Keihäs, Osa 3: Miwtýr
Lähetetty: Ti 14.03.2006 11:49
Haudan ulkopuolelta kantautui raivonhuutoja, askeleiden vaimeita ääniä sammaleeseen, jotka kohta vaimenivat uudelleen. Vahti veti esiin sinertävän, kahden käden yhrdioninsa, otti taisteluasennon ja jähmettyi paikalleen, kuin kuunnellen. "Nimeni on Voldothiel Hopeakilpi. Mutta nyt ei ole aikaa: olento, mikä se sitten lieneekään, pääsee pian sisälle. Seuratkaa minua, ainoa toivomme on alemmat tunnelit!" Niin sanoi vahti, kääntyi ympäri ja kiiti kaarevat, hetki sitten näkymättömissä varjoissa sijainneet portaat alas. Eluminit paljastivat aseensa ja lähtivät vahdin perään niin nopeasti kuin jaloistaan kykenivät.
Kolmikko saapui pitkän porrasmatkan jälkeen suureen, holvikaarin koristeltuun halliin, joka oli rakennettu ympyrän muotoiseksi. Portaita vastapäätä, kauimmaisella seinällä oli patsas, joka esitti viittaan verhoutunutta naista, kasvoillaan naamio ja kädessään tikari. Hän oli Altaryniel, Varjoneito, illuusioiden, varjojen, lainsuojattomien ja salamurhaajien jumalatar. Keskellä huonetta oli lasiarkku, jossa makasi levolliselta näyttävä, tummahiuksinen elumini, yllään musta viitta, mustat, kevyet vaatteet ja kädet rinnallaan, molemmissa kaarevat tikarit. Otsallaan hänellä oli hopeinen otsapanta, jossa loisti yksi ainoa, tummansininen jalokivi. Satoja vuosia kuolleena maannut elumini ei näyttänyt päivääkään vanhemmalta kuin eläessään. Hän oli niin elävän näköinen, että häntä olisi voinut lulla nukkuvaksi, mikäli hänen ihonsa ei olisi ollut vaaleaa kuin lumi.
Vahti osoitti kädellään ruumista, polvistui ja painoi päänsä: "suuri Zerithiel Namaya, salamurhaajien salamurhaaja, yliruhtinaan luotettu, makaa täällä iäisesti. Osoittakaa kunnioitusta suurelle sankarille", Vahti sanoi kahdelle eluminiupseerille, jotka kumarsivat myös. Hetken hiljaisuuden jälkeen vahti osoitti Altarynielin patsasta. "Patsas on vain illuusiota. Kun kosketatte jalustan riimukirjoitusta, ja lausutte herrani Zerithielin nimen, patsas päästää teidät läpi. Menkää, minä jään puolustamaan isäntäni hautaa", vahti komensi ja kääntyi takaisin kohti portaita. Londthiel vilkaisi Misthaelia, joka nyökkäsi ja lähti kävelemään kohti patsasta. Hämäränäkönsä turviin eluminit löysivät riimukirjoituksen, joka näytti salakäytävän paikan
He tekivät kuten vahti oli käskenyt, ja patsas muuttui lähes heti läpikuultavaksi. Eluminit menivät läpi sen takana piilossa olevaa kapeaan tunneliin. Heidän takaansa kuului ääni: "puolustaudu, musta olento! Et pääse sankarien hautaan!" tätä seurasi rahiseva nauru, juoksuaskelia ja aseiden ääniä. Kohta hauta oli jälleen hiljainen, ja ainoastaan hyönteisten rapistelu nurkissa rikkoi tyhjyyden. Epävarmoina ja peloissaan eluminit lähtivät etenemään ylöspäin kaartuvassa tunnelissa.
