Sotavasara.net

Varjon nousu Bretonnian ylle: Pimeyden myrsky

Kannattaa lukea ensin Varjon nousu Bretonnian ylle ja vasta sitten tämä, mikäli mielenkiintoa vielä sen jälkeen riittää! =)

http://www.sotavasara.net/keskustelu/vi ... hp?t=52487

Suomennoksia:

Kalma, Kalmaratsastaja, Kalmalordi, Kalmasoturi= Wight, Black Knight, Wight Lord, Grave Guard

Raadonsyöjä, kannibaali= Ghoul

Aaveneito, riivahenki = Banshee

1.Luku

Kuun kelmeä valo valaisi autiota hautausmaata. Puiden tuulessa heiluvat oksat loivat varjoja maahan ja kryptojen seinille, jotka näyttivät painajaismaisilta olennoilta suoraan helvetin alimmista syövereistä. Mies seisoi yksin haudalla, joka oli vastapeitetty. Kivessä lukivat hänen vaimonsa ja poikansa nimet, jotka hivutustaudiksi kutsuttu tauti oli tappanut kuukautta aikaisemmin. Mies ei ollut halunnut antaa perhettään poltettavaksi, vaan oli yön pimeinä tunteina etsinyt sopivan paikan hautausmaalta, jonne haudata heidät.
Hän ei ollut varma, oliko itsekin tuon samaisen taudin vallassa, sillä pari viimeistä päivää hän oli yskinyt lähes taukoamatta. Nämä olivat hänen hyvästinsä tälle maailmalle. Hänen perheensä oli kärsinyt taudista yli puoli vuotta, eikä yksikään parantaja kyennyt muuhun kuin hetkellisesti helpottamaan heidän oloaan, joka paheni aina helpotuksen jälkeen.
Kuollessaan he molemmat olivat kuihtuneita kasvoiltaan ja näytti kuin kaikki liha olisi kadonnut heidän jäsenistään. He olivat vääntyneet luonnottomiin asentoihin, ja valittivat tuskaansa. Itsekkyydessään miehellä ei kuitenkaan ollut ollut sydäntä lopettaa vaimonsa ja lapsensa kärsimystä. Ja nyt hän itse aikoi lopettaa oman elämänsä jo ennen taudin pahinta vaihetta.
Hän häpesi itseään, ja kohtaloaan. Hän oli vain köyhä talonpoika, joka oli ajautunut Gisoreuxin slummeihin menetettyään maatilansa ja karjansa, sekä satonsa ”metsäläisille”, joiksi kyläläiset olivat alkaneet kutsua näitä metsässä eläviä hirviöitä. Nämä olivat vuosi vuodelta vaatineet enemmän ja enemmän uhrilahjoja, jotta eivät tekisi hyökkäyksiään kylään. Luonnollisesti maanomistajat pistivät talonpojat maksamaan nämä uhrit metsäläisille.
Sitten eräänä syksynä, jolloin uhreja aina vaadittiin, tuli eräs metsäläisistä kylään. Se oli nelikätinen ja kaksipäinen olento. Toinen päistä kasvoi sen kyljestä. Sillä oli riittävästi inhimillisiä piirteitä, jotta kyläläiset tunnistivat sen pormestarinsa omaksi pojaksi, jonka hän oli joutunut jättämään metsän armoille. Kolmen pitkän vuoden ajan pormestari oli yrittänyt piilotella epämuodostunutta lastaan, tai lapsiaan (?) kyläläisiltä. Mutta viimein salaisuus oli tullut julki ja epämuodostunut vietiin roviolle poltettavaksi. Pormestari oli kuitenkin saanut estettyä tämän ja vei lapsensa metsään, jonne hylkäsi tämän siinä toivossa, että se löytäisi hyväksynnän maailmassa.
15 vuotta myöhemmin hän kuitenkin katui katkerasti tuota päätöstä, sillä siitä oli tullut näiden metsäläisten johtaja ja se janosi ilmeisesti kostoa vanhempiaan kohtaan.
Tuona päivänä se vaati kaikkia kolme vuotiaita ja sitä vanhempia lapsia uhrattavaksi metsälle, jotta se pysyisi suosiollisena kyläläisille. Monet olivat suostuneet tähän, mutta oli niitäkin, jotka eivät olleet, ja kieltäytyivät luovuttamasta lapsiaan.
Maanomistaja oli kironnut kapinalliset talonpojat, jotka yhtenä rintamana aloittivat toimet maanomistajan syrjäyttämiseksi. Kolme päivää sen jälkeen kun maanomistajan kartano oli poltettu maan tasalle hänen perheensä ja itsensä ollessa sen sisällä, alkoivat vaikeudet. Metsäläiset tulivat kylään ja tappoivat karjaa ja ihmisiä. Nuoria vietiin hyökkäyksen päätteeksi metsiin, mutta ei miehen lasta, jonka hän oli onnistunut piilottamaan metsäläisiltä.
Kaikki oli kuitenkin mennyttä, vilja poltettu, karja ja hevoset tapettu ja maatila poltettu. Niin mies perheineen aloitti evakkoretkensä Gisoreuxiin ja päätyi lopulta sen slummeihin, jossa oli kaikenlaisia syöpäläisiä. Siellä saivat hänen lapsensa ja vaimonsa hivutustaudin, joka viimein heidät korjasi. Tänne päättyisi myös miehen itsensä surkea tarina.
Hän tunsi valtavaa syyllisyyttä omasta avuttomuudestaan, sekä pelkuruudestaan ja noiden tunteiden vallassa hän lähti astelemaan pois haudalta. Hän ehti ottaa vain pari askelta, kun kuuli takaansa ääniä. Hän ei kuitenkaan niistä heti välittänyt, vaan jatkoi taivallustaan kohti hautausmaan suuria, rautaisia portteja.
Äänet alkoivat kuulua selvemmin, ja miehessä heräsi pieni uteliaisuuden poikanen. Silmiään pyyhkien hän kääntyi ympäri katsomaan siihen suuntaan, josta äänet tulivat. Multa hänen vaimonsa ja lapsensa haudalla alkoi liikkua ja kuihtunut käsi putkahti sen keskeltä esiin. Hämmentyneenä ja hieman peloissaan mies otti pari askelta taakse päin epävarmana siitä, pitäisikö hänen juosta karkuun ei.
Kuihtunut ja vääntynyt naisen ruumis vääntäytyi ylös mullan keskeltä. Päällään hänellä oli sama leninki, jonka mies oli pukenut ruumiin päälle. Se oli ollut Lisbethin lempiasu ja kallein asu, jonka hän oli omistanut eläessään. Nyt leninki oli mullassa ja liassa. Mies räpytteli silmiään epäuskoisesti.
Naisen perässä seurasi poika, yhtä lailla ryvettynyt ja ruumis laiha ja kuitunut niin, että se oli vääntynyt luonnottomaan asentoon. Hyvin vaivalloisesti nainen alkoi hivuttautumaan kohti miestä, joka ei kestänyt enempää. Syyllisyys otti vallan ja hän pudottautui polvilleen.
”Lisbeth! Oi, Lisbeth! Rakkaani, annathan anteeksi minulle typeryyteni, oi rakkaani! Minä en tarkoittanut pitkittää kärsimyksiäsi, vaikka sinä niin halusit minun vapauttavan sinut tuskastasi... Minä en voinut tehdä sitä! Gilles, sinun täytyy ymmärtää myös! Minä en voinut...” Mies murtui ja kyyneleet virtasivat valtoimenaan hänen poskillaan.
”Ottakaa minut luoksenne, antakaa anteeksi typeryyteni...” Lisbeth heittäytyi miehen syliin ja tämä halasi ruumista. Samoin Gilles heittäytyi mieheen kiinni.
”Minä rakastan teitä, nyt olemme ikuisesti yhdessää! Aah!” Poikazombi puri miestä käteen samalla kun Lisbeth repi hampaillaan miehen kurkun auki niin, että veri roiskui naisen leningille. Tämä ei siitä välittänyt vaan iski hampaansa uudelleen elävään lihaan niin, että veri tirskui Lisbethin hampaiden välistä. Miehen huudot lakkasivat ja hän oli jälleen yhtä perheensä kanssa.
Muidenkin hautojen multa alkoi liikkua ja luisia käsiä nousi niistä, tuoreista haudoista nousi vastahaudattuja ruumiita. Mystistä utua alkoi kerääntymään hautausmaalle ja kirkuminen rikkoi hiljaisuuden. Epäinhimillinen ääni kuului riivahengille, jotka vastasivat yliluonnolliseen kutsuun haudan takaa. Utu alkoi muotoutua ja muinaisia sotilaiden henkiä erottui massasta.
Yhtäkkiä kadulta hautausmaan läheltä kuului kavioiden kopsetta ja ryminää. Ne olivat mustat vaunut, jotka kulkivat suurella nopeudella kohti Gisoreuxin kaupungin portteja. Samaan suuntaan virtasivat epäkuolleiden virrat välittämättä vartiostosta, joka hyökkäsi niitä vastaan. Vartiosto joutui pian alakynteen ja suurin osa heistä kuoli verisellä tavalla zombien käydessä ruokailemaan elävien lihalla. Kaupungin asukkaat joutuivat paniikkiin ja pian vartiostolla oli kädet täynnä pelästyneiden kaupunkilaisten kanssa, eivätkä he enää voineet estää kuolleiden virtaa etenemästä.
Sama tapahtui kaikilla Gisoreuxin hautausmailla, sekä läheisellä taistelukentällä, jossa makasi vielä osa sotilaista aiemmasta taistelusta. Hevosten puolittain mätääntyneet ruumiin loikkasivat pystyyn ja lähtivät nekin kulkemaan kohti itää. Kaikki, jotka tielle osuivat, eivätkä ymmärtäneet väistää, kuolivat ja liittyivät tuohon suureen virtaan matkalle kohti itää.

Suurella hautausmaalla oli kuitenkin yksi krypta, jonka ovet pysyivät kiinni kaikkien muiden sisällä olleiden kalmalordien ja kalmojen vastatessa yliluonnolliseen kutsuun, jonka vain kuolleet saattoivat kuulla. Tuon kryptan sisällä, keskellä kammiota oli kivinen hauta, joka kuului eräälle suuren maineen nopeasti keränneelle soturille, joka oli kuollut torjuessaan vampyyrilordin yrityksen tulla Bretonniaan ja orjuuttaa se alaisuuteensa.
Hänet tunnettiin nimellä Sebastian, miehenä, joka kerran oli palvellut paladiinikapteeni Rikhard DeVitiä hänen henkilökohtaisena lipunkantajanaan, mutta josta itsestään tuli paladiinikapteeni Rikhardin saatua surmansa taistelussa katkerassa taistelussa. Ritarit olivat yrittäneet vapauttaa pienen kylän epäkuolleiden otteesta, mutta yritys oli epäonnistunut.
Sebastian, joka oli siunattu Järven Ladyn Näyllä hänen torjuessaan vain kourallisella ritareita epäkuolleiden etenemisen joelta Gisoreuxiin taistelemalla kaksi päivää, yötä päivää, väsymätöntä vihollista vastaan.
Nyt hän oli kuollut, mutta hän oli mahdollisesti myös onnistunut tappamaan vampyyrilordin mahtavassa kaksintaistelussa, josta puhuttiin kaikkialla Gisoreuxissa ja sen muurien ulkopuolellakin, aina Couronnessa saakka, josta hän oli ollut kotoisin. Monet vertasivat häntä myyttiseen Vihreään Ritariin, toiset taas sanoivat Sebastianin olleen Vihreä Ritari.
Kaikki tuo oli kuitenkin merkityksetöntä Sebastianille, ainakin tuohon iltaan saakka.
Hän havahtui, kuin olisi ollut unessa ja veti pölyistä ilmaa sisäänsä kuin ei olisi hengittänyt moneen kuukauteen. Pöly ei kuitenkaan saanut häntä yskimään, kuten sen olisi pitänyt. Hän räpytteli silmiään nähdäkseen jotakin, mutta kaikki oli yhtä pimeää riippumatta siitä olivatko silmät auki vai kiinni.
”Olen sokea! Auttakaa! Missä minä olen? Hoituri! Hoituri? Kuka tahansa! Auttakaa!”
Sebastian alkoi huitomaan käsillään ja osui johonkin kovaan, mikä oli suoraan hänen yläpuolellaan. Hän tunnusteli sitä, sitten sivuiltaan ja totesi ympärillään olevan kiveä kaikkialla. Se oli kuitenkin sileää kiveä.
Oli kuin hän olisi ollut pienessä kivisessä laatikossa. Hän ei muistanut paljoakaan siitä, mitä oli tapahtunut, lähinnä sen, kuka oli. Sen myötä alkoivat muistot vähitellen täyttää hänen mieltään uudelleen. Ne alkoivat hänen omista lapsuuden ajoistaan aina nuoruuteen ja sotilasuran alkamiseen saakka. Sitten hetkeen hän ei kyennyt muistamaan mitään taisteluista, joissa oli ollut osallisena, mutta pian alkoivat nekin muistot palata hänen mieleensä.
Näin hänen muistonsa palautuivat vähitellen, kunnes hän tuli viimeisimmän taistelunsa äärelle.
”Gisoreux... puolustin Gisoreuxia... Mutta mitä vastaan? Miksen kykene muistamaan? Ja missä kirotussa oikein olen!”
Voimiensa takaa hän työnsi kattoa yllään ja se antoikin perään! Se lennähti komeassa kaaressa korkealle ylös ja putosi vähän matkan päähän kolisten lattialle. Sebastian nousi istumaan ja huomasi nyt olevansa suuremmassa tilassa, mutta yhtä lailla yhä vankina.
Valoa oli nyt enemmän. Kuun valo loisti sisään yhdestä ikkunasta, jossa oli koristeellinen rautaristikko. Sebastian katsoi siitä ulos ja kaikkialle, minne hän katsoi, hän näki kryptoja ja hautoja. Lisäksi hän näki tummia hahmoja kulkemassa poispäin hänestä. Minne, sitä hän ei tiennyt.
”Olen siis hautausmaalla, mutta miksi? Mikä tämä paikka oikein on? Kryptako? Mutta enhän minä ole kuollut...”
Silloin taistelun vaiheet iskeytyivät hänen tajuntaansa. Hän muisti vampyyrilordin ja itsensä välisen taistelun ja sen kuinka henkien manaaja iskeytyi päin heitä menetettyään magiansa hallinnan.
Hän muisti haavoittaneensa vampyyria ja kuinka itsekin haavoittui, mutta sen jälkeen hän ei enää muistanut mitään. Hän kokeili paikkoja, joissa haavojen olisi pitänyt olla, mutta ne olivat kaikki parantuneet, missään ei ollut merkkiäkään haavoista.
”Minun on päästävä pois täältä ja löydettävä varuskunta, jossa voin ilmoittautua. Minun on jotenkin selitettävä tämä, etten ole kuollut... ja voimat, joilla heitin tuon raskaan kannen niin kevyesti yltäni... Mikä minä oikein olen? Onko minusta tullut vampyyri? Olenko yksi niistä nyt?
Niin tai näin, vielä en ainakaan tunne himoa verta kohtaan, ja siitä on parasta nauttia niin kauan kuin sitä kestää.”
Hän meni ovelle, josta hänen ruumiinsa oli kannettu sisään ja työnsi ovea. Se antoi periksi ja ovi aukesi.
Sebastian meni takaisin arkulle ja puki vaatteensa ja haarniskansa päälle. Aseita haudasta ei löytynyt, mutta sitä hän ei nyt ehtinyt pohtimaan. Sillä ulkopuolelta alkoi kuulua ääniä ja nopeasti Sebastian piiloutui varjoihin. Tämä todellakin tapahtui nopeasti ja äänettömästi, paljon nopeammin kuin hän uskoi mahdolliseksi.
Oviaukkoon tuli varjo, joka kuului raskaasti haarniskoidulle hahmolle. Sillä oli kädessään miekka ja kilpi. Hahmo ei sanonut mitään, eikä tullut sisään, vaan kääntyi ympäri ja jäi ikään kuin vartioimaan aukkoa.
Äänettömästi Sebastian hivuttautui lähemmäs ja kurkisti ovesta ulos. Oviaukon edessä haarniskoitu hahmo tähyili toiseen suuntaan. Mustana hohkaava miekka oli paljastettu, kuin hahmo olisi odottanut hyökkäystä.
Sebastian tunsi tuollaisen aseen. Hän oli nähnyt niitä ennenkin ja tiesi olennon olevan kalmasoturi. Nopealla hyökkäyksellä hän kävi olennon kimppuun ja väänsi sen niskat nurin. Tai niin hän ainakin kuvitteli tekevänsä, sillä pää irtosi ja jäi hänen käteensä. Mustat silmäkuopat tuijottivat häntä kypärän alta ja olennon suu kävi hampaiden kalahdellessa yhteen. Kalmasoturin muu ruumis huitoi ilmaa villisti ja näytti siltä, kuin pää olisi ollut vielä yhteydessä ruumiiseen vaikka se olikin jo irti.
Lopulta voima, joka luita piti kasassa jätti epäkuolleen ruumiin ja luut ja haarniskat putosivat kolisten maahan. Pää lakkasi elämästä omaa elämäänsä ja Sebastian heitti sen menemään.
Luu -ja haarniskakasan keskeltä Sebastian poimi aseen, jota kalmasoturi oli kantanut. Se hohkasi mustaa ympärilleen ja Sebastianin heilauttaessa sitä muutaman kerran ilmassa, hän totesi aseen olevan tasapainotettu täydellisesti ja tuntuvan tukevalta hänen kädessään. Hän poimi myös huotran, jonka kiinnitti vyölleen. Siihen hän laittoi miekan ja lähti itsekin kohti portteja, ulos hautausmaalta.

