Sotavasara.net

Tämä on nyt sitten tämmönen lonkalta heitetty juttu kun ei tässä ole muutakaan tekemistä näin vapaapäivänä...

1. Luku

Syvällä Harmaiden vuorien kätköissä pyrki joukko uutteria kääpiöitä yhä syvemmälle maan poveen etsiessään uusia gromrilesiintymiä. Louhoksenhaltija Burt käski louhijoidensa pysähtyä, sillä hänen pettämätön nenänsä oli haistavinaan jonkinlaisen esiintymän jossakin lähistöllä (Tai ainakin hän uskoi pystyvänsä haistamaan jalometalliesiintymät).
Burt tunnusteli tunnelin seinämää ja koputteli sitä hakullaan ja maisteli (?) kiveä. Lopulta hän sylkäisi palan maahan ja sanoi "Tästä pojat, kun alatte louhimaan, niin jotakin pitäisi löytyä hyvinkin pian."
Louhijat tarttuivat hakkuihinsa ja aloittivat työnsä. Tunteja ja taas tunteja he louhivat, mutta yhtään hippua jalometallia ei ollut vielä löytynyt.
Kääpiöt kun ovat tunnettuja jääräpäisyydestään, he eivät suostuneet lopettamaan ennen kuin olivat aivan uuvuksissa.
Burt tutki tunnelin alkua, jonka kääpiöt olivat jo ehtineet saada aikaiseksi kallioon.
"Näyttää siltä, ettemme tällä kokoonpanolla tule löytämään yhtään mitään. Tarvitaan lisää miehiä sekä höyryporakone!"
Burt lähetti pari louhijaa hakemaan poraa ja vahvistuksia ja seuraavana aamuna työt jatkuivat jälleen vahvistusten saavuttua johonkin aikaan yöstä.
Yhtäkkiä seinämä antoi periksi ja Burt käski lopettaa hakkaamisen. Hän tarkasteli syntynyttä reikää ja yritti soihdullaan tähyillä, mitä seinämän takana oli. Oli kuitenkin liian pimeää nähdä ja Burt antoi käskyn jatkaa louhimista aukon suurentamiseksi.
Muutamaa hetkeä myöhemmin seisoivat kääpiöt suuren salin katon alla. Se oli niin valtava, etteivät edes kaikki kääpiöiden soihdut kyenneet valaisemaan tilaa. Katto oli jossakin varjoissa, samoin salin toinen pääty oli jossakin kaukana varjojen kätköissä.
Rottia vilisi lattian poikki, jonka Burt huomasi ällistyksekseen olleen valmistettu puhtaasta kullasta. Salin kattoa näyttivät tukevan mahtavat pylväät, jotka oli valmistettu marmorista.
Kääpiöt alkoivat etenemään kohti toista päätyä samalla pitäen silmällä mahdollisia vihollisia, jotka helposti olisivat voineet kätkeytyä varjoihin. Minkäänlaisia ääniä ei kuulunut mistään, lukuunottamatta kääpiöiden omia askeleita.
Sali oli tyhjä ja toiselle puolelle päästyään he löysivät puisen oven kappaleita, joissa oli muinaista riimukirjoitusta.
"Haltioiden saleja? Maan alla?" Burt oli ymmällään. "Olkaa varovaisia, ties minkälaisia ovat haltiat, jotka elävät maan alla. Voivat ehkä vetää vertojaan jopa meille kääpiöille."
Kukaan ei sanonut mitään ja niin Burt käski heidän jatkaa matkaa. He tulivat pitkän käytävän päähän. Kuljettuaan sen toista päätä kohti, Burt näki rautaisen oven oikealla puolellaan. Kääpiöt koettivat avata sitä, mutta se oli ruostunut kiinni. Käytävä päättyi kiviröykkiöön.
Uteliaisuus oli kuitenkin herännyt Burtin mielessä ja hän komensi muita siirtelemään kiviä pois tieltä, sillä hän halusi nähdä, oliko kiviröykkiön takana vielä jotakin muuta.
Muutamaa tuntia myöhemmin olivat kääpiöt saaneet raivatuksi melkoisen määrän kiviä ja niiden alta paljastui portaikko, joka vei jonnekin alas. Kääpiöt jatkoivat työtään seuraavina päivinä ja viimein pääsivät röykkiön läpi. Sen toisella puolella avautui uusi sali, mutta se oli pienempi ja sen keskellä lepäsi kivinen arkku.
"Tämä on siis hauta... mutta kenen?" Burt luki riimut, jotka oli kaiverrettu kiveen.

Näin siinä luki:
"Tässä lepää rakas johtajamme,
kirotun kirveen lävistämänä
Tehtäköön tässä tiliä kaikista niistä uroteoista, jotka hän teki

Kolmen tuhannen örkin tappaja
Ulthuanin pelastaja
Parran katkaisija
Demonin kukistaja

Kaiken tämän ja paljon enemmänkin saavutti hän, Elagor Tulisiipi"

"Tässä on varmasti yksi niistä kirotuista suippokorvista, jotka osallistuivat Koston Sotaan. Kehtaavat vielä pilkata riimuillaan ja meidän tavallamme haudata kuolleet, pthyi! Nyt aion puolestani minä pilkata niitä ottamalla pienen matkamuiston. Auttakaapas tämän kannen kanssa!"
Kääpiöt alkoivat poistaa kantta ja ponnistelujen jälkeen saivatkin sen pois paikoiltaan. Sisällä ei ollut haltialuita, joita he odottivat näkevänsä, vaan hyvin säilynyt, lähes nukkuvalta näyttävä ihmisruumis. Ruumiin vaatteet olivat kärsineet ajan saatossa, mutta itse ruumis oli vielä täysin ehjä.
"Mitä pirun noituutta tämä nyt on? Missä sen suippokorvan luut ovat, jotka olisin ottanut mukaani?"
Kääpiöiden pällistellessä arkkuun, avautuivat kätketyt ovet salin seinien vierustoilta paljastaen kätketyt hautapaikat. Hautapaikkojen sisältä esiin astuivat paikan vartijat, muinaisen kuninkaan henkivartiosto, jonka ei oltu annettu levätä rauhassa, vaan joka oli herätetty uudestaan eloon palvelemaan toista kuningasta.
Burt käännähti ympäri juuri ajoissa torjumaan Hautavartijan mustana hohkaavaa miekkaa. Muutkin kääpiöt ottivat puolustusasemat ja taistelu alkoi.
Burt hakkasi maahan häntä ahdistelleen vartijan niin että luut kalisivat osuessaan lattiaan (Joka täällä oli kivinen). "Hah! siitäs sait, kirottu!" Hän valmistautui hakkaamaan seuraavan Hautavartijan.
Muutamaa hetkeä myöhemmin olivat kääpiöt jo reilusti voitolla Hautavartijoita vastaan, sillä enää kolme niistä oli yhä pystyssä.
Burt ei ehtinyt nähdä, mikä hänen ohitseen meni, mutta hän kyllä näki, kuinka eräältä hänen louhijoistaan hakattiin pää irti harteiden välistä.
"Mitä..." Olento liikkui silmää nopeammin, eikä yksikään kääpiö kyennyt vastaamaan sille nopeudessa. Kääpiöt huitoivat vain ilmaa luullessaan osuneensa otukseen.
Jäljellä olleet Hautavartijat jatkoivat yhä hyökkäyksiään hakaten louhijoita kuoliaiksi, kunnes jotkut louhijoista ymmärsivät yrittää karkuun lähtemistä. Burt oli samaa mieltä asiasta ja niin he pakenivat.
Burt juoksi pilkkopimeässä suuntavaistonsa kadottaneena. Hän kuuli muiden kääpiöiden kuolinhuutoja ympäriltään ja ensimmäistä kertaa hän tunsi todella pelkoa, eikä tuntenut minkäänlaista häpeää siitä.
Hän pääsi nurkkaukseen, jossa ajatteli olevansa suojassa. Kuolinhuudot pimeydessä alkoivat vaieta ja lopulta tuli hiljaista. Ainoastaan Burtin kiivaana hakaava sydän ja adrenalinin kyllästämä veri kohisivat hänen päässään.
Lopulta hän rauhoittui ja alkoi hivuttautumaan kohti aukkoa, jonka he olivat hakanneet. Hänen olisi päästävä takaisin Karak Norniin kertomaan tapahtuneesta.
Aikansa pimeässä hapuiltuaan löytämättä aukkoa hän turhautuneena päätti sytyttää soihdun. Sen valossa hän tarkasteli ympäristöään. Kaikki oli kuolleen hiljaista ja hän rohkaistui hieman. Hän päätti mennä kuolleiden toveriensa luo katsomaan, josko joku olisi kuitenkin säilynyt hengissä.
Kääpiön rohkeus astui taas Burtin sydämeen ja hän tuli ensimmäisen vainajan luo.
"Lepää rauhassa, Mirt", hän sanoi palan noustessa hänen kurkkuunsa. Seuraavat kääpiöt olivat pahemmassa kunnossa ja heistä oli vaikea erottaa kuka oli kuka, joten hän menetti toivonsa siitä, että löytäisi ketään elossa.
Hän kääntyi poispäin kohti aukkoa ja tunsi valtavan tuulahduksen tulevan jostakin yläpuoleltaan. Mädäntyvän lihan haju täytti hänen sieraimensa ja hän alkoi kakomaan.
Jotakin putosi hänen päähänsä uuden tuulahduksen myötä. Se oli jokin raskas esine ja kun hän tointui iskusta, hän katsoi mikä esine oli.
Se oli lohikäärmeen suomu!
Silloin silkka kauhu täytti Burtin ja hän alkoi epätoivoisesti haparoida kohti aukkoa, jonka tiesi olevan ainoa pelastus lohikäärmeeltä. Hän juoksi ja juoksi, pudotti soihtunsa, mutta ei välittänyt siitä vaan jatkoi juoksemistaan, kunnes törmäsi johonkin kovaan ja kimmahti takaisin pitkin pituuttaan lattialle. Hän menetti hakkunsakin ja kun hän tointui, oli valo valaissut salin. Se oli himmeää valoa, mutta kuitenkin sitä oli sen verran, että ympäristön saattoi hahmottaa.
Burt oli törmännyt lohikäärmeen jalkaan ja nyt valtava otus kohosi hänen edessään. Se ei kuitenkaan näyttänyt samanlaiselta kuin muut lohikäärmeet, eivätkä muut lohikäärmeet olisi kenties olleet niin rauhallisia ratsastajansa otteessa.
Lohikäärmeen lasittuneet liskonsilmät tuijottivat tyhjinä ja elottomina välittämättä lainkaan Burtista. Sen ympärillä pörräsi raatokärpäsiä, jotka tunkeutuivat sen sieraimiin, silmiin ja hajonneiden suomujen väliin. Niistäkään ei lohikäärme välittänyt yhtään sen enempää kuin Burtista ja jotenkin kummallisesti sääli valtasi kääpiön sydämen hänen katsellessaan tuota mahtavaa petoa, joka joskus oli ollut uljas, suomujen kiillellessä ilta-auringossa sen liitäessä vapaana taivaan halki.
Vaikka Burt ei pitänyt lohikäärmeistä, niin tämän yksilön surkea kohtalo liikutti häntä, ja sai hänet tuntemaan vihaa ratsastajaa kohtaan, jonka vuoksi kaikki hänen louhijansakin olivat kuolleet, jonka vuoksi hän itse oli yhtä avuton kuin pikkulapsi suden hampaissa.
"Sinä senkin kirottu, tapoit kaikki! Mutta minua et saa niin helposti, tule alas sen liskonkuvatuksen selästä ja taistele kanssani!"
"Et tulisi pitämään lopputuloksesta", hiljainen ääni vastasi lohikäärmeen selästä. "Jos haluaisin, nuo kuolleet 'toverisi' söisivät sinut elävältä minun käskystäni. Voisin myös vastata rohkeaan haasteeseesi, mutta en usko, että se antaisi minulle suurtakaan nautintoa, sillä me emme ole alkuunkaan samanveroisia taistelijoita. Et koskaan kykenisi tappamaan minua kun taas minä... Tapoin tämän lohikäärmeen, joka tätä muinaista hajonnutta haltiahautaholvia asutti. Miksi luulet etten kykenisi tappamaan sinua?"
"Varmasti kykenetkin... mutta mitä sitten aiot, ellet henkeäni halua?"
"Haluan sinun levittävän nimeäni kaikkialle, sillä olet nyt minun palvelijani. Sinä vapautit minut tästä kolosta ja toit minut takaisin elämään. Nyt on minun aikani tullut ja aion kerätä takaisin sen, minkä kerran menetin."
Burt nosti hakkunsa ja lähti hyökkäykseen. Hän iski lohikäärmettä jalkaan ja rintaan, mutta tämä ei tehnyt mitään, jatkoi vain tyhjää tuijotustaan. Sen sijaan Burt sai kärpäsiä partaansa ja korviinsa.
"Hyvin huvittavaa, mutta kuten sanoin, et voi minulle mitään." Samassa Burt tunsi kylmien käsien tarttuvan ranteisiinsa ja hänen silmänsä levisivät pelosta kun hän huomasi louhijoidensa nousseen kuolleista.
Tyynenä vampyyri laskeutui lohikäärmeen selästä ja käveli Burtin eteen.
"Sinut on merkitty minulle", hän sanoi ja viilsi haavan vasempaan ranteeseensa, josta alkoi valua verta.
Mirt otti kiinni Burtin leuoista ja vaikka Burt oli vahva, ei hän voinut kauaa vastustaa väsymätöntä kättä, ja niin hän joutui aukaisemaan suunsa ja vampyyri valutti vertaan hänen kurkustaan alas.
"Nyt, sinä toimit siminäni ja korvinani päivisin ja ensimmäiseksi haluan sinut Bretonniaan, jossa saat selvittää syrjäisten kylien sijainnit. Siellä ollessasi levität pelkoa talonpoikien sydämiin, sillä pimeyden aika on koittanut Karl Van Dieterin muodossa. Sitten palaat takaisin antamaan raporttisi. Muista, et voi vastustaa minun voimaani, vaikka kääpiö oletkin."

