Viimeinen anteeksipyyntö
Lähetetty: Ke 29.03.2006 22:51
Juu, ensimmäinen novelli sitten seitsemännen luokan. Älkää siis heti tuomitko tuubaksi. Novellit & tarinat tarvitsevat rutkasti parannusta, että yllän lukiossa vaadittavan tason, joten neuvot ja kommentit ovat hyvin tervetulleita.
Viimeinen anteeksipyyntö
Siitä oli jo aikaa, kun minut siirrettiin spesialistijoukkueeseen. En totta puhuen ollut odottanut niin suurta ylennystä, vaikka olinkin voittanut 154:nen pataljoonan vuosittaisen miekkailukilpailun jo kolme kertaa peräkkäin. Kenraali Coriolis oli hyvin urheilullinen mies, ja piti huvittavana järjestää aina vuosittaisia kilpailuita, joissa parhaat saivat usein ylennyksen, yleisimmin kyseinen ylennys tarkoitti siirtoa spesialisteihin. Siitä oli jo aikaa. Ne olivat tähän verrattuna ihania päiviä, jos 154:ssä taisteleminen merkitsi varmaa kuolemaa, tämä luokiteltaisiin ikuiseksi tuskaksi. Muistan elävästi sen päivän, kun pyhä inkvisiittori Chewara lähetti meidät tälle syrjäiselle planeetalle, jos olisimme tienneet mikä täällä odotti, olisimme mielummin menneet teloituskomppanian eteen. Enää sillä ei ole väliä, enää millään ei ole väliä.
Miltei välittömästi laskeutumisen jälkeen pataljoona oli joutunut helvetinmoiseen tulitukseen, vain murto- osa alkuperäisestä kokoonpanosta oli onnistunut välttämään näiden saastuneiden kerettiläisten ammukset, ja selviämään, vain piiloutuakseen jonnekin, minne aseiden tulitus ei yltänyt. Tämä tosin oli vain harhautus, satojentuhansien kuolema oli vain yritys saada kymmenen miestä rauhallisesti maahan. Tehtävämme oli tärkeämpi kuin kaikkien tuttujemme elämä, tehtävämme oli yksi ainut henkilö. Keisarillinen inkvisiittori oli kertonut meille vain tehtävän pääasiat, vain tarpeellisen. Meidän oli määrä laskeutua täsmälleen toiselle puolelle planeettaa kuin muu armeija, etsiä yksi ainut henkilö käsiimme, ja terminoida tämä. En edes tiennyt, miltä tämä henkilö näytti, meille annettiin vain paikka, jossa odottaa tätä, hän saapuisi yksin, ja varmistaa, ettei hän lähtisi paikalta elävänä.
On yö, planeetan kuu loistaa kirkkaana taivaalla, valaisten mutaisen pellon, jos sitä pelloksi voi kutsua, hopeiseen valoonsa. Ruoho liikkuu verkkaisesti viileässä tuulessa, ei edes paksu kaartin takki pidä kylmyyttä ulkona. Pellon reunoilla olevat puut ovat ruskossa, osa lehdistä on jo varissut maahan. Vain kaikkein tarkkasilmäinen henkilö voisi huomata kymmenen maastokuvioituihin pukuihin pukeutunutta miestä, kääriytyneinä syvälle lehtien ja aluskasvillisuuden sekaan. Liikekään ei värähdä. Yhtäkkiä ryhmän tarkka- ampuja, Anton Docks, liikauttaa kättänsä, on aika. Pellon toisella puolella olevasta metsästä saapuu henkilö, pukeutuneena kokomustaan asuun, hän sulautuu maastoon täydellisesti, hänen tarkat liikkeensä suorastaan katoavat ruohon huojuntaan. Tämä pysähtyy keskelle aukeaa. Olin tarkastellut henkilöä koko tämän ajan, kun hän hiipi keskelle peltoa. Mies nostaa hupun päältään, antaa pitkien, mustien hiusten lepattaa tuulessa. Ei! Hän ei ole mies, vaan nainen. Vaan miten kaunis hän onkaan! Täysmustassa nilkkoihin asti ulottuvassa takissa hän vain seisoo, katsellen kuuta. Täysin lumoutuneena nostan katseeni ylös taivaisiin, mutta en voi pitää katsettani pois tästä lumoavasta olennosta hetkeäkään kauempaa. Kiikarit etsiytyvät taas häneen, silmäni tarkastelevat naisen täydellisiä kasvoja, joista loistaa melkein eldarmaiset piirteet, hänen täydellistä ruumistaan.
