpa pilvet tulisivat takaisin. Aurinko polttaa minun selkääni, enkä edes nähnyt maata missään. Toki, heräsin toiveikkaana, suorastaan euforian valtaamana ja kiipesin korkeimpaan puuhun minkä löysin(sekin oli varmaan huikeat neljä metriä ja kuollut pystyyn) ja istuin siellä yli puoli tuntia. Tämän jälkeen keksin, että seisomalla näkee paremmin. Eikun tuumasta toimeen.
Ikävä kyllä täälläpäin(missä ikinä se sitten onkaan) aurinko paistaa hieman pistävämmin kuin kotona Tileassa.
Herättyäni puun juurelta ryömin rantaan ja upotin pääni jäiseen veteen. Se virkisti! Virkistymisen mukana tulivat päänsärky ja kolhujen aiheuttamat kivut. Yrittäessäni nousta nilkkani päästi semmoisen vastalauseen, että meinasin taas pyörtyä. Ei, en pyörtyä. Minunlaiseni ihminen ei pyörry. Minä meinasin menettää tajuntani.
Oikea nilkkani oli vääntynyt melkein ympäri, en tiedä miten se tapahtui. Jalkateräni osoitti taaksepäin. Luut sojottivat ihon alla mikä minnekin, saaden jalkani näyttämään puolivalmiilta, huonosti muotoillulta saviveistokselta. Oksettava näky. Kuitenkin tiesin, että minun oli tehtävä se. Sen tehtyäni antauduin typerästi tajuttomuudelle.
Virottuani käväisin juomassa(nyt jo oikeaan suuntaan osoittavan jalkaterän kanssa) ja huomasin jotain kamalaa. Aurinko laskiessaan viimeisenä pirullisena kepposenaan oli haihduttanut yli puolet juomavedestäni! Ilman sitä minä en selviäisi. Kirosin aurinkoa ja jalkaani ryhtyessäni katkomaan oksia kuivista ja kuolleista pensaista suojatakseni nopeasti hupenevaa vesivarastoani. Kun pyyhkäisin hikipisaran kasvoiltani, näin auringon kurkkaavan vielä kerran horisontin takaa, nauraen naama punaisena.
Mieleni teki heittää sitä jollain. En jaksanut. Niinpä vain otin kulauksen lämmennyttä vettä(joka muuten maistui entistäkin pahemmalle). Nyt menen kyllä nukkumaan. Tai ainakin yritän sitä. Aallot pitävät niin helvetin kovaa meteliä, ettei siltä voi nukkua.
Joku kyllä tulee hakemaan minut huomenna.
Päivä neljä
Nyt ei mene hyvin. Kalliot kuumenevat armottomassa auringonpaisteessa nopeasti, eikä minulla ole enää mitään suojaa siltä, puu kun katkesi minun pudotessani sieltä.
Pudotessani… Niin, tosiaan. Nilkka on menossa pahempaan päin. Kipu on kyllä helpottanut, mutta se on alkanut turtua. En varmaankaan olisi huomannut sitä, ellei minulla olisi kokemusta kaiken maailman haavoista. Pieni punoitus ihokarvojen ympärillä… Toivottavasti se ei tulehdu enää pahemmin.
Hah! Meidän laivastamme ainoa henkiinjäänyt olikin välskäri! Helvetin hyviä merimiehiä, vaan minä oli ainoa, joka pysyi pinnalla! Tai no, heidän tilassaan… Et sinäkään uisi, jos sinusta olisi leikelty rintaleikettä viidelletoista nälkäiselle miehelle.
Kapteenia ei tosin voi syyttää mistään, hänellä kun ei ollut kumpaakaan jalkaa(Eikä toista kättä. Toisen jätin, eihän sellaista miestä nyt voi jättää ilman… Omia huveja. Hän rupeaa metelöimään, ja äänekäs ruoka on kuulemma pahasta).