Vihdoin Londthiel ja Misthael näkivät valoa edessään pitkän ylöskapuamisen jälkeen. Kun he lopulta olivat kiivenneet jyrkän kallion ylös asti, he työnsivät puskat pois uloskäynnin suuaukon edestä ja kapusivat esiin. Auringonvalo hyväili eluminien kasvoja, tuuli tuntui lempeältä hiuksissa. Väsyneenä Londthiel veti laukustaan esiin kartan ja maagisen neulan. Hän heitti neulan kartalle, ja se pomppasi seisomaan kärjellään siihen kohtaan, missä he kartalla olivat. "Olemme Miwtýrin lähistöllä. Luulen, että epäkuolleen hyökkäyksestä on kolme päivää. Se todennäköisesti kadotti meidät, ja me Lumivalkean. Menkäämme nyt Miwtýrin kaupungin luo, jota Tyfonielin joukkojen pitäisi tällä hetkellä piirittää, ellemme sitten ole voittaneet jo", Londthiel nauroi heikosti viimeisten sanojen kohdalla. Misthael sulki silmänsä ja vajosi maahan. "Levätään hetki", hän pyysi ja otti muutaman palan kuivalihaa ja vettä omasta laukustaan. He söivät, lepäsivät ja lähtivät kaksistaan lopulta kohti piiritettyä haltiakaupunkia. Matka ei ollut vaikea, heidän tarvitsi vain seurata kristallinkirkasta jokea, joka ohitti piiritetyn kaupungin. Rauhan aikana jokea pitkin tuotiin elintarvikkeita, nyt sotilaita.
Heidän matkansa kesti kolme päivää ja kolme yötä, ja vaikka he joutuivat joka hetki pelkäämään epäkuolleen hyökkäystä, he saapuivat nopeasti Miwtýrin kaupungin alueelle. Kaupunki oli suuri, valkoisin kivimuurein varustettu ja sen hopeiset tornit kohosivat korkealle taivaalle. Muureilla näkyi uljaita haltiajousimiehiä ja piirityskoneita, kuten ballistoja. Piirittäjien leiri oli paljon vaatimattomampi: satoja, paksuja nahkatelttoja vieri vieressä, eluminimaisella logiikalla järjestettyjä. Jokaisella rykmentillä oli oma alueensa, ja telttojen välit muodostivat kapeita katuja. Keskellä kaikkea oli yksi, suurempi teltta, jossa Tyfoniel, Darathin Yliruhtinas, suunnitteli ja pelasi omaa pientä peliään, Susien sotaa, joka vaikutti jokaisen rodun ja kansan elämään.
Fenris iski haudan kivistä ovea nyt kolmattakymmenettä kertaa keihäällään, ja viimein se murtui. Ovi sortui maahan, nostaen pölyä ja aiheuttaen valtavan räsähdyksen. Fenris pudottautui neljälle jalalle ja käveli sisään hautaan. Sisällä hän ensin vilkaisi ympärilleen, mutta kuullessaan jonkun olevan tulossa, epäkuollut loikkasi seinälle ja kiipesi vahvojen käsiensä varassa kattoon. Hetken kuluttua portaita ylös tuli haarniskoitu soturi, jossa Fenris ei kuitenkaan aistinut elämää. "Vahti", hän sihahti ja pudottautui katosta haastajansa taakse.
"Puolustaudu, musta olento! Et pääse sankarien hautaan!" vahti huusi ja kääntyi. Hän iski suurella miekallaan kohti Fenriksen päätä, mutta ketterästi hirviö väisti kumartumalla, ryntäsi kohti vahtia ja iski tätä keihäällä rintaan. Voldothiel karjaisi ja iski kuollutta miekallaan ylhäältä alas, katkaisten siltä käden, joka kuitenkin kasvoi lähes heti takaisin. "Näetkö? Et voi voittaa, hölmö!" huusi Fenris ja kävi uuteen hyökkäykseen. He taistelivat tunteja, kummankaan saamatta yliotetta. Lopulta Fenris sai tilaisuutensa ja lävisti vahdin keihäällään. Nauraen Fenris ryntäsi portaat alas. Sali, jonne hän tuli, oli tyhjä yhtä ruumista lukuun ottamatta. Kiroten epäkuollut juoksi portaat ylös ja ulos salista. Hän löytäisi nuo kaksi pelkurieluminia vielä, ne jotka veivät häneltä keihään alunperinkin!