Hiljainen ääni tuo minut takaisin oikeaan maailmaan. ”ammunko?”, vieressäni makaava mies kysyy. Ei, en voi antaa noin kauniin olennon kuolla, hänellä täytyy olla mahdollisuus hyvittää pahat tekonsa, mitä ne ikinä ovatkaan. ”Et, sinä jäät tänne, muu ryhmä, hajaantukaa muodostelmaan, otamme hänet elävänä”. ”Mutta luutnantti, meillä on suora käsky tappaa hänet heti kun hän saapuu”. ”Sanoin EI korpraali, pidä aseesi valmiudessa, mutta ampuminen vain äärimmäisessä hädässä.”
Muu ryhmä oli jo etäytynyt sovittuun etäisyyteen, niin että nainen jäisi piiritetyksi jokaiselta suunnalta. Annan merkin, yhtäkkiä ryhmä pinkaisee pystyyn, ja lähtee juoksemaan kohti tätä mysteeristä naista. Itse juoksen nopeammin kuin muut, haluan ehtiä hänen luokseen ensimmäisenä, haluan että hän näkee minut. Nainen ei tunnu noteeraavan häntä ympäröivää joukkoa, vaan pitää katseensa kiinni kuussa. Sitten, ”Kaunis ilta, eikö vain?” Voi, miten hänen äänensä rauhoittaa lihakset, hävittää jännityksen, pelon, kaikki muu maailmasta katoaa, kaikki mitä näen on vain tämä nainen, ja kuulen vain hänen äänensä. Hänen katseensa laskeutuu takaisin maanpinnalle, hän kääntää päänsä minuun päin: ”vai mitä, luutnantti?”
Kaikki lumo haihtuu samalla sekunnilla, nainen on yhä kaunis, mutta yhtäkkiä hän on muuttunut kauheaksi, pahemmaksi kuin mikään muu maailmassa. Sekunnin murto- osasessa nainen on vetänyt kaapunsa uumenista kaksi asetta, en ehtinyt havainnoimaan millaisia ne olivat, sillä nainen pyörähti salamannopeasti ympäri, laukaisten aseensa kerran, kenties monta kertaa, en ehdi erottamaan laukauksia.
Nainen pysyy yhä paikoillaan, vasta nyt erotan pistoolit pelkiksi auto- aseiksi. Hah, ei tuollainen alhainen ase läpäise edes keisarillisen kaartin panssaria, saati sitten spesialistiryhmän muinaisia reliikkejä, jotka ovat tehty monta vuosisataa sitten, ennen kuin kaikki tieto paremmasta panssarista oli kadonnut. Tällainen oli spesialistipanssari, ei sitä lävistänyt muutama luoti. Kuitenkin, vasten kaikkia mahdollisuuksia, miehet ympäriltä lakosivat maahan. Ei tämä ollut mahdollista! He olivat kaartin eliittiä, parhaita, jotkut olivat kuvanneet heitä jopa paremmiksi kuin adeptus astartes. Tämä kuvaus oli tietysti liioiteltu, mutta ryhmä oli silti paras, mitä oli saatu koottua. Nyt tämä samainen ryhmä oli kuollut, jokainen sotilas, jokainen ystäväni, makasi tässä saastaisessa turpeessa, murhattuna. Ääni väristen kuiskasin kaulassa olevaan mikrofoniin: ”Docks, nyt on kyseessä äärimmäinen hätä”. Vastausta en kuitenkaan saa, en nyt enkä milloinkaan, korvakuulokkeesta ei kuulu kahta sanaa, joita tällä hetkellä kaipasin enemmän kuin mitään muuta.