2. Luku

"Minne olemme menossa, kapteeni?" kysyi eräs Valtakunnan ritareista armeijan matkatessa kohti etelää.
"Olen pahoillani, etten ole voinut kertoa matkamme tarkoitusta tai päämäärää aikaisemmin, se oli itsensä Kuninkaan käsky", vastasi paladiini Rikhard DeVit. "Minut on valtuutettu tutkimaan omituisia tapahtumia, joita on tapahtunut Harmaiden vuorien lähellä sijaitsevissa kylissä. Sieltä on viimeisien kuukausien aikana saapunut monia kyläläisiä hakemaan Kuninkaan suojelusta pahaa vastaan, jonka nimeä he eivät suostu sanomaan ääneen.
He ovat kertoneet hullusta kääpiöstä, joka kulkee kylästä kylään levittämässä jotakin tuomion päivän sanomaa. Kääpiön sanotaan käskevän kyläläisiä levittämään mahtavan ruhtinaansa nimeä kaikkialle Bretonniaan, mutta toistaiseksi kukaan ei ole lähtenyt kääpiön mukaan levittämään tämän ruhtinaan nimeä.
Muitakin kummallisia asioita on tapahtunut, mutta ne eivät ole auenneet kenellekään, sillä tässä kohden talonpojat selittävät niin sekavia asioita, ettei niistä kukaan saa mitään selvää." Tähän Valtakunnan ritarit naurahtivat pilkallisesti. "Jos ne vaikka ovat pelästyneet omia varjojaan?" eräs heistä tokaisi ja räjähti nauramaan, mikä kaikui ontosti hänen kypäränsä sisällä.
"Tai sitten keijukaisväkeä, joka asuu Lorenin metsässä, hah!" kailotti toinen Valtakunnan ritari kovalla äänellä ja remahti myös nauramaan. Kaikki muut vaikenivat, jopa Rikhard ja hänen lipunkantajansa Sebastian.
Lorenin varjo oli levännyt Bretonnian yllä jo ammoisista ajoista lähtien, ja niin monia omituisia tarinoita tuohon metsään liitettiin, ettei kukaan siitä mielellään leikkiä laskenut, ellei ollut typerys.
Errant ritarien tiedustelujoukko saapui etelästä kovalla laukalla ja heidän Kavaljieerinsa alkoi selittää jo ennen kuin ehti saada ratsuaan pysähtymään kunnioittavasta eleestä puhumattakaan.
"Kapteeni, kapteeni! Me kuljimme noin kolme mailia etelään, kuten käskitte ja näimme siellä jotakin hyvin omituista. Suuri myrskypilvi!"
"Mitä sitten? Olenhan minä toki moisia ennenkin nähnyt, eikä pieni sade varmastikaan ole haitaksi, sillä minulla ainakin on kuuma tässä sotisovassa auringon paahtaessa täydeltä terältä. Jos ei muuta ollut niin..."
"Mutta kun oli, herra kapteeni! Se ei ollut mikään tavallinen myrskypilvi, vaan se leijui vuoriston yllä ja siitä erkani pienempiä pilviä, jotka lipuivat kohti Bretonniaa!"
Samalla aurinko hävisi pilven reunan taakse ja Rikhard alkoi katsella taivaalle. Nyt hänkin alkoi kiinnittää enemmän huomiota pilviin, jotka velloivat heidän vasemmalla puolellaan. Se ei tosiaan ollut yhtenäinen suuri pilvi, vaan siitä erosi pienempiä pilviä, jotka lipuivat kohti länttä samalla kun suuri pilvi pysyi paikoillaan.
"Mitähän tuo nyt sitten on?" Rikhard kysyi, mutta Kavaljieeri kohautteli vain harteitaan.
"Meidän on mentävä kohti noita pilviä!"
"Mutta nehän voivat olla vaikka kuinka kaukana!" Sebastian huusi Rikhardin perään.
"Ehkä suuri pilvi onkin, mutta tuolla on pienempiä pilviä, jotka ovat lähempänä, menemme niitä kohti."
Parin tunnin ratsastuksen jälkeen he saapuivat pienen kylän luo, joka oli liekeissä. Paikallinen miliisi yritti pitää pintansa luurankoja ja vastaherätettyjä zombeja vastaan. He olivat häviämässä taistelun reilusti, sillä jokainen kaatunut miliisi nousi pian ylös ja lähti kohti yhä harvenevaa miliisijoukkoa.
Myös suuria susia mellasti ympäri kylää yrittäen napata pakenevia kyläläisiä ja heidän lapsiaan. Kaiken hälinän keskellä oli henkien manaaja.
"Meidän on autettava kyläläisiä!" Rikhard huusi samalla kun oli jo kannustanut ratsunsa liikkeelle. Valtakunnan ritarit muodostivat peitsimuodostelman hänen taakseen.
Järven Ladyn neito ampui salamoilla eteneviä zombilaumoja, jotka syttyivät palamaan saatuaan osuman salamasta. Sekään ei niitä tahtonut pysäyttää.
Yhdessä Valtakunnan ritarien kanssa Rikhard hakkasi sudet maahan, mutta ennen kuin he ehtivät valmistautua uuteen hyökkäykseen, iskivät luurangot Valtakunnan ritarien kylkeen tappaen muutamia ritareita. Uljaasti Valtakunnan ritarit pitivät pintansa ja lopulta hakkasivat suuren osan luurangoista kuoliaaksi.
Mutta sitten iski katastrofi, sillä taivaalta tuli valtavia lepakoita Rikhardin ritarien kimppuun ja se yhdessä luurankojen kanssa oli liikaa ritareille ja huolimatta Rikhardin komennoista linja murtui ja ritarit pakenivat yhtenä sekamelskana kuka minnekin.
Sebastian sai koottua osan pakenijoista lipun alle ja aloitti uuden hyökkäyksen, tällä kertaa kohti henkien manaajaa.
"Hah! Luuletteko voivanne tuhota minut?" henkien manaaja ilkkui samalla kun muutama kaatuneista ritareista nousi ylös muodostaen muurin Sebastianin ja henkien manaajan väliin.
"Kuninkaan ja maan puolesta!" Rikhard huusi iskiessään zombiritareiden kylkeen ja hakaten niiden päät irti miekallaan.
"Baah! Katsotaan, kuinka pärjäätte Mustille ritareilleni", henkien manaaja sanoi virne kalman kalpealla naamallaan.
Mustat ritarit onnistuivat lyömään useita Errant ritareita maahan ja ne tunkivat heidän linjojensa läpi hakaten villisti mustilla miekoillaan. Lisää kaatuneita sotureita nousi taistelemaan henkien manaajan joukkojen rinnalla.
Rikhard kokosi armeijansa rippeet vielä viimeiseen epätoivoiseen yritykseen tuhota henkien manaaja, joka oli liian hyvin suojannut itsensä, mutta Mustat ritarit eivät tunteneet armoa hyökätessään ja tuhotessaan loput Valtakunnan ritareista, jotka Rikhard oli onnistunut ympärilleen kokoamaan.
Helvetin ritarin miekka kalahti Rikhardin miekkaa vasten näiden kahden käydessä taisteluun keskenään. Musta ritari onnistui kuitenkin paremmin hyökkäyksissään ja onnistui iskemään mustan teränsä Paladiinin suojusten läpi ja haavoittamaan häntä kuolettavasti.
"Sebastian! Olen haavoittunut... vie loput ritarit pois täältä... ennen kuin..." Rikhardin pää lensi kaaressa mutaiseen maahan, jonka jokin aika sitten alkanut sade oli kastellut.

"Soita vetäytymiskäsky", Sebastian sanoi Errant ritarille, joka puhalsi torveensa. Jäljellä olleet kerääntyivät Sebastianin ympärille ja aloittivat pakomatkansa.
Sebastian otti mukaansa erään Valtakunnan ritarin, joka oli haavoittunut.
Hän alkoi kuitenkin jäädä jälkeen muista hevosen väsyessä kantamaan kahta haarniskoitua ritaria.
"Kapteeni, minun painoni on hevosellenne liikaa... Ne saavuttavat meitä."
"Koeta kestää... Kun pääsemme joelle, olemme turvassa sen toisella puolella ja voimme lähteä pohjoiseen kohti Gisoreuxia."
"Hevonen ei jaksa niin kauan... nuo hevosen raadot jaksavat seurata teitä vaikka toiselle puolelle maailmaa... Jos jättäydyn, voin kenties antaa teille aikaa paeta..."
"Ei!" Mutta silloin oli jo liian myöhäistä, sillä Valtakunnan ritari oli jo heittäytynyt pois ja valmistautui ottamaan vastaan etenevää Mustien ritarien rintamaa.
"Ladyn puolesta" ja "Kuninkaan nimeen" huudot kaikuivat Sebastianin takana hänen jatkaessaan matkaansa. Ryskeestä päätellen hän onnistui kaatamaan ainakin yhden Mustan ritarin, ennen kuin uhmaavat huudot muuttuivat tuskan huudoiksi ennen kuin vaikenivat Sebastianin korvissa kokonaan.
"Niitä vain tulee lisää ja lisää... Meidän on vetäydyttävä, Järven Ladyn kautta, meidän on vetäydyttävä!" hän huusi muille ja he ratsastivat lujaa, kunnes vihollista ei enää näkynyt. Silloin he pääsivät joelle, jonka toiselle puolelle he asettivat viimeisen puolustuksen.

Jatkoa seurannee lähiaikoina kunhan saan aikaiseksi...

no ei hassumpi.....minä pidin oikein paljon.....sääli vain että ritarit hävisi

3. Luku

"Jaqués! Haluan, että viet viestin Gisoreuxiin ja pyydät lisäjoukkoja sieltä." Errant ritari vastusteli, mutta Sebastian katkaisi hänen vastustelunsa lyhyeen. "Tiedän, että olet ritari siinä kuin kuka tahansa muukin meistä, mutta nyt ei ole aikaa typerälle ylpeilylle, sillä jos me kuolemme, ei Gisoreux saa koskaan tietää, mitä on tapahtunut. Rikhardin tehtävä oli ottaa asioista selvää ja ilmoittaa Kuninkaalle, tai jollekin, joka vie tiedon eteenpäin.
Nyt, mene! Kun pääset Gisoreuxiin, voit hyvin tulla takaisin vahvistusten kanssa, mikäli janoat kuoleman syleilyä vielä silloinkin. Tiedä, ettei kukaan ajattele sinun olevan pelkuri, vaikket tulisikaan takaisin. Mene nyt!"
Errant ritari kaivoi kantansa ruunansa kylkiin ja karautti kohti pohjoista mukanaan Sebastianin viesti.
Joen toiselle puolen ilmestyivät takaa-ajajat.
"Tästä emme anna tuumaakaan periksi. Me joko voitamme tai kuolemme, mutta miten käykin, me taistelemme viimeiseen asti. Muistakaa, että tämä voi olla pääsynne eteenpäin urallanne ja uljautenne saatetaan palkita Ladyn Näyllä."
Jokainen mies laskeutui alas ratsailta vihollisen vielä kootessa joukkojaan hyökkäykseen ja he polvistuivat rukoukseen.
Tällä kertaa Sebastianin valtasi outo tyyneys, joka sulki pois kaikki tunteet, niin vihan kuin pelonkin. Sitten hän olikin jossain aivan muualla kuin taistelukentällä.
Hän oli metsässä, joka ympäröi lampea. Lampi hohkasi utuista valoa joka lipui häntä kohti. Pian se oli ympäröinyt hänet kokonaan eikä ollut enää muuta kuin tuo valo.
Valon keskeltä ilmestyi utuinen hahmo, jolla oli naisen muodot. Hänen äänensä oli lempeä ja hän kuiskasi Sebastianin korvaan:
"Sinut on valittu suojelemaan pyhää maata, joten olkoon miekkasi siunattu ja haarniskasi läpäisemätön kaikelle pahalle, jota vastaan nyt taistelet."
Kyyneleet purkahtivat Sebastianin silmiin ja hän tunsi riemua, valtavaa riemua sanoista. Hän ei osannut sanoa syytä siihen, miksi tunsi olonsa niin hyväksi ja onnelliseksi juuri tuolla hetkellä, mutta monia kertoja jälkeen päin hän kaipasi tuota yliluonnollista tunnetta, jolla hänet siunattiin tuolla hetkellä.
Äkkiä hän huomasi olevansa jälleen taistelukentällä ja vaikka hänestä tuntui, että aikaa oli kulunut metsäisellä lammella kauan, eivät vihollisen joukot olleet vieläkään aivan valmiita hyökkäämään. Niitä oli jonkin verran enemmän kuin ennen rukouksen alkamista, mutta tämä huomio kertoi Sebastianille, että aikaa oli kulunut vain muutamia pieniä hetkiä.
Hän tunsi kyynelten yhä kirvelevän silmissään. Riemu, jota hän oli tuntenut, oli muuttunut haluksi taistella elämänsä puolesta, haluksi tappaa vielä yksi vihollinen ennen kuin itse kuolisi. Kaikesta raskaasta varustuksesta huolimatta Sebastian tunsi olonsa höyhenen kevyeksi ja kaikki murhe tuntui kaukaiselta, lähes olemattomalta. Oli vain tämä hetki ja seuraava maahan lyötävä vihollinen.
Kaikki ritarit nousivat jaloilleen ja hevostensa selkiin ja asettuivat puolustusasemiin, valmiina ottamaan vastaan hyökkäys.
Vihollinen oli ainakin kaksi kertaa suurempi kuin Sebastianin joukot, mutta hän ei tuntenut siitä murhetta, sillä hän tiesi Järven Ladyn siunanneen häntä Näyllä, joka on voimakkaampi kuin mikään muu Graalin täyttymystä lukuunottamatta.
Epäkuolleet lähettivät joukkonsa eteenpäin heti kun suurin osa niistä oli valmiina hyökkäämään. Mustat ritarit ja suuret lepakot johtivat hyökkäystä. Ilmeisesti henkien manaajan tarkoituksena oli saattaa bretonnialaiset paniikin valtaan monelta suunnalta tulevilla hyökkäyksillä.
Sebastianin ei tarvinnut komentaa joukkojaan pitämään linjansa, nämä olivat kai saaneet myös näyn Ladystä ja kaikki hyökkäykset otettiin tyynesti vastaan.
Suuret lepakot hakattiin nopeasti maahan, suurin osa Mustista ritareista kaatui jo sillalle, koska Bretonnian linjat pitivät niin hyvin.
Marié, joka oli Järven Ladyn neito viskoi salamoita epäkuolleiden niskaan ja paransi haavoittuneita ritareita kun kerkesi. Hänen kyvyillään, jopa itse metsä, joka ympäröi heitä liittyi taisteluun vihollista vastaan puiden oksien kurottaessa nappaamaan epäkuolleita kiinni. Maassa olleet juuret alkoivat yllättäen elää ja vangitsivat useita zombeja ja luurankoja paikoilleen ja kiskoivat niitä takaisin maan poveen.
Henkien manaaja ei tästä juurikaan välittänyt vaan manasi mustalla magiallaan lisää kuolleita takaisin henkiin. Hän onnistui loihtimaan suuren vihreän pallon muotoisen maagisen ammuksen, jonka lähetti kohti bretonneja.
Pahaksi onneksi Marié osui sen tielle ja hän alkoi vanheta silmissä. Tuskan huuto häipyi kuulumattomiin luidenkin muuttuessa tomuksi, joka haihtui maahan sateen myötä.
Sebastian ei tuntenut tuolla hetkellä mitään, vaan kannusti ratsuaan eteenpäin kohtaamaan uusia kuolleita, jotka nousivat joen tällä puolen.
Kuolleita nousi aina vähintään kolme yhtä kaatunutta kohti ja taistelu näytti loputtomalta.
Monet ritarit olivat kaatuneet tai menettäneet ainakin ratsunsa ja taistelivat nyt jalkaisin hakaten maahan zombeja ja luurankoja, joita tuli jo joka puolelta.
Yksi toisensa jälkeen ritareita kaatui, mutta kukaan ei osoittanut merkkiäkään murtumisetsa, tai edes väsymyksestä.
Kun ilta viimein saapui, oli vetäytyneistä joukoista jäljellä enää Sebastian ja kourallinen ritareita, kaikki ratsunsa menettäneitä. He olivat saarroksissa, eikä apuvoimia ollut odotettavissa ennen seuraavan päivän iltaa. Sebastian tiesi olevansa silloin kuollut, jos asiat jatkuvat näin.
"Meidän on viivytettävä tätä armeijaa niin pitkään kuin mahdollista. Tuo henkien manaaja on voitettava", hän sanoi eräälle Valtakunnan ritarille.
"Mutta se on mahdotonta, olemme saarroksissa, voimme vain pitää nämä asemat tai vetäytyä", hän vastasi samalla kun hakkasi maahan kolme liian lähelle eksynyttä zombia.
"Vetäytyminen ei tule kyseeseen, me kuolemme sitten, jos emme muuta voi, mutta meidän on viivytettävä tätä armeijaa niin kauan kuin mahdollista."
Valtakunnan ritari ei vastannut, sillä hänellä oli kädet täynnä luurankojen kanssa. Tilanne alkoi näyttää hyvin huonolta, sillä väsymys alkoi vaatia veronsa, vaikka olisikin Ladyn Näyllä siunattu soturi.
Äkkiä toisella puolella jokea tapahtui jotakin yllättävää. Luurankojen ja zombien rivistöt kaatuivat kuin puut jättiläisen tieltä ja linjojen läpi tunki suuri joukko ritareita.
Ne olivat Seikkailevia ritareita! Paragoni hakkasi maahan epäkuolleita suurella antaumuksella toisten seuratessa perässä Peitsi-muodostelmassa.
Henkien manaaja oli yllättynyt tästä uudesta uhasta ja pakeni luurankojen taakse turvaan.
"Kirottua", Sebastian mumisi, sillä hän oli toivonut Seikkailevien ritareiden onnistuvan tappamaan velho.
Epäkuolleiden rivistöt harvenivat kuitenkin huomattavaa vauhtia Paragonin huudellessa uhmakkaita lauseita viholliselle. Peitsi-muodostelma hajotettiin ja tavallinen mudostelma omaksuttiin tottuneesti ja hyökkäykset jatkuivat kunnes Peitsi-muodostelma omaksuttiin jälleen hyökkäyksen tehon lisäämiseksi.
Yksikkö toisensa jälkeen epäkuolleita kaatui, ja henkien manaajalle alkoi tulla kiire herättää uusia sotilaita taistelemaan.
Sebastian komensi jäljellä olleet ritarit etenemään ja he lähtivät tappaen villisti zombeja ja luurankoja ympäriltään. Uusi toivo oli noussut Sebastianin sisällä ja hän toivoi, että he kaikki kestäisivät niin kauan kun apujoukot saapuisivat, tai mikä parempaa, saisivat tapettua henkien manaajan.
Velho oli uupumaton ja yhä uusia yksiköitä nousi kohtaamaan ritareita. Näin jatkui seuraavaan aamuun, jolloin Seikkailevista ritareistakin oli enää kolmannes jäljellä.
Tumma pilvimassa velloi kentän yllä, mutta sade oli viimein lakannut. Väsyneinä ja märissä haarniskoissa soturit jatkoivat, vaikka Valtakunnan ritareista moni kaatui kuolleena maahan vain sen vuoksi, ettei elimistö kestänyt enempää rasitusta.
Väsymys painoi myös Sebastiania ja hän oli alkanut toivoa kuolettavaa iskua, jotta kaikki päättyisi. Mutta jokin pieni osa hänessä pisti vastaan, se tahtoi yhä kaataa maahan vielä yhden vihollisen.
Kun Sebastian ei enää jaksanut, torjui haarniska monet iskut, jopa sellaisia iskuja, joita sen ei olisi pitänyt pystyä torjumaan. Tästä hän ei kuitenkaan enää välittänyt, hän ei välittänyt enää oliko elossa vai kuollut, voittiko vai hävisikö, hän halusi vain kaiken loppuvan.
Maasta kohosi usvaa, joka alkoi tiivistyä. Siitä muotoutui kuolleiden miesten henkiä, joka oli aivan uutta Sebastianille. Hän tiesi kaiken olevan nyt lopussa, mutta sitten iski ensimmäinen auringonsäde läpi mustan pilviverhon ja zombit ja luurangot peittivät silmänsä, kuten teki myös henkien manaaja.
Henget alkoivat haalistua ja katosivat auringonsäteiden voimistuessa. Sillä hetkellä Sebastian kaatui kuoleman väsyneenä maahan, kuten tekivät monet hänen ritareistaankin. Hän ei nähnyt uljaiden Pegasus ritarien saapumista Järven Ladyn Profeetan kera, eikä sitä, kuinka henkien manaajan joukot lyötiin maahan yksi toisensa jälkeen. Henkien manaaja itse pääsi vaivoin pakenemaan, mutta sitä ei tarina tiedä kertoa, kuoliko hän vai pääsikö takaisin sinne, mistä tulikin.