Näin alkaa uusi osa Varjon nousu Bretonnian ylle-tarinaan. Jatkoa tulee taas kun saan aikaiseksi.

Saa kommentoida! =)

Vihdoin näitä tulee lisää. Nää tarinat on ollu ihan parhaita ja nyt on vielä parempi kun päähenkilö on kuollut

2.Luku

Sebastian pääsi ulos hautausmaalta seuraten epäkuolleiden virtaa ja tappaen niitä mennessään. Hän piiloutui eräälle pienelle kujalle ja jäi odottamaan kuolleiden vaelluksen laantumista.
”Ne eivät hyökkää kaupungin kimppuun, eivät ainakaan vielä”, sanoi ääni hänen selkänsä takaa.
Salamana Sebastian oli käännähtänyt ympäri ja piteli kädessään mustana hohkaavaa miekkaa, jonka terä oli huppupäisen miehen kurkulla.
”Whoah! Rauhallisesti tuon aseen kanssa, poika. Voit satuttaa sillä jotakuta. Hei, tuo ei taida olla ihan tavallinen ase, vai?” mies kysyi. Sebastian yritti nähdä hänen kasvojaan, mutta varjot kätkivät ne häneltä. Äänessä oli jotakin tuttua, mutta hän ei osannut sanoa, mitä se oli.
”Kuka olet kun tuolla tavalla kasvosi kätket? Ja mitä tiedät tästä kaikesta? Puhu tai viillän kurkkusi auki!”
”Tiedän sen, mitä näen. Olen kylläkin yllättynyt siitä, että sinä liikut tuon virran mukana ja kanniskelet asetta, jota vain epäkuolleet normaalisti kantavat. Karl van Dieter ei kai olekaan kuollut, vaan kerää uutta armeijaa, ties mitä varten. Siksi kysynkin nyt, oletko hänen joukoissaan vai Bretonnian?”
”Mistä tunnet minut?”
Mies riisui huppunsa ja silloin Sebastian tunnisti miehen. Se oli Paragoni, hänen ystävänsä, joka Seikkailevien ritarien kanssa oli pelastanut hänet varmalta kuolemalta.
”Paragoni! Mitä ihmettä teet täällä? Luulin sinun lähteneen muiden matkassa etsimään Graalin täyttymystä. Ja ei, en ole Karlin joukoissa... jos totta puhutaan, niin tilanteeni on hyvin kummallinen... Kerron sinulle kaiken, mutta vastaa ensin minun kysymykseeni.”
”Vastaan heti kun lakkaan tuntemasta tuon kirotun terän kurkullani, muussa tapauksessa teräni vastaa puolestani.”
”Anteeksi”, Sebastian veti aseen pois ja laittoi sen huotraan. Paragoni henkäisi silminnähden helpottuneena.
”En ole enää Paragoni, enkä edes Seikkaileva ritari. Menetin Näyn sinun kuolemasi myötä. Nyt olet taas elossa jollakin kummallisella tavalla, jonka saat minulle selittää. Pyydän sinua, älä kutsu minua enää Paragoniksi, kutsu mieluummin Franziksi, joka on oikea nimeni. Totta, loput Seikkailevat ritarit jatkoivat matkaansa, mutta jäin, koska...” Franz huokaisi syvään, ennen kuin jatkoi: ”En tiedä, miksi jäin, kai tämä oli yhtä hyvä paikka olla kuin mikä tahansa muukin. Sitä paitsi olin jo kauan metsästänyt Graalia, sitä kuitenkaan löytämättä, joten en ole aivan varma, oliko se koskaan ollut minun takoituksenikaan. Heh... tässä me nyt olemme epävarmoina siitä, mitä me oikeastaan olemme enää. Mutta uskon sinun kuitenkin hakeutuvan takaisin aiempaan asemaasi.”
Sebastian pudisti päätään. ”En ainakaan Seikkailevaksi ritariksi, sillä Järven Lady on minut hyljännyt, ja työni, josta ennen sain iloa, on nyt hukassa eikä tuota minulle enää iloa. Olen vain hylkiö, joka on menettänyt kaiken. Jos saan taakseni jonkinlaisen varuskunnan, niin aion etsiä Karl van Dieterin ja lopettaa hänen päivänsä. Jos en, aion käydä matkaan yksin ja joko täyttää tehtäväni tai kuolla todella sen myötä, kuen jo olisi pitänyt käydä. Jos Lady suojeli minua kuolemalta, niin ihmettelen vain, miksi, jos hän minut kuitenkin hylkäsi.”
Sebastian kertoi, kuinka oli herännyt kryptassa ja kuinka kaikki hänen haavansa olivat parantuneet, skä uusista voimista, joita hän oli jotenkin onnistunut itselleen hankkimaan. Franz kuunteli tarkkaavaisesti ja lopuksi pudisteli päätään.
”Vai tapoit sinä sen olennon paljain käsin ja varastit vielä sen aseen itsellesi. Hah! Olet kyllä aika tekijä, olipa sinulla Ladyn siunaus puolellasi eli ei. Olen vain kuullut kerrottavan, että kuolevaisen kädessä tuollaiset aseet voivat varastaa sielun, joten kehotan sinua olemaan varovainen sen kanssa. Sillä kuolevaiselta sinä vaikutat ja aivan samalaiselta kuin aikaisemminkin. Mitä varuskuntaan tulee, sen asian voin hoitaa, mutta älä odota liikoja. Ritareiden silmissä olen menettänyt kunnioitukseni, koska luovuin häpeällisesti asemastani, mutta usko tai älä, se on avannut silmäni aivan uudella tavalla. Tässä maailmassa on paljon muutakin kuin kunnia ja hyveet, joita ritarit arvostavat, asioita jotka ajavat näiden jalojen arvojenkin edelle. Suru on yksi niistä, sillä sinun myötäsi tunsin menettäneeni jotakin arvokasta. Mutta nyt olet taas täällä, ja uskollisesti seuraan sinua, kuten olen aikaisemminkin tehnyt, sillä tämä kaikki mitä täällä on tapahtunut tänä yönä, on ollut varsin huolestuttavaa.”
Kuolleiden virrat olivat jo jättäneet kaupungin ja jälkeen oli jäänyt vain ihmetteleviä ritareita ja vartioston jäseniä. Kukaan ei ymmärtänyt, mistä oikein oli kyse.
”Aamu lähestyy”, Sebastian sanoi samalla hetkellä kun aurinko ampui ensimmäiset säteensä maahan valaisten tienoota.
”Parasta varmaan sinun piiloutua auringolta, jos vaikka oletkin muuttunut vampyyriksi”, Franz sanoi samalla kun työnsi Sebastianin erääseen syvänteeseen, johon aurinko ei paistanut mihinkän aikaan päivästä.
”Minun olisi syytä kohdata aurinko silmästä silmään ja palaa sen mukana, ennen kuin verenhimoni nousee.”
”Verenhimosi? Oletko tappanut eläviä?” Franz kysyi epäilevästi samalla jännittyen silminnähden.
”Rauhoitu, Franz. En ole tappanut eläviä, mutta minusta on omituista, etten tunne minkäänlaista himoa verta kohtaan, vaikka kaulallasikin on pieni verinoro siinä kohtaa, johon miekkani osui.”
Franz pyyhkäisi veren pois ja peitti kaulansa. Hän hymähteli vaivautuneesti ja pitkän hiljaisuuden jälkeen, jona aikana nuo kaksi vain tuijottivat toisiaan, Franz viimein kysyi: ”No, onko sinulla nälkä? Ja mitä sitten haluat syödä?”
”Tavallinen ruoka maistuisi.” Tuolla hetkellä Sebastian huomasi kuinka nälkäinen oli. Mutta edelleenkään hän ei himoinnut elävää ihmislihaa tai verta, vaan tavallista ruokaa, joka oli hyvin kypsennetty ja maustettu.

Burt, tuo entinen louhoksenhaltija ja nykyinen Karl van Dieterin orja, oli sulkeutunut mielensä viimeiseen vapauden linnakkeeseen. Siellä hän mietti, kuinka voisi ikinä voittaa vampyyri-isäntänsä luomat muurit, jotka estivät häntä tappamasta tätä vastoin käskyä.
Kun Karlin ruumis tuli takaisin heidän linnoitukseensa, oli Karl levossa pitkän aikaa. Koko tuon ajan Burt yritti joka päivä surmata isäntänsä, mutta aina valtava kipu iski hänen päähänsä, tai käteen, joka yritti vahingoittaa vampyyria. Ja kun kivulla ei ollut enää valtaa Burtiin, valahti hänen ruumiinsa toimintakyvyttömäksi. Hän halvaantui päiväkausiksi, voimatta liikuttaa mitään muuta kuin ajatuksia päänsä sisällä.
Burt oli oppinut, että vaikka vampyyri olikin heikko, riitti sillä voimaa komentaa joitakin epäkuolleista palvelijoistaan. Sillä joka kerta kun Burt menetti kehonsa hallinnan, hänet vei pois joko joukko luurankoja tai zombeja. Koskaan hänelle ei asetettu mitään vartiota ovelle, niin paljon Karl luotti langettamaansa lumoukseen.
Kun Karl oli viimein noussut, olivat hänen haavansa parantuneet ja hän oli tullut Burtin luo ja hymyillyt tälle hymyä, joka sanoi: ”Tiedän, mitä yritit, ja heikoimmillanikin olen sinua monin verroin mahtavampi.”
Karl pyyhki lumouksellaan lähes kaiken siitä vapauden linnakkeesta, jonka Burt oli jo ehtinyt luomaan mieleensä, mutta väkevinkään lumous ei kyennyt poistamaan kääpiön kaikkea vapaata tahtoa. Niin vahva oli hänen luontainen vastustuksensa magiaa kohtaan. Hulluus valtasi kääpiöparan uudelleen mielen taistellessa lumousta vastaan. Sekin löysi uusia keinoja iskeä kääpiön mieleen, kuten oli keksinyt luontainen vastustuskykykin. Nämä kaksi voimaa kamppailivat kääpiössä armotta, eikä hän enää tiennyt, kuinka kauan jaksaisi tällaista.
”Uskollinen palvelijani, lähetän sinut nyt itään, Keisarikuntaan, jossa saat levittää nimeäni ja sen mukanaan tuomaa pelkoa. Sillä noilla alueilla minulla on velkoja kerättävänä. Ja Burt... jos von Carsteinit sattuvat saamaan vihiä olemassaolostani... saatan harkita sinun vapauttamista tehtävistäsi. Silloin olet sen ansainnut. Menehän nyt täyttämään isäntäsi käsky.”
Burt lähti kohti itää juoksujalkaa.
Karl istahti luiselle valtaistuimelleen ja alkoi juuri hautoa synkkiä kostosuunnitelmiaan, kun eräs henkien manaaja tuli juoksujalkaa saliin. Hän oli ryvettynyt matkalla ja oikoi nyt tummaa kaapuaan.
”Mahtava ruhtinas, olemme hyökkäyksen kohteena! Ja vahvistukset saapuvat vasta muutaman päivän päästä.”
”Keitä ne ovat, bretonnialaisia?”
”Eivät, teidän lordiutenne, vaan örkkejä. Villiörkkejä. Ne onnistuivat tuhoamaan minun armeijani ja vain vaivon onnistuin pääsemään sieltä hengissä. Olen pahoillani, mahtava ruhtinas.”
”Miksi örkit hyökkäsivät kimppuunne? Olitteko vuoren alarinteillä?”
”Emme olleet, olimme ylemmillä rinteillä, kun eräästä luolasta kokonainen armeija iski kimppuumme. Se tapahtui yllättäen-” Karl viittasi henkien manaajaa vaikenemaan. Hän näki örkeissä mahdollisuuksia, joita ei ollut aikaisemmin voinut kuvitellakaan tekevänsä. Elävien orjuuttamista hän halveksi, mutta tilanne oli nyt se, että von Carsteinilla on ollut aikaa kerätä joukkojaan, kun taas Karlilla aika oli käymässä vähiin.
”Olen tietoinen vuorta asuttavista örkeistä. Niistä me teemme orjiamme.”
”Mutta niitä on paljon, kokonainen klaani tai jopa heimo! Jos tapamme kaikki, emme varmastikaan voita juuri mitään sillä.”
"Me emme tapa niitä, me orjuutamme ne elävinä, jolloin niiden voimista on enemmän hyötyä meille. Tulen itse mukaan taisteluun.”

näitä on kyllä ilo lukea......vois sanoa että virheetöntä.....haluan kyllä tietää mikä Sebastianista on tullut....siunattu vai kirottu?

