Faban kisaturina: Slaaneshilta rakkaudella
Lähetetty: Ti 21.02.2006 18:40
Iltoja. Tässäpä tämä minunkin shittimäinen tuotokseni teille kommentoitavaksi.
Olen kirkonmies… Ja olen alasti. Tuo ensimmäinen ajatukseni vavahdutti minua enemmän kuin äkkinäinen heräämiseni, mikä iskosti välittömästi kiviseinän polttavan viileyden sisuksiini. Vaistomaisesti käperryin sikiöasentoon vasten koleaa nurkkaa ja petin sukuelimeni häväistynä ja häpeissäni, vaikka tiesinkin, että olin yksin tässä pimeässä loukossa.
Taistelu oli siis ohi, totesin itselleni katkerana, mutta kuitenkin yllättävän levollisena verrattuna kiusalliseen ja ahdistavaan tilanteeseeni. Mitä oli voinut tapahtua? Etujoukkomme oli tuhottu uskomattoman nopeasti. Tullessamme paikalle märkä kevätruoho oli ollut vain paikoitellen veripunaista, mikä oli jo silloin kylmännyt mieltäni karmivalla salaperäisyydellään. Värisin, mutta en vain seinien kylmyydestä, jokin säpsähdytti minut.
Vasta nyt tunsin lattian olevan pehmeä, jossain määrin jopa lämmin. Arasti tunnustelin sen löysää pintaa varpaillani, ja kohta huomasin jo astelevani sen poikki aina huoneen toiseen päähän kummallista huolettomuutta mielessäni. Tuntui, kuin olisin voinut vaikka käpertyä makuulle tuolle kutsuvalle patjalle ja vetää osan siitä alastoman ruumiini peitoksi, suojata sillä kehoani tältä oudolta kylmyydeltä ja… Halata sen kutsuvaa pintaa, maistaa sitä kielelläni! Henkäisin silmittömästä kauhusta tajutessani, mitä olin juuri ajatellut. Kaikkein eniten pelkäsin menettäväni järkeni, mikä rikkoisi estot ja rusentaisi kurinalaisen elämäni luoman turvallisuuden olemattomaksi turhuudeksi.
Tuijotin pelonsekaisin tuntein eteeni, en pystynyt hievahtaakaan, en halunnutkaan, sillä ajattelin, että silloin en ehkä pystyisi estämään itseäni toteuttamasta noita sairaita mielihaluja, jotka olivat alkaneet ottaa sijaa mielessäni. Samassa näin jonkin välkähtävän pehmeästi edessäni, mutten huomioinut sitä, sillä olin yhä peloissani ajatusteni vankina. Turhautuneena karjaisin mielensisäisestä ärsytyksestä ja pudistin päätäni villisti päästäkseni taas pakoon, mutta se oli turhaa. Pimeyteen oli ilmestynyt ovi, jonka takaa alkavasta käytävästä kajastava leimu sai minut näkemään kauheimman asian elämässäni. Lattia, se tuijotti minua! Ja se tuijotti minua aivan liian tutusti!
Nopeasti upotin kasvoni kämmeniini ja juoksin sivulta toiselle poukkoillen käytävään tietäen, etten ehkä pääsisi koskaan eroon tuosta mielipuolisuudenkarvaisen taideteoksen vainoavasta muistosta, jos edes selviäisin täältä hengissä. Ehkä kuolema olisi parempi, mutta uskaltaisinko tai haluaisinko pettää jumalani, herrani? En kuitenkaan ehtinyt ajatella asiaa sen pidemmälle, kun käytävä loppuikin yhtäkkiä ja eteeni noussut leveä kaksiovinen portti aukeni välittömästi jonkin näkymättömän voiman tönäisemänä. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, äkkiä olin jo astumassa uuteen kauheuteen ilman, että olin ehtinyt toipua edellisestä. Näkökenttäni portin takaisesta maailmasta pimeni, ja näin vain siron, valkea ja hennon käden ojentuvan pimeydestä viehkeästi kämmen ylöspäin käännettynä. Se kutsui minua tanssiin. Minun oli pakko mennä.
Sitä mukaa mitä pidemmälle menin, tuo valtava sali maalasi itsensä esiin kaikessa kauneudessaan. Sen majesteettinen ulkoasu korkealle kohoavine holvikaarineen, salaperäistä tähtiyötaivasta muistuttavine kattoineen ja punaisen sävyin koristeltuine lasimosaiikki-ikkunoineen pakahdutti sydämeni, mutta painostava liekehtivänkuuma tunne, kuin olisin ollut keskellä roviota, toi mieleeni taas sen saman ristiriitaisen ahdistuksen.
Pimeys väistyi, mustuus muuttui punertavaksi ja antoi olemuksen siroille hahmoille joka puolella salia. Vavahdin pelosta, mutta pyrin pitämään itseni mahdollisimman lujana ja vakaana. Se oli kuitenkin turhaa, sillä nähdessäni tarkasti nuo hennot olennot, vihani leimahti pelkoni yli ja tukahdutti sen taka-alalle. Häväistys! Isä Sigmarin nimeen, intohimon portit olivat avoinna! Hehän ovat… alasti! Ja mitä he tekevät toisilleen? Kuvottavaa!
Ainoastaan ohut kankaanpala peitti olentojen jalkovälissä olevan alueen, muuten niiden mahdollinen vaatetus oli silkkaa vartalonkorostusta. Tiukasti kiinnittyneet ohuet nauhat tai ketjut kehystivät niiden täydellisiä rintoja ja saivat ne näyttämään entistäkin haluttavimmilta. Valtava puistatuksenaalto pyyhkäisi mieleni ylitse, mitä olinkaan juuri myöntänyt itselleni! Anna anteeksi, Pyhä isä! Minä täytän tahtosi, heikkouteni on nyt poissa, sillä olen sen itse itselleni tunnustanut ja läpikäynyt. Vein haparoivasti vasemman käteni vyölleni, missä hämmästyksekseni pyhä vasarani piti yhäkin paikkaansa.
Tämä on sinulle, Pyhä isä! Lupaan sinulle tuhoavani jokaisen näistä kaaoksen sikiöistä, vaikka se olisi viimeinen tekoni! Mutta jo ennen kuin aloitin puheeni mielessäni, tiesin valehtelevani sekä itselleni, että kaikelle sille mihin uskoin, mikä lamaannutti lihakseni ja tylsistytti mieleni. Miten voisinkaan? Miten voisinkaan täyttää lupaukseni? Silloin olin täysin rehellinen itselleni, rehellisempi kuin olin koskaan elämäni aikana ollutkaan.