4. Luku

Sebastian heräsi vuoteelta, hänen haavansa olivat sidotut ja hän ei juurikaan tuntenut kipua missään päin kehoa.
Hän katseli ympärilleen ja huomasi sängyn olevan kehnonlainen ja huoneen, jossa hän oli, hyvin pieni. Siellä oli vain yksi ikkuna josta auringon säteet tulvivat sisään ja puinen ovi, joka oli kiinni. Kalustusta ei juurikaan ollut lukuunottamatta puista tuolia eräällä seinustalla.
Ovi avautui ja Järven Ladyn Profeetta astui sisään yhdessä parin Neidon kanssa.
"Oletkin jo hereillä. Minun nimeni on Sofié, vaikka varmaankin sen jo tiedätkin. Muistan sinut harjoituskentiltä, silloin kun vielä olit Couronnen sotakoulussa. Nämä kaksi ovat avustajiani, Jaine ja Birgette. Yhdessä onnistuimme pelastamaan teidät kuolemalta, joka varmasti olisi seurannut sellaisen rasituksen jälkeen, jossa taistelitte."
"Missä minä olen? Kuinka kauan nukuin?"
"Rauhassa, Sebastian. Sinulla ei ole juuri nyt kiire mihinkään. Olet Gillreuxin kylässä, joka sijaitsee lähellä Gisoreuxia. Se on Gisoreuxin lounaispuolella. Sinut on korotettu kapteeniksi nyt virallisesti, koska Rikhard kuoli taistelussa. Sinulla on henkilökohtainen lipunkantaja, joka kantaa sukusi viiriä ja sinun kunniaasi taistelussa."
"Mutta..." Sebastian oli hämillään, sillä hän ei odottanut saavansa ylennystä kapteenin asemaan tällä tavalla.
"Miksei toista kapteenia lähetetty?" hän kysyi. Birgette vastasi ennen kuin Sofié ehti tätä estää.
"Epäkuolleita on niin paljon kaikkialla nyt, ettemme voi lähettää kapteenia toisaalta tänne johtamaan tätä yksikköä. Siksi sinä saat toimia paladiinikapteenina."
"Lisäksi urotyösi puhuvat puolestasi, kestit ainakin kolme kertaa kauemmin joukkoinesi kuin kukaan vähempi mies olisi kestänyt. Gisoreuxin herttua saapuu tänne antamaan sinulle vielä virallisen valtuutuksen toimia hänen joukkojensa paladiinikapteenina", Sofié sanoi samalla mulkaisten vihaisesti Birgetteä, jonka ei olisi tarvinnut kertoa tuolle tyhmän rohkealle miehelle sitä, kuinka paha kokonaistilanne oli.
"Aloitan työni samantien kunhan saan valtuutuksen. Henkien manaaja, miten hänelle kävi? Onnistuttiinko hänet surmaamaan? Kuinka te ylipäänsä selvisitte Gisoreuxista niin nopeasti?"
"Kysyt paljon, nuori paladiini", Sofié sanoi hymyillen. "Pegasus ritarit lähtivät matkaan heti kun kuulivat Errant ritarin kertomuksen. Oli onni onnettomuudessa, että Pegasus ritarien johtaja sattui tapaamaan tämän nuoren ritarin. Hän kokosi yksikkönsä ja lähti samantien liikkeelle. Siten he saavuttivat taistelupaikan niin äkkiä.
Henkien manaajasta minulla ei ole tietoa, mutta toivon jonkun saaneen hänet kiinni ja tappaneen. Nyt käsken sinua lepäämään, sillä me emme parantaneet sinua siksi, että voisit jo kohta olla jälleen kuoleman kielissä uupuessasi kaikista kysymyksistä joita esität."
Oviaukkoon ilmestyi nuorennäköinen, länkisäärinen sotilas, jonka ryhti ja olemus kertoi tämän olevan talonpoika.
"Ööh, tuota... se Paragooni haluais tavata tuon uuden kapteenin..." hän sanoi osoittaen sormellaan Sebastinia. Mies oli ilmeisesti vähän tyhmä muutenkin.
"Osoita sopivaa kunnioitusta ylempiäsi kohtaan, äläkä osoittele ylempiäsi likaisilla sormillasi!" Paragoni vaahtosi työntäessään talonpojan tylysti syrjään.
"Kuulkaapas, Sebastian tarvitsee unta. Teillä ei ole lupaa tulla tänne-"
"Tiedän, arvon profeetta, mutta halusin itse tulla katsomaan miestä, josta on kovaa vauhtia tulossa meidän johtajamme. Hänet on palkittu Ladyn Näyllä, mutta vastaavaa en ole eläissäni nähnyt! Hän taisteli kokonaisen päivän ja kokonaisen yön yhtämittaa, eikä kukaan, joka hänen rinnallaan oli, tuntenut pelkoa tai uupumusta. Minä tiedän, kun olin siellä itse mukana! Näin hänen saavan päähänsä ja muuallekin kehoonsa iskuja, joiden olisi pitänyt kaataa kuka tahansa kuolevainen, mutta niin hän vain nousi ja jatkoi taistelua! Se oli kuin suoraan niistä kertomuksista, joissa Vihreä Ritari on taistellut muiden rinnalla. Totisesti en moista uskonut olevan olemassakaan, ennen kuin näin hänet!"
Tuontapaista ylistystä Paragoni paasasi silloinkin kun Järven Ladyn Profeetta avustajineen työnsi miehen ulos kammarista ja sulki oven.
Sebastianille kaikki äänet haipuivat kaukaisuuteen kun hän nukahti uudelleen ja näki unta Järven Ladystä ja tämän mystisestä ilmestymisestä.

Burt kulki rosoista kärrytietä pitkin kohti Harmaita vuoria. Hänen päänsä oli täyttynyt hänen ystäviensä kuvista pitelemässä häntä kiinni, luisista sotureista, joilla on mustat miekat ja jotka huutavat hänen nimeään. Kuvat ystävistä muuttuivat ruumiskasoiksi pitkin kullattuja lattioita. Välillä kun hän yritti ajatella jotakin muuta, täytti kuoleman kalpeat, sileät ihmiskasvot hänen mielensä. Veren maku kihosi aina hänen kielelleen rautaisena ja makeana. Silmät, käskevät silmät vaativat häntä tottelemaan ja niin Burtilla ei ollut voimaa vastustaa käskyjä, jotka hän oli saanut, vaan kaikki ajatukset pirstaloituivat kuin ohuen ohut peili aina kun hän yritti saada jostakin oman tahdon tapaisesta kiinni.
Juuri tuo jälkimmäinen tunne teki hänet hulluksi, sillä silloin hänen päähänsä tuli kaikki ajatukset yhtä aikaa ja päällimäisiksi jäivät kaikkein synkimmät halut, sellaiset joita kääpiöparka ei edes tiennyt pitävänsä sisällään.
Sitten ajatukset katosivat samalla, hiljaa hiipuen pois kuin aalto, joka oli iskenyt rantaan ja palasi takaisin mereen jättäen jälkeensä märkää hiekkaa. Yksi ainoa ajatus jäi ja se oli käsky palata Harmaille vuorille.
Monen yötäpäivää taivalletun mailin jälkeen Burt löysi tunnelin suun, josta pääsi vajonneeseen hautakammioon. Burt söi matkallaan hämähäkkejä, sisiliskoja ja monia muita kiinnisaamiaan olentoja, jotka eivät paljoa hidastaneet hänen kulkuaan. Ainoa todellinen este tuli, kun lauma villejä squigeja tuli vastaan ja yritti saada Burtista päivällistä.
Burt ei kuitenkaan ollut enää tavallinen kuolevainen kääpiö, vaan hänessä oli vampyyrin verta. Tuo veri teki hänet hulluksi, koska kehon jokainen solu kamppaili sitä vastaan, ja koska hänen mielensä ei taipunut suosiolla magian hallittavaksi. Tuo sama veri kuitenkin vaikutti häneen yhtä varmasti kuin se olisi vaikuttanut ihmiseen, se lisäsi voimaa ja kestävyyttä, jopa kääpiössä. Se ei kuitenkaan tehnyt kääpiöstä puolivampyyriä, kuten ihmisille uskottiin käyvän saatuaan vampyyrin verta elimistöönsä ilman puremaa.
Burt oli nälkäinen ja kävi mieluusti taisteluun squigeja vastaan, jotka loikkivat sinne tänne luolassa. Taistelu oli verinen, eikä Burtkaan selvinnyt siitä naarmuitta, mutta sai kuitenkin päivällisen yhdestä kuolleesta squigista. Se tietysti nautittiin verisenä ja raakana, mutta se antoi Burtille energiaa jatkaa matkaansa.
mailin alempana hän löysi aukon, jonka he olivat kallioon aikaisemmalla käynnillään hakanneet. Burt ei tarvinnut enää soihtua pimeässä, sillä hänen hämäränäkönsäkin oli parantunut lähes yhtä hyväksi kuin aikaisemmin päivänäkö oli ollut. Siksi vaatikin paljon totuttelua auringon kirkkaaseen valoon kun palasi takaisin maan pinnalle.
"Ah, uskollinen palvelijani on palannut. Jätän tämän surkean onkalon ja siirryn toisaalle nyt kun olet palannut. Arvoiselleni ei sovi tällainen kuoleman loukku, vai mitä sinä arvelet?" Karl Van Dieter myhäili Burtille, joka tuijotti vain eteensä kuulematta tai näkemättä mitään muuta kuin käskyn totella Karlia.
"Olet hiljaista sorttia, mutta se annettakoon sinulle anteeksi. Tiedän millaista kamppailua käyt pääsi sisällä, sillä et ole ensimmäinen kääpiöpalvelija, joka minulla on ollut. Toivottavasti olet vain kestävämpi kuin edellinen oli, sillä kääpiön alistaminen tahtoonsa osaa olla rankkaa, jopa minunlaiselleni muinaisjäänteelle.
Tule, menemme tämän vuoren huipulle, jonne toiset uskolliset palvelijani ovat kerääntyneet. Siellä meitä odottaa uusi linnoitus, johon eivät bretonnit sen paremmin kuin Keisarikunnan armeijakaan pääse. Se on hieman viileä paikka, mutta se ei haitanne meitä, jotka olemme nyt paljon enemmän kuin elävät ovat. Siellä saat antaa raporttisi."
Pian he olivat vuoren huipulla, jonne oli rakennettu mahtavan kokoinen linnoitus. Se oli rakennettu pikemminkin asumistarkoitukseen kuin taistelua varten, sillä kuka nyt yrittäisi tuoda kokonaista armeijaa vuorelle?
"Ihmiset siis pelkäsivät?" vampyyri hymisi itsekseen miettien. "Saimme vallattua monia kyliä jo sinä aikana kun olit levittämässä tuomion päivän sanomaasi ja nimeäni. Olen varma, että Kuningas saa asiasta tiedon ennemmin tai myöhemmin ja lähettää armeijan minua vastaan. Toivottavasti hän myös itse saapuu sen mukana minua kohtaamaan.
Tämä kaikki on kuitenkin toissijaista, sillä todelliset suunnitelmani tähtäävät jonnekin aivan muualle. Bretonnia on minulle loppujen lopuksi vain paikka, jossa koota uusia voimia todellista vihollista vastaan ja jos niin kävisi että itse Bretonnian Kuningas taistelee joukoissani, niin se on vain hyvä lisä suunnitelmani toteutumiselle. Mutta parhaassakin tapauksessa saan varmasti kohdata itseni veroisen vastustajan, jonka voittaminen tuottaisi minulle paljon iloa sekä varmuuden siitä, että olen todellakin valmis kohtaamaan Von Carsteinit."
Karl sylki Von Carsteinin nimen suustaan, sillä niin paljon hän sitä nimeä vihasi. Itse Vlad Von Carstein oli onnistunut paljastamaan Van Dieterien suvun synkän salaisuuden. Siihen asti olivat Van Dieterit olleet tunnettuja taistelutaidoistaan, joita heidän sanottiin harjoittavan lakkaamatta. Kokonaisia temppeliritarikomppanioita kulki ainoastaan tämän nimen alla ja eniten mainetta niittivät Van Dieterin ritarikuntana tunnetut ritarit.
Heidän unelmansa oli lähellä toteutua, kun Karlin Tekijä valittiin Valitsijakreiviksi, josta olisi voinut olla myös tie aina Keisariksi saakka. Vlad ei kuitenkaan sietänyt kilpailua, ja koska vampyyrin on vaikeaa kätkeytyä toiselta vampyyriltä, sai hän helposti selville Van Dieterien suvun salaisuuden.
Verinen oli tuo päivä, jona Van Dieterin suku lähes sammui ja maineikas kartano paloi tuhkaksi Noitavainoajien pyhässä tulessa.
Karl oli ainoa, joka selvisi verilöylystä hengissä ja niin hän joutui pakenemaan Harmaille vuorille, josta melkein tuli hänen lopullinen hautansa.
Vlad oletettavasti tuhoutui Aldorfin suuressa taistelussa, mutta muita Von Carsteineja eli vielä kirotussa Drackenhofin linnassa ja niin kauan kuin yksikin Von Carstein oli elossa, oli Karlin epäpyhällä elämällä jokin tarkoitus.
Karl ravisteli itsensä pois katkerista muistoista ja asteli linnakkeeseensa perässään kaksi henkien manaajaa. Henkien manaajat olivat hakeutuneet luonnottomien pilvien houkuttelemina vuorille.
"Kuinka monta henkien manaajaa meillä on?" Karl kysyi päästyään istumaan istuimelleen, joka oli luista kasattu.
"Uskoisin henkien manaajia ja mustaa magiaa harjoittavia noitia olevan noin viitisenkymmentä herrani, mutta vain harvat heistä ovat todella vahvoja kyvyissään", toinen henkien manaajista vastasi.
"Entä vampyyreja? En ole kuullut vielä ainoastakaan, enkä ole aistinut heidän läsnäoloaan."
"Vampyyrit ovat toinen asia... niitä ei ole tullut yhtään, liekö koko Bretonniassa ainuttakaan... Keisarikunnan puolella voisi ollakin-"
"Siihen ei ole aikaa. Etsin itse sopivat ehdokkaat ja teen heistä vähintään saman veroisia kuin Van Dieterin ritarikunta joskus oli."
Siltä istumalta hän nousi mahtavan lohikäärmeensä selkään ja lähti lentämään kohti länttä.