3.Luku

Punakärsän klaani oli asustanut vuoren kätköissä jo yli sadan vuoden ajan Keisarikunnan kalenterin mukaan ja sitä johti nyt örkki nimeltä Wurbag Villinuija. Sille tieto varsin pitkästä ajasta, jonka klaani oli koloissaan viettänyt, oli turha, koska örkit perustivat kaiken ajattelunsa siihen hetkeen, jossa elivät ja vain harvoin miettivät menneitä tai tulevia asioita, ellei tietysti, niihin liittynyt jollakin tavalla tappelut tai tappaminen tai parhaassa tapauksessa molemmat.
Wurbagille riitti se muisto menneisyydestä, että se oli mahtavassa kaksintaistelussa tappanut klaanin aiemman isopomon ja ottanut sen paikan omakseen. Punakärsän klaani oli örkkien mittapuun mukaan pieni klaani, joten sitä ei johtanut isot ja ilkeät sotapomot ja klaanin toinen erikoisuus oli se, ettei Wurbag ollut ainoa, joka päätti asioista, vaikka olikin isokoisin ja kokenein örkeistä. Myös yhteisön shamaanilla oli painava sanansa. Tämä johtui siitä, että Wurbag oli aluksi kuvitellut shamaanin olevan hyödyllinenkin Waaagh!-taitojensa vuoksi, mutta sitten tämä pettyi sen taitoihin. Siinä vaiheessa kuitenkin suurin osa örkeistä oli kääntynyt palvomaan Morkia Gorkin sijaan. Shamaani, Urlug nimeltään, väitti olevansa Morkin erityisessä suosiossa, ja jopa tapaavansa jumalaansa kasvotusten kun pyysi tältä voimia klaanin suojelemiseksi. Suurin osa örkeistä uskoi sen puheita.
Wurbag oli yrittänyt tappaa niskottelevan shamaanin, kun oli alkanut kokea oman asemansa uhatuksi, mutta muu klaani kääntyikin sitä vastaan. Siitä syntyi taistelu, jonka lopputulos oli ratkaisematon ja niin sekä Urlug, että Wurbag jakoivat johtajuuden.
Urlugin Morkin palvonta johtui siitä, ettei se alunperin kuulunut Punakärsiin, vaan se oli karkotettu toisesta klaanista, jonka johtaja se oli ollut. Se oli onnistunut selviämään hengissä maagisesta kaksintaistelusta ja paennut uuden johtajan tieltä, joka oli ollut tätä voimallisempi Waaagh!-voiman käytössä. Se harhaili kauan eri puolella Turmeltuneita maita, kunnes viimeiseltään päätyi Keisarikuntaan. Siellä se joutui vihan kohteeksi monissa paikoissa, mutta oli niitäkin alueita, joissa örkkeihin suhtauduttiin melko neutraalisti. Tämä sen takia, että jotkut örkit ja hiidet kertoivat tietojaan örkeistä ja kävivät jopa asekauppaa keisarikuntalaisten kanssa. Nuo aseet yleensä päätyivät palkkasotureille tai kylien miliiseille, koska olivat paljon Keisarikunnan omia aseita halvempia.
Keisarikunnan maiden halki kuljettuaan se löysi tiensä lopulta Harmaille vuorille, jossa Punakärsät ottivat sen joukkoonsa sen Waaagh!-voimien takia. Punakärsillä kun ei ollut aikaisemmin ollut shamaania. Aiempi isopomo, jonka nimeä kukaan ei enää muistanut, oli tappanut kaikki örkit, joilla ilmeni pienimpiäkin Waaagh!-oireita, sillä se oli ollut fanaattinen Gorkin palvoja ja vihasi kaikkea magiaa, jopa esineitä, jotka olivat maagisia. Poikkeuksena olivat luonnollisesti Gorkin siunaamat esineet.
Vuoren alarinteillä paimensi karjaansa pehmeiden ihmisten alempiarvoisia orjia, joista ei ollut yksinkertaisesti minkäänlaista vastusta taistelussa. Noita ihmisiä ja niiden maita vastaan Wurbag aina aika ajoin järjesti ryöstöretkiä. Saaliiksi örkit yleensä saivat karjaa, jota sitten myös itse yrittivät paimentaa luolissaan. Tosin nämä eläimet, joita ei koskaan oltu tarkoitettu luolastoihin, kuolivat pian valon ja oikeanlaisen ravinnon puutteeseen.
”Tulkaa tädde dieltä! Me meddään tappamaan loputgin niidtä pehmeistä kuolleidta!” Wurbag komennoi alaisiaan ja pienemmät örkit seurasivat perässä. Urlug oli juottanut jokaiselle jäsenelle vahvaa Fungusolutta, jota saatiin sienistä, joita kasvoi siellä täällä luolissa. Lisäksi shamaani oli lukenut väkeviä Morkin suojaloitsuja örkkien tatuointeihin ja sotamaalauksiin, jotka kuvasivat Morkin pyhiä suojariimuja pahaa vastaan.
”Kiivedää duodde ylöd, de pidää 'iellä diiden majapaikkaa!”
”De Waaagh!-Mies päädi karkuun! De, joka nosti niidä kuolleita tagas tappelemaan! De on pahaa Waaagh!-voimaa”, shamaani selitti, mutta, koska örkit olivat huonoja kommunikoimaan, sen lauseen ydin jäi siltä kokonaan mainitsematta. Urlug tarkoitti, kai, ettei ollut viisasta kiivetä vuorelle kohtaamaan ”pahaa Waaagh!-miestä”, ja syystäkin Wurbag piti shamaanin puheita pelkkänä turhanpäiväisenä älämölönä, missä ei ollut päätä eikä häntää.
”Oledgo Dy'mä Dai 'otain? Kai mä Diedän, eddä 'e pageni! Ei gai me muuden oldais menodda ylärindeille? Me menddääd hakkaamaad de palasiks, joden pidä turpad kiiddi 'a seuraa mua!” Tuon epäselvän lauseen myötä örkit tulivat tasaiselle kielekkeelle rinteellä. Siitä eteenpäin matka taittuisi vain kiipeämällä, sillä seinämä alkoi viedä jyrkästi ylöspäin rosoisena kalliona.
Wurbag käski örkkien alkaaa kiivetä ylös jyrkkää seinämää pitkin ja nämä tekivät työtä käskettyä ja vanhemmat örkit simputtivat pienempiä laittaen nämä menemään ensin. Päästyään tarpeeksi ylös, joiltakin örkeiltä loppui liikkumatila ja ne jäivät roikkumaan seinälle ja kirkuivat hädissään, kun eivät päässeet enää eteen -eikä taaksepäin. Hurmostila, johon örkit olivat itsensä kiihottaneet katosi hyvin nopeasti niiltä, jotka ymmärsivät kuolevansa pian näkemättä vilaustakaan taistelusta. Tämän tosiasian oivallettuaan örkit vikisivät vielä kovemmin, kunnes ne viimeiseltään päästivät irti tai ote kirposi omia aikojaan ja ne putosivat alas kirkuen kunnes kolahtivat tasanteelle.
Suuremmilla örkeillä oli hauskaa ja ne matkivat putoavien örkkien räpiköintiä ilmassa ja remahtivat nauruun. Wurbag kalautteli niitä päihin isolla nuijallaan ja käski olla hiljaa ja aloittaa kiipeäminen. Nuristen jotkut örkeistä tottelivat ja alkoivat kavuta seinämää ylös. Samalla tavalla päättyi niistä osan matka kuin kuin oli pienempien örkkienkin matka päättynyt, putoamisella alas kirkuen. Mutta oli niitäkin, jotka kuin ihmeen kautta selvisivät vaikeista paikoista ja pääsivät etenemään ylemmäs.
Samalla hetkellä tasanteen oikealta laidalta tuli esiin hoippuvia hahmoja. Wurbag komensi örkit taisteluasemiin.
Ylhäältä alkoi kuulua kirkumista kun ne örkit, jotka olivat selvinneet vaikeista kohdista putosivat takaisin alas ja mätkähtivät tasanteelle.
”Dappagaa de!” örkit hyökkäsivät hurmiossa vaappuvia olentoja päin hakaten niitä villisti luisilla nuijillaan. Wurbag liittyi sotureihinsa ja sai kuin saikin pahan Waaagh!-miehen kiinni tappaen tämän.
Yksi toisensa jälkeen epäkuolleet alkoivat mureta maahan ja Wurbag iloitsi. Se oli voittanut taistelun ja samalla vihollinen oli paljastanut sille huomattavasti helpomman reitin ylös. Hurmion pyörteessä vihernahat lähtivät juoksemaan reittiä pitkin ylös villisti huutaen, kuten ne aina tekivät ihmisiä vastaan, jotka menettävät rohkeutensa ja pakenevat.
Kapea kivinen polku vei ylöspäin ja lopulta Wurbag pääsi ylös suuremmalle tasanteelle. Tuolle tasanteelle oli rakennettu kivinen kartano.
”Dapedaan de ny'! Käygää gimbbuun, bojat!” Wurbag kannusti sotureitaan, jotka aloittivat villin rynnistyksen kohti kartanoa. Urlug yritti sanoa jotakin pahasta Waaagh!-voimasta, joka ympäröi paikkaa, mutta se vain sysättiin tylysti syrjään.
Kun örkit olivat suurinpiirtein kesellä tasannetta, alkoi sumu äkkiä tihentyä. Wurbag ei aluksi välittänyt siitä, mutta sitten sen jalat pettivät ja se heitettiin ainakin 10 metriä taaksepäin, jonne se lensi selälleen pitkin pituuttaan. Siinä rytäkässä sen ote kirposi nuijasta. Sen sotureita piestiin myös ja nämä huitoivat ilmaa villisti, mutteivät osuneet mihinkään. Sumu vain pölähti ja tihentyi takaisin alkuperäiseen muotoonsa.
Viimein örkkien hurmostila särkyi niiden tajutessa sumun taistelevan niitä vastaan. Ne menettivät rohkeutensa ja pakenivat hädissään kuka mihinkin suuntaan, mutta sumu ei laskenut niitä pois. Siitä oli alkanut muotoutua ihmismäisiä hahmoja, joista osa näytti erehdyttävästi örkeiltä ja jopa hiisiltä.
”Midä tää ny' on?” soturit ihmettelivät pelonsekaisissa tunnelmissa. Sitten keskelle sumua räjähti vihreä ammus, jonka Urlug oli ampunut sauvansa päästä. Sumu hälveni jonkin verran, muttei tarpeeksi, että örkit olisivat päässeet pakenemaan siltä.
Se olikin viimeinen asia, mitä shamaani koskaan tuli tekemään, sillä se ei edes tajunnut mitä sille tapahtui ennen kuin huomasi olevansa matkalla alaspäin kovaa vauhtia, jonka älyttyään se aloitti kirkumisen, kunnes mätkähti rajusti päin kalliota ja aloitti villin pyörimisen pudoten jonnekin kaukaisuuteen.
Wurbag heilutteli epävarmana suurta nuijaansa, jonka se oli saanut poimituksi takaisin kouraansa maasta. Sillä hurmostilasta ei ollut enää tietoakaan. Valtava musta lohikäärme tuijotti sitä sillä paikalla, jossa shamaani oli vielä äsken ollut. Se oli pelkkä lohikäärmeen raato, jonka suomut olivat iroilleet ja halkeilleet. Raatokärpäsiä pyöri sen ympärillä ja siitä lähti vahva lemu, joka tunkeutui örkkipomon sieraimiin. Liskonraadon selässä istui raskaasti haarniskoitu ihmishahmo, jolla oli suurikokoinen kahden käden miekka toisessa kädessään.
”Kugas sää... oikein... oot?” se kysyi hämillään. Sitten iski pimeys.

Wurbag heräsi ja se huomasi tuijottavansa kalterien verhoamaa ikkunaa. Kaltereita oli muuallakin, ja se itse oli kahleissa, jotka oli tehty vahvasta, kiiltävästä metallista. Örkkipomo alkoi riuhtoa kahleita siinä toivossa, että sen voimat riittäisivät repimään kahleet irti seinästä, mutta ne pitivät.
Raskas rautaovi aukeni jossakin kauempana ja pamahti kiinni. Hetken päästä Wurbagin nenän edessä seisoi sama haarniskoitu mies, jonka hän oli nähnyt aikaisemmin lohikäärmeen raadon selässä.
”Olet jo hereillä”, hahmo sanoi syvällä, käskemään tottuneella äänellä, joka odotti tulevansa totelluksi. Wurbag alkoi riuhtomaan kahleita ja hahmo vain hymyili.
”Et voi murtaa noita kahleita. Ne on tehty gromrilista. Tiedäthän, mitä se aine on?” Örkkijohtaja ei vastannut mitään, sylki vain kohti haarniskoitua hahmoa vihoissaan.
”Tuo on hyödytöntä. Tulin luoksesi, koska minulla on sinulle ja klaanillesi tarjous, josta ette voi kieltäytyä. Te teette töitä minulle, ja saatte tapella niin paljon kuin haluatte. Etenkin ihmisiä vastaan, jotka asuvat sekä Keisarikunassa, että Bretonniassa. Noilla nimillä ihmiset kutsuvat maa-alueita tämän vuoriston molemmilla puolilla.”
”Mä en dyösgentele millekään 'hmidelle!” Hahmo naurahti huvittuneena. ”Mutta minä en olekaan ihminen, vaikka siltä ehkä näytänkin. Väitätkö todella nähneesi ihmisten nostavan omia kuolleitaan haudoistaan? Väitätkö ihmisillä olevan sellaisia voimia, joilla kutsua kuolleiden henkiä takaisin tähän maailmaan? Voi olla, että sellaisiakin ihmisiä on, mutta ne eivät koskaan paljastaisi sellaisia salaisuuksia julkisesti, elleivät olisi varmoja siitä, etteivät koskaan jää kiinni. Ja silloinkin heillä olisi jokin keino paeta. Ei, minä en ole ollut ihminen enää 550 vuoteen. Viimeisen auringonlaskuni näin vuonna 1970 Keisarillista kalenteria. Tietenkään sinä et ymmärrä puoliakaan siitä, mitä puhun, joten sanottakoon vain, että elän ikuisesti, koska olen vampyyri.”
Vampyyreja pelkäsivät jopa örkitkin ja pitkään se mietti, mitä oikein tekisi. Niinpä se ryhtyi neuvottelemaan, kuin sillä olisi ollut paljonkin varaa neuvotella ollessaan kahlittuna seinään, avuttomana kuin kissan pentu, kun mahtava vampyyri oli hänen edessään.
”'A midä 'os en suodtu?”
”Sellaista vaihtoehtoa ei ole. Suostut joko hyvällä tai pahalla, mutta sinä suostut. Saat vielä kultaakin vaivoistasi, mutta jos kieltäydyt, joudun pakottamaan sinut ja ainoa mitä saat, on taistelu ihmisiä vastaan. Tosin siitä et paljoa hyödy, kun et itse ymmärrä taistelevasi. Älä pelkää, en tee sinusta zombia, mutta kauaksi et jää käsittelyni jälkeen.”
Wurbag pohti paksussa kallossaan vaihtoehtojaan ja lopulta kysyi: ”Ogei... Me 'iis saadaan gultaa? Diinkö sä 'anoid? Paljongo?”
”Paljon, lupaan sen, mikäli täytätte tehtävänne hyvin ja aiheutatte mahdollisimman paljon riesaa ihmisten alueilla. Kun palaat takaisin, lupaan jättää klaanisi rauhaan ja jopa olen valmis etsimään teille taistelemisen arvoisia vastustajia, mikäli sitä mielitte. Mutta ennen kuin saatte mitään lupaamistani asioista, teidä todistettava olevanne sen arvoisia.”
Wurbag katseli ympärilleen kuin tukea etsien, sillä samanvertaiset vastustajat ja kunnon kahakat kuulostivat siitä hyvältä, samoin kultakin, josta vampyyri puhui, mutta se kaikki kuulosti jotenkin liian hyvältä ollakseen totta. Se yritti vähäisillä aivoillaan etsiä vilppiä vampyyrin hunajaisista sanoista, ja lopulta se ryhdistäytyi, niin paljon kuin kahleissa oleva vanki nyt voi ryhdistäytyä, näin keräten kaikki arvokkuutensa rippeet kasaan.
”Mä 'aluan tiedää, mis' mun 'oturit on ja midä tapahdu mud 'hamaanille?”
”Örkit ovat kahlittuja, mutta elossa ja hyvin voivia. Valmiita taisteluun. Mitä shamaaniinne tulee... sille kävi onnettomuus, jos et sattunut huomaamaan. Se tuskin selvisi hengissä pudotuksesta.”
”Bah! Guka 'iitä maridijasta jagsoi välittää? Pääsdiimpähän siidäkin! Mä suodtun 'opimukseen!”

tuttuun tyyliin loistavaa.........örkkihahmot oli loistavia

Aiempien osien tapaan loistavaa jälkeä...PARASTA mitä sotavasarassa on.Örkki hahmot on todella hyviä kirjoitus virheitä ei nimeksikään örkkien puhe tapa myös tosi hyvä....olen kyllä odotellutkin tätä vaikka edellisestä osasta ei olekkaan pitkää aikaa....tämä on erittäin hyvää vaihtelua tarinoihin joissa ISO ja PAHA kaaos tulee ja tappaa kaiken tielleen osuvan......ps odottaa jatkoa innolla.........

Mahtava tarina mut örkkien puhe vaikutti nuhaiselta.