Sinä iltana tarjoiltiin laivalla paahtopaistia(Sitä jäljelle jätettyä kättä en tarjoillut kenelläkään; siitä olisi varmaan vain saanut vatsataudin. En kyllä ole varma käyttikö hän sitä mihinkään muuhun kuin seinien hakkaamiseen, loppujen lopuksi. Ehkä senkin olisi voinut heittää pataan).
Tänään aamulla leikkelin vyöni pieniksi palasiksi. Ne minä liotin vedessä, ihan vain saadakseni ne pehmenemään. Merivesi antoi niihin mukavan suolaisen aromin.
Miksihän minä muuten kirjoitan tätä? Olisin jo voinut syödä tämänkin… Ei, sitä minä en kyllä vielä tee. Syön tämän kaikkein viimeiseksi, sitten kun minua tullaan hakemaan. Kukaan ei saa tietää, mitä minä tähän kirjoitin.
Tämä on varmaankin keino pysyä terveenä, mieleltäni siis. Ruumiini on jo huonossa kunnossa, mutta mielenterveyttäni en saa menettää. Sidoin paitani pääni ympärille, jotten saisi toista auringonpistosta. Se tästä vielä puuttuisi.
Vedessä on hyvä käydä välillä vilvoittelemassa. Kunhan katsoo, mihin menee. Ensimmäisen kerran minä meinasin hukkua, siinä oli äkkisyvää enkä yltänyt pohjaan. Vedin vettä henkeeni ja meinasin jäädä jumiin ilkeään vedenalaiseen juureen. Se tuntui ihan silkkaa piruuttaan tarraavan jalkaani ja vetävän minua pinnan alle. Mätäkin se oli, inhottavan pehmeä koskettaa. En nähnyt sitä, sillä pidin silmäni kiinni veden alla. Osaksi pakokauhun takia, osaksi siksi, että inhoan suolaveden kirvelyä silmissä.
Kun viimein onnistuin raahaamaan itseni rannalle, kirosin itseäni jätettyäni kellukkeeni vesirajaan ensimmäisenä yönä. Niiden avulla olisin ehkä päässyt pois tältä saarelta. Tai siis tältä kiveltä.
Minun kellukkeeni tosin olivat jo varsin uupuneita siinä vaiheessa. Ihmisten huumaaminen on niin helppoa. Siinä tilassa he vielä tottelevatkin niin helposti. Heidän piti… Auttaa minua selviytymään. Ikävä kyllä meri vei heidät ensin. Varsin epäystävällistä.
Voi kunpa minulla olisi lihaa ja perunoita ja vaikkapa pullo viiniä ja… EI, en saa kirjoittaa siitä, en edes AJATELLA ruokaa. Silloin tulen varmasti hulluksi.
Päivä viisi
Kirotut aallot! Ne pitävät minua valveilla koko ajan. Jatkuvan väsymätön, kellontarkka kohahdus, joka tuo mukanaan kaikenlaista sontaa merenpohjasta. Tuo ajatus minua pitääkin hereillä. Tai no, eivät aallot itsessään vaan…
Minä pelkään. Noin, nyt tein sen. Tunnustin sen. Minä pelkään sitä, mitä merenpohjasta voi tulla. Mitä kaikkea salaisuuksia se voi sylkeä kasvoilleni. Muinaisia, merenpohjassa sulaneita
PERUNOITA PIHVIÄ KYLJYSTÄ MUREKETTA
muistoja kuolleista tai elävistä asioista.
Alkaakohan nälkä painaa päälle? Aamulla olin aivan varma, että näin minua tuijottavat kasvot vedestä. Säikähdin niin, että horjahdin kipeän jalkani kanssa ja sain sen melkein hyppäämään taas sijoiltaan. Räpäytin silmiäni pari kertaa ja kasvot hävisivät, mutta niiden mustat silmät jäivät mieleeni. Sitten hain hieman suolavettä, jossa ”marinoin” saappaani. Varsinainen marinadi, suorastaan herkullista jalkahikeä. Palanpainikkeeksi hiukan vihreää vettä pienestä lähteestä keskellä kiveä, ja olo oli kurjempi kuin vatsatautisella ripulitapauksella.