tarina aina vaan paranee...virheitä ja tämmöisiä en pahemmin huomaa(enpä kyllä muulloinkaan)hienonlaista kerrontaa ja flufikin on hallussa.......hyvä tarina

Hienoa kerrontaa. Sanavirheitä on ollut muutama siellä täällä, mutta ne ovat vähentänyt uusien osien tullessa. Jatka samaan malliin.

Hieno story ja vauhtia ja vaarillisia tilanteita.

Olisi mukavaa nähdä herralta joku taisteluraportti joskus...
...se olisi varmasti kliffaa ajanvietettä!

Olikko pitkäänki suunnitellu/kirjottanu?
Manaaja oli kyl kovaa sarjaa, mut ihan hyvää tekstiä.
Tosi hyvä!

Harasova kirjoitti:Olikko pitkäänki suunnitellu/kirjottanu?
Manaaja oli kyl kovaa sarjaa, mut ihan hyvää tekstiä.
Tosi hyvä!

Kyllä sen suunnittelussa meni aikaa, varsinkin kun piti noita fluffeja selvitellä, ettei tule puhuttua läpiä päähänsä.

Itse asiassa tarina sijoittuu erääseen omatekemääni kamppanjaan, jossa muinaisesta unesta herännyt vampyyrilordi lähtee henkilökohtaiselle kostoretkelle Von Carsteineja vastaan. Tarina kertoo kamppanjan ensimmäisestä osasta, jossa Karl Van Dieter yrittää vakiinnuttaa asemansa ihmisten valtakunnissa saadakseen massaa suureen epäkuolleiden armeijaansa. Tarina ei kuitenkaan mukaile millään tavalla pelien lopputuloksia, ainoastaan perustarinaa, joka oli rakennettu taisteluiden ympärille.

Mahtavan hienoja nuo kummatkin tarinat!

Sairaan hyvä tarina. Kirjotusvirheitäkin oli vain vähän. Millos tulee lisää?

TuomioSopuli kirjoitti:Sairaan hyvä tarina. Kirjotusvirheitäkin oli vain vähän. Millos tulee lisää?

Uskoisin saavani tarinan loppuosan valmiiksi ensi viikonloppuun mennessä.

Sitten alkaakin jatkokertomuksen kirjoittaminen, joka toivon mukaan ilmestynee luettavaksi lähiaikoina. Yritän vain karsia pois ne vähäisetkin kirjoitusvirheet, joita tekstiin vahingossa pääsi lipsahtamaan.

5. Luku

Aurinko alkoi jo hipoa puiden latvustoja värjäten taivasta punaiseksi rajapartion edetessä kohti pohjoista. Heidän johtajanaan oli eräs paladiinikapteeni nimeltään Anton, jonka oli määrä vartioida Bretonnian itäisiä reunoja vihollisilta.
Epäkuolleiden armeijat vaelsivat maaseudulla etsien uusia uhreja armeijaansa. Anton oli jo kohdannut niiden joukkoja rajaseuduilla ja oli onnistunut voittamaan kaikki kohtaamansa epäkuolleiden joukkiot. Mutta vain harvoja henkien manaajia oli onnistuttu tappamaan. Ne olivat aina löytäneet tiensä pakoon tavalla tai toisella.
Anton palveli herttua Folcardia, joka eleli Montfortin linnassa. Hänen sukunsa oli jo vuosisatojen ajan vartioinut Bretonnian itäisiä rajoja ja estänyt tunkeilijoiden pääsyn maahan. Anton oli herttuan sisaren poika.
”Pysähdytään tähän ja tehdään tulet. Michél, järjestä vartiointi. Minä otan ensimmäisen vartiovuoron”, Anton sanoi riisuessaan sotavarustusta vähemmäksi hevosensa päältä ja irrottaessaan satulavöitä. Ei ollut tavallista, että paladiinikapteeni jakoi vartiovuorot miestensä kesken niin, että itsekin otti yhden vartiovuoron, mutta nämä olivat synkkiä aikoja, jolloin ei voinut olla varma siitä, mitä tuli vastaan kun viimeinenkin auringonsäde kuoli yön tieltä.
Miehillä oli pyhiä esineitä torjumassa pahaa ja heidän lipunkantajansa lipunkin sanottiin olevan lumottu. Miehet jakoivat tulen äärellä kokemuksiaan taisteluista, joissa he olivat viimeisen viikon aikana ehtineet olla ja kaikki olivat samaa mieltä siitä, etteivät tunteneet kovinkaan helposti pelkoa vihollista vastaan ollessaan lipun lähellä. Se tuntui suovan heille kummallisella tavalla lohtua ja varmuutta voitosta. Kukaan ei ollut mennyt paniikkiin edes silloin kun Peitsi-muodostelma onnistuttiin saartamaan sivustasta sen jo ollessa taistelussa toista vihollista vastaan. Monet uskoivat senkin johtuneen tuosta lipusta.
Näin tarinoiden ja ainakin näennäisesti kevein mielin saapui yö ja vähitellen ritarit kävivät makuualustoilleen. Anton kohensi tulta pitääkseen kylmän loitolla näin yöaikaan. Hän valitteli itsekseen sitä, etteivät miehet olleet voineet ottaa mukaansa telttoja, jotka olisivat antaneet suojaa sekä kylmältä että sateelta. Sillä tilanteet tulivat yleensä nopeasti, jonka vuoksi miesten täytyi olla hetkessä valmiita toimimaan. Onneksi Bretonnian suuret puut levittivät oksansa laajalle ja lehvästö oli tuuhea kuin olkikatto tarjoten näin suojaa sadetta vastaan.
Tuona yönä ilma oli kuitenkin kirkas, eikä tuulikaan käynyt kuin pieninä henkäyksinä puiden latvustoissa. Taivaalla oli toinen kuista puolikkaana. Se oli Mannslieb, ihmisten rakastama kuu, joka soi valoaan öisin valaisten maailman pimeitä metsiä kalpealla valollaan.
Sen valo toi hieman lohtua Antonille hänen tähyillessään ympärilleen erään läheisen puun oksalta, jonne oli kiivennyt nähdäkseen ympäristön paremmin. Lukuisat yön äänet kiirivät hänen korviinsa, susi ulvoi jossain kaukana, öiset linnut pitivät konserttiaan ja erilaisia kahahduksia kuului sieltä täältä jonkin pienen eläimen mennessä maan ruohikossa tai puun lehvästön kätköissä.
Äkkiä valtavan kokoinen silhuetti peitti Mannsliebin näkyvistä ja olennon varjo heijastui maahan. Anton ei kuitenkaan ehtinyt heti erottaa, mikä se oli. Se lensi toistamiseen kuun editse ja tuolla kerralla hän ehti huomata, mikä olento oli. Se oli valtavan kokoinen lohikäärme ja kauhu alkoi hiipiä hänen mieleensä.
Alkujärkytyksestä selvittyään Anton antoi hälytyksen miehilleen ja rajapartion lipunkantaja, Michél komensi Valtakunnan ritarit ratsaille. Heidät oli jo huomattu tulen ja savun vuoksi, joten piiloutuminen puiden suojaan ei tullut enää kysymykseen. Nyt oli vain kohdattava hirmu ja yritettävä saada se hengiltä.
Anton laskeutui alas puusta ja alkoi nopeasti varustamaan hevostaan sekä itseään taistelua varten. Tottunein ottein hän asetti hevosen haarniskan paikoilleen ja kiristi nahkavyöt, samoin satulan vyöt hän kiinnitti saatuaan ne oikeaan kohtaan hevosen selässä. Hän puki itselleen ylle haarniskan, jonka oli riisunut helpottaakseen puuhun kiipeämistä ja eräs ritareista ehti auttaa häntä sen kiinnityksissä.
Anton rauhoitteli hevostaan hieroen sen turpaa ja puhellen rauhoittavasti sen korvaan. Se rauhoittui ja hän nousi sen selkään ja ohjasti sen muiden ritarien luokse, jotka jo olivat ratsailla.
Levottomuus näkyi miesten kasvoilta heidän tähyillessään taivaalle. Kauhu ei kuitenkaan saanut ketään valtaansa, vaan miehet olivat selvinneet nopeasti alkujärkytyksestään ja koonneet itsensä valmistautuen kohtaamaan lohikäärmeen uljaasti pää pystyssä.
Lohikäärme kaarteli miesten ympärillä laskeutuen yhä alemmas, välillä tehden syöksyjä suoraan kohti miehiä nousten juuri puiden latvojen kohdalla takaisin ylös. Tämä sai jotkut hevoset pillastumaan ja heittämään ratsastajansa selästään. Ne lähtivät laukkaamaan kohti etelää välittämättä ratsastajiensa kutsuista. Miehet kuitenkin pitivät asemansa odottaen, mitä tuleman pitää.
”En ymmärrä, miksi se tekee tuollaisia syöksyjä, mutta ei kuitenkaan sylje tulta niin tehdessään, kuten sen kuuluisi”, Michél ihmetteli ääneen.
”Se on kesytetty”, Anton vastasi, ”sillä on ratsastaja, joka ohjastaa sitä. Luulen, ettei tuo lohikäärme ole muutenkaan tavallinen, sillä tunnetteko mädän löyhkän, joka siitä irtoaa sen syöksyessä ylitsemme? Tämä on todella huono uutinen meille, sillä jos tuo olento on epäkuollut, on sitä ohjaavan henkien manaajan oltava todella mahtava kyvyissään. En kuitenkaan nähnyt armeijaa missään, joten luulen sen olevan yksin liskonkuvatuksensa kanssa. Mietin vain, että kuinka lähellä sen armeija on ja kuinka iso se on kooltaan.
Pitäkää asemanne miehet! Jos se olisi halunnut tappaa meidät, se olisi sen jo tehnyt. Tässä on jotakin muuta takana, kenties se yrittää mitata rohkeuttamme sekä laskea lukumääräämme. Näyttäkää tuolle kirotulle, että olette rohkeita ja valmiita kohtaamaan minkä tahansa kokoisen armeijan, joka henkien manaajalla on laittaa eteemme.”
Silloin lohikäärme teki jälleen syöksyn kohti miehiä, mutta tällä kertaa se tuli alemmas ja alemmas, kunnes se teki nopean pysähdyksen siivillään niin, että maa pölisi miesten päälle ja mädän lihan löyhkä täytti heidän sieraimensa niin, että jotkut ritareista oksensivat nauttimansa illallisen. Kuin ihmeen kautta ne, joilla oli vielä hevonen, saivat pidettyä ne aisoissa.
Olento laskeutui rajapartion eteen ja sen selässä istui raskaasti haarniskoitu ihmishahmo, jonka panssari kiilsi kuun kelmeässä valossa.
”Te vaikutatte rohkeilta. Mutta kuinka kestäviä olette taistelussa, sen haluaisin tietää”, hahmo sanoi puhuen täydellisesti bretonnian kieltä. Hänen äänensä oli syvä ja käskemään tottunut ja mikä oli omituista, se tuntui kuuluvan kaikkialta samaan aikaan niin, ettei äänen lähdettä voinut paikantaa pelkän kuulon perusteella. Tämän vuoksi jotkut ritareista vilkuilivat levottomina ympärilleen kuin etsien muitakin samankaltaisia olentoja ympäriltään.
”Nimeä itsesi, pimeyden kätyri!” Anton huusi hevosensa selästä.
Hahmo naurahti huvittuneena vastatessaan: ”Bretonnialaisten ylpeys ja rohkeus ovat aina huvittaneet minua. Olen kuitenkin tietoinen, ettei se ole pelkkää ulkokuorta, vaan maastanne löytyy kenties koko maailman uljain kansa, joka ei tunne pelkoa kovinkaan monen vihollisen edessä. Ja jos en paremmin tietäisi, voisin luulla jopa luurangon tai zombin tuntevan kunnioitusta teitä kohtaan taistellessaan, vaikka näillä olennoilla ei pitäisi sellaisia turhia tunteita olla olemassakaan.
Mitä nimeeni tulee, olen varma, että olette kuulleet sen aikaisemminkin, sillä minä olen niiden kauhujen takana, jotka nyt ravistelevat kuningaskuntaanne. Karl Van Dieter on nimeni ja olen luonanne siinä toivossa, että teistä edes jollakin olisi sen verran taitoa taistella, että voisin kelpuuttaa heidät adjudanteikseni kun aloitan iskuni Gisoreuxia vastaan.”
”Me emme koskaan lankea varjoon! Meidän sielujamme et saa, sillä ne menevät Järven Ladyn huomaan kuollessamme! Mitä taisteluun tulee, olemme valmiit seivästämään ylimielisen, epäpyhän ruumiisi Järven Ladyn nimeen!”
”Niinkö? Mitä sieluihinne tulee, olette kaiketi unohtaneet, että minä olen jo kerran voittanut kuoleman ja näin ollen hallitsen sitä. Sielunne ovat minun, samoin kuin ruumiinne, kunhan olette kuolleet. Tälle asialle te tai Ladynne ei voi mitään. Mutta joillekin teistä tarjoan ikuista elämää vampyyrina, jolloin olette kuoleman yläpuolella itsekin ja säilytätte kauniit kasvonne ikuisesti. Mutta tämän palkinnon joudutte ansaitsemaan, sillä vain parhaista parhaimmat kelpuutan tähän. Mitä teihin loppuihin tulee... Se jäänee nähtäväksi.”
”Me emme halua kirottua epäpyhää ikuista elämääsi, emmekä aio antaa sinun saada sielujamme, sillä me tapamme sinut ja kirotun liskosi!”
Sen sanottuaan Anton syöksi hevosensa laukkaan kohti vampyyria ja lohikäärmettä. Peitsi osui lohikäärmeeseen, mutta murskaantui sen kovaan suomuiseen nahkaan. Muutkin ritarit aloittivat hyökkäyksensä, mutta vain muutama heistä onnistui haavoittamaan otusta, joka ei osoittanut merkkiäkään kivusta. Kukaan ei osunut Karliin tämän onnistuessa aina kääntämään lohikäärmeen kilveksi ottamaan isku vastaan puolestaan.
”Haluan koettaa taitojasi”, Karl sanoi Valtakunnan ritarien Gallantille osoittaen tätä miekallaan, joka hohkasi usvaista, kalpeaa valoa. Haasteeseen kuitenkin vastasi Gallantin sijaan Michél ja niin nämä kaksi taistelivat vaihtaen villisti iskuja puolelta toiselle. Michél onnistui saamaan yhden iskun läpi. Se oli niin voimakas, että jopa Karlin haarniska petti ja se haavoitti vampyyria. Iskun olisi pitänyt tappaa kenet tahansa muun, mutta paladiinia vastassa oli nyt yliluonnollinen olento, johon eivät tavalliset aseet juurikaan vaikuttaneet. Michélin yhä ihmetellessä iskunsa tehottomuutta, teki Karl oman siirtonsa. Miekan terä irtaantui hänen ruumiistaan ja silmää nopeammin hän suoritti liikesarjan, jota vähemmän miehen olisi ollut vaikea torjua, mutta Michél oli nopea käsistään ja sen mitä hänen silmänsä eivät ehtineet nähdä, korjasi hänen soturin vaistonsa ja kokemus. Näin hän onnistui torjumaan lähes kaikki iskut viimeistä lukuunottamatta.
Sillä viimeisen iskun Karl ohjasi paladiinin jalkoihin nopealla suunnan vaihdolla, johon tämä ei enää kyennyt vastaamaan. Isku osui suojaamattomaan kohtaan jalassa ja hän kaatui maahan tuskasta valittaen. Ennen kuin kukaan ehti estää, vampyyri iski hampaansa Michélin kurkkuun imien hänen vertaan ahnaasti. Michélin kasvot kävivät harmaiksi veren hukasta ja vampyyri jätti uhrinsa maahan makaamaan voimattomana ja siirtyi tappamaan muita ritareita.
Valtakunnan ritarit taistelivat pelottomasti lohikäärmettä vastaan, mutta yksi toisensa jälkeen he kaatuivat kuolleina maahan lohikäärmeen iskiessä pelottavilla kynsillään ja hampaillaan heitä vastaan.
Anton haastoi Karlin kaksintaisteluun. Hänen miekkansa oli lumottu ja se oli Ladyn siunaama, joten sen tekemät haavat polttivat Karlia osuessaan tämän lihaan. Anton oli taitava miekkamies ja onnistui nopeasti vastaamaan jokaiseen hyökkäykseen, jonka Karl häntä vastaan teki. Taistelutaidossaan hän ei uskonut jäävänsä paljoakaan jälkeen vampyyrin taidoille, minkä vuoksi Anton oli varma, että oli jo voitolla taistelussa. Hän oli onnistunut haavoittamaan vampyyria niin, etteivät haavat olleetkaan parantuneet heti, kuten oli käynyt Michélin haavojen kohdalla, joista ei ollut jäljellä muuta kuin jäljet haarniskassa. Hyvin nopeasti anton sai huomata vampyyrin vain leikkineen hänen kanssaan, sillä äkkiä Karl käytti voimiaan hyödyksi ja silmää nopeammin siirtyi hänen taakseen upottaen hampaansa Paladiinikapteenin kurkkuun.
Maailma sumeni hänen silmissään kun hän tunsi verensä pakenevan kehostaan ja pimeys ja heikkous valtasivat hänet ja hän menetti tajuntansa.
Jäljelle jääneistä Valtakunnan ritareista muutamat kokivat saman kohtalon vastatessaan hänen haasteeseensa ja ne, joista ei ollut hänelle riittävää vastusta, hän tappoi armotta.
Kun taistelu viimein oli ohi, tuli Karl takaisin Antonin, Michélin ja muiden valitsemiensa uhrien luokse ja avasi pienen haavan ranteeseensa. Hän valutti vertaan valitsemiensa ritarien huulille pakottaen nämä nielemään veren. Kun tämä oli tehty, hän sanoi: ”Te olette nyt minun ja palvelette minun tarkoitusperiäni.”
Hän vei ritarit suojaisaan paikkaan, jonne aurinko ei paistanut mihinkään aikaan päivästä ja jäi odottamaan seuraavan päivän iltaa, jolloin muutos valituissa ritareissa olisi valmis ja he heräisivät pimeyteen uusina Van Dietereinä.