Harasova kirjoitti:Mahtava tarina mut örkkien puhe vaikutti nuhaiselta.

heh ajattelin just sanoa samaa.......

hienoja lukuja.Yhtä hyviä kuin viime kertaiset luvut siinä toisessa jutussa

4. Luku

Franz tuli takaisin varuskunnasta, joka sijaitsi lähellä herttuan linnaa. Hänen ilmeensä oli hapan, eikä hän aluksi suostunut kertomaan mitään siitä, mitä varuskunnassa oli tapahtunut. Mentyään läheiseen tavernaan, jonka nimi oli Janoinen Ritari, ja saatuaan päänsä täyteen Franz viimein alkoi kertoa, mitä varuskunnsassa oli tapahtunut. Sebastian ei ollut ottanut mitään, sillä hänen ei tehnyt mieli juoda, koska halusi pitää ajatuksensa selvinä. Lisäksi humalatila saattoi johtaa tilanteisiin, joissa hän unohti olevansa "kuollut", samoin kuin uudet voimat, jotka tämä omituinen ”herääminen” oli hänelle antanut. Lisäksi hän halusi pitää kaikki ajatuksensa keskittyneenä Karl van Dieteriin ja tulevaan koitokseen.
”She juttuhan on niin... ystäväiseni. Ystäväiseni, kuunteleppas nyt khun shitä sinulle selitän... örh... anteeksi. Niin, she juttu... ne äijät... ritarit... shiellä varussgunnassha eivät... tuota... niin! Ne ei ushkoneet, kun shanoin niille, että minä menen Harmaille vuorille... Menen vaikka ykshin ja pishtän turpaan shitä luonnon oikkua ja koko kuollutta armeijaa... *hik*”
”Sanoitko todella noin? Ei ihme, ettei sinua uskottu...” Sebastian vastasi kyllästyneenä kuuntelemaan juopon selityksiä. ”Siis onko nyt niin, ettet onnistunut saamaan meille minkäänlaista armeijaa? Entä herttua, kävitkö hänen luonaan?”
”She herttua... she pelaa katsos yshtäväiseni vaan omaan pussiinsa... Ei shitä kiinnoshta tällaisen vanhan konkarin halu lähteä shotimaan... Joo ei kiinnoshta ei.”
”Kävitkö herttuan luona vai et?”
”Juu, juu, kävin, ja she pelkää shitä hyökkäyshtä tänne näin hetkellä millä hyvänshä, gun noi kuolleetkin nousivat haudoistaan ja kaikkea... Shinusta en maininnut mitään...”
”Hyvä on... tilaan sinulle huoneen, jossa saat nukkua viinat pois päästäsi. Otan kaiketi itsekin huoneen, kun en tiedä mitä muutakaan tekisin. No niin, noustaanpa sitten.”
”Shinä olet kuule oikea yshtävä... tieshitkö sen? Sebastian, suuri soturi!” Entinen Paragoni alkoi huudella, niin että ympärillä olleet kääntyivät katselemaan heitä. Vaikka salissa oli kova meteli muutenkin musiikin soidessa ja ihmisten pulistessa toistensa päälle, niin silti Sebastian pelkäsi jonkun sellaisen kiinnittävän itseensä huomiota, joka ei välttämättä olisi hyväksi.
Nopealla vilkaisulla ympärilleen hän ei nähnyt kenenkään jääneen tarkkailemaan heitä, vaan kaikki, jotka olivat vaivautuneet heitä vilkaisemaan, olivat kääntyneet takaisin ja uppoutuneet omiin keskusteluihinsa.
”Ole hiljaa, muista että olen kuollut ihmisten mielissä!” hän sihahti Franzin korvaan, joka murahti jotakin vastaukseksi.
”Kuollut ja kuollut... hjos olisit kuollut, olisit haudassa, mutta sinua kirottua kun ei mikään tapa! Hah! Sinä olet kuin Vihreä Ritari konsanaan!”
”Ole jo vaiti!” Sebastian ärähti turhautuneena raahatessaan Franzia kohti baaritiskiä.
”Tuolle herralle en taida enempää tarjoilla tänään... olen pahoillani, mutta en halua tappelua tavernaani ja kaikella kunnioituksella, hän vaikuttaa hyvinkin halukkaalta tappelemaan”, Janoisen Ritarin isäntä puolusteli kantaansa. Hän oli lihaksikas mies, ja hänellä oli jotenkin ylväs ryhti, joka kertoi aatelisesta syntyperästä, mutta kukaan aatelinen ei vaivautuisi pyörittämään jotakin vaivaista tavernaa ja palvelemaan mölyäviä juoppoja, joten Sebastian kysäisi miehen alkuperää.
”No, en kyllä ole aatelinen, mutta sanotaan, että aikanani olin seikkailija ja olen nähnyt monia maita ja kansoja, ja se on paljon enemmän kuin monikaan aatelinen voisi itsestään sanoa. Lisäksi olen jopa haltiakansan suosiossa, sillä minä olin eräs niistä, jotka olivat turvaamassa kauppalaivoja, jotka lähetettiin Ulthuaniin. Minä ja miehistöni pelastimme monia suurhaltioita tummien haltioiden kynsistä. Yhdessä näistä laivoista oli yläsyntyinen haltia, joka sattumalta oli kuninkaan ensimmäinen neuvonantaja. Ilmeisesti tämän haltian kaappaaminen oli ollut pimentohaltioiden päämäärä, jotta neuvonantaja olisi paljastanut suurhaltioiden salaisuuksia. Tästä hyvästä minua arvostetaan noissa maissa ja se on paljon se. Kuinka moni bretonnialainen ylhäinen voisi sanoa samaa?”
Sebastian hymyili. Hän ei tiennyt uskoako miestä vaiko ei, mutta niin tai näin, Sebastian kyseli huonetta itselleen ja jo sammuneelle Franzille, jonka koko painoa hän joutui nyt kannattelemaan harteillaan.
”Hmm... onko teillä varaa maksaa huoneet. Ei pahalla, mutta tämä herra on jo minulle velkaa, enkä usko voivani myöntää hänelle enää huonetta velaksi... ymmärrätte varmaan, minulla on maine suojeltavanani.”
”Ymmärrän,” Sebastian sanoi hymyillen. ”Paljonko hän on velkaa teille?”
”Hmm... katsotaanpa”, isäntä sanoi vetäen tiskin alta ison kirjan, johon oli kertynyt paljon pölyä vuosien varrella, samoin kuin sivuja maksetuista ja maksamattomista veloista. ”Tässähän se on... hän on velkaa... 40 bretonnialaista ja kun tämän lisää siihen niin... 48 bretonnialaista.”
”Maksan kaikki nyt ja lisäksi otan huoneen myös itselleni.” Sebastian veti haarniskansa kätköistä pussin, jossa kolikoitaan kantoi. Ne olivat peräisin varuskunnasta, josta Franz oli ne mukaansa saanut eräältä upseerilta, joka olikin ollut likimain ainoa hänen ystävänsä. Velvollisuuksien vuoksi hän ei voinut lähteä entisen Paragonin mukaan tätä auttamaan.
Sebastian maksoi kaiken ja nosti sammuneen Franzin syliinsä ja lähti kantamaan tätä ylös tarisevia puuportaita.
”Olettepas te vahva, kun jaksatte nostaa satakiloisen miehen käsivarsillenne kaikkine varusteineen!” Vasta silloin Sebastian huomasi kevyen haarniskan, joka pilkisti Franzin kaavun liepeen alta. Painoa oli varmasti yhteensä ainakin 120 kiloa. Silti Sebastian kulki kuin olisi kantanut 20 kilon perunasäkkiä sylissään. Hän ei vastannut mitään isännälle, joka vain jäi tuijottamaan hänen peräänsä.

Joku jyskytti tavernan puiseen oveen, ja Sebastian avasi oven pitäen veistä piilossa hihassaan. Se oli tavernan isäntä, joka tunki sisään vaivautumatta kysymään, saiko tulla sisään.
”Mitä nyt?” Sebastian kysyi.
”Kolme Valtakunnan ritaria tuli sisään ja kyseli ystäväänne. Hän oli vielä niin humalassa, ettei tiennyt, mitä teki...” majatalon isäntä sopersi hieroen käsiään hermostuneesti esiliinaansa ja hypistellen sitä. Hän katsteli Sebastiania kulmiensa alta.
”Puhu, mitä on tapahtunut?”
”Niin tuota... tämä voi kuulostaa omituiselta, korviinne, herra, mutta... öh...”
”Sanokaa vain, joutuin nyt, jotta tiedän, mistä on kyse!”
”Ystävänne sanoi teidän nousseen kuolleista kuin jonkin tarinan sankari ikään... ja Valtakunnan ritarit ovat nyt hyvin kiinnostuneita teistä... Siitä, mikä te oikein olette... heh... tiedän, se kuulostaan järjettömältä... mutta kun ottaa huomioon, että kuolleet todella nousivat haudoistaan... ja kaikkea, jopa vanhan isäni luurangon näin kävelemässä tästä tavernan editse... En muuten olisi tunnistanut, mutta sillä oli yhä yllään vanhoja rääsyjä niistä vaatteista, joita hän aina tapasi käyttää kun oli vielä elossa... siitä päättelin, että-”
”Missä ne ritarit ovat nyt? Puhu!” Sebastian sihahti hampaidensa välistä katkaisten isännän yhä yltyvän puhetulvan kuin veitsellä leikaten.
”Ööh... n-ne taitavat olla vielä salin puolella... ja niillä voi olla ystävänne vankinaan...”
Siltä seisomalta Sebastian juoksi isännän ohi ja alas portaita mustana hohkaava miekka paljastettuna. Hän ei yhtään muistanut ottaneensa sitä mukaansa tai, että olisi edes vetänyt sen esiin. Se vain oli jo esillä, eikä hänellä ollut minkäänlaista haarniskaa, joka olisi tarjonnut hänelle suojaa.
Ritarit vetivät epävarmoina aseensa esiin. Franz naureskeli baaritiskillä juovuspäissään. Ritarit alkoivat lähestyä Sebastiania varoen, samalla yrittäen tukkia kaikki mahdolliset pakoreitit häneltä.
Sitten keskimmäinen ritareista puhui, se oli arvoltaan Gallant: ”Emme halua hankaluuksia sinulle sen enempää kuin itsellemmekään, ja jos tulet mukaamme suosiolla, niin kenenkään ei tarvitse vahingoittua. Muussa tapauksessa me tapamme sinut.”
”En ole tehnyt mitään väärää, en ymmärrä, miksi minua jahtaatte”, Sebastian sanoi valmistautuen samalla välikohtaukseen. Hän oli päättänyt selvitä tilanteesta tavalla tai toisella.
”Antakaa minun ja ystäväni mennä, ja emme ole vaivaksenne. Me emme vahingoita ketään, haluamme vain levätä.”
”Sinä pahuuden sikiö! Kuole!” vasemman puoleinen ritari Sebastianin näkökulmasta katsoen huusi ja lähti juoksemaan Sebastiania kohti miekka valmiina iskuun.
Nyt tarkemmin tarkastellen Sebastian huomasi, ettei hyökkäävä ritari ollutkaan Valtakunnan ritari vaan Errant ritari, samoin kuin toinenkin ritari Gallantin toisella puolella. Toinen Errant ritarikin hyökkäsi samalla kun Gallant yritti komentaa heitä pysymään aloillaan. Mutta oli jo liian myöhäistä, taistelu oli väistämätön.
Silmää nopeammin Sebastian liikahti pois tulevien iskujen edeltä ja teki vastaiskut molempiin ritareihin. Hänen ei ollut tarkoituskaan vahingoittaa heitä, vaikka olisi sen kyllä voinut hyvin tehdä, vaan ainoastaan saattaa heidät pois tasapainosta, kuten siinä kävikin. Toinen ritareista törmäsi portaiden kaiteisiin ja kaatui niin, että kolina kävi. Toinen kompastui portaisiin haarniskansa kanssa, joka ei oikein tahtonut taipua. Sitten ritari kieri takaisin lattialle kolinan saattelemana. Näiden yrttäessä nostaa itseään takaisin pystyyn, Sebastian juoksi Gallantin ohi ja sieppasi Franzin mennessään matkaan niin, että tämän kaljakolpakko kaatui kolisten lattialle baaritiskiltä läikyttäen kaljat pitkin lattioita.
Ulkona odotti lisää ritareita, joista osalla oli soihdut. Ne oli tarkoitettu kaiketi Janoisen Ritarin polttamiseen siltä varalta, ettei kaikki etenekään suunnitelmien mukaan. Sebastian pysähtyi ritarien eteen. Kantaessaan juopunutta ystäväänsä, Sebastian ei ollut niin nopea kuin olisi muuten voinut olla ja siksi hän oli alakynnessä. Ritarien vierustoilla oli tavallista väkeä, jotka olivat kokoontuneet katsomaan kummallista tapahtumaa. Kun sana kuolleista heränneestä Sebastianista oli levinnyt kansan keskuuteen, olivat kaikki valmiita polttamaan hänet epäkuolleena olentona tai velhona, joka oli kaiken pahan alku ja juuri. Tavallisen kansan mielestä Sebastian oli nostattanut kuolleet haudoistaan ja näin hänestä oli tullut se, jota vastaan oli aikaisemmin taistellut.
Niin nopeasti olivat unohtuneet kaikki ne hyvät teot, joita Sebastian oli Gisoreuxin ja koko Bretonnian hyväksi tehnyt.
”Laske mies sekä aseesi maahan, tai me pakotamme sinut siihen. Vaikka olisit millaiset voimat saanut, et voi voittaa kaikkia meitä.” Puhuja oli yksi Graalin ritareista, joka oli laskenut peitsensä tanaan kohti Sebastiania valmiina survaisemaan sen hänen rinnastaan läpi.
”En halua kenellekään mitään pahaa, haluan vain levätä hetken ja miettiä tilannettani. Tämä kaikki on turhaa! Kaikki, mitä haluan, on ottaa selvää, miksi kuolleet heräsivät, ja miksi itse olen elossa, enkä kuollut, kuten minun pitäisi olla.” Mutta kaikki hänen sanansa hukkuivat ”Polttakaa se!” ja ”Seivästäkää vampyyri!”-huutoihin, joita tavallinen kansa alkoi huutaa. Joku heitti kivellä Sebastiania, mutta tämä näki sen ajoissa ja vetäytyi. Ritarit tulivat viimein ulos tavernasta, Errant ritarit manaten ja Gallant toruen heidän typerää käytöstään. Silloin Sebastian palasi takaisin tavernaan ja juoksi yläkertaan ritarit kannoillaan. Päästyään huoneeseensa ikkunasta lensi tulisia nuolia sisään rikkoen lasit ja sytyttäen verhot ja maton palamaan. Sebastian katsoi alas ja näki jousimiesten virittävän jousiaan uuteen sarjaan. Tuli tukki hänen tiensä ikkunan kautta, samoin kuin jousimiehet, ja ritarit kolistelivat jo portaita ylös. Tavernan pitäjä kiljui jossain kauempana nähdessään tulen ja haistaessaan savun hajun.
Ritarit tukkivat oviaukonkin ja Sebastian oli loukussa ja perääntyi kohti liekkejä.
”Tämän ei olisi tarvinnut päättyä näin, Sebastian! Sinulla oli vaihtoehtojakin.”
Sebastian ei vastannut mitään, vaan laski entisen Paragonin maahan ja syöksyi liekkeihin, jotka kohosivat yhä ylemmäs tavoitellen kattohirsiä.
”Hmph! Sinne meni... Olisimme voineet keksiä ehkä jotakin hänen pelastamisekseen... mutta sielunsa kadottanutta ei kai voi enää pelastaa.” Gallant sanoi pudistellen surullisesti päätä. Takana olleet Graalin ritarit vain tuijottivat liekkejä, eivätkä vastanneet mitään Gallantille.
Errant ritarit juoksivat Graalin ritareiden ohi ja ottivat Franzin mukaansa, ennen kuin liekit nielaisivat hänet ja koko huoneiston. Käytävällä oli syntynyt paniikki ja ihmisiä juoksi paitahihasillaan sinne tänne. He yrittivät auttaa sammuneita, mutta monia oli mahdotonta auttaa ja niin sai moni ihminen surmansa tuona yönä liekkien kourissa.