Olen alkanut kuulemaan ääniä. Aivan kuin joku uisi lähettyvillä. Mutta aina kun nousen toiveikkaana katsomaan, näen vain kuollutta öisen mustaa merta loputtomiin. Se on äärimmäisen hermostuttavaa.
Päivä kuusi
Siinä vesilammikossa on jotain outoa. Kun tulin, se oli melkein täysi. Kasvit sen ympärillä näyttivät vasta kuolleilta; osassa oli vielä vähän lehtiä. Sitten se alkoi vähentyä. Silloin en juonut siitä, sillä minulla oli oma vesileilini josta oli tosin suurin osa oli jo kuivunut tai valunut pois matkani aikana.
Nyt kun aloin juomaan siitä, se on alkanut täyttyä. Ja minä olen menossa huonompaan päin. Ihan kuin ne kasvitkin. Siitä lammikosta ei varmaan kannattaisi juoda… Mutta ei minulla ole vaihtoehtoja. Minä en vain suostu kuolemaan näin helpolla.
Jalkani on menossa todella surkeaan jamaan. Se on alkanut mustua nilkasta ja turtua pahasti. Koko jalkaterä punoittaa. Varpaiden kärjet ovat myös mustuneet hiukan. En yhtään tiedä, mitä tekisin sille. Vaikka olenkin välskäri, en koskaan kuvitellut joutuvani leikkelemään itseäni. Kuitenkin, jos jalkaan tulee kuolio, se on pakko poistaa, etten kuole itsekin. Kokovartalokuolio, hahhahhaa.
Ei ole naurun asia. Minä en saa kuolla, en vain saa. Minun elämänhaluni on liian voimakas salliakseen sitä.
Muistan, kuinka törmäsin kuolemaan ensimmäisen kerran. Olin vain 12-vuotias. En sitä silloin vielä ymmärtänyt, mutta minusta oli hauskaa katsoa, kuinka Hammas sätki. Ai niin, ethän sinä tunne häntä. Hammas, sinä; sinä, Hammas eli minun koirani.
Kerran kävelyttäessäni sitä näin, kuinka joku heitti roskia veteen. Se näytti kivalta, joten minä tein niin rakkaalle koiralleni. Koirani ei kuitenkaan uponnut kuten roskat. Niinpä otin vaatteissani olevan nauhan ja sidoin sen koiran jalkojen ympärille. Sitten heitin sen matalaan rantaveteen(en jaksanut heittää pidemmälle) ja jäin katsomaan. Vähän aikaa sätkittyään se lopetti liikkumisen ja minä menetin kiinnostukseni.
Vasta seuraavana päivänä minä tajusin, mitä olin tehnyt ja yritin hakea Hampaan ruumista vedestä. Siellä ei kuitenkaan ollut mitään. Sen viimeinen mustilla, riipaisevan inhimillisillä silmillä minuun luoma anova katse kummittelee mielessäni yhä. Se saa minut hymyilemään.
Hitto että osaa olla nälkä. Olen jo syönyt kaikki vaatteideni nahkaosat, eikä täällä ole oikein mitään muuta syömistä ellen keksi, miten kiviä kokataan.
Eikä pilviä vieläkään näy. Paahde tuntuu paistavan minut elävältä, ja ylhäällä sen tulinen pallo vain nauraa minulle, joka ilta naama punaisena päivän naurusta se laskee kauas horisontin taa, sinne minne minäkin tahtoisin.
Päivä seitsemän
Mahtavaa, kohta olen istunut täällä kokonaisen viikon tyhjänpanttina. Aamulla heräsin hirvittävään kipuun kädessäni. Jokin oli pureskellut sitä. Etsin jälkiä kallioilta, mutta en löytänyt niitä. Varmaan jokin epäonninen lintu oli luullut minua kuolleeksi ja päättänyt nokkaista palan minua evääksi. Sääliksi käy.
