Sotavasara.net

Eli nytpä aloitamme tänne kisatarinoiden hitaasti mutta varmasti tukkimalle alueelle Sata Sanaa kisan toisen kierroksen. Copypastaan Blackguardin ohjeet suoraan, niillä pärjättiin viimeksikin ja pärjättäköön nytkin.

Blackguard kirjoitti:Kilvan henki on seuraava: Kaikki halukkaat saavat kirjoittaa annetusta aiheesta sadan sanan, siis tasan sadan sanan mittaisen tarinan, ja tuotokset postataan tähän ketjuun. Otsikkoa ei lasketa sataan sanaan.

Aikaa on viikko, keskiviikkona laitan 2 päivää kestävän äänestyksen pystyyn. Kaikki halukkaat saavat äänestää. Äänestyksen voittaja päättää uuden aiheen, eikä osallistu seuraavan viikon kisaan.

http://www.uta.fi/~heikki.salo/satasanaa.html Tuossa on sanalaskuri.

Jos jotain kysyttävää, tähän ketjuun vaan.

Aiheena on Pimeys, käyttäkää mielikuvitusta ja, no, onnea kisaan!

Taidan olla eka...

Pimeimmissä syövereissä

Kauhunhuudot kaikuivat Commorraghin pimeissä kolkissa, kun Orixinir kidutti uhriaan.Tämä uhri, joka ei enää muistuttanut Imperiumin luutnanttia, koki sanoinkuvaamatonta kipua ja tuskaa, kun Orixinirin Talokset pureutuivat hänen lihaansa.
Tämä luutnantti oli nimeltään Jack Burck, mutta sillä ei ollut enää väliä. Millään ei ollut enää väliä.Tuska oli sairaalloista, mutta vielä pahempi oli kauhu. Kauhu, kun hän näki tämän Haemonculuksen nauttivan.Tämä ajatus tuntui Jackista kipuakin pahemmalta, että jokin, edes eldari pystyisi siihen. Viimein Jack alkoi hiipua. Se tuntui vapautukselta. Että tämä loppuisi. Viimein hän otti viimeiset henkäyksensä ja valmistautui pimeyteen....
Orixinir näytti pettyneeltä katsoessaan luutnantin kuolevan. Sitten hän huusi apulaistaan (seuraavaksi uhriksi)......

Taas täällä yrittämässä.

Yksin


Tärisevä käsi kurotti kohti laatikkoa kaartilaisen vieressä. Viisi kirottua päivää täällä, yksin, pimeässä. Kaikki muut aluksella olivat kuolleet jo aikoja sitten. Niin Dolon ainakin oletti. Hän ei edes uskaltanut ajatella vaihtoehtoa. Käsi siirsi laatikon kannen syrjään, nosti laatikon valoon. ...kolme, neljä, viisi, Dolon laski itsekseen. Viisi patteria lamppuun, niillä selviäisi vielä muutaman päivän. Vielä muutaman päivän verran valoa. Sitten, ne tulisivat. Kaartilainen Dolon värisi itsekseen istuessaan pienessä huoneessa selkä seinää vasten, kivääri poikittain sylissä. Vielä muutama päivä valoa, ennen kuin patterit loppuisivat ja hän jäisi pimeytään, missä kaikki helvetin pedot odottivat häntä. Dolon värisi uudelleen. Vielä muutama päivää valoa jäljellä.

Pimeydestä

Pimeys kietoutui yksinäisen miehen ylle. Hän kiskoi paksun viittansa tiukasti ympärilleen ja käpertyi nurkkaan viileän piemyden kutsuessa tätä houkuttelevin lupauksin ja kylmin kuiskauksin.

Pahuuden esitaistelija yö otti vallan valon valtakunnasta. Synkkä pilviverho peitti auringon mahdin heijastajan kuun. Pimeys verhosi maan mustaan pitsiharsoon. Vaienneen luonnon järjestys ja laki antoivat vallan kaaokselle.

Pelon kahlitsemat muistot virtasivat miehen lukitussa mielessä. Hiljaa hän supisi itsekseen ja niiskutti riipaisevasti. Viimein hän oli yksin, mutta tämä vapaus ja rauha ei tuntunut voitolta, vaan häviöltä.