Tumma hahmo katseli liekkejä sekä poistuvia ritareita kauempaa. ”Hyvästi Franz, en usko, että enää tapaamme. Hyvästi ystävä.”
Kuin ihmeen kautta oli Sebastian selvinnyt liekeistä, ja hän kääntyi poispäin ja lähti kulkemaan kapeaa kujaa pitkin pois päin Gisoreuxista vailla mitään tietoa siitä, mitä tekisi seuraavaksi.

5. Luku

Pienessä kylässä lapset leikkivät huutaen villisti ja juoksennellen ympäriinsä pitkin aukiota, joka sijaitsi kylän laidalla. Vanhemmat huutelivat toruvia lauseita heille ja yrittivät ottaa lapsia kiinni nuhdellakseen heitä typeryydestään.
Kauempana kylästä aukeni laaja puuton alue, joilla pellot sijaitsivat. Kevätkynnöt oli jälleen aloitettu kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Aurinko lämmitti lempeästi maanviljelijöitä, jotka olivat kuin heillä ei olisi hätäpäivää koko maailmassa. He komensivat hevosiaan ja nämä alkoivat vetää auraa perässään ja multa väistyi sen tieltä jättäen jälkeensä ojan.
Kylän naiset ja vanhemmat lapset paimensivat lehmiä ja vuohia kauempana kukkuloilla, jossa olivat näiden talonpoikien laidunmaat.
Sebastian oli nähnyt tämän kaiken jo niin monta kertaa aikaisemmin tarkkaillessaan kylää ja valvoessaan sen rauhaa. Hänelle oli hyvin pian pakonsa älkeen selvinnyt, ettei auringon valo vahingoittanutkaan häntä, mikä antoi hänelle lisää toivoa siitä, ettei hän ollutkaan vampyyri. Tämä selvisi kun eräänä yönä Sebastian päätti lopettaa kurjan olemassaolonsa ja meni kohtaamaan auringon eräälle kukkulalle, jonka takaa se nousi. Kun auringon säteet sitten olivat osuneet Sebastianiin, eikä hän palanutkaan poroksi sen mukana, oli hän riemuinnut suuresti. Hän itki ilon kyyneleitä ja rukoili polvillaan Järven Ladya, joka ei sittenkään ollut häntä hylännyt, ainakaan aivan kokonaan.
Hän asui läheisessä metsässä, jossa oli alunperin asunut petoihmisiä. Nuo Kaaoksen turmelemat mutantit olivat pitäneet kylää kauhun vallassa jo monien vuosien ajan, tuhonneet kylän kokonaan ja tappaneet lähes kaikki, jotka siellä olivat asuneet. Vain kaikkein sitkeimmät talonpojat olivat jääneet kylään ja aloittaneet jälleenrakennuksen uudelleen, ja kieltäytyneet jättämästä kotejaan.
Kun Sebastian oli saapunut metsään, oli hän aloittanut oman metsästyksensä ja yksi kerrallaan tappanut mutantteja, jotka olivat liian varovamattomia liikkuessaan metsässä, jonne eivät selvästikään uskoneet kenenkään uskaltautuvan ajamaan niitä pois.
Lopulta Sebastian oli hyökännyt niiden toteemiaukiolle ja taistellut niiden johtajaa, suurikokoista mutanttia vastaan, jolla kasvoi toinen pää kyljestä ja jolla oli neljä kättä. Siinä oli riittävästi inhimillisiä piirteitä, että Sebastian tiesi olennon olleen ainakin joskus ihminen. Mutta mitä sitten oli tapahtunut, sitä hän ei tiennyt, eikä se häntä kiinnostanutkaan.
Mutantti oli vahva ja osasi käyttää taitavasti lisäkäsiään. Sebastian oli kuitenkin nopeampi ja monen epäonnistuneen iskun jälkeen, jotka Sebastian oli iskenyt oletettuihin elintärkeisiin kohtiin mutantin kehossa, onnistui hän viimein osumaan oikeaan kohtaan. Sebastian osui olennon ylimääräiseen päähän ja leikkasi sen irti. Siitä roiskui runsaasti verta ja mutantti yritti epätoivoisesti tukkia syntynyttä haavaa epämuodostuneella kourallaan. Veri kuitenkin valui haavasta ulos nopeasti ja olento lyyhistyi maahan, eikä enää noussut.Loput mutantit alkoivat tekemään kuka mitäkin. Osa hyökkäsi raivoissaan Sebastiania vastaan, osa juoksi karkuun ja jätti metsän.
Sen jälkeen eivät mutantit enää vaivanneet metsää. Sebastian irrotti toteemin, joka oli rakennettu puusta, ja tuikkasi sen tuleen.
Niin metsästä tuli Sebastianin koti. Hän eli siellä, metsästi sen eläimiä ruuakseen ja piti silmällä kylää, joka oli kymmenessä vuodessa, jotka Sebastian oli viettänyt metsässä alkanut kasvaa jälleen.
Epäkuolleita oli parin vuoden jälkeen tullut Bretonniaan lisää, ja Sebastian uskoi niiden olleen Karlin lähettämiä. Ne tekivät hyökkäyksiä siellä täällä ja pitivät bretonnimaita otteessaan. Myös örkkien hyökkäykset olivat lisääntyneet, ja yksi hyökkäys oli osunut Sebastianin suojelemaan kyläänkin. Silloin Sebastian oli ensimmäisen kerran paljastanut olemassaolonsa ja auttanut kyläläisiä taistelussa örkkejä vastaan. Kun taistelu oli ohi ja kylä turvassa, oli Sebastian paennut takaisin metsään.
Hänessä oli herännyt valtava halu ottaa yhteyttä kyläläisiin, mutta hän ei tiennyt, miten häneen suhtauduttaisiin siellä. Yksinäisyys kuitenkin kalvoi häntä. Hänen vaatteensa olivat hajonneet jo kauan sitten, haarniskansa hän oli hylännyt epämukavana metsään, jossa se keräsi ruostetta. Mustana hohkaava miekka oli ainoa, johon ei ikä tuntunut vaikuttavan, samoin hän itse, sillä koko kymmenen vuoden aikana hänen ei kertaakaan ollut tarvinnut ajaa partaansa, eikä se ollut kasvanut tuuman neljännestäkään siitä, mikä se oli hänellä ollut.
Edelleenkään hän ei himoinnut verta ihmisistä, mutta muuten hän oli taantunut eläimen tasolle, sillä hänen aistinsa olivat terästäytyneet ja hänen liikkeensä olivat muuttuneet äänettömämmiksi ja hän saattoi väijyä kuin petoeläin saalistaan tuntikausia metsässä kunnes teki hyökkäyksensä.
Hän ei ollut puhunut koko aikana, ja vaikka hän ajatteli yhä ihmisten lailla, ei hän enää osannut kunnolla ääntää kaikkea ajattelemaansa. Se kuulosti kömpelöltä ja lähinnä vain murinalta hänen kielellään.
Jokainen päivä, joka kului, kului hänen haikaillessaan takaisin ihmisten ilmoille. Sitten eräänä päivänä syötyään saalistamansa aterian hän teki päätöksensä ja päätti yrittää päästä kylään. Hän päätti yrittää avointa lähestymistä ilman aseita. Jos hänet seivästettäisiin, niin sitten hänet seivästettäisiin. Ainakin tämä ikuiselta tuntuva piina viimein loppuisi.