Nuo sileäihoiset ilmestykset notkeine, siroine vartaloineen olivat kauneinta, mitä olin koskaan elämäni aikana nähnyt! Niiden liikkeet olivat niin sulavia, niin hallittuja, ja kun ne hymyilivät, tunsin rinnassani pakottavan polttavan tunteen. Nyt pystyin vain katsomaan näiden kauniiden naisten viekoittelevaa liikehdintää. Suurella antaumuksella ne hyväilivät aistikkaasti toisiaan herkillä sormillaan, liikuttivat kieltään toistensa vartaloilla ja kolusivat pehmeillä suudelmillaan jokaisen sopen.
Minua ei lainkaan häirinnyt pienet omituisuudet niiden kehoissa, niin lumoutunut olin niiden sulokkuudesta. Naisolentojen kuvankauniit kasvot hohkasivat nautintoa, ja pienet, kiiltävänpunaisten hiusten osaksi peittämät, kaartuvat sarvet vain korostivat niiden syntistä intohimoa. Se, että niiden täydelliset sääret päättyivät pitkäkyntisiin pedonjalkoihin, oli vain eksoottinen muotoseikka, eivätkä useita pieniä verinoroja toisilleen, koko käsivarren peittämällä piikki-iholla tai ravunsaksilla, aiheuttaneet syleilyt saaneet minua hätkähtämäänkään. Itse asiassa veren punainen helmeily niiden valkealla iholla oli erikoisen kaunista. Se liukui ihonmyötäisesti alas pieninä putouksina, kunnes kohtasi ihanasti toisen ahnaan naisolennon lipovan kielen.
Enää ei maailmassa ollut minulle hyvää ja pahaa. Näiden naisdemonien spontaani hedonistisuus oli murtanut kaikki moraaliset esteet yltäni, enkä minä välittänyt siitä. Ehkä samalla ajattelin, että voisin saada takaisin kaiken menettämäni, ehkäpä voisin nauttia nyt ja jatkaa vanhaa elämääni tämän kaiken jälkeen. Mutta pystyisinkö elää enää entisessä? Olisiko sillä enää mitään annettavaa minulle? Hellä nykäys oikealla kämmenelläni herätti minut ajatuksistani, vasta nyt muistin pimeydestä kurottaneen käden. Käännyin tanssiparini puoleen ja, todellakin, hymyilin noille tuikkiville vinoille silmille. Valo siivilöityi liekkien lailla mosaiikki-ikkunoista salin keskustaan ja loi harmaasta lattiasta räiskyvän liekkimeren. Tanssi alkoi.
Vein hyväilevästi käteni naisdemonin kyljelle ja vedin tämän itseäni vasten. Enää en nähnyt näitä kauniita olentoja vain sieluttomina esineinä, tuhon ja nautinnon itsekkäinä välikappaleina, mikä ihmetytti minua. Miete, että jokin yliluonnollinen tässä kirkkaassa paikassa olisi voinut iskostaa tämän aatteen mieleeni, ei häirinnyt minua lainkaan, sillä tunne oli vapaa ja tarpeeksi luonnollinen. Hehkeä naisdemoni nuolaisi odottavasti ohuita huuliaan ja liikutti hitaasti sormiaan kasvoillani. Upotin voimalla rosoiset kynteni hänen kylkeensä ja upotin huuleni hänen täydellisiin kasvoihinsa. Tunsin viileän nesteen valuvan kasvoilleni. Demoni ähki kiihottuneena ja johti minut keskelle kieppuvia lieskoja, jotka värjäsivät naisten valkeat, vääntelehtivät vartalot kauniin oransseiksi.
Välittömästi viileä käsi ojentui ja tarttui vasempaan olkapäähäni. Naisdemoni oikealla puolellani piti yhä kiinni kädestäni hymyillen, ja antauduin riehakkaan, mutta aistillisen tanssin pauloihin. Tunsin itseni alempiarvoiseksi huomatessani naisten sulavan taitavuuden niiden hypellessä ja taipuessa notkeasti päässäni kirkuvan, raivoisan urkumusiikin tahdissa.
Vauhti oli huumaava, ja viettelijättäriltä saamastani avusta huolimatta, sain tehdä kaikkeni pysyäkseni mukana. Tunsin hikoavani, mutta ruumiissani vellovan rasituksen tuottama kipu tuntui hyvältä. Sen näki selvästi myös lähin tanssiparini, joka kumartui nuolemaan kasvojani. Hänen muodokas vartalonsa oli aivan kiinni omassani, ja pakonomaisesti käteni liikkui huohotukseni voimistamana hänen haaroihinsa. Mutta juuri silloin, aivan liian myöhään, huomasin tekoni vääränaikaisuuden, musiikki saavutti taas yhden korkeista hetkistään. Naisdemoni loikkasi samantien ilmaan ja pyörähti aivan edessäni ihanasti, että näin hänen vartalonsa joka kantilta. Oranssi hohde muutti hänen häpeilemättömän vartalonsa yhdeksi kauniiksi soihduksi, se sai hänen ihonsa näyttämään enemmänkin ihonmyötäiseltä vaatekappaleelta. Värähdin hieman, mutta en suoranaisesta nautinnosta. Tunsin kirvelyä vasemmassa käsivarressani.
Tunsin vereni valuvan lämpimänä pitkin käsivarttani. Naisdemonin piikikäs käsivarsi oli liikkeen rajuuden kanssa raapaissut ihoni rikki, mutta en pelännyt itseni puolesta. Nyt se tuntui jopa nautinnolliselta, ja demonitar oli siinä samassa haavani kimpussa kosteine huulineen. Kuumuuden käydessä yhä nautittavammaksi, päässäni alkoi jyskyttää painostavasti. Tunsin, kuinka elämännesteitäni imettiin ahnaasti, hiipivä väsymys nosti päätään mielessäni. Kirosin itseäni, heikkouttani. Käännyin nopeasti, painoin itseni rajusti vasten naisen mukavan viileää vartaloa ja kaadoin meidät molemmat kivuliaasti tulen väreissä hohtavalle kivilattialle.