Jalkani on nyt virallisesti kuollut. En tunne sitä, en voi liikuttaa sitä, se on kokonaan mustunut. Mikä vielä pahempaa, kuolio leviää hirvittävän nopeasti. Nyt jo etenevät mustat juovat ylös reittäni, illalla ne ovat varmasti jo lantiossani. Minun pitäisi irrottaa jalka, mutta minusta ei ole siihen. Pelkään kuolevani.
Mutta miksi? Minä selviän kuitenkin. Eikä jalastani edes vuotaisi verta, enkä tunne siinä olevaa kipua. Voin varmaankin poistaa sen turvallisesti nilkasta alaspäin. Näin minulla on mahdollisuus selvitä hiukan pidempään.
…Minä tein sen. Minä irrotin sen. Eikä se edes sattunut. Tämä tosin johtui niistä vähistä lääkkeistä, joita minulla oli mukanani. Yritin välttää niiden käyttämistä viimeiseen asti, mutta lopulta annoin periksi ja otin pienen annoksen. Jalastani ei valunut mitään, se oli vain tunnoton möykky lihaa, kylmää ja kuollutta. Kumpikin huonoja merkkejä, vaikka olenkin niistä suunnattoman helpottunut. Veitsi upposi siihen kuin… No, kuin kuuma veitsi voihin. Se tosiaan taitaa olla haltioiden tekemä. Kiitokset heille. He varmaan suunnittelivatkin sen juuri tähän, ihmislihaa leikkaamaan. No, eipähän mennyt hyvä työ hukkaan.
No, nyt olen yhtä jalkaterää ja säärtä pienempi. Pitänee hankkia puujalka. Pelottaa kyllä hiukan, sillä liha polven yläpuolella on hiukan mustunutta. Kuolio leviää. Toivottavasti se ei leviä liian nopeasti liian pitkälle.
Ai niin, vielä yksi juttu. Pesin sen huolellisesti ennen syömistä.
Päivä kahdeksan
Oloni on aivan hirveä. Lähteen vesi saa minut voimaan pahoin, mutta se solisee niin iloisesti, eikä sitä voi vastustaa…
En tunne kumpaakaan jalkaani. Kumpikaan ei enää liiku. Olen todella pahassa jamassa. Siinä lähteessä on jotain todella pahaa. Kuitenkin minun tekee mieli juoda siitä aina vain lisää. Se on muuttunut yhä vihreämmäksi, ja nyt siitä nousee jonkinlaista höyryä.
Olenkohan tulossa kokonaan hulluksi? Yöllä kuulin taas loiskahtelevia askelia, mutta nostaessani päätäni en nähnyt ketään. Hieman myöhemmin kuulin sekopäistä, korisevaa naurua. Se kuulosti aivan entiseltä kapteeniltamme. Ja juuri ennen kuin nukahdin, luulin kuulleeni narinaa, aivan kuin laivan lankkujen ja köysistön laimeassa tuulessa päästämiä ääniä.
Minua huimaa pahasti. Silmieni edessä kulkee mustia juovia ja kurkkuni tuntuu olevan verillä, vaikka olenkin juonut niin paljon, niin paljon… Eilen illalla käyttämäni veitsi makaa edessäni viattomana kiillellen, mutta aina valmiina, aina nälkäisenä maistamaan minun vertani. En tahtoisi koskea siihen…
Kuolio ei saa levitä enää yhtään edemmäksi. Jos se nousee enää yhtään ylemmäksi, minä kuolen varmasti. Kuitenkin, nyt kun otan veitsen käteeni, tahdonvoimani hupenee kuin vesi rikkinäisessä ämpärissä. Entä jos vuodan kuiviin, entä jos menetän tajuntani kesken kaiken, entä jos se sattuu aivan suunnattomasti… Joudun luultavasti ottamaan loputkin lääkkeeni.