Londthiel ja Misthael olivat juuri ilmoittautuneet komentotelttaan ja antaneet Tyfonielille itselleen suoran raportin tapahtumista. Yliruhtinas oli luvannut selvittää tilanteen heti piirityksen jälkeen. Eluminien piirityskoneet, suuret mangonellit ja mustat obeliskit takoivat Miwtýrin muureja jatkuvasti. Taistelutilanne oli pysyvästi päällä, sotilaiden täytyi olla joka hetki valmiina juoksemaan kaupungin sisään taisteluun, mikäli muurit sortuisivat.
Misthael heräsi keskellä yötä torven toitotukseen. Hän nousi ylös nopeasti, mikä oli suuri virhe, sillä hän oli joutunut nukkumaan levypanssari yllään. Eluminin selkään koski entistä enemmän, kun hän kiinnitti kirja- ja miekkavyönsä. Upseeri juoksi ulos teltastaan, ja tajusi vasta nyt, että oli yö. Eluminien leirissä oli täysi hälinä päällä. Sotilaat juoksivat es taas, kukaan ei kerinnyt puhumaan. Lopulta Mistahel keskeytti yhden jalkamiehistä, ja kysyi mitä oli tekeillä. Hänelle vastattiin: "muuri on murtunut."
Kului vielä kuutisen minuuttia, kunnes eluminit oli saatu hyökkäysmuodostelmaan. Lopulta, innosta väristen, kun sai osallistua ensimmäiseen suureen taisteluunsa, Misthael komensi alaisuuteensa saamansa yksikön liikkeelle. Hetkessä koko kaupungin ja eluminien leirin välinen aukio oli täynnä hyökkääviä elumineja. Kentän puolessa välissä välähti kirkas valo, joka sokaisi ja poltti elumineja kuin tuli. Tyhjästä ilmestynyt valo yllätti eluminit täysin. Tuhannet kuolivat hetkessä, osa eli vielä hetken, ennenkin paloi elävältä. Eluminien joukot kokivat raskaita tappioita, ja heidän oli pakko vetäytyä. Seuraavana aamuna Miwtýrin kaupunki oli jostain syystä tyhjentynyt kaikesta elollisesta.
Kuolleiden eluminien joukossa olivat Mistahel Du'Zeke, Londthiel F'Althalón, sekä Fenris Hopeinen susi, joka piteli tiukasti kädessään palanutta keihäänvartta.
(Kommentit tervetulleita)
Kolmikko saapui pitkän porrasmatkan jälkeen suureen, holvikaarin koristeltuun halliin, joka oli rakennettu ympyrän muotoiseksi. Portaita vastapäätä, kauimmaisella seinällä oli patsas, joka esitti viittaan verhoutunutta naista, kasvoillaan naamio ja kädessään tikari. Hän oli Altaryniel, Varjoneito, illuusioiden, varjojen, lainsuojattomien ja salamurhaajien jumalatar. Keskellä huonetta oli lasiarkku, jossa makasi levolliselta näyttävä, tummahiuksinen elumini, yllään musta viitta, mustat, kevyet vaatteet ja kädet rinnallaan, molemmissa kaarevat tikarit. Otsallaan hänellä oli hopeinen otsapanta, jossa loisti yksi ainoa, tummansininen jalokivi. Satoja vuosia kuolleena maannut elumini ei näyttänyt päivääkään vanhemmalta kuin eläessään. Hän oli niin elävän näköinen, että häntä olisi voinut lulla nukkuvaksi, mikäli hänen ihonsa ei olisi ollut vaaleaa kuin lumi.