Urkumusiikki tuntui jollain oudolla tavalla repivän minua väkivaltaisesti joka suuntaan, mitä kaunottarien viehkeys tasapainotti. Näin selvästi mielessäni itseni repeytymässä kappaleiksi noiden kuolemanurkujen tuottamien veitsenterävien sävelien viiltelemänä, ja demonineitojen tulevan herkuttelemaan ahnaasti ruumiillani. Nyt oli minun vuoroni herkutella!
Suutelin demonitarta kaikkialta. Toimin, kuin pakotettuna kosketellessani kauniin omaperäistä kehoa allani, ja haluni vain yltyi tuntiessani ihoani viillettävän selässäni. Veri vain lisäsi kiihkoani, se peitti tavallisen maailman ja vei minut kauniiseen luonnottomuuteen, jossa kuolevaisen ruumiini säälittävä väsymys oli muisto vain. Terävät kynnet pureutuvat kylkiini ja niskaani ihanasti.
Ähkäisin nautinnosta. Selkäni vääntyi kipeästi kaarelle, ja monet hyväilevät kädet ilmestyivät kynsineen päälleni. En voinut nähdä, mitä ne tekivät, mutta en välittänytkään, sillä se tuntui hyvältä. Tässä vaiheessa tiesin kuolevani, mutta olin jo täyttänyt tarkoitukseni tässä maailmassa, kuten siinä edellisessäkin. Olin saanut kunnian tuottaa nautintoa näille jumalaisille olennoille, jotka olivat avosylein palkinneet minut itsellään.
Sitten musiikki lakkasi. Tanssilattian roihumainen hohde katosi, sali oli taas kuolemanharmaa. Paino katosi selästäni, ja allani maannut demonineito viskasi väsyneen ruumiini taaksepäin, kuin räsynuken. Lattian kylmyys yllätti minut, kun selkärankani kolahti sen kovaan pintaan.
Nostaessani vaivalloisesti kasvoni, ympärilleni oli muodostunut leveä piiri. Kymmenet kulmikkaat kasvot katsoivat minua vinoin silmin odottavasti, pelko otti sijan mielessäni. Se tuntui kummalliselta, vielä äskettäin kaikki oli ollut toisin. Nyt tunsin olevani aivan yksin vihollisen keskellä. Henkäisin äkkinäisestä kylmyydenpuuskasta, alaston vartaloni vapisi kauttaaltaan. Salin yötaivasta muistuttavaan kattoon ilmestyi valtava hahmo, jonka voimakkaat siiveniskut hävittivät pienet, tuikkivat tähdet näkyvistä siellä, missä se liikkui. Hiipivä kauhuntunne salpasi hengitykseni, pystyin vain tuijottamaan kakoen yläviistoon, kun olennon mahtava olemus liisi minua kohti. Sitten se katosi näkyvistä.
Samassa terävät kynnet lävistivät ihoni, kun voimakkaat sormet tarttuivat tuskallisesti kiinni kidutetusta ruumiistani ja nostivat minut ilmaan. Iskun äkkinäisyys ja yllättävyys tuntui ensin järkyttävämmältä, kuin sen ruumiillinen vaikutus, minkä takia äännähdin käheästi. Tunsin selvästi, miten armottoman vahva koura liikkui sisuksissani käärmeen lailla ja sai minut vääntelehtimään polttavien, repivien kivunaaltojen vallassa. Vahva käsivarsi liikkui armotta ja sai kehoni heilumaan, miksen vain voinut menettää tajuntaani ja kuolla? Niskani vääntyi uuden tuskanaallon iskiessä ylös, jääkylmät silmät tuijottivat minua kiinteästi, ruhtinasdemoni nuolaisi suupieliään.
”Pappi, mitä oletkaan tehnyt!”, suuri demoni torui voitonriemuisesti äänellä, jonka kauhistuttava kaksijakoisuus löi kivuntunteen sivuun hetkeksi. Se kuulosti samalla pehmeältä ja naiselliselta, mutta myös raivoisan murhaavalta ja yliluonnolliselta. ”Luuletko, että säälittävä jumalasi huolii sinut luokseen kaiken sen jälkeen, mitä olet mennyt tekemään?”
Demoni painoi vartaloni itseään vasten, ja tunsin kiinteiden rintojen koskettavan kasvojani. Lihaksikas käsivarsi tempaisi äkisti ruumiini ylös, toivoin jo hajoavani kappaleiksi lihani repeytyessä sisälläni. Demoni toi sarveikkaan päänsä lähemmäs ja nuolaisi sileällä kielellään alastoman vartaloni poikki nautinnollisesti, se oli kuin polttavaa myrkkyä ihollani.
”Maistut hyvälle”, se sanoi pehmeästi. ”Maistut paremmalle, kuin kukaan aikoihin. Kuinka haluaisinkaan pitää sinut luonani ainiaan. Miksi toivoa pääsyä olemattoman luo, kun pystyisit elämään käsin kosketeltavan jumalaisen voiman vierellä tässä maailmassa? Kuinka itsekästä!”
En pystynyt puhumaan. Olin ulkopuolelta täysin lamaantunut tuskasta ja kauhusta, sisäpuolelta kiruin armoa. Demonin terävähampainen suu lähestyi, pian tunsin sen kylmän kosketuksen. Kiihottunut naisellinen nauru täytti pääni. Se poukkoili kirveen iskujen mielessäni ja sihisi myrkyn lailla suonissani. Viimeinen hetkeni oli käsillä, demonin veitsimäiset hampaat välkähtivät epäpyhässä jäähohteessa, kylmässä loisteessa, joka kuunvalon lailla ympäröi sen lihaksikkaan ruumiin. Sitten riepotteleva tuska sammui ja hyytävä kylmyys katosi. Tajuntani hämärtyessä tunsin voimakkaiden leukojen paineen raastavan veren peittämää alavartaloani, mutten nähnyt tapahtumaa. Mieleni sammuessa rukoilin viimeisen kerran anteeksiantoa. Minulla ei ollut enää mitään menetettävää.