Zack nosti katseensa maasta, ja katseli metsästä saapuvaa alastonta hahmoa epäluuloisesti. Hän huikkasi muille kyläläisille ja nämäkin jäivät tuijottamaan lähestyvää hahmoa, osa uteliaina, osa epäluuloisina. Kaikilla oli kuokat ja lapiot valmiina siltä varalta, että joutuisivat puolustautumaan.
Hahmo käveli määrätietoisesti kohti kylää, sillä ei näyttänyt olevan mitään aseita, mutta tullessaan lähemmäs Zack näki villin kiillon, joka miehellä oli silmissään.
”Kuka oikein olet, muukalainen, kun ilman vaatteita kuljet, ja vielä metsässä, joka on kirottu?” Zack kysyi kun mies oli kuuloetäisyydellä.
Hän ei kuitenkaan tahtonut saada mitään selvää miehen vastauksesta, ja joutui toistamaan kysymyksensä, tällä kertaa puristaen kuokkaansa valmiina käyttöä varten.
”Minun... ni-nimeni... Sebastian. En... tahdo pahaa... teille. Metsä... on... turva...”
Zack katseli toisiin talonpoikiin kysyvästi ja sitten takaisin mieheen.
”Tarkoitatko siis, että metsä on turvallinen? Miksi kuljet ilman vaatteita ja puhut kuin et osaisi puhua?”
”Minun... metsä... koti... 10 vuotta. Ei enää... yksin...”
Samalla hetkellä lihava nainen tuuppasi Zackin tieltään mulkaisten tätä vihaisesti ja alkoi paasata: ”Poikaparka, ei vaatteita, eikä paljon mitään muutakaan näemmä. Sitten vielä joutuu kuulustelujen kohteeksi, ikään kuin emme olisi oppineet mitään näistä rankoista ajoista, joita me nyt joudumme elämään. En tiedä, mitä sinulle on käynyt, tai kuka oikein olet, mutta tiedän kyllä, milloin joku on kunnon lämpimän aterian ja takkatulen tarpeessa. Lisäksi meiltä saat pehmeän vuoteen, jolle pääsi kallistaa vaikka ei se sellainen olekaan kuin ylhäisten parissa, mutta uskon sen kuitenkin kelpaavan sinulle. Sinä tulet minun mukaani nyt, ja minä teen sinulle kunnon aterian, sitten saat kaikessa rauhassa kertoa, miten olet tuohon tilaan päätynyt...”
Naisen paasatessa hän heitti huovan Sebastianin päälle ja lähti ohjaamaan tätä kohti taloja. Zack yritti sanoa jotakin varoittavaa väliin, mutta tuli jälleen kerran tuupatuksi tylysti syrjään. Hän jäi vain tuijottamaan naisen ja Sebastianin perään.
”Isabella jaksaa aina olla minua vastaan... Emmehän voi olla varmoja, vaikka tuo olisi yksi niistä metsäläisistä!”
Mutta Isabella ja Sebastian olivat jo kuuloetäisyyden ulkopuolella ja niin Zack kohautti vain olkapäitään ja käski miehet takaisin töihin yrittäen näin kerätä takaisin menetetyn arvovaltansa.
Sebastian sai hyvän, lämpimän aterian, jollaista ei ollut aikoihin saanut. Lisäksi hän sai Zackin vaatteita puettavaksi ylleen. Isabella oli Zackin vaimo, jolla tuntui olevan enemmän valtaa kuin miehellään, ainakin silloin kun joku asia ei mennyt hänen haluamallaan tavalla, kuten Sebastianin kanssa oli käydä.
”Miehet ovat epäluuloisia, mutta minä muistan sinut kyllä, muistan! Sinä autoit kyläläisiä niitä örkkejä vastaan ja pelastit sen taidoillasi. Sitten palasit takaisin metsään. Monet ihmettelivät sitä, miksei metsäläisiä oltu nähty pitkiin aikoihin, mutta sinä todella taisit puhdistaa metsän niistä. Miten sen teit, sitä en osaa edes arvata, mutta olen kiitollinen siitä, että teit sen. Tämä on vähintä, mitä voimme vuoksesi tehdä. Olit siis ollut 10 vuotta tuolla? Ja yksinäsi? Voi, voi, ei ole ihmekään, ettet kunnolla pysty puhumaan... mutta älä ole huolissasi, täällä saat olla niin kauan kuin haluat, mutta se tarkoittaa, että sinun on tehtävä töitä kuten kaikkien muidenkin. Me emme laiskoja ruoki, vaikka ei sillä, että sinä laiska olisitkaan, mutta se vain on sanonta, ymmärrät varmaan...”
Tuohon tapaan Isabella paasasi koko sen ajan kun Sebastian söi keittoa suurella ruokahalulla ja kuunteli emäntää. Hän ei ymmärtänyt aivan kaikkea, sillä siitä oli jo aikaa kun hän viimeksi oli kuullut Bretonnian kieltä ja vaikka hän ajatteli yhä kuten kaikki muutkin, niin hän ei kuitenkaan osannut kuunnella tai puhua kuten oli aikoinaan osannut.
Viikot kuluivat ja emännän tahdon mukaisesti Sebastian osallistui kaikkiin töihin, mihin muutkin miehet ja hänen voimistaan oli suurta hyötyä kyläläisille. Hän nautti työn tekemisestä ja alkoi pian tuntea kuuluvansa tänne, tämän kylän yhteisöön. Samoin alkoi hänen kielenkantansakin verestyä ja pian hän oli saanut takaisin jo lähes menettämänsä puheen lahjan ja hän puheli paljon miehille ja muille päivän mittaan niin, että hänen kurkkuunsa sattui aina päivän päätyttyä.
Myös Zack oli alkanut pitämään Sebastianista ja oli pyydellyt myöhemmin anteeksi häneltä käytöstään silloin kun Sebastian oli saapunut kylään. Sebastian ei ollut puhunut menneisyydestään juuri mitään, eikä siitä, kuinka oli metsään päätynyt. Hänen helpotuksekseen kukaan ei sitä häneltä tivannutkaan, vaan he hyväksyivät hänen vaitelijaisuutensa asiasta.
Kun kolme kuukautta oli kulunut siitä, kun Sebastian oli saapunut kylään, alkoivat ongelmat.
Eräänä yönä Sebastianin ollessa vahdissa tavanomaisella paikallaan erään ladon katolla, hän tarkkaili taivasta ja näki yksittäisiä yön lintuja lentelevän kuun editse, mutta pian kuun valo peittyi lähes kokonaan. Kun Sebastian katsoi tarkemmin, näki hän niiden olevan suurikokoisia lepakoita. Ladon edustalta alkoi kuulua ryskettä ja kun Sebastian katsoi alas, näki hän tummien hahmojen ryskyttävän aitaa ja yrittävän päästä sen läpi kylään.
Sebastian veti esiin yötäkin mustemman miekkansa ja loikkasi alas ladon katolta suoraan hahmojen taakse. Muutamalla sivalluksella hän oli hakannut maahan tunkeilijat, joita tuli lisää kauempana.
Kylästä alkoi kuulua huutoa ja kun Sebastian vilkaisi sinne päin, näki hän tummien hahmojen raahaavan nuoria lapsia pois kylästä. Luurangot olivat nousseet Sebastianin ja tummien hahmojen väliin.
Muutamilla iskuilla luurangot oli isketty takaisin maahan ja Sebastian oli jo matkalla pelastamaan lapsia. Samalla hän alkoi huutaa varoitusta kyläläisille, joista monet tulivat oviaukkoihin ihmettelemään.
Kylän sivussa ollut pieni hautausmaa oli herännyt henkiin ja sieltä kiviaidan yli oli tulossa luurankoja.
”Zack! Ota kuokkasi ja lapiosi ja käske muidenkin miesten ottaa, puolustakaa kylää kunnes palaan!”
”Minne oikein menet? Mitä täällä oikein tapahtuu?” Zack ihmetteli raapien päätään.
”Kuolleet ovat käyneet rauhattomiksi ja ovat varastaneet lapsianne. Minä haen heidät takaisin ja tulen sitten avuksenne tänne, mutta teidän on nyt pärjättävä hetki omillanne! Mene jo!”
Sen myötä Zack haki lapionsa. Hänen kasvonsa olivat käyneet kalpeiksi pelosta.
Sebastianilla ei kuitenkaan ollut aikaa rauhoitella häntä, vaan hän lähti varkaiden perään niin nopeasti kuin ikinä kykeni juoksemaan. Se oli huomattavasti nopeampaa vauhtia kuin kukaan tavallinen ihminen olisi koskaan voinut kulkea ja pian hän olikin jo taistelussa varkaiden kanssa.
Niillä oli pitkät, terävät kynnet, joilla ne huitoivat Sebastiania, ne olivat raadonsyöjiä. Sebastian kuitenkin torjui iskut miekallaan, jolloin niiden kädet menivät ranteesta poikki. Kauhuissaan raadonsyöjät lähtivät karkuun jättäen saaliinsa Sebastianille.
”Pystyttekö juoksemaan?”
Kolme poikaa ja kaksi tyttöä nyökkäsivät pelokkaina ja Sebastian käski heidän palata kylään ja etsiä itselleen piilopaikka taistelun ajaksi. Nämä tottelivat ja lähtivät juoksemaan kohti kylää.
Sebastian itse lähti toiseen suuntaan, kohti kukkuloita. Kylä oli jo pahassa alakynnessä ja monet olivat saaneet surmansa sitä puolustaessaan. Sebastian kuuli tarkoilla korvillaan kuinka Zack karjui käskyjä vetäytyä. Aika alkoi olla tiukoilla, mutta pian oli Sebastian lähellä kukkuloita, jossa hän erotti mäen päällä seisovan henkien manaajan, joka istui hevosen raadon selässä ja loitsusi pahoja sanoja kylän suuntaan kädessään olleesta paksusta kirjasta.
Hetkessä Sebastian oli henkien manaajan luona ja sai vastaansa kasan luurankoja, jotka olivat odottaneet kukkulan toisella puolella. Taistelu oli armoton, eikä Sebastiankaan selvinnyt siitä naarmuitta. Henkien manaaja pakeni hevosellaan, joka oli yhtä nopea kuin jos se olisi ollut elävä.
Sebastian joutui pakenemaan luurankoja, koska näitä oli yksinkeraisesti liikaa hänelle. Luurangot lähtivät takaa-ajoon, mutteivät saaneet häntä kiinni ja yllätyshyökkäyksen turvin Sebasian onnistui voittamaan ne lopulta. Sitten hän lähti henkien manaajan perään, mutta huomasi tämän olleen jo päässyt pakoon häneltä, joten Sebastian palasi kylään ja auttoi zombien, luurankojen sekä lepakoiden tuhoamisessa. Niitä kuitenkin tuli koko ajan lisää sitä mukaa, kun kyläläiset niitä onnistuivat tuhoamaan.
”Minun on löydettävä se henkien manaaja!” Sebastian sanoi. ”Se on ainoa keino voittaa, muuten ne tuhoavat kylän!” Zack nyökkäsi ja Sebastian lähti uudelleen etsimään henkien manaajaa. Sitä ei kuitenkaan näkynyt missään, kunnes yhtäkkiä vihreänä hohkaava maaginen ammus syöksyi häntä kohti. Salaman nopeasti Sebastian syöksähti eteenpäin ja kuin ihmeen kautta väisti ammuksen, joka kuitenkin kääntyi ja lähti seuraamaan häntä. Edessä oli lauma zombeja, joita päin Sebastian nyt syöksyi. Hän juoksi suoraan päin niitä kaataen monia mennessään ja ammus osui niihin, jotka olivat nuosemassa ylös maasta. Monet zombit putosivat takaisin maahan, eivätkä enää nousseet.
Sebastian pääsi joukkion läpi toiselle puolelle ja zombit lähtivät hänen peräänsä. Hän ei kuitenkaan välittänyt tavoittelevista käsistä takanaan, vaan keskittyi nyt kokonaan henkien manaajaan, joka kannusti ratsunsa liikkeelle. Tällä kertaa Sebastian ei aikonut päästää epäkuollutta velhoa pakenemaan, vaan hän lähti juoksemaan tämän perään.
Sebastianin kunto oli vuosien mittaan kohentunut niin paljon, ettei hän väsynyt vähästä, ja hän jaksoi pysyä epäkuolleen elikon perässä vaivatta ja saavutti tätä pikkuhiljaa koko ajan.
Lopulta Sebastian oli iskuetäisyydellä ja loikkasi niin, että onnistui takertumaan ratsun jalkoihin. Onneksi tähän yliluonnolliseen olentoonkin vaikuttivat samat lait kuin eläviinkin eläimiin, ja se menetti tasapainonsa ja kaatui maahan heittäen velhon selästään. Tämä nousi ylös, muttei ehtinyt juuri muuta tekemäänkään, kun Sebastian oli jo leikannut pään irti hänen harteidensa välistä. Mukaansa Sebastian otti velhon kirjan, jottei se päätyisi enää vääriin käsiin. Kun hän palasi kylään, hän näki zombilauman, jota päin oli aiemmin juossut, lähes huvenneena, vain muutamat vielä jatkoivat etenemistään kohti Sebastiania tämän nähdessään (?).
Kylässä tilanne oli ollut hyvin paha. Kyläläiset olivat joutuneet hyvin ahtaalle ja osa oli jo murtunut ja paennut taistelusta. Tulipaloja oli syttynyt siellä täällä ja niitä oltiin epätoivoisesti yritetty sammuttaa samalla kun kylää yritettiin puolustaa vihollisilta.
Nyt kuitenkin luurangot ja zombit olivat melkein kaikki lyöty ja niitä kaatui koko ajan lisää lumouksen haihtuessa niistä. Zack tuli Sebastiania vastaan.
”Miksi ne tänne hyökkäsivät?”
”Ne halusivat lisää massaa kuolleeseen armeijaansa. Kerran kauan sitten taistelin sitä pahaa vastaan. Voitin sen silloin, vaikkakaan en lopullisesti. Sen seurauksena menetin omankin henkeni. Jostakin syystä minut tuotiin takaisin elämään, ja sen vuoksi minut ajettiin pois Gisoreuxista, jonka olin pelastanut vampyyrilordilta. Kerron tämän nyt, koska aion jättää teidät ja aloittaa jälleen etsintäni vampyyrin löytämiseksi. Jos en onnistu siinä, ei elämälläni ole minulle mitään arvoa. Mikä minä olen nyt, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että olen jotakin muuta kuin ihminen tai vampyyri. Zack, pyydän saada mukaani joitakin kyläläisistä. Ymmärrän kyllä, jos et halua antaa ketään, mutta kaikki apu olisi tervetullutta, mikäli haluatte tämän kaiken mahdollisesti loppuvan joskus.”
”Et varmaankaan ole kuullut Gisoreuxista? Se ei ole muuta kuin aavekaupunki nykyään. Mustat pilvimassat eivät ole väistyneet ainakaan kymmeneen vuoteen kaupungin yltä ja kaikki, mikä kerran oli elävää, on nyt alkanut tehdä kuolemaa tai on jo kuollutta. Nuo pilvet tuolla ovat kaupungin yllä. Sanovat, ettei kuollut saa rauhaa tuossa kaupungissa ja että sen kaduilla kulkee kaikenlaisia hirveyksiä tänä päivänä, jotka vihaavat auringon valoa. Ne olennot syövät kuulemma eläviä hengiltä. Ainoastaan ne, joilla ei ole muutakaan paikkaa, jossa asua, asuvat siellä. Lähinnä siis köyhät slummilaiset, jotka ovat nyt vallanneet koko kaupungin yhdessä örkkien ja epäkuolleiden kanssa. Sen maan sanotaan olevan kirottu ja Ladyn hylkäämä.”
”Entä herttua?”
”Herttua kuoli ruttoon kahdeksan vuotta sitten. Sanovat, että hänen ruumiinsa poltettiin, mutta siltikin se palasi takaisin eloon ja lähti estelyistä huolimatta kohti vuoria. Nyt kukaan ei tiedä, missä herttuan jäännökset ovat. Uutta herttuaa ei tullut, sillä kaikki ylempiarvoiset suvut jättivät kuolevan kaupungin.”
Sebastian oli tavallaan hyvillään, ettei itse joutunut näkemään tuota kaikkea, mutta samalla hän ei voinut olla mietimättä, mitä oli tapahtunut Franzille sen jälkeen kun he erosivat. Oliko tämä enää edes elossa ja jos oli, niin missä hän oli nyt. Sebastian toivoi ystävänsä jättäneen kaupungin ja menneen jonnekin muualle, jossa hänen ei tarvitsisi kohdata sotia tai vastoinkäymisiä.
”Kiitos luottamuksestasi, Zack. Nämä ovat pahoja aikoja, mutta uskon, että kaikelle tulee vielä loppu tavalla tai toisella... onko Kuningas ottanut kantaa Gisoreuxin tilanteeseen?”
”Kyllä hän joukkoja lähetti, mutta tilanne oli toivoton. Rutto oli tappanut monia, sen sanottiin saaneen alkunsa slummeista ja jotkut jopa epäilivät pahoilla voimilla olleen jotakin tekemistä rutonkin kanssa, mutta siitä en tiedä mitään. Ritarit yrittivät aikansa palauttaa järjestystä kaupunkiin, mutta sairauksien ja kaikenlaisten epäinhimillisten olentojen jyllätessä siellä, he päättivät hylätä kaupungin ja palata Couronneen.
Niin, niistä pyytämistäsi joukoista... Olet osoittanut olevasi hyvä mies, olitpa sitten mikä hyvänsä, mutta sinun kaltaisiasi tämä maa tarvitsee juuri nyt. Siksi annan sinulle vahvimmat mieheni, jotka kylästä löytyvät. Koska osa nuoremmista on jo siinä iässä että voivat tehdä jo raskaampiakin töitä, on minulla varaa antaa nämä miehet käyttöösi. Mutta mitä heidän taistelutaitoihinsa tulee... he eivät ole sotureita.”
”Jätä se minun huolekseni”, Sebastian vastasi iloisena siitä, että hänellä oli jo jotakin saatuna aikaiseksi, vaikkakaan sillä ei vielä käytykään suurta epäkuolleiden armeijaa vastaan. Hän etsisi lisää apureita matkallaan Harmaille vuorille.
Neljä kuukautta myöhemmin Sebastian ja talonpojat lähtivät matkaan kohti Harmaita vuoria. Tuona aikana hän oli opettanut miehet käyttämään miekkoja, jotka paikallinen seppä oli takonut Sebastianin ohjeiden mukaisiksi. Heidän taitonsa eivät olleet läheskään mesarimiekkamiehen tasoa, mutta Sebastian uskoi miesten pystyvän puolustautumaan joitakin huonompia taistelijoita vastaan varsin hyvin. Lisäksi Sebastian oli teetättänyt miehille ja itselleen kilvet, joista saattoi olla vielä hyötyä taistelussa.
Lähtiessään olivat kyläläiset antaneet pienen osan säästöistään Sebastianille palkkasoturien palkkaamista varten, mistä hän oli hyvin kiitollinen.
Noin alkoi Sebastianin sotaretki vanhaa vihollistaan vastaan.

Joo, tää on aivan loistava stoori. Ajan kulkua ei huomaa yhtään näitä lukiessa, mikä on hyvän tarinan merkki. Pistä lisää tulemaan, niin pian kuin voit. Tälläisiä tarinoita on ilo lukea.

huippu....omasta mielestä paras tarina.....tässä oli myös paljon tunnetta...yhen kirjoitus virheen näin joku mesarimiekkailija tulla loppupäässä

sotavasarassa on paljon hyviä tarinoita mutta nämä tarina sarja jonka olet kirjoittanut on PARAS! En malta odottaa jatkoa......!

Nää on ihan parhaita. Parhaita tarinoita mitä olen täälä lukenut. Sun pitäis oikeesti ruveta kirjottaa kirjoja. Tahtoo lisää!!

6.Luku

Burt kulki pitkin rosoista kärrytietä kohti itää. Hän oli tavannut joukon hulluja pappeja, jotka saarnasivat tuomion päivän tuloa Keisarikunnan ja koko maailman ylle. Kun Burt oli julistanut oman tuomion päivänsä, olivat papit närkästyneet hänen väitteistään ja karanneet hänen päälleen. Burt ei kuitenkaan ollut enää tavallinen kääpiö, joten hän oli melko helposti onnistunut taltuttamaan hullut papit ja tappanut heistä jokaisen.
Verilöylyn päätteeksi Burt oli ottanut irti joitakin osia pappien ruumiista ja syönyt ne nälkäänsä. Päästyään kylään, oli Burt alkanut saarnata Karlin hyvyydestä ja anteliaisuudesta kyläläisille.
”Karl van Dieter voi tarjota teille monia asioita, joista ette ole osanneet uneksiakaan! Hän voi poistaa köyhyyden ja tuoda tilalle sekä valtaa, että rikkautta! Te voisitte liittyä hänen ikuiseen sotaansa kirottuja vampyyreja vastaan, jotka eivät jätä teidän maitanne rauhaan! Niin, te saatte mahdollisuuden olla mukana jossakin suuressa, jossakin sellaisessa, johon teidän johtajanne eivät koskaan teitä päästäisi osalliseksi! Mutta Karl van Dieter ei katso varallisuuteen, hän katsoo taitoon ja haluun palvella! Ne hän palkitsee, jotka häntä kaikkein uskollisimmin ja parhaiten palvelevat!”
Burt piti messuaan eräässä syrjäisessä kylässä Keisarikunnan läntisessä osassa.
”Entäs ne kirotut örkit? Tappaako tämä ihmemies nekin?” joku huusi yleisön joukosta.
”Kyllä! Hänellä on valtaa örkkeihin ja hiisiin, ja jopa sellaisiin olentoihin, joiden olemassaolosta teillä ei ole tietoakaan! Kuten näette, me kääpiötkin kunnioitamme häntä ja hänen suurta voimaansa ja taitoaan taistelussa! Liittykää hänen joukkoihinsa ja aloittakaa matkanne kohti kirottuja Sylvanian maita, jossa muinainen pahuus kytee, ja pankaa loppu sille!”
Tämä oli Burtin tähän asti paras puhe, joka tuntui saavan jopa jonkin verran kannatusta yeisön joukossa. Hän todella oli saamassa kyläläisistä liittolaisia sotaan vihattua von Carsteinia vastaan.
Kun hän viimein jatkoi matkaansa, jatkoi Burtin mukana lauma seuraajia, jotka vannoivat Karl van Dieterin nimeen surmaavansa pahan von Carsteinin vampyyrisuvun.
Tätä jatkui kylästä toiseen ja erilaisia sotilaita liittyi Burtin matkaan, kuka minkäkin motiivin innoittamana. Pian olisi Burtilla itsellään jo sen verran armeijaa, että voisi jo pienimuotoisen hyökkäyksen aloittaa kohti Sylvaniaa.