6.Luku

Anton tunsi elämän pakenevan ruumiistaan. Hän tunsi kuinka hänen sieluaan revittiin ulos hänestä. Hän oli kuitenkin voimaton vastustamaan sitä, mikä hänessä tapahtui. Hiljaa hän rukoili Järven Ladya suojelemaan hänen sieluaan pahalta, mutta hän ei enää ollut puhdas. Hän oli Järven Ladyn avun ulottumattomissa, samoin kuin itse kuolemankin. Hän tunsi itsensä tyhjäksi, pelkäksi kuoreksi, josta oli imetty pois kaikki sisältö.
Suojastaan hän näki päivän nousun, auringon kulun kohti päivän loppua ja sen, kuinka päivä alkoi tehdä kuolemaa länteen. Se oli kaunein auringonlasku, jonka hän koskaan muisti nähneensä, mutta hän tiesi sen myös olevan hänen viimeisensä.
Hän tiesi vain vähän siitä, miten vampyyrin voi tappaa, mutta hän muisteli näiden kuolevan auringon valossa ja niin hän päätti kohdata huomisen aamun koin vampyyrina ja palaa poroksi sen mukana. Se antoi hänelle lohtua hänen tuskaansa ja sitten äkkiä, kaikki tuska oli poissa. Viimeinen auringon säde kuoli ja kaikki mikä koskaan oli ollut vähääkään inhimillistä Antonissa, kuoli sen myötä ikuisiksi ajoiksi. Kaikki paitsi hänen nyt lahoamaton, epäkuollut kehonsa.
Kauan meni siihen, ennen kuin Anton avasi silmänsä uudelleen. Hän ei kuullut enää veren kohinaa korvissaan, ei tuntenut sydämensä lyövän, kylmyys ei koskenut enää häntä, samoin kuin ei mikään tautikaan. Sen sijaan jano koski häntä. Se oli vahva tunne, kuin hän ei olisi juonut kertaakaan koko elämänsä aikana ja kaikki se jano olisi yhtäkkiä iskenyt hänen tajuntaansa. Tuo tunne oli tehdä hänestä hullun.
”Vettä... tarvitsen vettä... Vettä!” hän houraili, mutta samassa kuuli myös monien muiden ympäriltään hourailevan samaa. Hän ei tunnistanut ääniä, eikä hän enää muistanut, missä oli, kuka oli ollut, mutta Michél oli jostakin tuttu nimi. Ajatukset löivät tyhjää hänen mielessään eikä hän enää lopulta voinut keskittyä muuhun kuin janon tunteeseen, joka ei antanut hänelle rauhaa.
Kiiltävään haarniskaan pukeutunut mies asteli hänen eteensä. Hän tarjosi maljaa, jossa oli juomaa.
Ahnaasti Anton tarttui siihen ja joi syvään. Juoma maistui taivaalliselta ja hänen juodessaan hän halusi saada sitä lisää tyydyttääkseen loputtomalta tuntuvan janonsa.
”Sinun on löydettävä itsellesi ravinnon lähde, Anton, samoin kuin teidän kaikkien. Tarvitsette voimianne tulevassa taistelussa, jonka käymme ihmisiä vastaan. Kerron teille kuitenkin todellisen suunnitelmani kunhan olette nauttineet aterianne rauhassa. Nämä neitsyeet, jotka onnistuin löytämään läheisestä kylästä tyydyttänee ruokahalunne.”
Naiset ja tytöt oltiin sidottu erään puun oksaan jaloistaan ja heidän päänsä olivat käyneet purppuraisiksi verestä, joka pakkautui päähän. Anton muisti nyt kuka oli ollut ja mitä oli tehnyt edellisessä elämässään. Hän muisti, kuinka olisi ollut valmis antamaan oman henkensä näiden neitojen vuoksi suojellakseen heidän kunniaansa. Nyt tuo kaikki tuntui mitättömältä ja kaukaiselta, eikä alkuunkaan sellaiselta, mitä hän haluaisi tehdä.
Hän tunsi valtavaa himoa näitä nuoria neitoja kohtaan, sellaista, jollaista hän ei ollut koskaan aikaisemmin tuntenut. Ja niin hän iski hampaansa yhden neidon kurkkuun ja imi hänen makeaa vertaan anhnehtien.
”Voit lopettaa jo, sillä tyttö on jo kuollut. Sinun on opittava nauttimaan ateriastasi, sillä ahnehtimisesta tulee vain vatsan väänteitä. Toisin kuin sinulle on opetettu, ruualla täytyy leikkiä ennen sen nauttimista. Se... lisää nautintoa”, haarniskoitu mies sanoi lempeästi, lähes isällisesti.
”Haluan vielä hänet”, Anton sanoi osoittaen toista tyttöä. Hänen kasvonsa olivat tuhriintuneet kyynelistä ja hänen kauniit silmänsä olivat levinneet teelautasten kokoisiksi pelosta. Villisti hän pudisti päätään ja rimpuili, mutta Anton ei välittänyt siitä vaan suuteli tyttöä niin, että veri tahri hänen huulensa ja leukansa.
Sitten hän siirtyi tytön kaulalle ja hän kuuli, kuinka tämän hengitys kiihtyi hänen sivelynsä myötä. Hän tunsi valtavaa himoa tytön pullottavaa kaulan suonta kohtaan, mutta hän myös tunsi tyydytystä siitä pelosta, jota tyttö tunsi.
Hän iski hampaansa tytön kaulalle, mutta nyt hän ei kiirehtinyt, sillä enää hänellä ei ollut sellainen jano kuin hänellä oli aikaisemmin ollut. Nyt hän vain nautti tytön veren mausta ja siitä, kuinka sydämen lyönnit hidastuivat ja hänen hengityksensä kävi pinnallisemmaksi lopulta lakaten kokonaan.
Toiset ruokailivat jäljellä olleiden verellä leikkien sillä kuin pienet apset ruuallaan. He tahrivat neitoja omaan vereensä ja juottivat sitä heille, ennen kuin tekivät heistä viimein lopun. Karl katseli tätä kaikkea ylpeänä muistaen vielä ajan, jolloin itse oli ollut riippuvainen ihmisverestä. Hän oli kuitenkin hyvillään siitä, ettei ollut enää riippuvainen verestä, vaan pystyi nyt olemaan ilman ravintoa pitkiä aikoja, mikä antoi hänelle lähes rajattoman ajan kerätä voimiaan mahdollisen tappion jälkeen.
Kun kaikki oli valmista, neitojen ruumiit jätettiin roikkumaan puuhun kuihtuneina kuin pilaantuneet hedelmät ja Karl herätti kuolleet hevoset takaisin elämään synkän rituaalin avulla. Anton ja muut nousivat ratsaille ja niin he aloittivat matkansa kohti linnoitustaan Harmailla vuorilla.

7.Luku

Kaksi viikkoa oli kulunut siitä kun Sebastian saapui Gillreuxin kylään lähes kuoleman kielissä. Nyt hän oli päässyt takaisin jaloilleen, kiitos Järven Ladyn Profeetan sekä hänen avustajiensa.
Tuona aikana oli Gisoreuxin herttua vieraillut Gillreuxissa ja virallisesti nimittänyt Sebastianin joukkojensa paladiinikapteeniksi. Paragoni oli myös vieraillut hänen luonaan lähes päivittäin ja lopulta olivat sekä Neidot, että Profeetta luopuneet yrityksestä pitää hänet poissa sairasvuoteelta. Mukanaan Paragoni oli tuonut olutta ja myöhään iltaan hän oli viipynyt Sebastianin luona olutkannun kanssa ja noiden hetkien myötä he olivat ystävystyneet.
Nyt Sebastian oli varustamassa hevostaan matkaan kohti Gisoreuxia, sillä herttua oli lähettänyt kiireellisen sanoman hänelle, jossa hänen käskettiin ilmoittautua herttualle kolmen päivän kuluessa kirjeen saapumisesta. Matka Gisoreuxiin vei korkeintaan puolitoista päivää, joten ystävällisesti herttua oli ottanut huomioon hänen toipilaisuutensakin.
Järven Ladyn Profeetta, Sofié oli yrittänyt toppuutella nuoren paladiinin matkaan lähtöä ehdottaen, että hän lähettää kirjeen herttualle, jossa selittää hänen olevan vielä kykenemätön palvelemaan hänen lordiuttaan.
”Uskokaa minua, Profeetta. Olen aivan kunnossa. Sitä paitsi asia on kiireellinen. Ellen lähde matkaan, ei hänen lordiutensa ehkä ehdi keksiä varasuunnitelmaa. En usko herttuan lähettävän tuollaista kirjettä, ellei hänellä todella olisi kiire. Hän myönsi minulle kolmen päivän varoitusajan, jonka sisällä minun on ilmoittauduttava hänen lordiudelleen.”
”Miksi siis et odottaisi vielä yhtä päivää?” Sofié kysyi.
”Muuttaisiko yksi ainoa päivä tilaani merkittävästi suuntaan tai toiseen?”
”Hmm... Olet kenties oikeassa. En vain tohtisi nähdä sinun kuolevan kaiken sen vaivan jälkeen jonka näimme sinua parantaessamme. Mutta en kai voi mitenkään muuttaa mieltäsi, joten voinen kai yhtä hyvin matkata kanssasi takaisin Gisoreuxiin.”
Paragoni ilmestyi myös talleille ja ilmoitti olevansa valmis matkaan.
”Mutta luulin teidän jatkavan toisaalla seikkailuanne Graalin löytämiselle”, Sebastian sanoi, kun Paragoni ilmoitti lähtevänsä myös Gisoreuxiin hänen matkassaan.
”Miksi ihmeessä?” Paragoni kysyi hölmistyneenä, ”Gisoreuxin kaupunki voi olla apumme tarpeessa ja siellä odottavat taistelut vievät meitä lähemmäs Graalia kuin mikään muu. Sitä paitsi sinähän olet nyt meidän johtajamme myös, joten me menemme sinne, minne sinäkin.”
Sebastian hymyili Paragonille ja Sofié päästi syvän ja raskaan huokauksen ymmärtäessään joutuvansa sietämään tuota moukkamaista aatelista vielä ainakin matkan Gisoreuxiin saakka. Hän poistui miesten luota ja nämä alkoivat keskustella toisilleen kuin vertaisilleen, koska muita ei ollut kuulemassa.
”Minun Seikkailevat ritarini ovat valmiita seuraamaan sinua, kuten minäkin olen. Vaikka edellisen päivän huurut vielä vaikuttavatkin päässäni, kuten varmasti myös omassa päässääsikin, niin luulen, että Järven Lady yrittää kehoittaa minua kulkemaan Gisoreuxiin, jonka äärellä suuret teot odottavat meitä molempia.”
”Olet kenties oikeassa, ystäväiseni. Uskon meidän ratsastavan jälleen kerran kohti liekkejä ja hävitystä, jonka tuolla puolen saattaa odottaa Graalin täyttymys, mikäli elämme nähdäksemme sen päivän. Ja jos niin käy, ettemme elä, niin ainakin meidän sielumme matkaavat Järven Ladyn luo puhtaina. Tule, on aika lähteä matkaan.”