********
Säpsähdin nopeasti hengittäen hereille, kun ovelleni koputettiin. Huohottaen pyyhin kylmää hikeä kasvoiltani ja vapisevin raajoin vääntäydyin istumaan vuoteelleni. Jokainen aamu aina yhtä pelottava. Siirsin hitaasti peitteeni sivuun ja annoin arasti jalkojeni ottaa kehoni kannatettavakseen. Kuinka kauan aikaa siitä olikaan? Viikkoja? Kuukausia? Vuosia? Silti alituiseen säpsähdin pienistäkin äänistä, ne kaikki muistuttivat minua kokemuksestani.
”Mitä asiaa?”, sain kysyttyä karheasti tulijalta. Hitaasti keinuen astelin puuovelle.
”Minulla on teille lähetys, herra”, sanoi nuori pojan ääni oven takaa. Annoin hetken aikaa hengitykseni tasaantua, kunnes avasin murahtaen huoneeni oven.
En edes välittänyt vilkaista lähettiä, nappasin välinpitämättömästi paketin hänen käsistään ja paiskasin kääntyessäni oven kiinni. Kuka minulle postia lähettäisi, olinhan kuollut? Kaatunut taistelussa Keisarikunnan ja jumalani Sigmarin puolesta. Taapersin takaisin vuoteelleni ja asetin kauniisti päällystetyn paketin reisieni päälle. Se toi jollain oudolla tavalla mieleeni vanhoja muistoja, käärepaperi tuijotti minua.
Pieneen hetkeen en saanut lainkaan henkeä. Kylmä hiki palasi ravistellen, ja tunsin putoavani vuoteeltani. Suljin silmäni ja yritin keskittyä nykyiseen, mutta muistot heittivät epätoivoiset yritykseni paeta syrjään. Palasin taas siihen kamalaan vankityrmään, mistä maailmani oli alkanut vääristyä.
Näin taas edessäni pimeään ilmestyneen oven, josta tulviva valo heitti kirkkaana katseensa tuohon kiviseen huoneeseen. Muistin kamalan tunteen, olin halunnut nuolla pehmeää lattiaa, jonka luonnoton pinta oli jo silloin kiehtonut mieltäni. Olin peloissani. Ja niin tuo valkea valo lankesi ylleni ja näytti minulle näyn, jonka mielipuolisuus oli saanut uskoni horjumaan ensimmäisen kerran elämässäni.
Ystäväni Yrand! Kapteeni Clenson! Aramas! Jacob! He kaikki tuijottivat minua mitään näkemättömin silmin, jotka siinsivät hiilenmustina aukkoina heidän levinneillä kasvoillaan. Näytti, kuin heidän ihonsa olisi revitty heidän kehoistaan ja sairaan huumorintajun keinoin pingotettu irvokkaiden mattojen lailla kivilattian peitoksi. Kuolemanharmaa näky sai minut suunniltaan, noissa tyhjissä silmissä siinsi inhottava nautinto, joka kehotti minua ottamaan osaa heidän kokemaansa. Ja vain minä olin jäänyt henkiin. Antakaa anteeksi! Seuraavaksi olin juossut silmät peitettyinä nautinnon luokse, kuten he olivat suunnitelleetkin.
Vapisten muisto katosi. Katsoin kaunista pakettia epäröiden. Mitä menetettävää minulla voisi enää olla? Tämän ajatuksen tuoman puhdin ajamana revin kiiltävän päällysteen nopeasti ja heitin sen puolihuolimattomasti olkani yli. Nostaessani kannen, päällimmäisenä oli valkea paperi, joka peitti laatikon oikean sisällön. Lähes vihaisena tästä esteestä olin juuri repäisemässä kirjettä kahtia, kunnes jokin pakotti minut pysähtymään. Katsomatta sisään siirsin paketin syrjään, otin paperin kumpaankin käteeni ja aloin lukea.
Kuinka voit, rakas ystäväni? Voin arvata, ettet kovinkaan hyvin. Mutta mitä sinä oikein pelkäät? Miksi olet niin säikky nykyään? Piilottelet itseäsi mahdollisimman monen silmiltä, et olet käynyt tapaamassa vanhoja ystäviäsi. Ei sillä, että se olisi pahakin asia, mutta että et ole käynyt ripittäytymässä, on jo jotain aivan muuta. Muistatko enää edes kirkkosi sijaintia? Ehkäpä voisit kysyä tietä jumalaltasi.
Viha nosti päätään mielessäni, ja olin lähes repiä paperin, mutta samalla tunsin pelkoa. Kuka seurasi minua? Tasasin hengitykseni ja jatkoin lukemista.
Anteeksi, en muistanutkaan. Sinähän olet aivan yksin, ethän sinä enää Häneen usko. Luulenpa, että Hänkin on menettänyt luottamuksensa sinuun. Mutta tiedätkö mitä, minä en ole. Tiedän, että haluaisit lopettaa alituisen pelossa elämisen, minä voin auttaa sinua siinä. Ja tuskan, mitä kannat mukanasi joka hetki, voin myös parantaa. Ehkä jopa haluaisit taas muistaa, miltä tuntui nauttia siitä. Ohessa lähetin sinulle pienen lahjan, muiston yhteisestä hetkestämme. Ansaitset sen, itse asiassa se kuuluu sinulle. Se yö oli mahtava meille kaikille, selvästikin myös sinulle.
Kylmyys ravisteli ruumistani. Laskin pelosta huohottaen kirjeen sivuun ja tartuin vapisten paketin reunoihin. Hitaasti vein kasvoni sen yläpuolelle ja siirsin suojapaperin sivuun. Jos kurkkuni ei ollut kuiva jo silloin, nyt se oli. Kavahdin kauhuissani taaksepäin ja läskin pääni epäuskoisena. Kuristava tunne kaulallani sai minut yökkäämään ja vein kämmeneni ihoani vasten. Päätäni pakotti, jyskyttävä tunne voimistui, kasvoni nykivät villisti. En ole varma hengitinkö lainkaan, oliko elämä hengittämisen arvoista? Oliko tämä totta? Sitten suljin silmäni ja vein kasvoni uudelleen paketin ylle, vaikka tiesinkin sisimmässäni kuvottavan tunteen palaavan.
Hitaasti raotin varovasti toista silmääni ja sairas todellisuus raapi taas kasvojani. Purskahdin itkuun, tönäisin turhautuneen vihan vallassa paketin lattialle ja painoin nyyhkyttäen pääni tyynyyn. Kyyneleiden sokaisemin silminkin näin sängyn jalkopäähän nojaavan kirjeen viimeisen rivin, allekirjoituksen, joka tuntui polttoraudan lailla painavan sanomansa lihaani.