”Örkit ovat tehneet paljon tuhoa ympäri Bretonniaa ja Keisarikuntaa, ja näin ollen molempien maiden, tai ainakin tärkeiden maakuntien ja läänien huomio on keskittynyt örkkiuhan torjumiseen, suuri ruhtinas”, Anton sanoi. "Örkit antavat bretonneille sekä keisarikuntalaisille todellista vastusta ja toimivat todellisena uhkana heille."
”Hyvä, onko Couronneen saatu tarpeeksi örkkejä varmistamaan, ettei mitään ikäviä yllätyshyökkäyksiä tehdä sieltä käsin?”
”Kyllä. Itse asiassa niillä seuduilla on aika paljon örkkejä, joten uskon niistä olevan aivan riittävästi vaivaa bretonneille vielä pitkäksi aikaa, ja vaikka ei olisikaan, mikään ei kuitenkaan yhdistä meitä örkkien hyökkäyksiin.
Gisoreux on alkanut kuihtua, herrani. Kaupungin yllä olevat pilvet eivät ole päästäneet aurinkoa koko alueelle pitkiin aikoihin, aiotteko yhä jatkaa massan keräämistä tuolta alueelta?”
”Aion, sen sain hankittua melko suurella vaivalla, eikö totta? Siellähän asuu vielä ihmisiä?”
”Lähinnä köyhiä, ja örkit ovat myös onnistuneet tunkeutumaan kaupunkiin sen ollessa nyt vailla puolustusta. Herrani, teitä varmasti ilahduttaa tieto siitä, että Gisoreuxin herttua on nyt liittynyt teidän joukkoihinne, tosin hän on nyt yksi kalmalordeista, mutta hänessä on vielä jotakin taistelu -ja johtamistaitoja jäljellä aikaisemmasta elämästään. Hänet voisi hyvin laittaa johtamaan jotakin yksikköä taistelussa.”
”Kyllä, olen kiitollinen siitä. Onko mitään tietoa Sebastianista, tuosta omituisesta soturista, joka melkein onnistui voittamaan minut? Onko joukoissamme?”
”Ei taida olla... kalmalordeja on niin monia, joten on vaikeaa sanoa...”
”Haluan kaikki kalmalordit eteeni, jotta voin olla varma. Hän voi olla hyödyllinen lisä taistelussamme. Jopa kalmana hän voi olla parempi tastelija kuin muut, siitä otamme selvää.”
”Niin tapahtuu kuten käskette, herrani”, Anton sanoi ja lähti noutamaan kalmoja Karlin eteen.
Joitakin hetkiä myöhemmin Karl kirosi itsekseen, sillä hän ei nähnyt yhtään sellaista kalmaa edessään, jolla olisi voinut olla Sebastianin varustus päällä tai edes jotakin, joka olisi viitannut tähän. Sitä paitsi kaikki kalmat olivat luurankoja, Sebastianin olisi kuulunut olla vielä mätänemisvaiheessa ja näyttää lähinnä zombilta.
”Miten on mahdollista, ettei Sebastian ole vastannut kutsuuni? Maassa olevan lumouksen pitäisi olla niin voimakas, ettei kukaan tai mikään voi sitä vastustaa, mutta jostakin syystä Sebastian pystyy siihen. Ladyn ansiota?”
”Vaikeaa sanoa”, sanoi mestari henkien manaaja, Otto von Helch. Hänen kaulaansa koristivat lukuisat amuletit, joista voimakkain oli pääkallo, johon oli kaiverrettu Sigmarin pyhä merkki. Tuon esineen kantajaan ei Sigmarin papeilla ollut valtaa. Muuten mies oli tuhkanharmaa kasvoiltaan ja hopean sävyiset hiukset riippuivat pitkinä hänen harteillaan. Miehen suu oli peittynyt tuuhean parran kätköihin.
”Olen kyllä kuullut tästä Ladysta, mutta en usko tällä jumalattarella olevan valtaa kuolleisiin, olettehan nostaneet monia bretonnialaisia jo nytkin ylös haudoistaan vaivatta... Onko tämä yksi mies muka niin tärkeä teille, ettette aloita hyökkäystä ennen kuin saatte hänet? Voisihan olla mahdollista, että hän on noussut kuolleista zombina...”
”Ei! Jos niin on käynyt, olen tehnyt pahan erehdyksen. Mutta olet oikeassa”, Karl sanoi rauhoituttaan, ”En voi sille mitään ja sota ei voi odottaa. Nyt kun Keisarikunnalla ja Bretonnialla on kädet täynnä örkkien kanssa ja Burt haalii palkkasoturiarmeijaa, tai jonkinlaista eläviin perustuvaa armeijaa mukaan sotaan, olemme valmiit aloittamaan. Von Carstein saa vavista minun mahtini edessä ja kun olen lyönyt muinaisen viholliseni viimein maahan, on Drackenhofin linna oleva van Dieterin ja otan takaisin sen, minkä me kerran menetimme.”
Karl van Dieter aloitti sotaretkensä kohti Sylvaniaa. Matka oli hankala, sillä hän yritti välttää ihmisiä, mutta Keisarikunnan mailla tämä oli lähes mahdotonta monin paikoin. Onneksi maa oli laaja ja piti sisällään myös jonkin verran erämaita, metsiä ja soisia alueita, joilla ihmisiä ei oltu paljoa nähty. Tällaisten maiden halki kävi suuren armeijan tie kohti sotaa.

Burt oli saanut kerättyä itselleen puheillaan suuren armeijan, jossa oli kyläläisiä, palkkion metsästäjiä, jopa noitavainoajia ja pappeja sekä oikeaa varuskuntaa hänen viimein saapuessaan Sylvaniaan, jonka yllä velloi pysyvä harmaa pilvivaippa suurimman osan vuotta. Matka oli ollut pitkä ja vaivalloinen ja kestänyt yli vuoden, sillä niin laaja maa oli Keisarikunnan maa.
Burt asetti varuskunnan erääseen metsään, jossa käski kaikkien odottaa kunnes Karl itse saapuisi Sylvaniaan armeijansa kanssa. Tästä monet nurisivat kysyen, kuinka kauan se sitten kestäisi. Siihen Burt vastasi vain: ”Niin kauan kuin tarve vaatii.” Muuta selitystä oli omituiselta kääpiöltä turha odottaa.
Burt ei ollut huolissaan miestensä huonosta moraalista, sillä hän tiesi, kuinka nämä saataisiin asettumaan, mikäli tarve vaatisi. Mutta ongelmaton ei odotusaika ollut, sillä Sylvanian metsät olivat täynnä olentoja, joista vain harvat uskalsivat ääneen puhua. Yöt olivat kylmiä ja miehiä vaivasi outo tunne kuin joku olisi salaa tarkkaillut heitä. Monet väittivät nähneessä jotakin omituisia varjoja metsissä niin päivisin kuin öisinkin ja susien kaukainen ulvonta täytti ilman öiseen aikaan. Talven tultua kävivät niin elävät kuin kuolleetkin sudet ahneiksi ja tekivät hyökkäyksiään niiden kimppuun, jotka erehtyivät harhailemaan liian kauas nuotioiden ja toisten luota.
Joillekin tämä kaikki oli liikaa ja he karkasivat armeijasta. Kun Burt lähetti miehiä etsimään kadonneita, löydettiin heidät usein raadeltuina ja puoliksi syötyinä jonkin matkan päästä armeijan leiripaikasta. Papit rukoilivat kuolleiden miesten sielujen puolesta, jotta Sigmar ottaisi nämä luokseen, etteivät ne vain palaisi takaisin heitä vainoamaan.
Kävi myös niin, että sotilaita katosi vahtipaikoiltaan, tai heidät löydettiin kuolleina kauhun ilme jähmettyneinä kasvoilleen. Pian moni mies alkoi ymmärtää tulleensa hullun kääpiön mukaan kuolemaan näihin kirottuihin metsiin.
Jokainen, joka yritti tappaa Burtin, löytyi itse kuolleena ja miehet alkoivat pelätä myös kääpiötä. Noitavainoajat ja papit olivat ainoita, jotka eivät kavahtaneet näitä outoja tapahtumia, ja monesti he olivatkin alkaneet miettiä, mikä tämä kääpiö oikein oli ja kuka olikaan tämä mies, jolla oli voima ja uskallus käydä von Carsteinin vampyyrisukua vastaan.
Viimein koitti päivä, jolloin Burt komensi joukot liikkeelle kohti itää. Vuosi oli kulunut siitä kun Burt oli tuonut joukkonsa Sylvaniaan ja nyt hän aisti herransa olevan lähellä, joten hyökkäyksen aika oli tullut.

Mutta valmistautumaton ei ollut vihollinenkaan, sillä tuo vuosi, jonka tunkeilijat olivat viettäneet Sylvaniassa, oli antanut Drackenhofin linnan herralle tarpeeksi aikaa ottaa selvää, keitä tunkeilijat olivat ja kuinka suuret sotavoimat ja millaisen moraalin nämä kuolevaiset omasivat. Mannfred oli ollut varma, että vihollinen olisi säikähtänyt monia satunnaisia hyökkäyksiä ja omituisia tapahtumia, joita hän oli heille järjestänyt kuluneen vuoden aikana, mutta jostakin syystä niin ei ollut kuitenkaan käynyt.
Varsin omituista oli myös se, että kääpiö johti suurta laumaa ihmisiä. Ihmisiä, jotka koostuivat varsin monenlaisista sotureista. Ei mikään tavallinen armeija todellakaan. Hän tunsi loukkaantuvansa ajatuksesta, että tuo olisi kaikki, mitä Keisarikunta viitsisi hänen voittamisekseen tehdä. Toisaalta hän myös ymmärsi, ettei tuo sekalainen joukkio voinut mitenkään olla mitään muuta kuin epätoivoinen harhautusyritys. Todellinen hyökkäys tulisi jostain muualta. Mistä, se ei ollut Mannfredille selvinnyt lukuisista urkintayrityksistä huolimatta. Hän oli kuullut mainittavan jostakin suuresta ruhtinaasta, mutta tarkoitettiinko sillä keisaria itseään, siitä hän ei ollut varma. Hän kuitenkin keräsi voimansa ja valmistautui ottamaan vastaan mitä vain, olipa se sitten itse keisari Karl-Franz tai vain Stirlandin valitsijakreivi armeijoineen.
Suurella joukolla hän lähetti henkien manaajiaan vastaanottamaan ”vieraitaan”.

Burt komensi joukot taisteluun nähdessään vihollisen jo tulevan heitä vastaan. Niin alkoi pitkän sodan ensimmäinen taistelu. Molemmat osapuolet ottivat yhteen ryskeellä, eikä kumpikaan suostunut antamaan tuumaakaan periksi.
Burt itse hakkasi ilolla epäkuolleita maahan kuvitellen viimeisessä vapauden linnakkeessaan näiden olevan Karl van Dieterin joukkoja.
Burtin joukot alkoivat kuitenkin pian jäädä alakynteen vihollisten lukumäärän aina vain kasvaessa. Henkien manaajia oli monia, ja niistä jotkut olivat varsin taitavia velhoja. Armeija piti myös sisällään alempia vampyyreja, jotka komensivat loputtomia rivejä luurankoja ja zombeja.
Epäkuolleet sudet onnistuivat silkalla ylivoimallaan murtamaan monia linjoja, joita Burt ei enää onnistunut keräämään kasaan ja tilanne alkoi näyttää varsin huonolta Burtin kannalta katsottuna.
Mutta sitten alkoivat salamat välähtelemään taivaalla ja tumma varjo osui maahan. Se oli lohikäärmeen varjo, mistä Burt tiesi Karl van Dieterin saapuneen.
Valtavat epäkuolleiden massat raadonsyöjiä, zombeja, luurankoja, suuria lepakoita, henkiä, jopa riivahenkiä ja lukuisia muita epäkuolleita olentoja vyöryi mukaan taisteluun. Tämä oli liikaa niille, jotka olivat Burtia seuranneet ja heidän rivistönsä hajosivat ja he pakenivat kuka minnekin. Jopa noitavainoajat ja papit pakenivat näiden kahden mahtavan armeijan käydessä taistoon keskenään.
Mutta kun jonkin aikaa oli kulunut, jotkut elävistä palasivat ottamaan yhteen vihollisen kanssa, koska he muistivat palkkiot, joita heille oli luvattu työstään. Jopa jotkut papeista olivat palanneet ja alkaneet taistella Karlin puolella. Mutta he eivät suinkaan olleet kääntyneet kokonaan hänen joukkoihinsa, sillä se mitä he näkivät seuraavina päivinä sai heidät entistä enemmän vakuuttuneiksi siitä, että kaikki epäkuolleet olivat pahasta.
Kuolleita nousi takaisin taistelemaan sitä mukaa kun ne kaatuivat, eikä kummankaan joukot näyttäneet minkäänlaista merkkiä vetäytymisestä tai hetkellisestä taistelun taukoamisesta. Ensimäinen yhteenotto kestikin melko kauan, kunnes Karl onnistui yhdessä mustien ritarien kanssa tuhoamaan kaksi luurankoyksikköä, jotka pitivät sisällään henkien manaajia. Nämä velhot saivat surmansa, jonka jälkeen Karlilla alkoi olla hienoinen ylilyöntiasema magian suhteen. Hän itse ei ollut menettänyt vielä yhtään velhoa.
Karl oli laittanut kalmalordit johtamaan yksiköitään, samoin alemmat vampyyrit. Henkien manaajat hän taas piti erillään taistelusta. Niitä suojelivat suuret lepakkoyksiköt, jotka pyrkivät estämään ilmasta tulevat hyökkäykset.
Henget taistelivat toisiaan vastaan, sillä Mannfredin henkien manaajat pyrkivät kaikin keinoin estämään näiden pääsyn yksiköiden kimppuun, joilla ei ollut aseita niitä vastaan.
Karlin riivahenget pitivät von Carsteinin raadonsyöjät loitolla päätaistelusta.
Otto von Helch nostatti suuren määrän zombeja henkiin lähelle erästä pienempää luurankoyksikköä, joka piti sisällään henkien manaajan. Tuohon yksikköön liittyi kaksi aavetta ja niiden johdolla zombit hyökkäsivät luurankojen kimppuun. Taistelu oli armoton ja henkien manaaja käytti kaiken taitonsa, jotta olisi saanut tuhottua zombit.
Velho herätti toisen luurankoyksikön zombien taakse, eikä sitä kukaan onnistunut yrityksestä huolimatta estämään. Niin oli hyvä yritys saada jälleen yksi Mannfredin henkien manaaja pois pelistä, epäonnistunut. Ei kauaakaan kun aaveet ja zombit oltiin tuhottu.

Burtin mukanaan tuomista joukoista oli vielä joitakin jäljellä ja niiden Burt käski vetäytyä pois taistelusta. Nämä tottelivat mielellään kääpiötä ja Burtin johdolla nämä jättivät taistelun taakseen.
”En halua menettää teitä, sillä minulla on vielä kana kynittävänä isäntämme kanssa, ennen kuin tämä kaikki on ohi.”
Burt oli jälleen saanut otteen vapaasta osasta mieltään ja pystynyt laajentamaan sitä itsessään. Nyt hän oli löytänyt tien kumota vahvoja lumouksiakin, joita Karl häneen oli asettanut. Tai niin hän ainakin itse uskoi. Tätä seikkaa hän ei kuitenkaan aikonut jakaa miestensä kanssa. Hän alkoi suunnitella tapaa voittaa lumouksista vahvin, joka esti häntä vahingoittamasta Karlia.