Puolentoista päivän taivalluksen jälkeen Gisoreuxin kaupungin kiviset ja jykevät muurit kohosivat Sebastianin edessä uhmakkaina. Muurien sisäpuolelta taivaisiin kohosivat lukuisat tornit, jotka kuuluivat Gisoreuxin herttuan linnaan, jonka ympärille kaupunki oli vähitellen kasvanut.
Muurien editse kulki syvä vallihauta, joka oli täynnä vettä ja olentoja, joiden sanottiin olevan ihmissyöjäkaloja. Näitä pieniä terävähampaisia otuksia herttua oli tuottanut Uudesta Maailmasta, jostakin Lustriana tunnetun maanosan pohjoispuolelta. Niiden sanottiin pystyvän kaluamaan ihminen lihasta muutamassa hetkessä kerääntyessään parvena aterioimaan. Järven Ladyn Neito, Birgitte kertoi niiden olevan nimeltään piranoja. Se oli nimi, jonka herttuan sanottiin keksineen nillle.
”Varsin tehokasta puolustusta sanoisin”, Sebastian vastasi vaikuttuneena herttuan kekselijäisyydestä.
Saattue kulki porttien läpi sisemmälle porttipihalle, josta aukeni vielä yhdet portit itse kaupunkiin. Gisoreux kuhisi elämää, rahvas kulki päivittäisillä asioillaan kuin mitään uhkaa kaupunkia kohtaan ei olisi olemassakaan. Tämä ei kuitenkaan yllättänyt Sebastiania, sillä oli hyvin tavanomaista pitää erinäiset uhat poissa rahvaan korvista kapinoiden ja turhan paniikin lietsomisen välttämiseksi.
Monet talonpojista kumarsivat ja antoivat tietä ritarikulkueelle, naiset niiata niksauttivat silloin kun haltioituneelta tuijotukseltaan muistivat. Ritarit kulkivat välittämättä katseista ja ihailusta, jota saivat osakseen, paitsi kenties Errant ritarit, sillä muut olivat saaneet tottua sellaiseen käytökseen alemmiltaan jo vuosia sitten. Errant ritarit ottivat kaiken irti siitä mahdollisuudesta, että kenties illalla oluttuvissa ja majataloissa saisivat lempiä talonpoikien tyttärien kanssa, mikä oli varsin yleistä, vaikkakaan siitä ei puhuttu.
Gisoreuxin herttuan linna oli koristeellinen, ja se yhdisteli taitavasti erilaisia tyylisuuntia arkkitehtuurissa. Linna oli kuuluisa siitä, että sitä oli ollut rakentamassa sekä haltioita, että kääpiöitä, ei tietenkään samaan aikaan, sillä välikohtauksilta ei varmastikaan oltaisi vältytty, mutta molempien rotujen käyttämiä tyylisuuntia löytyi linnasta yhdistettynä bretonnien omiin tyylisuuntiin.
Suuret koristeelliset portit avautuivat ja antoivat näkymän hulppeasta ja laajasta pihasta, josta löytyi patsaita, suihkulähteitä, monia erilaisia puulajikkeita sekä kasvihuoneita, joihin oli onnistuttu luomaan otolliset olosuhteet eksoottisimmille etelän kasveille.
Lakeija kiiruhti valkean hevosen kanssa vastaanottamaan vieraita ja hän johdatti Sebastianin herttuan luokse, muut ohjattiin palvelijoiden avulla vierashuoneeseen odottamaan herttuan saapumista sinne.
”Ah, olettekin saapunut jo näin aikaisin. En odottanut teitä saapuvaksi ennen kuin vasta aikaisintaan huomenna, mutta olen iloinen, että saavuitte jo nyt”, herttua Hagen sanoi syvällä ja karismaattisella äänellä, jossa oli syvyyttä kuin hänen tummissa silmissään. Päässään hänellä oli valkoinen kiharaperuukki, jollaisia aateliset tapasivat pitää päässään esiintyessään virallisesti. Hänen vaatetuksestaan löytyi valkoista röyhelöä hihoista, takki oli tumman sininen ja siinä oli kullattuja raitoja, sekä pronssiset napit, joihin oli muotoiltu Gisoreuxin vaakuna. Housut olivat vaaleat ratsastushousut ilman sen kummempia koristeita.
Huone oli tilava ja ovesta oikealla puolella kohosi lattiasta kattoon ylettyvä mahonkinen kirjahylly, joka oli täynnä mitä erikoisempia teoksia. Keskellä huonetta oli massiivinen kirjoituspöytä, jolla oli öljylamppu, sulkakynäteline ja mustepullo, sekä tyylinmukainen tuoli, joka oli verhottu tummanpunaisella sametilla. Pöydän takana oli korkea kaari-ikkuna, joka antoi itään Harmaille vuorille, jotka jylhinä kohosivat horisontissa. Leijuva pöly näkyi siellä, minne auringon säteet sattuivat kulloinkin osumaan, mikä kertoi siitä, ettei huoneessa oltu nähty palvelijaa vähään aikaan, jostakin syystä.
”Olen pahoillani, ettei teillä ollut aikaa peseytyä, mutta heti kun kuulin tulostanne, halusin tavata teidät noine hyvineen, sillä asiani on mitä kiireellisin hoitaa”, herttua jatkoi. ”Saako olla viiniä?”
Sebastian kieltäytyi viinistä. ”Mikä sitten on hätänä, teidän lordiutenne?” hän kysyi sen sijaan.
”Tämä”, herttua sanoi ojentaen taitellun paperin palan Sebastianille. Hän katsoi kysyvästi herttuaa, joka nyökäten kehotti Sebastiania katsomaan sitä tarkemmin ja perehtymään sen sisältöön. Sebastianin hämmästys laajeni kun hän sai viestin luettua loppuun.
”Tämä on omituista!” hän huudahti katsoen kysyvästi herttuaa, joka vain nyökkäsi.
”Voiko tämä pitää paikkansa? Voiko olla mahdollista, että vihollisemme ilmoittaa meille tarkan ajankohdan milloin aikoo aloittaa hyökkäyksensä kaupunkia vastaan?”
”Se ainakin näyttää mahdolliselta ja vieläpä meillä on kolme päivää aikaa suunnitella puolustuksemme. Hän haluaa haastaa myös sinut taisteluun kanssaan. Joku on kertonut hänelle urotyöstänne virralla.”
Sebastian luki kirjettä yhä uudelleen ja uudelleen. Näin siinä luki:

”Arvoisa Gisoreuxin herttua.

Annan teille reilun varoituksen aikeistani hyökätä rakasta kaupunkianne vastaan. Ohessa ilmoitan tarkan ajankohdan, jolloin hyökkäykseni alkaa. Siihen mennessä saatte rakentaa sellaisen puolustuksen kuin itse mielitte ja luulette tarpeelliseksi. Omat joukkoni tulevat koostumaan ratsuväestä, lentävistä yksiköistä, sekä tietenkin jalkaväestä. Kuten varmasti käsitätte, nämä kaikki ovat entisiä bretonneja, jotka ovat kaatuneet taisteluissa minun joukkojani vastaan.
Ilmoitan joukkojeni vahvuudeksi noin 20000. Uskon, että te kykenette rakentamaan sopivan puolustuksen antamaani päivämäärään mennessä.

P.S: Toivoisin kohtaavani taistelussa joko kuninkaanne tai sitten miehen, joka onnistui puolustamaan virran ylityspaikkaa niinkin pitkään. Myöskään Teitä itseänne en ole jättänyt pois laskuista. Mikäli joku mainituista henkilöistä on tarpeeksi rohkea vastaamaan haasteeseeni, otan hänet vastaan taistelun kuluessa.

Vihollisenne: K”

”Hän siis ilmoittaa joukkonsa aivan avoimesti ja päivämäärän jolloin aikoo hyökkäyksensä toteuttaa. Tämä on hulluutta. Joko hän valehtelee, tai sitten hän on niin varma voitostaan, että uskaltaa moista tehdä, mikä tuntuu omituiselta. On totta, että hänen armeijansa on suhteellisen isokokoinen, mutta jopa teiltä löytyy oma armeija, joka siihen kykenee vastaamaan”, Sebastian sanoi saatuaan viimein katseensa irti viestistä.
”Niin”, herttua sanoi miettiväisenä. ”En ole vielä päättänyt, mitä tekisin tämän uhan suhteen. Olen ajatellut valmistelevani vastahyökkäyksen ennen mainittua päivää ja siten iskeväni ensin, mutta ongelmana on kaksi asiaa: ensiksikin se, etten tiedä, missä tämän kirotun vampyyrin linnake sijaitsee ja toiseksikin, vuoristoiset alueet eivät olisi edullisia taistelupaikkoja ratsuväelle, joka olisi altis kaikenlaisille vaaroille. Niille, joita ympäristö luo ja niille, joita vihollinen pystyisi väijytysten muodossa järjestämään.
Ainoaksi vaihtoehdoksi jää siis valmistella puolustus.”
”Miksi kutsuitte minut joukkoihinne?” Sebastian kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, kun odotti herttuan kertovan lisää aikeistaan.
”Halusin teidät, koska olen kuullut, että olette siunattu Ladyn Näyllä. Sellaista paladiinikapteenia ei minun joukoistani tällä hetkellä löydy, sillä olen lähettänyt kaikki heistä etelään Arabyyn sekä Kuolleitten Maahan etsimään kunniaa ja Graalin täyttymystä, ja tietenkin levittämään Ladyn sanomaa villien keskuuteen.
Nyt on hyvä, että tein päätöksen ottaa teidät joukkoihini, sillä te tai minä, tai kenties molemmat meistä voi ottaa vastaan haasteen, jonka vampyyri meille asetti. Kuningasta en halua moisella asialla häiritä, vaikka en ollenkaan epäilisi sitä, etteikö hän vastaisi haasteeseen ilomielin. Mutta uskon, että hänelle on varattu suurempi kunnia kuin tämä haaste, sellaisia, joihin me emme enää kykenisi vastaamaan. Olen tosin ilmoittanut kuninkaalle tilanteestamme ja hän on lähettänyt lisää joukkoja tueksemme, muun muassa Graalin ritareita.”
”Omanne ovat kaiketi myös etelässä?” Herttua nyökkäsi. ”Miksi haluatte levittää Ladyn sanomaa villien ja epäkuolleiden maihin? Miksi epäkuolleiden, eihän niillä ole halua tai edes kykyä omaksua meidän tapojamme.”
”En levitäkkään sanomaa epäkuolleiden maahan, mutta kun Arabyyn menevät väkisinkin kohtaavat epäkuolleita sielläpäin niin muutama hautakuningas vähemmän vähentää niiden halua yrittää tulla pohjoiseen.
Mitä villeihin tulee, niistä voisimme saada jonkinlaisia liittolaisia, kunhan niiden harhaoppiset ja pakanalliset käsitykset on oikaistu meidän käsitystemme mukaisiksi.
Mutta jo riittää tämä keskustelu, sillä meillä on puolustuksen suunnittelu edessämme. Meidän on pidettävä kiirettä, sillä emme voi mitenkään olla varmoja siitä, milloin hyökkäys todellisuudessa tulee.”