Rakkaudella, Slaanesh.
Olen kirkonmies… Ja olen alasti. Tuo ensimmäinen ajatukseni vavahdutti minua enemmän kuin äkkinäinen heräämiseni, mikä iskosti välittömästi kiviseinän polttavan viileyden sisuksiini. Vaistomaisesti käperryin sikiöasentoon vasten koleaa nurkkaa ja petin sukuelimeni häväistynä ja häpeissäni, vaikka tiesinkin, että olin yksin tässä pimeässä loukossa.
Taistelu oli siis ohi, totesin itselleni katkerana, mutta kuitenkin yllättävän levollisena verrattuna kiusalliseen ja ahdistavaan tilanteeseeni. Mitä oli voinut tapahtua? Etujoukkomme oli tuhottu uskomattoman nopeasti. Tullessamme paikalle märkä kevätruoho oli ollut vain paikoitellen veripunaista, mikä oli jo silloin kylmännyt mieltäni karmivalla salaperäisyydellään. Värisin, mutta en vain seinien kylmyydestä, jokin säpsähdytti minut.
Vasta nyt tunsin lattian olevan pehmeä, jossain määrin jopa lämmin. Arasti tunnustelin sen löysää pintaa varpaillani, ja kohta huomasin jo astelevani sen poikki aina huoneen toiseen päähän kummallista huolettomuutta mielessäni. Tuntui, kuin olisin voinut vaikka käpertyä makuulle tuolle kutsuvalle patjalle ja vetää osan siitä alastoman ruumiini peitoksi, suojata sillä kehoani tältä oudolta kylmyydeltä ja… Halata sen kutsuvaa pintaa, maistaa sitä kielelläni! Henkäisin silmittömästä kauhusta tajutessani, mitä olin juuri ajatellut. Kaikkein eniten pelkäsin menettäväni järkeni, mikä rikkoisi estot ja rusentaisi kurinalaisen elämäni luoman turvallisuuden olemattomaksi turhuudeksi.
Tuijotin pelonsekaisin tuntein eteeni, en pystynyt hievahtaakaan, en halunnutkaan, sillä ajattelin, että silloin en ehkä pystyisi estämään itseäni toteuttamasta noita sairaita mielihaluja, jotka olivat alkaneet ottaa sijaa mielessäni. Samassa näin jonkin välkähtävän pehmeästi edessäni, mutten huomioinut sitä, sillä olin yhä peloissani ajatusteni vankina. Turhautuneena karjaisin mielensisäisestä ärsytyksestä ja pudistin päätäni villisti päästäkseni taas pakoon, mutta se oli turhaa. Pimeyteen oli ilmestynyt ovi, jonka takaa alkavasta käytävästä kajastava leimu sai minut näkemään kauheimman asian elämässäni. Lattia, se tuijotti minua! Ja se tuijotti minua aivan liian tutusti!
Nopeasti upotin kasvoni kämmeniini ja juoksin sivulta toiselle poukkoillen käytävään tietäen, etten ehkä pääsisi koskaan eroon tuosta mielipuolisuudenkarvaisen taideteoksen vainoavasta muistosta, jos edes selviäisin täältä hengissä. Ehkä kuolema olisi parempi, mutta uskaltaisinko tai haluaisinko pettää jumalani, herrani? En kuitenkaan ehtinyt ajatella asiaa sen pidemmälle, kun käytävä loppuikin yhtäkkiä ja eteeni noussut leveä kaksiovinen portti aukeni välittömästi jonkin näkymättömän voiman tönäisemänä. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, äkkiä olin jo astumassa uuteen kauheuteen ilman, että olin ehtinyt toipua edellisestä. Näkökenttäni portin takaisesta maailmasta pimeni, ja näin vain siron, valkea ja hennon käden ojentuvan pimeydestä viehkeästi kämmen ylöspäin käännettynä. Se kutsui minua tanssiin. Minun oli pakko mennä.
Sitä mukaa mitä pidemmälle menin, tuo valtava sali maalasi itsensä esiin kaikessa kauneudessaan. Sen majesteettinen ulkoasu korkealle kohoavine holvikaarineen, salaperäistä tähtiyötaivasta muistuttavine kattoineen ja punaisen sävyin koristeltuine lasimosaiikki-ikkunoineen pakahdutti sydämeni, mutta painostava liekehtivänkuuma tunne, kuin olisin ollut keskellä roviota, toi mieleeni taas sen saman ristiriitaisen ahdistuksen.
Pimeys väistyi, mustuus muuttui punertavaksi ja antoi olemuksen siroille hahmoille joka puolella salia. Vavahdin pelosta, mutta pyrin pitämään itseni mahdollisimman lujana ja vakaana. Se oli kuitenkin turhaa, sillä nähdessäni tarkasti nuo hennot olennot, vihani leimahti pelkoni yli ja tukahdutti sen taka-alalle. Häväistys! Isä Sigmarin nimeen, intohimon portit olivat avoinna! Hehän ovat… alasti! Ja mitä he tekevät toisilleen? Kuvottavaa!
Ainoastaan ohut kankaanpala peitti olentojen jalkovälissä olevan alueen, muuten niiden mahdollinen vaatetus oli silkkaa vartalonkorostusta. Tiukasti kiinnittyneet ohuet nauhat tai ketjut kehystivät niiden täydellisiä rintoja ja saivat ne näyttämään entistäkin haluttavimmilta. Valtava puistatuksenaalto pyyhkäisi mieleni ylitse, mitä olinkaan juuri myöntänyt itselleni! Anna anteeksi, Pyhä isä! Minä täytän tahtosi, heikkouteni on nyt poissa, sillä olen sen itse itselleni tunnustanut ja läpikäynyt. Vein haparoivasti vasemman käteni vyölleni, missä hämmästyksekseni pyhä vasarani piti yhäkin paikkaansa.
Tämä on sinulle, Pyhä isä! Lupaan sinulle tuhoavani jokaisen näistä kaaoksen sikiöistä, vaikka se olisi viimeinen tekoni! Mutta jo ennen kuin aloitin puheeni mielessäni, tiesin valehtelevani sekä itselleni, että kaikelle sille mihin uskoin, mikä lamaannutti lihakseni ja tylsistytti mieleni. Miten voisinkaan? Miten voisinkaan täyttää lupaukseni? Silloin olin täysin rehellinen itselleni, rehellisempi kuin olin koskaan elämäni aikana ollutkaan.