Karl haastoi kaksintaisteluun Mannfredin armeijan kenraalin, mutta tämä kieltäytyi tuntien mahdin, jota Karl huokui lohikäärmeensä selässä. Sen sijaan vampyyri päätti yrittää paeta Karlia. Taistelulle ei näkynyt minkäänlaista loppua ja Karl oli myös menettänyt tässä vaiheessa omia henkien manaajiaan. Kaksi nekromantikoista oli menettänyt maagisten virtausten hallinan ja kuolleet sen polttaessa heidät karrelle ja suurien lepakoiden epäonnistuttua puolustamaan ilmatilaa henkien manaajien yllä, olivat vihollisen lepakot päässeet yhden henkien manaajan kimppuun tappaen tämän ennen kuin Karlin lepakot pääsivät niihin käsiksi.
Karl ei uskonut taistelun loppuvan ennen kuin jompikumpi kenraaleista olisi tapettu taistelussa. Siksi hän päätti yrittää ottaa pakenevan von Carsteinin kiinni ja tappaa tämän. Mannfredin kenraali oli Mannfredia itseään alempi vampyyri, mutta silti mahtava voimissaan. Taistelu näiden kahden johtajan välillä oli armoton, kun hän viimein sai kenraalin kiinni. Hän iski miekallaan von Carsteinin vampyyria, mutta tämä torjui iskun ja teki nopean vastaiskun takaisin. Von Carsteinin kenraali iski nopeasti ja tarkasti ja oli selvästi paikkansa kenraalina ansainnut. Molempien iskut olivat silmää nopeampia, samoin kuin liikkeet, joilla he liikkuivat. Silti kumpikin kykeni suhteellisen vaivattomasti väistämään toisen tarjoamat iskut. Karl oli astunut alas lohikäärmeensä selästä pystyäkseen paremmin taistelemaan vihollistaan vastaan, samoin oli tehnyt von Carsteinin vampyyri. Pitkään näytti siltä, ettei kumpikaan vampyyreista saisi eroa aikaiseksi toiseen. Karl teki iskuja ylhäältä, molemmilta sivuilta, pistoja, torjui toisen iskuja aina kun ehti. Oli kuitenkin iskuja, jotka hänen panssarinsa otti hänen miekkansa sijasta vastaan.
Karl onnistui haavoittamaan vihollistaan useaan kertaan, mutta oli myös itse saanut haavoja panssarin petettyä. Siihen oli tullut lommoja ja joistakin kohdin se oli jopa haljennut tarjoten siten vähemmän suojaa kantajalleen.
Karl käytti hyväkseen liikesarjaa, joka hämäsi useimpia vastustajia, sillä kahden käden suuri miekka oli raskas käsitellä tavalliselle miehelle, eikä sillä pystynyt kovin nopeita liikesarjoja suorittamaan, ellei sitten ollut vahva.
Tämä liikesarja oli liikaa jopa von Carsteinin vampyyrille ja sen päätteeksi vampyyri menetti päänsä harteiden välistä. Von Carsteinin vampyyrin epäkuollut ruumis alkoi kuihtua silmissä ja jäljelle siitä jäi vain luuranko, joka romahti kalisten maahan.
Pääkallon Karl otti itselleen muistoksi voitostaan.
Von Carsteinin armeija alkoi hajota väkevän lumouksen kadotessa sen jäsenistä ja niin oli Karl vienyt ensimmäisen voiton tässä sodassa.
Tämä taistelu oli vasta ensimmäinen, eikä Mannfred ollut likimainkaan valmis luovuttamaan, sillä nyt hän tiesi vaststajansa nimen: van Dieter. Nimi, jota yhdenkään von Carsteinin ei olisi enää koskaan tarvinnut mainita sen enempää ääneen kuin ajatuksissaankaan.
Tämän taistelun jälkeen seurasi lukuisia muita taisteluita, ja sota jatkui vailla tietoa lopusta vielä kymmenen pitkää vuotta.

[itulipas pieni virhe, jos joku mode vois tän viestin poistaa ois kiva[/i]

mahtavaa teksiä, jatkoa odotellaan

7. Luku

Sebastian kulki pienen joukon kanssa kohti Harmaita vuoria. Tie oli jo umpeen kasvanut, ja erottui maastosta vain heikosti. Maasto heidän ympärillään oli kuollutta. Puissa eivät lehdet kasvaneet, ruoho oli lakastunut, lukuisat muut kasvit olivat lakanneet kukkimasta jo aikaa sitten liiallisen veden määrän vuoksi, joita paikoillaan vellovista synkistä pilvistä satoi lähestulkoon päivittäin.
Makea, multainen mädän löyhkä oli päällimmäinen haju metsässä, jonka halki seurue kulki, sillä monet puut olivat lahonneet tai mädäntyneet pystyyn liiallisen vedensaannin vuoksi. Maa oli mutaista velliä miesten jalkojen alla ja hevosten kanssa ratsastaminen oli mahdotonta. Kyläläiset olivat antaneet Sebastianille pari kuormahevosta, joilla saattoi joko kantaa raskaampaa kuormaa tai ratsastaa, aina tarpeen mukaan.
Sebastian oli tavannut pienen palkkasoturijoukkion, jonka erään kylän paikallinen pormestari oli palkannut ottamaan selvää näistä oudoista tapahtumista. He lupautuivat auttamaan Sebastiania retkellään kuultuaan hänenkin olevan samoissa aikeissa.
Boris Doronjezky oli kisleviläinen sotilas, joka kertoi aloitelleensa uransa parikymmentä vuotta aikaisemmin kun Norscasta olivat pohjolan barbaarit hyökänneet hänen kyläänsä tappaen kaikki. Niiden sanottiin olleen Veren jumalan palvelijoita. Koska Boris oli ainoa, joka verilöylystä selvisi hengissä ollessaan metsästämässä peikkoja Peikko maassa, joka oli kylän traditio nuorille miehille todistaa kelpoisuutensa.
Muitakin poikia samasta kylästä oli ollut hänen mukanaan, mutta monet olivat saaneet surmansa peikkojen kynsissä. Ne, jotka selvisivät, palkattiin johonkin armeijaan jo ennen kuin he ehtivät palata takaisin kyläänsä, jota eivät edes tienneet olevan olemassakaan enää.
"Minä palasin, ja näin tuhon, jota pohjalaiset olivat saaneet aikaan. Näin nämä kirotut niiden juuri lähtiessä pois kylän savuavilta raunioilta. Silloin en voinut tehdä enää mitään, mutta vannoin jonain päivänä kostavani kyläni puolesta. Tuosta päivästä asti olen kulkenut maailmaa ristiin rastiin, enkä koskaan ole viihtynyt kauaa aikaa samassa paikassa." Boris liikuttui selvästi kertoessaan tarinaansa ja taistelukiihko hänen sisällään nousi. Muisto tuhotusta kylästä ilmeisesti auttoi häntä selviämään taistelussa paremmin.
Palkkasoturit kertoivat myös tapahtumista Harmaiden vuorien toisella puolella, Keisarikunnassa. Siellä oli riehunut sota jo kymmenen vuotta ja kuolleiden sanottiin nousevan takaisin henkiin ottamaan osaa tuohon sotaan. Sotaa ei kuitenkaan käyty Keisarikuntaa vastaan, vaan Sylvaniaa, joka oli Stirlandin läänin kirottu eteläinen osa.
Sebastian sanoi kuulleensa Sylvaniasta ollessaan lapsi, ja kuinka kuolleilla oli vaikeuksia pysyä kuolleena.
"Karl van Dieter puhui vihasta jotakin toista vampyyrisukua kohtaan..." hän mietti ääneen. "Mutta en muista, mainitsiko hän mitään muuta asiasta..."
"Sylvanian sanotaan yksin oikeudella kuuluvan von Carsteinin suvulle, joka on hyvin vanha vampyyrisuku. Oletko koskaan kuullut Aldorfiin hyökänneestä vampyyrista?" Boris kysyi Sebastianilta, mutta tämä pudisti päätään.
"Sen vampyyrin nimi oli Vlad von Carstein, ensimmäinen von Carsteinin vampyyreista, jonka maailma tuntee. Tuo vampyyri voitettiin, mutta muita von Carsteineja jäi Sylvaniaan, ja tästä van Dieterista, josta sinä puhut, en osaa sanoa juuri mitään. Muistan vain joskus lukeneeni van Dieterin ritarikunnasta, joka palveli keisaria. Mutta sitä, kuinka tästä van Dieterista tuli vampyyri, en tiedä mitään."
"Voisiko se olla vampyyrien sisällissota?"
"Ehkä... kuka osaa sanoa, mutta tuon sodan sanotaan kestäneen jo nyt kymmenisen vuotta. Keisarikunta ei siihen ole puuttunut vielä, koska yksikään hyökkäys ei ole kohdistunut siihen itseensä tai keisaria vastaan. Sanotaan kuitenkin, että keisari pitää tarkasti silmällä näitä kahta ja on valmis ottamaan osaa sotaan, mikäli siten olisi mahdollista päästä kirottujen vampyyrien uhasta lopullisesti."
"Meidän on siis ehkä mentävä aina Sylvaniaan asti?"
"Uskoisin niin, luulen, jos olet kiinnostunut tästä vampyyrista, Karl van Dieterista (?) sinun on mentävä sinne saakka. Mutta me emme ole menossa niin kauas, jäämme itse Harmaille vuorille ottaman selvää, mistä on kyse."
"Ettekö tuon paremmin tiedä?" Sebastian huudahti järkyttyneenä. "Saatte harhailla noilla vuorilla lopun ikäänne löytämättä mitään selitystä näille sääilmiöille, sillä etsitte kokonaan väärästä paikasta. Minä uskon, että teidänkin ongelmanne ratkeaa sen myötä kun saamme vampyyrin hengiltä."
"Mutta kylän pormestari oli vakuuttunut tämän johtuvan örkeistä..."
"Minun mielestäni örkit ovat vain harhautusta, joilla pitää Bretonnia kiireisenä, ei mitään muuta. Tämän kaiken täytyy liittyä Karliin jotenkin", Sebastian sanoi itselleen ennemmin kuin Borikselle, mutta jatkoi sitten tarkoittaen tällä kertaa sanansa pallasoturille: "Lähde kanssani Sylvaniaan ja saat nähdä, että olen oikeassa. Minä olen taistellut tätä vampyyria vastaan ja melkein voitin sen kymmenen vuotta sitten, ja jos pystyin siihen kerran, uskon kyllä pystyväni siihen toistamiseenkin. Mutta tarvitsen vain lisää joukkoa pitämään ylimääräiset häiriötekijät loitolla meistä."
Boris nyökkäsi viimein myöntyvästi ja niin asiasta ei puhuttu enää sen enempää. Ilta alkoi hiipiä idästä auringon laskiessa matkaajien selän taakse. He saavuttivat majatalon, joka nykyään oli poikkeus maisemassa. Se oli hyvin pidetty rakennus ja sen nimikilpi lähes kimmelsi uutuuttaan vielä. Se oli ehkä vastikään vaihdettu. "Väsynyt Vaeltaja" oli majatalon nimi.
Sisällä oli paljon väkeä, joka koostui varsin sekalaisesta väestä. Eräässä nurkassa istui haltioita, jotka olivat pukeutumisesta päätellen tummia haltioita, keskellä remusivat kovaäänisesti kolme suurikokoista jättiä, joilla oli runsaasti arpia pitkin kehoaan.
Pari örkkiäkin oli eksynyt yhteen kaukaiseen ja hämärään majatalon salin nurkkaan niin, ettei heitä heti huomannut. Ihmisiä salissa oli eniten, kuten arvata saattoi ja majatalon pitäjä oli pulska mies, joka silmäili jättejä hermostuneena samalla kun kuivasi baaritiskiä kaatuneesta oluesta. Jätit kääntyivät katsomaan uusia tulijoita, samoin kuin tummat haltiatkin ja muutamat muut ihmiset, mutta Sebastian ei siitä välittänyt vaan asteli yleissilmäyksen saliin luotuaan majatalon isännän luo.
"Haluaisimme varata huoneet", Sebastian sanoi.
"Minulla on vain kaksi huonetta jäljellä..." majatalon isantä sanoi silmäillen epävarmana palkkasotureita.
"Me otamme ne, emmeköhän me jotenkin niihin mahdu", Sebastian sanoi ja ojensi isännän vaatiman maksun huoneista. Lisäksi Sebastian tiedusteli huhuja majatalon isännältä.
"Hmm... no muutama päivä sitten tuli Keisarikunnasta tännepäin karavaani, joka sanoi tilanteen Sylvaniassa olevan sama kuin se oli ollut jo vuosien ajan. Sota näiden kahden velhon tai vampyyrin välillä ei ota laantuakseen. Sanovat, että jopa kuolevaiset ovat liittyneet tuohon sotaan tämän uuden vampyyrin puolelle... Karl van Dieter sen nimi taisi olla. Keisari ei ole vieläkään puuttunut tilanteeseen.
Gisoreuxista sanotaan uuden voiman nousevan. Siellä örkit ovat rakentaneet linnoitusta kaupungin raunioihin ja niiden väitetään olevan liitossa velhojen kanssa, jotka harjoittavat mustaa magiaa. Ei kuulosta kovinkaan hyvältä... Muita huhuja ei nyt viime aikoina ole kantautunut minun korviini..."
"Teillä on hyvin värikäs asiakaskunta..." Boris huomautti, "Kaikki eivät ehkä haluaisi jättejä saman katon alle ihmisten kanssa..."
"Höh! Luuletko, että minulla on paljoakaan valinnan varaa? Kun örkit ja nämä kummalliset säät ovat vieneet kaikki asiakkaani pois, on minun otettava kaikki halukkaat sisään, joilla vain on varaa maksaa. Olipa tämä sitten örkki, haltia, kääpiö tai vaikkapa jätti. Sitä paitsi nuo tummat haltiat ja jätit, molemmat etsivät toimeksiantajaa... ovat koko porukka palkkion metsästäjiä, vaikkakaan eivät kuulu samaan ryhmään. Teinä en ehkä palkkaisi haltioita sekä jättejä, mutta se on tietenkin teidän itsenne asia."
"Kiitokset avustanne", Sebastian sanoi ja otti kaljakolpakon kouraansa ja määrätietoisesti asteli samaan pöytään kuin missä jätit istuivat. Muut jäivät toiseen pöytään odottamaan, mitä tuleman pitää.
"Iltaa, saanen istahtaa tähän?"
Jätit olivat hetken aikaa hölmistyneitä röyhkeästä käytöksestä, jota mokoma ihminen niitä kohtaan osoitti.
"Heei... Kukas sinä oikeen oot kun tolla tavalla luulet voivas tähän tulla..."
"Olen uusi toimeksiantajanne, teidän pomonne", Sebastian sanoi ja viskasi pöydälle pussillisen Bretonnian kultaa.
Jätit tuijottivat toisiaan ja sitten Sebastiania ja sitten kultaa, josta niiden katseet siirtyivät takaisin toisiinsa kysyvinä.
"Tossa on vasta yhelle", isoin jäteistä sanoi silmät viiruina epäluulosta, jonka oli kai tarkoitus tuupata Sebastian pois itsevarmasta tasapainostaan.
"Kai minä sen tiedän, tämä plus kaksi muuta samanlaista jokaiselle teistä, jos suostutte toimeksiantooni. Lisäksi saatte syödäksenne, mutta ette ketään heistä. Syökää yksikin minun miehistäni, ja ette saa kultaa, vaan mustaa terää nahkoihinne. Mutta jos palvelette minua", Sebastian jatkoi pienen taon jälkeen antaen edellisten sanojensa upota jättien paksuihin kalloihin, "saatte ehkä vielä enemmän kuin mitä nyt edessänne näette. Minä olen kumppaneineni matkalla Keisarikuntaan, tarkemmin sanottuna Sylvaniaan tarkoituksenani tappaa vampyyri. Koska en parempaakaan pysty nyt saamaan aikaan, kelpuutan teidät auttamaan minua siinä tehtävässä."
Hetken keskustelun jälkeen jätit suostuivat Sebastianin toimeksiantoon ja Sebastian nappasi kulta pussin käteensä ja meni tummien haltioiden pöytään ja selitti samat asiat heille, lisäten luonnollisesti, että jätitkin kuuluivat nyt hänen joukkoihinsa.
Myös pitkällisen harkinnan jälkeen tummat haltiat suostuivat Sebastianin toimeksiantoon, mutta vain sillä ehdolla, ettei Sebastian ottaisi örkkejä joukkoonsa. Sen Sebastian lupasi, sillä se ei ollut käynyt edes hänen mielessään. Ihmisistä muutaman hän myös sai suostumaan toimeksiantoonsa ja niin kaikki se, mitä hän toivoikin saavansa oli nyt kasassa.
Sen illan aikana vielä yksi mies astui majataloon ja se oli suuri yllätys Sebastianille.
Se oli Franz, joka tätä nykyä toimi palkkion metsästäjänä. Ikä oli muuttanut häntä. Kasvoissa oli ryppyjä jonkin verran aiempaa enemmän, sekä hän muutenkin näytti vanhettuneen. Franz tunnisti vanhan ystävänsä ja ilomielin liittyi hänen joukkoonsa, vaikka se pitikin hyvin erikoisia valintoja sisällään.
Niin lähtivät Sebastianin palkkasoturit seuraavana päivänä Harmaiden vuorien yli tarkoituksenaan kulkea halki laajan Keisarikunnan maan, aina sylvaniaan sakka, jossa viimeinen taistelu odottaisi Sebastiania.

paranee paranemistaan.......