Nainen seisoo taas selkä suorana, katsoen suoraan silmiini. En pystynyt huomaamaan, milloin hän liikahti, minä, jota kutsuttiin aikaisemmin ryhmäni tarkkasilmäisimmäksi jäseneksi, en huomannut milloin tämä salaperäinen nainen oli ampunut toverini, enkä myöskään huomannut, miten hän oli heittänyt molemmat aseensa maahan.
Vasta nyt aivoni alkoivat toimia kunnolla, tajusin, minkälaisen virheen olin tehnyt halutessani nähdä tämän henkilön lähemmin, tajusin, että muu ryhmä oli kuollut takiani. Sisäinen viha kasvoi sisälläni, viha tätä naista kohtaan. Hän oli aseeton, hän oli heikko, hän saisi kuolla. Taas virhe, joka kostautui vakavasti. Hän ei tosiaan ollut heikko, saati sitten aseeton. Hän oli vetänyt jostain esiin miekan, terältään verenpunaisen, kauniin miekan. Tajusin haasteen, vedin oman miekkani tupesta, valmistauduin ensimmäiseen iskuun. Hän oli hyvä, kenties jopa parempi kuin minä, ensimmäinen iskuni ratkaisee kaiken, ensimmäisen iskun on onnistuttava. Juuri, kun olin lähdössä hyökkäykseen, näin naisen liikahtavan. Silmänräpäystäkin nopeammin nainen oli liikkunut välillämme olleen matka halki, sivaltanut miekallaan terävästi, kenties jopa tappavasti, ja perääntynyt takaisin muutaman metrin päähän. Kuulin rintaani peittävän panssarin katkeavan, näin veren purskahtavan rintakehästäni. Ei! Tämä ei voinut olla totta, kukaan ei ole näin nopea. Kipu oli voimakas, voimakkaampi kuin sen olisi pitänyt olla. Terä oli tuskin hipaissut ihoa, vain muutaman millin haava ei voinut olla näin kivulias. Tuntui, kuin koko rintakehä olisi haljennut.
En kuitenkaan voinut antaa periksi, en voinut kuolla vielä. Kuoleminen ei tullut mieleenikään. Tämä taistelu oli voitettava, hinnalla millä hyvänsä. Naisen suupielet kääntyivät hymyyn, hän virnisti. saakuli! Tämä oli ansa, hän tiesi että ryhmä odottaisi häntä täällä, hän tiesi, että tämä oli paikka, jossa hänet oli tarkoitus tappaa. Viha, uskomaton viha tätä olentoa kohtaan täyttää sisukseni, tunsin vain vihan, en kipua, en tuskaa, mielessäni oli vain yksi asia: Tämän naisen oli kuoltava! Salamannopeasti lähden syöksyyn, työntäen miekan häntä kohti. Tämä kuitenkin väisti, hyppäsi korkealle ilmaan, ja laskeutui täydellisen tasapainon avulla miekkani päälle, painaen sen syvälle pellon mutaan. Hän sivalsi, tunsin viillon halkaisevan kasvoni kahtia, hyppäsi jälleen ilmaan, tehden täydellisen kolmoisvoltin ylitseni, laskeutuen taakseni niin, etten edes kuullut kun hänen jalkansa tavoittivat maan. Jälleen uskomaton kipu, tällä kertaa kaulan tienoilla, jälleen ilmaan purskahti verinoro. Tämä isku ei kuitenkaan ollut enää pinnallinen viilto, se avasi syvän haavan, joka ulottui palleaan asti. Isku oli tappava. Tätä en voinut enää sulkea pois ruumiistani, kipu valtasi ruumiini, vajosin polvilleni, tiesin epäonnistuneeni täydellisesti. Suupieleliltäni pääsi vain yksi sana, ennen kuin vajosin mutaan, ennen kuin kuolin. ”Anteeksi.”