Nuo sileäihoiset ilmestykset notkeine, siroine vartaloineen olivat kauneinta, mitä olin koskaan elämäni aikana nähnyt! Niiden liikkeet olivat niin sulavia, niin hallittuja, ja kun ne hymyilivät, tunsin rinnassani pakottavan polttavan tunteen. Nyt pystyin vain katsomaan näiden kauniiden naisten viekoittelevaa liikehdintää. Suurella antaumuksella ne hyväilivät aistikkaasti toisiaan herkillä sormillaan, liikuttivat kieltään toistensa vartaloilla ja kolusivat pehmeillä suudelmillaan jokaisen sopen.
Minua ei lainkaan häirinnyt pienet omituisuudet niiden kehoissa, niin lumoutunut olin niiden sulokkuudesta. Naisolentojen kuvankauniit kasvot hohkasivat nautintoa, ja pienet, kiiltävänpunaisten hiusten osaksi peittämät, kaartuvat sarvet vain korostivat niiden syntistä intohimoa. Se, että niiden täydelliset sääret päättyivät pitkäkyntisiin pedonjalkoihin, oli vain eksoottinen muotoseikka, eivätkä useita pieniä verinoroja toisilleen, koko käsivarren peittämällä piikki-iholla tai ravunsaksilla, aiheuttaneet syleilyt saaneet minua hätkähtämäänkään. Itse asiassa veren punainen helmeily niiden valkealla iholla oli erikoisen kaunista. Se liukui ihonmyötäisesti alas pieninä putouksina, kunnes kohtasi ihanasti toisen ahnaan naisolennon lipovan kielen.
Enää ei maailmassa ollut minulle hyvää ja pahaa. Näiden naisdemonien spontaani hedonistisuus oli murtanut kaikki moraaliset esteet yltäni, enkä minä välittänyt siitä. Ehkä samalla ajattelin, että voisin saada takaisin kaiken menettämäni, ehkäpä voisin nauttia nyt ja jatkaa vanhaa elämääni tämän kaiken jälkeen. Mutta pystyisinkö elää enää entisessä? Olisiko sillä enää mitään annettavaa minulle? Hellä nykäys oikealla kämmenelläni herätti minut ajatuksistani, vasta nyt muistin pimeydestä kurottaneen käden. Käännyin tanssiparini puoleen ja, todellakin, hymyilin noille tuikkiville vinoille silmille. Valo siivilöityi liekkien lailla mosaiikki-ikkunoista salin keskustaan ja loi harmaasta lattiasta räiskyvän liekkimeren. Tanssi alkoi.
Vein hyväilevästi käteni naisdemonin kyljelle ja vedin tämän itseäni vasten. Enää en nähnyt näitä kauniita olentoja vain sieluttomina esineinä, tuhon ja nautinnon itsekkäinä välikappaleina, mikä ihmetytti minua. Miete, että jokin yliluonnollinen tässä kirkkaassa paikassa olisi voinut iskostaa tämän aatteen mieleeni, ei häirinnyt minua lainkaan, sillä tunne oli vapaa ja tarpeeksi luonnollinen. Hehkeä naisdemoni nuolaisi odottavasti ohuita huuliaan ja liikutti hitaasti sormiaan kasvoillani. Upotin voimalla rosoiset kynteni hänen kylkeensä ja upotin huuleni hänen täydellisiin kasvoihinsa. Tunsin viileän nesteen valuvan kasvoilleni. Demoni ähki kiihottuneena ja johti minut keskelle kieppuvia lieskoja, jotka värjäsivät naisten valkeat, vääntelehtivät vartalot kauniin oransseiksi.
Välittömästi viileä käsi ojentui ja tarttui vasempaan olkapäähäni. Naisdemoni oikealla puolellani piti yhä kiinni kädestäni hymyillen, ja antauduin riehakkaan, mutta aistillisen tanssin pauloihin. Tunsin itseni alempiarvoiseksi huomatessani naisten sulavan taitavuuden niiden hypellessä ja taipuessa notkeasti päässäni kirkuvan, raivoisan urkumusiikin tahdissa.
Vauhti oli huumaava, ja viettelijättäriltä saamastani avusta huolimatta, sain tehdä kaikkeni pysyäkseni mukana. Tunsin hikoavani, mutta ruumiissani vellovan rasituksen tuottama kipu tuntui hyvältä. Sen näki selvästi myös lähin tanssiparini, joka kumartui nuolemaan kasvojani. Hänen muodokas vartalonsa oli aivan kiinni omassani, ja pakonomaisesti käteni liikkui huohotukseni voimistamana hänen haaroihinsa. Mutta juuri silloin, aivan liian myöhään, huomasin tekoni vääränaikaisuuden, musiikki saavutti taas yhden korkeista hetkistään. Naisdemoni loikkasi samantien ilmaan ja pyörähti aivan edessäni ihanasti, että näin hänen vartalonsa joka kantilta. Oranssi hohde muutti hänen häpeilemättömän vartalonsa yhdeksi kauniiksi soihduksi, se sai hänen ihonsa näyttämään enemmänkin ihonmyötäiseltä vaatekappaleelta. Värähdin hieman, mutta en suoranaisesta nautinnosta. Tunsin kirvelyä vasemmassa käsivarressani.
Tunsin vereni valuvan lämpimänä pitkin käsivarttani. Naisdemonin piikikäs käsivarsi oli liikkeen rajuuden kanssa raapaissut ihoni rikki, mutta en pelännyt itseni puolesta. Nyt se tuntui jopa nautinnolliselta, ja demonitar oli siinä samassa haavani kimpussa kosteine huulineen. Kuumuuden käydessä yhä nautittavammaksi, päässäni alkoi jyskyttää painostavasti. Tunsin, kuinka elämännesteitäni imettiin ahnaasti, hiipivä väsymys nosti päätään mielessäni. Kirosin itseäni, heikkouttani. Käännyin nopeasti, painoin itseni rajusti vasten naisen mukavan viileää vartaloa ja kaadoin meidät molemmat kivuliaasti tulen väreissä hohtavalle kivilattialle.