8.Luku

Koko seuraavan yön herttua, Sebastian ja joukko muita johtajia mukaan lukien Paragoni, suunnittelivat Gisoreuxin puolustusta. Herttua päätti ottaa vihollisen vastaan Gisoreuxin edustalla olevilla kentillä ja hän määräsi sebastianin johtamaan tuota taistelua. Sen tarkoituksena oli murskata vihollinen jo ennen Gisoreuxia, mutta pahimmassakin tapauksessa se kuitenkin veroittaisi hyökkääjien määrää niin paljon, että jopa Karl Van Dieter saattaisi harkita kahdesti hyökkäyksen jatkamista porteille saakka.
Joukot vietiin jo asemiin ja koko seuraavan päivän miehet odottivat yllätyshyökkäystä tulevaksi. Sitä ei kuitenkaan kuulunut sen enempää päivällä kuin yölläkään, mikä turhautti herttuaa suunnattomasti.
”Ei voi olla mahdollista, että hän todella aikoo hyökätä ilmoittamanaan ajankohtana. No niin tai näin, puolustuksemme on valmis ja se tulee pitämään vihollisen joukot kurissa, niin typerää kuin tällainen sodankäynti onkin”, hän marisi koko taistelun aattopäivän.
Tuona päivänä saapuivat myös joukot Couronnesta, niitä johti eräs paladiinikapteeni nimeltään Marco.
Sebastian oli määrännyt miehet lepäämään koko päivän ja keräämään voimia yöllä käytävää taistelua varten.
Viimein ilta saapui ja rusko lännessä alkoi myös hiipua pois. Kun viimeinenkin säde oli kadonnut yön nielaisemana, ilmestyivät Karl Van Dieterin joukot idästä. Lepakoiden siipien suhina peitti ilman niiden kaarrellessa taivaalla mustana pilvenä. Karl itse lenteli lohikäärmeineen joukkojensa yllä kannustaen niitä marssimaan yhä nopeammin ja nopeammin.
Sebastian komensi joukkonsa asemiin ja niin lähtivät talonpojat keihäin ja kilvin varustettuna kentän keskustaan ottamaan vastaan luuranko -ja zombiyksiköitä. Heidän molempia sivustoja tulivat vartioimaan Errant ritarit ja Valtakunnan ritarit. Pitkäjousilla varustetut talonpojat asetettiin Errant ritarien ja Valtakunnan ritarien vierustoille ja näiden joukkojen sivustoja vartioivat sekä Graalin ritarit vasemmalla, että Seikkailevat ritarit oikealla puolella. Sebastian oli ottanut johtajan roolin Seikkailevien ritarien Peitsimuodostelmassa, mutta hänen vierellään oli myös Paragoni. Sebastian oli komentanut lipunkantajansa olemaan ilman yksikköä, jota komentaa saaden näin paremmat mahdollisuudet koota pakenevia joukkoja, mikäli sellaisia oli tulossa. Järven Ladyn Neidot olivat myös ilman yksikköä voidakseen käyttää loitsujaan tehokkaamin vihollista vastaan. He olivat Birgette ja Jaine.
Kentän molemmilla laidoilla, joukkojen takana oli kukkulat, joilla oli katapultit valmiina ampumaan.
Karl asetti joukkonsa niin, että suuret sudet ja mustat ritarit olivat sivustoilla, luuranko -ja zombiyksiköt keskikentällä, kuolleiden henget olivat vaemmalla puolella näitä kahta yksikköä Sebastianin näkökulmasta katsottuna ja Hautavartiosto oli oikealla puolella.
Kun Sebastian vilkaisi sivulla olevaan metsään, näki hän, että sieltä oli tulossa suuri joukko kannibaaleja, jotka olivat saapuneet taisteluun ihmislihan toivossa. Saman metsän yläpuolella kaartelivat suuret lepakot, joiden luomiseen oli varmasti käytetty jotakin mustia voimia niiden ollessa luonnollisia lepakoita huomattavasti isompikokoisempia.
Luurankoyksikköä johti bretonnialaiseen haarniskaan pukeutunut vampyyri. Sebastian ihmetteli, miten paladiini oli voinut olla lahjottavissa ikuisella elämällä. Myös zombeja johti entinen paladiini.
Henkien manaajia Sebastian näki vain yhden. Sillä ei ollut yksikköä ympärillään, mutta se istui mätänevän hevosen raadon selässä. Sebastian veti miekkansa esiin ja laskeutui satulastaan. Hän iski miekan maahan terä alaspäin ja polvistui miekan eteen ja alkoi rukoilla. Kaikki bretonnialaiset tekivät samoin ja äänet, jotka tulivat Karl Van Dieterin suunnalta häipyivät kaukaisuuteen. Kukaan ei kuullut, kun mustat ritarit aloittivat etenemisensä, eikä sitä mölinää ja valitusta, jota kuolleiden henget pitivät kun heidät komennettiin etenemään kohti vihollista ja pakotettiin yleensä koko tähän taisteluun ikuisen ilon sijaan Järven Ladyn huomassa.
Kun Sebastian viimein avasi silmänsä ja tunsi Ladyn siunauksen, hän näki, kuinka vihollisen joukot olivat jo liikkeellä ja tulossa kovaa vauhtia kohti bretonnialaisia.
Sebastian nousi ratsaille, kuten kaikki muutkin ritarit tekivät ja hän antoi merkin joukoilleen edetä muodostelmassa kohti vihollista. Kaikki muut etenivät, jousiampujia lukuunottamatta, jotka olivat pystyttäneet seipäät eteensä hidastamaan heitä vastaan tehtyjä hyökkäyksiä. Sitten hän antoi merkin katapulttien miehistöille. Nämä alkoivat mittailla matkaa mustiin ritareihin ja suuriin susiin, joista muutamien poissaaminen saattaisi helpottaa sivustoilla olevien ritarien urakkaa. Sitten käsityöläiset antoivat käskyn olla valmiina laukaisemaan koneet. ”Tulta!” kuului molemmilta sivustoilta ja kivet sinkoutuivat taivaalle.
Toinen kivi lensi kauas suurien susien taakse osumatta mihinkään, mutta toinen osui keskelle mustia ritareita tuhoten muutamia näistä ja sotkien niiden rivistöt.
”Jouset valmiiksi!” huusivat Villeinit omille yksiköilleen. ”Virittäkää ja tähdätkää! Tulta!” Nuolien viuhuna kävi Sebastianin pään yläpuolelta ja lukuisia zombeja ja luurankoja kaatui maahan, mutta ne vain jatkoivat etenemistään tallaten kaatuneiden yli. Tämä sama toistui muutamia kertoja muun armeijan edetessä kohti vihollista. Osa kaatuneista zombeista kieltäytyi kuolemasta ja jatkoivat etenemistään ryömien maassa, osa ei taas saanut ”kuolettavaa” osumaa, vaan ne jatkoivat etenemistään nuolet töröttäen pystyssä niiden jaloista, käsistä ja mihin ne nyt olivatkaan osuneet.
Tämä oli hyvin pelottava näky, sillä se antoi kuvan, ettei vihollinen suostunut luopumaan epäpyhästä elämästään kovin helpolla.
Myös mustat ritarit olivat vain jatkaneet etenemistään välittämättä saamistaan osumista, joita katapultit niiden niskaan yrittivät kerta toisensa jälkeen syytää. Epäkuolleiden joukot alkoivat olla jo lähellä ja Sebastianin oli aika tehdä päätöksiä.
Katapulteista toinen hajosi jonkin vian takia, tappaen mukanaan sen miehistön, mutta toinen onnistui heittämään uuden kiven zombien niskaan liiskaten monia niistä alleen.
Henkien manaaja ja Karl itse loitsusivat ja Järven Ladyn Neidot pyrkivät parhaansa mukaan torjua maagisia hyökkäyksiä ja samaan aikaan he pyrkivät itse käyttämään magiaa epäkuolleita vastaan. Talonpojat kohtasivat lopulta zombit ryskeellä zombien vyöryessä heitä päin. Anton johti zombien hyökkäystä ja tappoi muutamia talonpoikia jo hyökkäyksessä. Keihäillään talonpojat onnistuivat tappamaan lukuisia zombeja ennen kuin nämä ehtivät saada mitään aikaiseksi. Talonpojista osa sai surmansa kun zombit pääsivät iskemään hampaansa kiinni heihin. Mädän löyhkä täytti hetkessä taistelukentän, kuten myös tuskan huudot, jotka sekoittuivat torven toitotukseen ja kavioiden ryskeeseen maata vasten metallin iskeytyessä metallia vasten.
Sebastianin Seikkailevat ritarit ja Graalin ritarit kohtasivat ryskeellä mustat ritarit sekä suuret sudet ja yhteenotosta tuli verinen. Sillä sudet pääsivät hyökkäämään Seikkailevien ritarien sivustaan onnistuttuaan välttämään Peitsi-muodostelmassa olleiden ritarien hyökkäyksen.
”Ne pääsivät sivustaamme!” Sebastian karjui järkytyksestä. ”Pitäkää asemanne, miehet! Yrittäkää tappaa niistä mahdollisimman monta!”
Miehet tekivät työtä käskettyä, ja vaikka muutama ritari saikin hyökkäyksessää surmansa, sai susista vielä suurempi osa, eikä sivustaan hyökkäys antanut niille enää kunnolla etua. Lopulta kaikki sudet oli onnistuttu tappamaan ja Sebastian kannusti ritareita etenemään kohti keskikenttää.
Sebastian pääsi juuri hyvän matkan päähän talonpojista, jotka olivat pahassa alakynnessä zombien ja luurankojen kanssa, jotka Michél oli onnistunut tuomaan heidän sivustaansa. Michél oli nyt Karlin armeijan lipunkantaja. Kuin ihmeen kautta oli Sebastianin armeijan lipunkantaja onnistunut pitämään talonpoikien linjat niin, etteivät nämä panikoineet eivätkä olleet murtuneet taistelussa.
”Ladyn puolesta!” Sebastian huusi rynnistäessään päin luurankojen selustaa Peitsi-muodostelmassa. Muut ritarit huusivat taisteluhuutonsa, joka olisi voinut iskeä pelkoa elävän vihollisen sydämeen, mutta luurangot ottivat hyökkäyksen vastaan tuhoutuen luisiksi kasoiksi maahan. Hetkeä myöhemmin oli tuolla paikalla jäljellä enää kasa luita.
Legendaariset Graalin ritarit olivat käyneet taistoon mustien ritarien kanssa, mutta taistelu oli epätoivoista, sillä lepakkoparvia lenteli häiritsemään heidän taisteluaan mustia ritareita vastaan. Ne tekivät syöksyjä ja kynsillään ja hampaillaan etsivät pehmeää nahkaa ritareiden haarniskoidusta kehosta. Peloitta he kuitenkin jatkoivat taisteluaan saaden tapettua silloin tällöin mustan ritarin. Kuitenkin myös Graalin ritareita kuoli, mutta nämä kestivät tappiot murtumatta.
Errant ritarit olivat joutuneet taisteluun kuolleiden henkiä vastaan, jotka olivat yhdessä ghoulien kanssa onnistuneet saartamaan heidät. Nuoruuden kiihkossaan nuoret aateliset olivat rynnänneet suinpäin ghouleja vastaan, ja muutamia niistä oli onnistuttu tappamaan, mutta ei tarpeeksi. Ghoulit eivät kaikeksi onneksi olleet saaneet juuri mitään aikaiseksi ritareita vastaan, mutta sitten olivat tulleet kuolleiden henget auttamaan ghouleja ja heidän Kavaljeerinsa oli mennyt paniikkiin huomattuaan, ettei voi vastata hyökkäyksiin peitsellään sen paremmin kuin miekallaankaan. Errant ritarit pakenivat paniikissa taistelusta henget perässään. He joutuivat saarroksiin aavemmaisen sumun sisään ja heidät kaikki tapettiin.
Valtakunnan ritarit olivat taistelussa Hautavartioston kanssa, jota vastaan olivat tehneet hyökkäyksensä Peitsi-muodostelmassa. Ritarit olivat voitolla, sillä Vartioston jäseniä kaatui monia hyökkäyksessä. Hautavartiosto jatkoi taistelua välittämättä kuolleista jäsenistään. Sitten hyökkäsivät suuret lepakot ritarien selustaan. Ylivoima ja yllättävä hyökkäys olivat liikaa ritareille ja he pakenivat taistelusta. Lepakot eivät kuitenkaan vastanneet nopeudessa bretonnialaisille hevosille, jotka kantoivat ritarit turvaan. Paettuaan aikansa, onnistui Gallant viimein kokoamaan hermonsa ja hän sai muutkin ritarit kokoamaan itsensä. He ryhmittyivät uudelleen ja lähtivät päättäväisesti etenemään uudelleen kohti vihollista. Torvien soidessa hyökkäyksen merkiksi he julistivat uuden hyökkäyksen Hautavartioita vastaan.
Jousimiehet ampuivat nuolisarjojaan lepakoita kohti ja monet niistä kuolivat nuoliin.
Epäkuolleita kaatui maahan ja nousi takaisin henkien manaajan tai Karlin toimesta estämään bretonnien eteneminen. Suuret ukkospilvet kerääntyivät taistelukentän ylle ja salamat alkoivat halkoa taivasta Neitojen tehdessä loitsujaan. Karl ja henkien manaaja vastasivat Neitojen hyökkäyksiin omilla hyökkäyksillään ja yrittivät nekromantialla vaikuttaa joukkojensa toimivuuteen. Epäkuolleiden joukot olivat ajoittain nopeampia kuin mihin bretonnialaiset olivat tottuneet ja sen aikaan saama hämmennys tasoitti Karlin joukkojen aukkoa taistelutaidoissa. Taistelu kävi tasaisena koko yön, eivätkä synkät pilvet sallineet auringon puuttumista tapahtumien kulkuun.

9.Luku

Burt seurasi eräältä kukkulalta taistelun kehitystä. Hän oli onnistunut rakentamaan mieleensä sopukan, johon oli varastoinut koko vähäisen oman tahtonsa, joka hänellä oli jäljellä. Se ei ollut paljoa, mutta se oli riittävästi ajatellen sitä, että hän saattoi uhmata isäntänsä käskyjä, joskaan ei suoranaisesti. Jos Karl antoi hänelle käskyn, ei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin totella, mutta kun aikaa kului jonkin verran, ja Burt onnistui löytämään tuon itsenäisyyden linnakkeen mielestään, hän saattoi jättää asian tekemättä tai toteuttaa sen niin, että se näytti toteutetulta.
Hän oli varma, että kukaan ei tiennyt tästä ja hän oli jopa onnistunut luomaan mielessään ajatuksen siitä, että voisi surmata isäntänsä. Aluksi tuollainen ajatus oli täyttänyt hänen mielensä lukuisilla piinaavilla kuvilla ja sitten tyhjentänyt sen, mutta enää nuo kuvat eivät tuntuneet piinaavilta hänestä, vaan ne olivat yksi osa hänen nykyistä olemustaan. Kun hän oli onnistunut luopumaan siitä, mikä oli joskus ollut, oli magiaresistanssi löytänyt uuden tien hänessä ja alkanut työnsä tavalla, jolla sen ei varmasti uskottu voivan toimia.
Hän oli myös parantunut hulluudestaan, joka varmasti olisi vienyt häneltä hengen ennen pitkää, mutta isännälleen hän yhä näytteli tuota samaa hullua, jollaisena tämä oli hänet oppinut tuntemaan.
Burt katseli tapahtumia surullisena, sillä hän tiesi, ettei olisi vielä kyllin vahva noustakseen vastustamaan isäntäänsä, mutta hän tiesi, että tuo päivä olisi vielä koittava, mikäli tämä selviäisi hengissä tästä hullusta taistelusta.

Karl Van Dieter seurasi joukkojensa hävitystä, mutta hän ei ollut ollenkaan huolissaan, sillä magia näytti tuona päivänä olevan hänelle suosiollinen. Hän oli myös pistänyt merkille, ettei maagiset puolustukset bretonneilla olleet kovinkaan vahvat. Oli kuitenkin jotakin, mitä hän ei kyennyt ymmärtämään: kuinka ritarit olivat yleensä niin kestäviä taistelussa? Sillä vaikka Hautavartijat olivat käyttäneet maagisia aseitaan ritareita vastaan, olivat nämä kestäneet iskut, joiden olisi pitänyt tappaa kenet tahansa. Ritarit olivat korkeintaan pudonneet hevostensa selästä, mutta päästyään jaloilleen, he olivat jatkaneet taistelua urhoollisesti.
Moista ei vampyyri lordi ollut eläissään kohdannut ja siksi hän tunsi syvää kunnioitusta bretonnialaisia kohtaan, jotka omalla tavallaan arvostivat samoja asioita kuin hänkin, mitä taisteluihin tuli.
Karl päätti itse ottaa osaa taisteluun ja hyökkäsi lohikäärmeellään erästä ritariyksikköä vastaan. Samalla hän komensi lepakkonsa maagien kimppuun tarkoituksenaan heikentää bretonnialaisten maagisia puolustuksia entisestään.
Tuo ritariyksikkö piti sisällään miehen, jota vastaan Karl halusi koetella voimiaan.