Maa hiljeni.

Äänetön mustanpuhuva hahmo lipui hänen luokseen. Se kohotti leveän kalpansa ja sivalsi nuoren soturipapin ohuen ja niin heiveröisen kaulan katki.

Kaipuu


Nuorukaisen sileä käsi aukesi hiljalleen antaen paperinpalan armottoman tuulen leikkikaluksi. Kirjeen rivit olivat usein luetut, loppuun silmäillyt, mutta silti jokainen nuoren pojan mielessä risteilevä sana satutti joka kerralla entistä enemmän. Kuin veitseniskut ne repivät heiveröisiä ajatuksia kappaleiksi, tuhoten tämän kerran niin vilkkaan ja mielikuvituksekkaan tajunnan. Ne tunkeutuivat syvälle aivoihin jääden sinne ikuisiksi ajoiksi muistuttamaan kaikesta siitä, mitä oli ja mitä olisi voinut olla. Laskevan auringon viimeisissä oranssihehkuisissa säteissä kylpevät kasvot olivat kyynelten kostuttamat ja surun haavoittamat. Kaikki se entinen ilo ja riemu oli poissa, kenties ikuisesti.

Aurinko ei lohdutusta antanut, mutta yön langettama pimeys ei vetänyt vertoja nuorukaisen mielen synkkyydelle.

Silmät

Pimeys, äänet, rasahdus, mies itki kuin pikku lapsi puristaen miekkaansa kuin riivattu, ääntäkään ei kuulunut miehestä, itki äänettömästi. Mies vaipui maahan puun juurelle, hellitti otteensa miekasta ja antoi sen tulla, itkun, hän itki vuolaasti, kuin äitinsä menettänyt lapsi tämän ruumiilla, sysimustassa pimeydessä seuranaan satoja tuijottavia, hehkuvia silmäpareja.

Silmät lähestyivät, äänettömästi pahaa huokuen, kuin mitään ei olisi ollut edessä, täydellisessä hiljaisuudessa nämä lähestyivät lohduttomasti nyyhkivää ihmisrauniota.

Silmät olivat miehen kasvojen kohdin, nyyhkytys lakkasi...

Silmät katosivat, kuten sadat muut ympärillä.

Pimeyden täytti huuto, jollaista ei voisi pahimmissa painajaisissakaan kuvitella, selkäpiitä vihlova kiljunta. Rusahdus, repimistä, maiskuttelua, korinaa...

Mies hoiperteli, partaalla hulluuden...

Aamu sarasti...

Katumus

Mies herää pimeydessa.Hän on yksin.Hän on ollut vuosia yksin.Vuosia hän on ollut pimeydessä.Ajatukset harhaileet pimeässä.Näiden vuosien aikana hän on alkanut katumaan valintojaan.Alkanut katumaan kääntymistään kaaokseen, pimeyteen josta ei ole paluuta.Mutta mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä.Toisia mahdolisuuksia olisi varmaan ollut, mutta niistä kaikista olisi johtanut varhainen kuolema.Kuolema keretiläisenä.Nyt se tuntuisi hyvältä valinalta, mutta ei silloin kun elämässä oli muutakin kuin pimeys.Nyt kun kaikki oli menetetty ei ollut mitään menetettävää, joten hän voisi kuolla ilman tunnon tuskia.Hitaasti hän nosti aseensa.Laittoi lippaan.Asetteli sen ohimolleen ja piti sitä hetken siinä, kunnes painoi liipasinta.Luoti lensi ja veri roiskui.Maailma pimeni, mutta eri tavalla kuin ennen...

Ikuinen pimeys

Perhosen siipien lyönti rikkoi ilmassa leijuvan hiljaisuuden pehmeällä äänellään. Kukkien kirjavat värit kimmelsivät auringon säihkyvässä säteilyssä. Tätä valoisuutta ja kauneutta ei pystynyt rikkomaan mikään, ei mikään...
Kunnes mustiin pukeutunut mies käveli niityn poikki. Hänen varjonsa tummuus peitti kukkien värit ja karkoitti auringon säteet. Mutta hänen vaatteitansakin tummempi ja pimeämpi oli miehen sielu, jonka kaaos oli vallannut. Sinne auringon säteet eivät yltäneet, eikä valo ole päässyt edes koskettamaan sitä. Mihien sielussa roihuava tulikaan ei pystynyt tuottamaan valoa pimeiden ajatusten vallitessa tätä. Mies oli säälittävä ja katkera, eikä ollut eläessään saavuttanut mitään. Hän oli vaipunut ikuiseen pimeyteen josta paluuta ei enään ollut.