Urkumusiikki tuntui jollain oudolla tavalla repivän minua väkivaltaisesti joka suuntaan, mitä kaunottarien viehkeys tasapainotti. Näin selvästi mielessäni itseni repeytymässä kappaleiksi noiden kuolemanurkujen tuottamien veitsenterävien sävelien viiltelemänä, ja demonineitojen tulevan herkuttelemaan ahnaasti ruumiillani. Nyt oli minun vuoroni herkutella!
Suutelin demonitarta kaikkialta. Toimin, kuin pakotettuna kosketellessani kauniin omaperäistä kehoa allani, ja haluni vain yltyi tuntiessani ihoani viillettävän selässäni. Veri vain lisäsi kiihkoani, se peitti tavallisen maailman ja vei minut kauniiseen luonnottomuuteen, jossa kuolevaisen ruumiini säälittävä väsymys oli muisto vain. Terävät kynnet pureutuvat kylkiini ja niskaani ihanasti.
Ähkäisin nautinnosta. Selkäni vääntyi kipeästi kaarelle, ja monet hyväilevät kädet ilmestyivät kynsineen päälleni. En voinut nähdä, mitä ne tekivät, mutta en välittänytkään, sillä se tuntui hyvältä. Tässä vaiheessa tiesin kuolevani, mutta olin jo täyttänyt tarkoitukseni tässä maailmassa, kuten siinä edellisessäkin. Olin saanut kunnian tuottaa nautintoa näille jumalaisille olennoille, jotka olivat avosylein palkinneet minut itsellään.
Sitten musiikki lakkasi. Tanssilattian roihumainen hohde katosi, sali oli taas kuolemanharmaa. Paino katosi selästäni, ja allani maannut demonineito viskasi väsyneen ruumiini taaksepäin, kuin räsynuken. Lattian kylmyys yllätti minut, kun selkärankani kolahti sen kovaan pintaan.
Nostaessani vaivalloisesti kasvoni, ympärilleni oli muodostunut leveä piiri. Kymmenet kulmikkaat kasvot katsoivat minua vinoin silmin odottavasti, pelko otti sijan mielessäni. Se tuntui kummalliselta, vielä äskettäin kaikki oli ollut toisin. Nyt tunsin olevani aivan yksin vihollisen keskellä. Henkäisin äkkinäisestä kylmyydenpuuskasta, alaston vartaloni vapisi kauttaaltaan. Salin yötaivasta muistuttavaan kattoon ilmestyi valtava hahmo, jonka voimakkaat siiveniskut hävittivät pienet, tuikkivat tähdet näkyvistä siellä, missä se liikkui. Hiipivä kauhuntunne salpasi hengitykseni, pystyin vain tuijottamaan kakoen yläviistoon, kun olennon mahtava olemus liisi minua kohti. Sitten se katosi näkyvistä.
Samassa terävät kynnet lävistivät ihoni, kun voimakkaat sormet tarttuivat tuskallisesti kiinni kidutetusta ruumiistani ja nostivat minut ilmaan. Iskun äkkinäisyys ja yllättävyys tuntui ensin järkyttävämmältä, kuin sen ruumiillinen vaikutus, minkä takia äännähdin käheästi. Tunsin selvästi, miten armottoman vahva koura liikkui sisuksissani käärmeen lailla ja sai minut vääntelehtimään polttavien, repivien kivunaaltojen vallassa. Vahva käsivarsi liikkui armotta ja sai kehoni heilumaan, miksen vain voinut menettää tajuntaani ja kuolla? Niskani vääntyi uuden tuskanaallon iskiessä ylös, jääkylmät silmät tuijottivat minua kiinteästi, ruhtinasdemoni nuolaisi suupieliään.
”Pappi, mitä oletkaan tehnyt!”, suuri demoni torui voitonriemuisesti äänellä, jonka kauhistuttava kaksijakoisuus löi kivuntunteen sivuun hetkeksi. Se kuulosti samalla pehmeältä ja naiselliselta, mutta myös raivoisan murhaavalta ja yliluonnolliselta. ”Luuletko, että säälittävä jumalasi huolii sinut luokseen kaiken sen jälkeen, mitä olet mennyt tekemään?”
Demoni painoi vartaloni itseään vasten, ja tunsin kiinteiden rintojen koskettavan kasvojani. Lihaksikas käsivarsi tempaisi äkisti ruumiini ylös, toivoin jo hajoavani kappaleiksi lihani repeytyessä sisälläni. Demoni toi sarveikkaan päänsä lähemmäs ja nuolaisi sileällä kielellään alastoman vartaloni poikki nautinnollisesti, se oli kuin polttavaa myrkkyä ihollani.
”Maistut hyvälle”, se sanoi pehmeästi. ”Maistut paremmalle, kuin kukaan aikoihin. Kuinka haluaisinkaan pitää sinut luonani ainiaan. Miksi toivoa pääsyä olemattoman luo, kun pystyisit elämään käsin kosketeltavan jumalaisen voiman vierellä tässä maailmassa? Kuinka itsekästä!”
En pystynyt puhumaan. Olin ulkopuolelta täysin lamaantunut tuskasta ja kauhusta, sisäpuolelta kiruin armoa. Demonin terävähampainen suu lähestyi, pian tunsin sen kylmän kosketuksen. Kiihottunut naisellinen nauru täytti pääni. Se poukkoili kirveen iskujen mielessäni ja sihisi myrkyn lailla suonissani. Viimeinen hetkeni oli käsillä, demonin veitsimäiset hampaat välkähtivät epäpyhässä jäähohteessa, kylmässä loisteessa, joka kuunvalon lailla ympäröi sen lihaksikkaan ruumiin. Sitten riepotteleva tuska sammui ja hyytävä kylmyys katosi. Tajuntani hämärtyessä tunsin voimakkaiden leukojen paineen raastavan veren peittämää alavartaloani, mutten nähnyt tapahtumaa. Mieleni sammuessa rukoilin viimeisen kerran anteeksiantoa. Minulla ei ollut enää mitään menetettävää.
********
Säpsähdin nopeasti hengittäen hereille, kun ovelleni koputettiin. Huohottaen pyyhin kylmää hikeä kasvoiltani ja vapisevin raajoin vääntäydyin istumaan vuoteelleni. Jokainen aamu aina yhtä pelottava. Siirsin hitaasti peitteeni sivuun ja annoin arasti jalkojeni ottaa kehoni kannatettavakseen. Kuinka kauan aikaa siitä olikaan? Viikkoja? Kuukausia? Vuosia? Silti alituiseen säpsähdin pienistäkin äänistä, ne kaikki muistuttivat minua kokemuksestani.