Eipä olisi uskonut, joudun ottamaan omia troppejani. Naurettava tilanne. Käteni vapisevat niin pahasti, että joudun odottamaan hetken. Minusta tuntuu, että
(tässä kohden teksti on sotkeentunut pahasti; koko sivu on jonkin nesteen tahraama)
Nyt olen kahta jalkaa vailla. Täytyy toivoa, että minulle luvattu palkkio tosiaan on kerrotun veroinen. Saan korvattua kaiken, mitä täällä menetin. Voin vain löhötä koko loppuikäni jossakin lämpimällä sohvalla takkatulen edessä.
Kirotut haltiat! Miksi he ovat näin pahasti myöhässä! Sekin tummatukkainen kaunotar, hänkin varmasti nöyrtyisi jos joutuisi viettämään aikaa tällä samalla saarella!
Minulla on outo olo, eikä se johdu pelkästään ottamistani lääkkeistä. Toisesta jalastani tuli verta. Ja paljon. Kipua en tuntenut, mutta sykkeeni tiheni ja hengitykseni nopeutui, mikä ei ollut ollenkaan hyvä asia. Jouduin käyttämään paitaani kiristyssiteenä, kunnes vuoto loppui. Älkää kysykö kuinka tein sen, en itsekään oikein tiedä. Minulla taitaa olla ikioma onnetar.
Heitin kummatkin jalkani veteen, sillä pelkään tekeväni jotain kamalaa. Eilinen saattaisi toistua. Nyt minua hiukan kaduttaa, sillä nälkä painaa, mutta pysynpä sentään edes hiukan inhimillisenä. Minä en enää vajoa sellaiselle tasolle. Heitin jo veitsenikin mereen; en voi enää sietää sitä silmissäni.
Minulla ei enää varmaankaan ole kauaa aikaa jäljellä. Meri aikoo viedä minutkin, kuten se vei laivan ja kaikki sen miehet, kuten se vei koirani ja veitseni, kuten se melkein vei minutkin… Aurinko on vasta laskemassa, mutta kuulen jo loiskahduksia, joilla ei ole mitään tekemistä laineiden kanssa. Aivan kuin täällä sellaisia olisikaan; meri on nyt peilityyni.
Luonnottoman tyyni.
Tuo nauru ei ole lokkien käkätystä.
En kestä. Minä teen sen.
Päivä yhdeksän
En voi uskoa tätä. Miten olen voinut vajota näin alas? Kuinka minä saatoin tehdä sen? Minä tosiaan olen tulossa hulluksi; minä olen aivan sairas, täysi mielipuoli, ei paljon pahempaa; minusta on tullut kannibaali. Ja minä kun luulin niitä vain merimiesten tarinoiksi…
Tuuli ei enää puhalla. Meri on täysin tyyni. Aurinko on juuri laskemassa. Sieltä se minulle nauraa, naama punaisena ja ilkeästi virnuillen. Voisin heittää sitä sääriluulla. Tai sormiluulla. Niitähän minulla riittää!
Tämä tulee olemaan viimeinen asia, mitä tähän kirjoitan. Juuri pinnan alla vaanii laumoittain kuolleita. He haluavat minut mukaansa. He nauravat pinnan alla äänettömästi katsellessaan minun rappiotani. Kuulen kapteenin vinkuvan naurun hänen katsellessaan minua. Kuinka paljon minä häntä muistutankaan! Jalaton ja pian myös käsipuoli, aivan kuin hänkin.
Sääli kylläkin, nyt ei enää kukaan katso minun sääriäni kun kuljen ohi. No, onneksi en ole mies, olisin joutunut poistamaan vielä enemmän tavaraa!
Ah niitä mehukkaita nakkeja nakkeja pieniä somia makkaroita sormia nyt minä puraisen yhtä ja nyt minä puraisen toista ja kuinka hyvältä ne maistuvatkaan!!
Ongelmaksi muodostui lähinnä turhan modernin oloinen kieli, oli vaikeaa uskoa päähenkilön olevan keskiaikainen hahmo ja muutenkin kieli teki tarinan ehkä liian kevyeksi, lipsuttiin sen verran (kohtuullisen mustan) huumorin puolelle, että äänet jäivät minulta antamatta. Mutta siitä huolimatta erilainen, yllättävä, sujuva ja hauska tarina.