Sielun Pimeys

Markus juoksi yön pimeydessä. Elämä pakeni hänestä joka askeleella haavasta kylkiluitten alapuolella. Hän tunsi kylmyyden, joka nousi sieluun asti. Hänen näkökenttänsä reunat heiluivat, ja yötäkin tummempi pimeys laskeutui hänen silmiensä eteen. Kuolema käveli rauhallisesti hänen jalanjäljissään, valmiina ottamaan miehen elämän. Markus kompastui, ja menetti tasapainonsa. Hän laskeutui alas, alas ja alas. Osuessaan kylmään maahan hän oli jo tajuton, ja kuoleman partaalla. Hän näki hahmon, joka muistutti kaukaisesti häntä itseään. Hahmo oli läpinäkyvä, ja sen kirkkaus oli sokaiseva. Äkkiä hahmo horjahti, ja rupesi tummumaan. Markus tunsi tuskan, ja yritti huutaa, mutta ääntä ei tullut. Sielu muuttui mustaksi ja katosi ympäröivään pimeyteen.

Pimeys,Rakastajani


Pimeys....rakastajani....kuulen kuinka kutsut minua,taas tappamaan.Hiivin yössä etsien viatonta sielua kunniaksesi.Tuolla.Nuori tyttö,tuskin kymmenen vuoden ikäinen kävelee kohti minua,silmät täynnä viattomuutta.Pysäytän hänet,vaikka sieluuni koskee tämä tappamisen tuska.Tyttö ei ymmärrä miksi pysäytin hänet,eikä hän ymmärrä vieläkään kun otan veitseni esiin.Isken häntä sydämmeen ja katson kuinka valo ja ilo sammuu noista kauniista silmistä.Tunnen kuinka rakkaani iloitset tästä,mutta itse en saa siitä tyydytystä,tunnen vain surun ja vihan sydämessäni.Olenko tehnyt väärän valinnan elämässäni?Tämä tuska seuraa minua aina ellen tee jotain.Katson verta veitsessäni ja lapsen sumeita silmiä ja teen päätökseni.

Anteeksi rakkaani kuiskaan ja työnnän veitsen suoraan omaan sydämmeeni.





Anteeksi.....

Muistutetaanpa vielä, että aikaa on tosiaan viikko, eli kilpailu loppuu ja äänestys alkaa ensi viikon keskiviikkona (jos tämä jäi epäselväksi, aloitusviesti ei ollut ihan täysin yksikäsitteinen, sori). Eli kirjoittakaa ihmeessä lisää tarinoita!

+++edit+++
Virhe pitkän sanan kirjoituksessa.

Minäkin väännän tässä joku päivä. suunnitelma on jo kasassa. sääli, että curling on vaikea rinnastaa fantasiaan.

Siirros

Pimeys peitti kaiken näkyvistä silmänräpäyksissä auringon laskusta. Mutta rotkon pohjalla kulkevaa olentoa se ei haitannut. Hän oli tottunut täydelliseen pimeyteen. Hänelle täydellinen pimeys oli kuin valonloistetta. Kulkija jatkoi erehtymätöntä kulkuaan pitkin rotkon pohjaa. Pimeydestä kuului veden solinaa, kun se virtasi rotkon jyrkkiä seinämiä pitkin. Jonkin aikaa kuljettuaan, hän saapui valtavan kokoiselle pyramidille, jonka seinämissä oli outoja kirjoitusmerkkejä. Kulkijaa se ei näyttänyt haittaavan. Hän tuntui ymmärtävän kaiken. Hän liikutti käsiään haaveilevasti salaperäisiä koukuroita pitkin. Hänen niin tehdessään koukerot heräsivät eloon ja aloittivat kummallisen tanssin. Tanssi kiihtyi kiihtymistään ja aina kulkijan koskettaessa merkkejä ne kiihtyivät kovempaan tanssiin. Loppuun päästessään hän katosi silmänräpäyksessä.[/b]

Kaikki ja ei mitään

Pimeys. Tuo olemus, joka kätkee monia asioita. Tuo väri, joka kuoleman suosima on. Tuo tyhjyys, joka sisältää kaiken ja ei mitään.