”Mitä asiaa?”, sain kysyttyä karheasti tulijalta. Hitaasti keinuen astelin puuovelle.
”Minulla on teille lähetys, herra”, sanoi nuori pojan ääni oven takaa. Annoin hetken aikaa hengitykseni tasaantua, kunnes avasin murahtaen huoneeni oven.
En edes välittänyt vilkaista lähettiä, nappasin välinpitämättömästi paketin hänen käsistään ja paiskasin kääntyessäni oven kiinni. Kuka minulle postia lähettäisi, olinhan kuollut? Kaatunut taistelussa Keisarikunnan ja jumalani Sigmarin puolesta. Taapersin takaisin vuoteelleni ja asetin kauniisti päällystetyn paketin reisieni päälle. Se toi jollain oudolla tavalla mieleeni vanhoja muistoja, käärepaperi tuijotti minua.
Pieneen hetkeen en saanut lainkaan henkeä. Kylmä hiki palasi ravistellen, ja tunsin putoavani vuoteeltani. Suljin silmäni ja yritin keskittyä nykyiseen, mutta muistot heittivät epätoivoiset yritykseni paeta syrjään. Palasin taas siihen kamalaan vankityrmään, mistä maailmani oli alkanut vääristyä.
Näin taas edessäni pimeään ilmestyneen oven, josta tulviva valo heitti kirkkaana katseensa tuohon kiviseen huoneeseen. Muistin kamalan tunteen, olin halunnut nuolla pehmeää lattiaa, jonka luonnoton pinta oli jo silloin kiehtonut mieltäni. Olin peloissani. Ja niin tuo valkea valo lankesi ylleni ja näytti minulle näyn, jonka mielipuolisuus oli saanut uskoni horjumaan ensimmäisen kerran elämässäni.
Ystäväni Yrand! Kapteeni Clenson! Aramas! Jacob! He kaikki tuijottivat minua mitään näkemättömin silmin, jotka siinsivät hiilenmustina aukkoina heidän levinneillä kasvoillaan. Näytti, kuin heidän ihonsa olisi revitty heidän kehoistaan ja sairaan huumorintajun keinoin pingotettu irvokkaiden mattojen lailla kivilattian peitoksi. Kuolemanharmaa näky sai minut suunniltaan, noissa tyhjissä silmissä siinsi inhottava nautinto, joka kehotti minua ottamaan osaa heidän kokemaansa. Ja vain minä olin jäänyt henkiin. Antakaa anteeksi! Seuraavaksi olin juossut silmät peitettyinä nautinnon luokse, kuten he olivat suunnitelleetkin.
Vapisten muisto katosi. Katsoin kaunista pakettia epäröiden. Mitä menetettävää minulla voisi enää olla? Tämän ajatuksen tuoman puhdin ajamana revin kiiltävän päällysteen nopeasti ja heitin sen puolihuolimattomasti olkani yli. Nostaessani kannen, päällimmäisenä oli valkea paperi, joka peitti laatikon oikean sisällön. Lähes vihaisena tästä esteestä olin juuri repäisemässä kirjettä kahtia, kunnes jokin pakotti minut pysähtymään. Katsomatta sisään siirsin paketin syrjään, otin paperin kumpaankin käteeni ja aloin lukea.
Kuinka voit, rakas ystäväni? Voin arvata, ettet kovinkaan hyvin. Mutta mitä sinä oikein pelkäät? Miksi olet niin säikky nykyään? Piilottelet itseäsi mahdollisimman monen silmiltä, et olet käynyt tapaamassa vanhoja ystäviäsi. Ei sillä, että se olisi pahakin asia, mutta että et ole käynyt ripittäytymässä, on jo jotain aivan muuta. Muistatko enää edes kirkkosi sijaintia? Ehkäpä voisit kysyä tietä jumalaltasi.
Viha nosti päätään mielessäni, ja olin lähes repiä paperin, mutta samalla tunsin pelkoa. Kuka seurasi minua? Tasasin hengitykseni ja jatkoin lukemista.
Anteeksi, en muistanutkaan. Sinähän olet aivan yksin, ethän sinä enää Häneen usko. Luulenpa, että Hänkin on menettänyt luottamuksensa sinuun. Mutta tiedätkö mitä, minä en ole. Tiedän, että haluaisit lopettaa alituisen pelossa elämisen, minä voin auttaa sinua siinä. Ja tuskan, mitä kannat mukanasi joka hetki, voin myös parantaa. Ehkä jopa haluaisit taas muistaa, miltä tuntui nauttia siitä. Ohessa lähetin sinulle pienen lahjan, muiston yhteisestä hetkestämme. Ansaitset sen, itse asiassa se kuuluu sinulle. Se yö oli mahtava meille kaikille, selvästikin myös sinulle.
Kylmyys ravisteli ruumistani. Laskin pelosta huohottaen kirjeen sivuun ja tartuin vapisten paketin reunoihin. Hitaasti vein kasvoni sen yläpuolelle ja siirsin suojapaperin sivuun. Jos kurkkuni ei ollut kuiva jo silloin, nyt se oli. Kavahdin kauhuissani taaksepäin ja läskin pääni epäuskoisena. Kuristava tunne kaulallani sai minut yökkäämään ja vein kämmeneni ihoani vasten. Päätäni pakotti, jyskyttävä tunne voimistui, kasvoni nykivät villisti. En ole varma hengitinkö lainkaan, oliko elämä hengittämisen arvoista? Oliko tämä totta? Sitten suljin silmäni ja vein kasvoni uudelleen paketin ylle, vaikka tiesinkin sisimmässäni kuvottavan tunteen palaavan.
Hitaasti raotin varovasti toista silmääni ja sairas todellisuus raapi taas kasvojani. Purskahdin itkuun, tönäisin turhautuneen vihan vallassa paketin lattialle ja painoin nyyhkyttäen pääni tyynyyn. Kyyneleiden sokaisemin silminkin näin sängyn jalkopäähän nojaavan kirjeen viimeisen rivin, allekirjoituksen, joka tuntui polttoraudan lailla painavan sanomansa lihaani.
Rakkaudella, Slaanesh.