Vahti osoitti kädellään ruumista, polvistui ja painoi päänsä: "suuri Zerithiel Namaya, salamurhaajien salamurhaaja, yliruhtinaan luotettu, makaa täällä iäisesti. Osoittakaa kunnioitusta suurelle sankarille", Vahti sanoi kahdelle eluminiupseerille, jotka kumarsivat myös. Hetken hiljaisuuden jälkeen vahti osoitti Altarynielin patsasta. "Patsas on vain illuusiota. Kun kosketatte jalustan riimukirjoitusta, ja lausutte herrani Zerithielin nimen, patsas päästää teidät läpi. Menkää, minä jään puolustamaan isäntäni hautaa", vahti komensi ja kääntyi takaisin kohti portaita. Londthiel vilkaisi Misthaelia, joka nyökkäsi ja lähti kävelemään kohti patsasta. Hämäränäkönsä turviin eluminit löysivät riimukirjoituksen, joka näytti salakäytävän paikan
He tekivät kuten vahti oli käskenyt, ja patsas muuttui lähes heti läpikuultavaksi. Eluminit menivät läpi sen takana piilossa olevaa kapeaan tunneliin. Heidän takaansa kuului ääni: "puolustaudu, musta olento! Et pääse sankarien hautaan!" tätä seurasi rahiseva nauru, juoksuaskelia ja aseiden ääniä. Kohta hauta oli jälleen hiljainen, ja ainoastaan hyönteisten rapistelu nurkissa rikkoi tyhjyyden. Epävarmoina ja peloissaan eluminit lähtivät etenemään ylöspäin kaartuvassa tunnelissa.
Vihdoin Londthiel ja Misthael näkivät valoa edessään pitkän ylöskapuamisen jälkeen. Kun he lopulta olivat kiivenneet jyrkän kallion ylös asti, he työnsivät puskat pois uloskäynnin suuaukon edestä ja kapusivat esiin. Auringonvalo hyväili eluminien kasvoja, tuuli tuntui lempeältä hiuksissa. Väsyneenä Londthiel veti laukustaan esiin kartan ja maagisen neulan. Hän heitti neulan kartalle, ja se pomppasi seisomaan kärjellään siihen kohtaan, missä he kartalla olivat. "Olemme Miwtýrin lähistöllä. Luulen, että epäkuolleen hyökkäyksestä on kolme päivää. Se todennäköisesti kadotti meidät, ja me Lumivalkean. Menkäämme nyt Miwtýrin kaupungin luo, jota Tyfonielin joukkojen pitäisi tällä hetkellä piirittää, ellemme sitten ole voittaneet jo", Londthiel nauroi heikosti viimeisten sanojen kohdalla. Misthael sulki silmänsä ja vajosi maahan. "Levätään hetki", hän pyysi ja otti muutaman palan kuivalihaa ja vettä omasta laukustaan. He söivät, lepäsivät ja lähtivät kaksistaan lopulta kohti piiritettyä haltiakaupunkia. Matka ei ollut vaikea, heidän tarvitsi vain seurata kristallinkirkasta jokea, joka ohitti piiritetyn kaupungin. Rauhan aikana jokea pitkin tuotiin elintarvikkeita, nyt sotilaita.
Heidän matkansa kesti kolme päivää ja kolme yötä, ja vaikka he joutuivat joka hetki pelkäämään epäkuolleen hyökkäystä, he saapuivat nopeasti Miwtýrin kaupungin alueelle. Kaupunki oli suuri, valkoisin kivimuurein varustettu ja sen hopeiset tornit kohosivat korkealle taivaalle. Muureilla näkyi uljaita haltiajousimiehiä ja piirityskoneita, kuten ballistoja. Piirittäjien leiri oli paljon vaatimattomampi: satoja, paksuja nahkatelttoja vieri vieressä, eluminimaisella logiikalla järjestettyjä. Jokaisella rykmentillä oli oma alueensa, ja telttojen välit muodostivat kapeita katuja. Keskellä kaikkea oli yksi, suurempi teltta, jossa Tyfoniel, Darathin Yliruhtinas, suunnitteli ja pelasi omaa pientä peliään, Susien sotaa, joka vaikutti jokaisen rodun ja kansan elämään.