Suuri lohikäärmeen raato syöksyi taivaalta sylkien myrkyllisiä höyryjä suustaan suoraan Seikkailevia ritareja kohti.
”Varokaa!” Sebastian varoitti, mutta liian myöhään. Hänen takanaan olleet ritarit kaatuivat kuolleina maahan muiden kompastuessa heidän ruumiisiinsa.
”Hitto, se oli lähellä”, Paragoni huokaisi.
Lohikäärme teki toisen syöksyn, mutta tällä kertaa se hyökkäsi yksikköä kohti levittäen kauhua ympärilleen, mutta Seikkailevat ritarit pitivät pintansa ja ottivat hyökkäyksen vastaan. Lohikäärme tappoi raadellen ja syöden muutamia ritareita ja Karl iski peitsellään loput kuoliaiksi, lukuunottamatta Sebastiania, Paragonia, lipunkantajaa sekä torvensoittajaa.
Sebastian vastasi lyömällä lohikäärmettä ja onnistuenkin haavoittamaan tätä niin, että muutama sen suomuista halkesi iskun voimasta.
Paragoni tavoitteli itse vampyyria, muttei onnistunut osumaan tähän, vaan hänen iskunsa torjuttiin naurettavan helposti.
”Aah, me tapaamme viimein. Olin toivonut tapaavani herttuan, mutta sinä kelpaat myös, kuten viestissä asian ilmaisin. Kuningasta tuskin häirittäisiin minunlaiseni takia, vaikka uskonkin hänen mielellään näkevän kuolemani. Teille en edusta suurtakaan uhkaa, vielä. Mutta totuus on, etten ole teidän maanne perään, sen enempää kuin olen Keisarikunnankaan maiden perään, vaikka sukuni joskus olikin jo hyvässä nousussa keisarin valtaistuimelle. Mutta siitä on jo aikaa, enkä muista pahalla sitä, mitä sukuni joutui noitavainoajien käsissä kärsimään. Muistan vain pahalla sitä ainoaa, joka sai sen aikaan, ja se oli toinen vampyyrisuku. Mutta jo riittää jaarittelu, haluan koetella teistä parhaimman voimia kanssani ja jos hyvin käy, niin kelpuutan hänet joukkojeni alemmaksi kenraaliksi.”
”Kelpuutat? Luuletko todella voivasi vain ottaa mitä haluat? Ja heittää roskat menemään? Ehkäpä, mutta et-”
Samassa jostakin takaa kuului naisen huuto. Se oli Jaine, joka oli yrittänyt paeta lepakoita, mutta joka kuitenkin oltiin saatu kiini ja tapettu. Karl vilkaisi välinpitämättömästi sivulleen naisen suuntaan.
”Hänenlaisestaan voisi saada oivan puolison, jos sellaista havittelisin. Voin ottaa mitä haluan, mutta se, kenet otan on hänelle suuri kunnia, sillä se kertoo siitä, että kunnioitan hänen saavutuksiaan suuresti. Hän on ansainnut paikkansa, toisin kuin monien muiden verilinjojen edustajat, jotka kelpuuttavat kenet tahansa riveihinsä. Minun verilinjani on kaikkein jaloin, joten ole otettu tästä kunniasta, jonka sinulle mahdollisesti tarjoan.”
”Minä otan haasteen vastaan, mutta ilman ratsuja. Haluan kohdata sinut jalan, niin ettei siihen voi kukaan toinen puuttua.”
Karl hymyili leveästi niin, että hänen terävät kulmahampaansa paljastuivat.
”Juuri tuota minä odotin sinulta, paladiini.”
Karl laskeutui lohikäärmeensä selästä, samoin teki Sebastian. Paragoni ja jäljellä olleet ritarit kerääntyivät näiden kahden kamppailijan ympärille. Taistelu alkoi molempien osapuolien koetuksella toisen voimaa, ketteryyttä ja taitojen tasoa mittaillen.
Sillä välin muut taistelut alkoivat ratketa. Graalin ritarit onnistuivat lyömään mustien ritarien yksikön kuten myös heitä ahdistelleet lepakot. Talonpojat murtuivat taistelussa kahta alempaa vampyyria ja lukemattomia zombi -ja luurankojoukkioita vastaan. Heidät saatiin kiinni ja surmattiin armotta. Tämä sai toisen jousimiesyksiköistä pakenemaan paniikissa huolimatta Birgetten yrityksestä saada heidät pitämään asemansa.
Valtakunnan ritarit olivat onnistuneet tuhoamaan Hautavartioston, mutta ghoulit olivat samalla päässeet iskemään heidän selustaansa. Taistelu oli epätoivoista, mutta kuin ihmeen kautta, sai Gallant pidettyä linjat, eivätkä he murtuneet.
Kuolleiden henget olivat käyneet jäljelle jääneen katapultin miehistön kimppuun, joka surmattiin, sen jälkeen he olivat siirtyneet jousimiesten kimppuun, mutta nämä pitivät pintansa paremmin, vaikka olivat voimattomia näitä ruumiittomia olioita vastaan.
Taistelu oli käännepisteessä ja elettiin ratkaisun hetkiä sen suhteen, kumman hyväksi taistelu lopulta kääntyisi.
Sebastian ja Karl vaihtoivat iskuja keskenään ja heidän taistelunsa alkoi näyttää tanssilta. Se oli yhtä tasaväkistä kuin muukin taistelu heidän ympärillään. Karl iski raskaalla kahden käden miekallaan, mutta taitavasti Sebastian ohjasi iskun omalla miekallaan sivuun, josta aloitti saman tien oman vastahyökkäyksensä, jonka Karl onnistui torjumaan samalla tavoin.
Karlille alkoi pian käydä selväksi, että jos hän aikoi voittaa kamppailun, oli hänen käytettävä kaikkia kykyjä, joita hänellä oli käytössään. Hän teki nopean liikesarjan niin nopeasti kuin kykeni, mutta iskut torjuttiin kuin ihmeen kautta. Karl oli varma, että jotkin iskuista olivat osuneet, eikä bretonnialaisen haarniska voinut olla niin kestävä, että se olisi iskut kestänyt.
Mutta Sebastian oli jo aloittanut oman sarjansa, joka oli yhtä taidokas kuin Karlinkin sarja oli ollut. Vampyyri joutui laittamaan kaiken taitonsa peliin torjuakseen iskut, mutta silti yhden niistä torjui vaivoin hänen haarniskansa.
Sebastianissa alkoi herätä toivo voiton mahdollisuudesta ja sen myötä hän sai lisää voimia jatkaa taistelua. Hän torjui Karlin tekemät iskut ja vastasi niihin, mutta Karl käytti voimiaan hyväksi ja silmää nopeammin liikkui Sebastianin taakse tarkoituksenaan iskeä hampaat tämän kurkkuun.
Sebastian oli kuitenkin varautunut tähän ja nopealla iskulla taaksepäin hän onnistui haavoittamaan vampyyria, mutta ei kuitenkaan kuolettavasti. Karl vetäytyi taakse päin ja koski haavaa, jonka miekka oli tehnyt.
”Olet todella taitava. Totisesti olisit alemman kenraalin arvonimen ansainnut taidoillasi”, hän sanoi samalla kun nuolaisi verta sormistaan.
”Minusta et kenraalia saa, sillä aion lopettaa kurjan olemassaolosi iäksi”, Sebastian vastasi puristaen miekkansa kahvaa tiukasti.
”Sen me näemme pian, sillä minulla on iäisyys aikaa otella, mutta kuinka kauan sinulla on?”
Tuon lauseen myötä molemmat soturit sinkosivat toisiaan kohti ja hakkasivat toisiaan miekoillaan villisti niin, että kipinät sinkosivat teristä niiden osuessa toisiinsa.

10.Luku

Äkkiä molemmat, sekä Karl, että Sebastian lennähtivät maahan, kun jokin raskas osui heihin.
Se oli henkien manaaja, joka oli menettänyt maagisen virran hallinnan ja sen voimasta lentänyt päin taistelijoita. Henkien manaaja oli kuollut hänen niskojensa taituttua iskussa. Karl nousi nopeammin ja tarkasteli nopeasti kokonaistilannetta. Taistelu lähestyi heitä, bretonnialaiset olivat päässeet etenemään, Järven Ladyn Neito sinkosi salamoita taivaalta luurankojen päälle kärventäen niitä.
Sebastiankin nousi ja sillä hetkellä hän joutui taisteluunghoulien kanssa, jotka olivat juuri saaneet tuhottua Valtakunnan ritarien yksikön. Karl nousi lohikäärmeensä selkään ja alkoi manata luurankoja ylös kuolleista. Nämä vastasivat vampyyrin kutsuun ja nousivat takaisin kohtaamaan Graalin ritarit, jotka lähinnä rynnivät vain luurankojen yli pysähtymättä edes välillä.
He tulivat Sebastianin avuksi ghouleja vastaan ja paniikissa nämä lähtivät karkuun. Graalin ritarit ajoivat ne kiinni ja tappoivat kaikki.
Karl ymmärsi nyt olevansa häviöllä, vaikkakin vain niukasti, mutta massaa ei ollut tarpeeksi enää itse kaupungin hyökkäystä vastaan. Niin hän katseli taistelukenttää ja oli juuri aikeissa nousta ilmaan kun Sebastian hyökkäsi hänen kimppuunsa ilman hevostaan.
Yhdessä he molemmat putosivat lohikäärmeen selästä ja ylväs kamppailu meni painiksi, josta lähti kauhea kolina kahden haarniskoidun soturin telmiessä maassa.
Paragoni piti loitolla muiden Seikkailevien ritarien kanssa vähempiä vampyyreja, jotka olivat yksiköiden kanssa tulleet taistelemaan Sebastiania ja Graalin ritareita vastaan.
Aikansa painittuaan molemmat pääsivät ylös maasta ja ottivat aseensa a jatkoivat siitä, mihin olivat jääneet. ”Olet... harvinaisen... sitkeä... ihmiseksi!” Karl sanoi painottaen jokaista sanaa lyönnillä.
Sebastian ei vastannut, vaan keskittyi täysin taisteluun. Hän iski oikealle ja vasemmalle ylhäältä alas ja pistoin, mutta kaikki torjuttiin. Jokaisesta iskusta seurasi salamannopea vastaisku ja muutamat noista iskuista olivat löytäneet tiensä Sebastianin haarniskan läpi haavoittaen häntä. Mutta sama tilanne oli myös Karlilla, joskin hänen haavansa olivat jo paranemassa, eivätkä ne aiheuttaneet hänelle tuskaa samalla tavalla kun ne aiheuttivat Sebastianille.
Sitten Sebastian sekä Karl molemmat tekivät hyökkäyksen toisiaan kohti ja Sebastian tunsi haarniskansa halkeavan ja terän uppoavan sisäänsä. Samalla hän tunsi oman miekkansa terän löytävän perille Karlin lihaan.
Heidän ruumiinsa törmäsivät toisiinsa ja molemmat kaatuivat maahan. Jopa aina niin tyynen oloisesti käyttäytyvät Graalin ritarit pidättelivät hengitystään katsellessaan, kumpi taistelun oikein voitti.
Sitten valtava lohikäärme hyökkäsi taivaalta, mutta vain poimiakseen isäntänsä selkäänsä ja noustakseen takaisin ilmaan.
Epäkuolleiden armeijat alkoivat valua takaisin kohti Harmaita vuoria. Uusia zombeja liittyi niiden virtaan, samoin henkiä, jotka kaikki suuntasivat kohti Karlin majapaikkaa. Mutta Sebastian pysyi maassa liikkumattomana ja Paragoni laskeutui polvilleen hänen ruumiinsa ylle ja käänsi hänen ruumiinsa. Hän tunnusteli Sebastianin elintoimintoja ja pudisti Seikkaileville ritareille päätään.
”Hän on kuollut. Suuri sankari on kaatunut...” Paragonin ääni särkyi, eikä hän puhunut enää.
Jopa Graalin ritarit osoittivat kunnioitusta poismennyttä paladiinikapteenia kohtaan ja ylistivät hänen rohkeuttaan.

”Taistelu on voitettu ja hävitty, teidän lordiutenne, sillä suuri mies kaatui tänään taistelussa. Sebastian on poissa.” Paragoni kertoi herttualle, joka oli syvästi liikuttunut kaikesta kuulemastaan, mitä taistelussa oli tapahtunut, etenkin niistä teoista, joita Sebastian oli taistelussa saavuttanut.
Herttua Hagen määräsi Sebastianille kuninkaalliset hautajaiset, jotka hän itse aikoi kustantaa. Viikkoa myöhemmin oli Sebastianin ruumis haudattu Gisoreuxin hautausmaalle suureen kryptaan, joka veti vertoja herttuoiden ja herttuattarien kryptoille. Monet Gisoreuxissa itkivät Sebastiania, vaikka eivät olleet hänestä ennen taistelua koskaan kuulleetkaan. Jopa hänen teoistaan tehtiin jonkinmoisia sagoja, joita oli tarkoitus laulaa Bretonnian oluttuvissa niin, ettei sankaruuden ja urhoollisuuden hinta koskaan haalenisi. Joissakin noista sagoista sanottiin, että Sebastian oli ollut jo Graalin ritari, eikä vain Seikkaileva ritari ja niissä oli paljon muutakin liioiteltua, mutta siitä ei kukaan välittänyt, sillä todellisuuskin olisi ollut jo aivan tarpeeksi useimmille.

Kolme kuukautta oli kulunut hän avasi silmänsä jälleen. Oli pimeää, eikä hän tiennyt missä oli. Hän muisti suuren taistelun, jonka oli käynyt, hän muisti iskun, jonka oli saanut vihollisen miekasta.
Hän tunnusteli haavaansa, joka oli puoliksi parantunut. Hän avasi kivisen arkun kannen. Sen olisi pitänyt olla painava, mutta hän nosti sen vaivattomasti paikoiltaan. Huone, jossa hän oli, oli myös pimeä. Ilma oli kohtalaisen raikasta. Hän alkoi saada vähitellen näköään takaisin ja näki ympärillään koristeellisia kivisiä seiniä.
Eräällä seinällä hän erotti varusteet, jotka olivat kuuluneet hänelle. Hän puki ne ylleen haarniskaa ja kypärää lukuunottamatta ja meni eräälle seinälle. Ei, se ei ollut seinä, vaan ne olivat ovet, jotka olivat muurattu kiinni.
”Minun tulisi olla kuollut. Mutta minä elän... Mitä minulle on tapahtunut?”

Tarina jatkuu jatko-osalla Pimeyden myrsky. Saa kommentoidakin ja kehittämisideoita otetaan vastaan!

Mahtava tarina osa

tuttuun tyyliin mahtava tarina.kuvailu oli huippua, juonen käänteet oli nautittavia.....tämä on sellainen tarina jonka voi lukea mnta kertaa

-heretic

todella loistava stoori mahtava kerronta ja kuvailu millos toi jatko osa tulee?

jujo kirjoitti:todella loistava stoori mahtava kerronta ja kuvailu millos toi jatko osa tulee?

Menee varmaan hetki, olen saanut valmiiksi pari lukua, mutta mikäli haluatte niin voisin postailla niitä jo etukäteenkin, vaikka kun olen vielä pari lukua saanut tehtyä valmiiksi.

Tarina olisi varmaan jo suurimmaksi osaksi valmis, mutta kävi niin, etten pitänyt siitä itse kovinkaan paljoa, joten en sitten viitsinyt jatkaa sillä linjalla, vaan aloitin koko homman alusta. Kirottu kun olen omalla itsekriittisyydelläni. =)