"Al'ragstzuu!!!" kuului huuto pimeydessä. Pian pimeyteen syttyi tuhansia kirkkaita pisteitä, jokainen loistaen eri värisinä kun katseen niihin kohdisti.

"Oi Herrani, Jumalani, Valtiaani. Kuule palvelijasi pyyntö!" Huudon saattelemana kirkkaat pisteet liikkuivat, muodostaen yhden suuren silmän keskelle pimeyttä. Silmä, joka loisti kuin kymmenen aurinkoa, joka näki kaiken, joka tiesi kaiken.

Mielipuolinen huuto täytti pimeyden, kaikuen joka puolella. Huutoa seurasi perässä nauru. Mielipuolinen nauru muuttui hitaasti kuolevan olemuksen korinaksi.

Pimeys. Se on kaikkialla, kaikki on pimeyttä. Sinä et ole mitään Pimeyden edessä.

Peräänantamattomuus

Miekka viuhui ilmassa ja auringonsäteen loisto heijastui siitä viljalla täytetyistä säkeistä kasattuun nukkeen. Nuori mies harjoitteli taistelemista nukkea vastaan, toisen miehen, jo vähän vanhemman ja tuuheaviiksisen seuratessa vieressä.

Huitominen jatkui yhä, eikä kunnon osumaa vieläkään tullut. Vanhempi mies oli jo valmis luovuttamaan.

Kerta toisensa jälkeen terä sivalsi ilmaa turhaan, milloin nuken vasemmalta, milloin oikealta puolelta. Oppilaan kasvoilta hohkasi edelleen tekemisen into, tuloksista niinkään välittämättä.

Nyt vanhempi mies turhautui lopullisesti, mutta juuri kun hän oli avaamassa sanaista arkkuaan, kuului viereiseltä harjoituskentältä huuto: "Rudolf, ei sinusta ikinä sotilasta tule, olethan sokea!"

Miekka viuhahti entistä suuremmalla aggressiolla, ja nuken pää putosi hiekalle tömähtäen.

Ihan hyvinhän näitä tarinoita näkyy tulleen. Vielä olisi kyllä tilaakin. Aika vaan alkaa loppua, huomenna iltapäivällä alkaa äänestys, eli nyt olisi viimeiset hetket osallistua. Jos vaan yhtään siltä tuntuu, niin tervetuloa kokeilemaan! Se ei edes maksa mitään!

Miksi me elämme?


Sileä iho käpristyi ja tummui ahnaassa liekissä, minkä raiskaavan väkivaltainen ja kyltymätön raivo raateli avutonta uhriaan. Pienen hahmon surkea vääntelehtely lakkasi pian, ja tulen keskellä värisevän selän alta valui ohut verinoro hehkuvan hiilikasan päälle, mikä moukaroi taukoamatta pienokaisen liikkumatonta kehoa.

Tuli leimahti äkäisesti sen saadessa lisää ravintoa. Hämmentyneen kauhistunut parkuna hukkui nopeasti pätsin sulattaessa pikkuvauvan kasvoi irvokkaaseen asentoon ja raadellen sen ihon vereslihalle. Törmäys pudotti yhden hiilen, joka putosi nopeasti kohti kylmää kivilattiaa ja kyti laimenevassa vihassaan pitkän ajan.

Pyhän valkeaa valoa harteillaan kannatteleva mies asteli paikalle ja nosti hiilen. Voitonriemuisesti hän tuijotti pimenneitä lapsenruumiita helvetissään ja puhkesi mielipuoliseen nauruun.

Ohi on. Äänestysketjuun, mars!

+++edit+++

Niin, edellinen kirjoitustopicci taisi kadota äänestyksen alkaessa, joten kaipa tämänkin voisi joku moderaattorisetä poistaa, kunhan kerkiää.