Fenris iski haudan kivistä ovea nyt kolmattakymmenettä kertaa keihäällään, ja viimein se murtui. Ovi sortui maahan, nostaen pölyä ja aiheuttaen valtavan räsähdyksen. Fenris pudottautui neljälle jalalle ja käveli sisään hautaan. Sisällä hän ensin vilkaisi ympärilleen, mutta kuullessaan jonkun olevan tulossa, epäkuollut loikkasi seinälle ja kiipesi vahvojen käsiensä varassa kattoon. Hetken kuluttua portaita ylös tuli haarniskoitu soturi, jossa Fenris ei kuitenkaan aistinut elämää. "Vahti", hän sihahti ja pudottautui katosta haastajansa taakse.
"Puolustaudu, musta olento! Et pääse sankarien hautaan!" vahti huusi ja kääntyi. Hän iski suurella miekallaan kohti Fenriksen päätä, mutta ketterästi hirviö väisti kumartumalla, ryntäsi kohti vahtia ja iski tätä keihäällä rintaan. Voldothiel karjaisi ja iski kuollutta miekallaan ylhäältä alas, katkaisten siltä käden, joka kuitenkin kasvoi lähes heti takaisin. "Näetkö? Et voi voittaa, hölmö!" huusi Fenris ja kävi uuteen hyökkäykseen. He taistelivat tunteja, kummankaan saamatta yliotetta. Lopulta Fenris sai tilaisuutensa ja lävisti vahdin keihäällään. Nauraen Fenris ryntäsi portaat alas. Sali, jonne hän tuli, oli tyhjä yhtä ruumista lukuun ottamatta. Kiroten epäkuollut juoksi portaat ylös ja ulos salista. Hän löytäisi nuo kaksi pelkurieluminia vielä, ne jotka veivät häneltä keihään alunperinkin!
Londthiel ja Misthael olivat juuri ilmoittautuneet komentotelttaan ja antaneet Tyfonielille itselleen suoran raportin tapahtumista. Yliruhtinas oli luvannut selvittää tilanteen heti piirityksen jälkeen. Eluminien piirityskoneet, suuret mangonellit ja mustat obeliskit takoivat Miwtýrin muureja jatkuvasti. Taistelutilanne oli pysyvästi päällä, sotilaiden täytyi olla joka hetki valmiina juoksemaan kaupungin sisään taisteluun, mikäli muurit sortuisivat.
Misthael heräsi keskellä yötä torven toitotukseen. Hän nousi ylös nopeasti, mikä oli suuri virhe, sillä hän oli joutunut nukkumaan levypanssari yllään. Eluminin selkään koski entistä enemmän, kun hän kiinnitti kirja- ja miekkavyönsä. Upseeri juoksi ulos teltastaan, ja tajusi vasta nyt, että oli yö. Eluminien leirissä oli täysi hälinä päällä. Sotilaat juoksivat es taas, kukaan ei kerinnyt puhumaan. Lopulta Mistahel keskeytti yhden jalkamiehistä, ja kysyi mitä oli tekeillä. Hänelle vastattiin: "muuri on murtunut."
Kului vielä kuutisen minuuttia, kunnes eluminit oli saatu hyökkäysmuodostelmaan. Lopulta, innosta väristen, kun sai osallistua ensimmäiseen suureen taisteluunsa, Misthael komensi alaisuuteensa saamansa yksikön liikkeelle. Hetkessä koko kaupungin ja eluminien leirin välinen aukio oli täynnä hyökkääviä elumineja. Kentän puolessa välissä välähti kirkas valo, joka sokaisi ja poltti elumineja kuin tuli. Tyhjästä ilmestynyt valo yllätti eluminit täysin. Tuhannet kuolivat hetkessä, osa eli vielä hetken, ennenkin paloi elävältä. Eluminien joukot kokivat raskaita tappioita, ja heidän oli pakko vetäytyä. Seuraavana aamuna Miwtýrin kaupunki oli jostain syystä tyhjentynyt kaikesta elollisesta.
Kuolleiden eluminien joukossa olivat Mistahel Du'Zeke, Londthiel F'Althalón, sekä Fenris Hopeinen susi, joka piteli tiukasti kädessään palanutta keihäänvartta.
(Kommentit tervetulleita)