Ja antaa palaa, kaikki kestetään.
Viimeinen anteeksipyyntö
Siitä oli jo aikaa, kun minut siirrettiin spesialistijoukkueeseen. En totta puhuen ollut odottanut niin suurta ylennystä, vaikka olinkin voittanut 154:nen pataljoonan vuosittaisen miekkailukilpailun jo kolme kertaa peräkkäin. Kenraali Coriolis oli hyvin urheilullinen mies, ja piti huvittavana järjestää aina vuosittaisia kilpailuita, joissa parhaat saivat usein ylennyksen, yleisimmin kyseinen ylennys tarkoitti siirtoa spesialisteihin. Siitä oli jo aikaa. Ne olivat tähän verrattuna ihania päiviä, jos 154:ssä taisteleminen merkitsi varmaa kuolemaa, tämä luokiteltaisiin ikuiseksi tuskaksi. Muistan elävästi sen päivän, kun pyhä inkvisiittori Chewara lähetti meidät tälle syrjäiselle planeetalle, jos olisimme tienneet mikä täällä odotti, olisimme mielummin menneet teloituskomppanian eteen. Enää sillä ei ole väliä, enää millään ei ole väliä.
Miltei välittömästi laskeutumisen jälkeen pataljoona oli joutunut helvetinmoiseen tulitukseen, vain murto- osa alkuperäisestä kokoonpanosta oli onnistunut välttämään näiden saastuneiden kerettiläisten ammukset, ja selviämään, vain piiloutuakseen jonnekin, minne aseiden tulitus ei yltänyt. Tämä tosin oli vain harhautus, satojentuhansien kuolema oli vain yritys saada kymmenen miestä rauhallisesti maahan. Tehtävämme oli tärkeämpi kuin kaikkien tuttujemme elämä, tehtävämme oli yksi ainut henkilö. Keisarillinen inkvisiittori oli kertonut meille vain tehtävän pääasiat, vain tarpeellisen. Meidän oli määrä laskeutua täsmälleen toiselle puolelle planeettaa kuin muu armeija, etsiä yksi ainut henkilö käsiimme, ja terminoida tämä. En edes tiennyt, miltä tämä henkilö näytti, meille annettiin vain paikka, jossa odottaa tätä, hän saapuisi yksin, ja varmistaa, ettei hän lähtisi paikalta elävänä.
On yö, planeetan kuu loistaa kirkkaana taivaalla, valaisten mutaisen pellon, jos sitä pelloksi voi kutsua, hopeiseen valoonsa. Ruoho liikkuu verkkaisesti viileässä tuulessa, ei edes paksu kaartin takki pidä kylmyyttä ulkona. Pellon reunoilla olevat puut ovat ruskossa, osa lehdistä on jo varissut maahan. Vain kaikkein tarkkasilmäinen henkilö voisi huomata kymmenen maastokuvioituihin pukuihin pukeutunutta miestä, kääriytyneinä syvälle lehtien ja aluskasvillisuuden sekaan. Liikekään ei värähdä. Yhtäkkiä ryhmän tarkka- ampuja, Anton Docks, liikauttaa kättänsä, on aika. Pellon toisella puolella olevasta metsästä saapuu henkilö, pukeutuneena kokomustaan asuun, hän sulautuu maastoon täydellisesti, hänen tarkat liikkeensä suorastaan katoavat ruohon huojuntaan. Tämä pysähtyy keskelle aukeaa. Olin tarkastellut henkilöä koko tämän ajan, kun hän hiipi keskelle peltoa. Mies nostaa hupun päältään, antaa pitkien, mustien hiusten lepattaa tuulessa. Ei! Hän ei ole mies, vaan nainen. Vaan miten kaunis hän onkaan! Täysmustassa nilkkoihin asti ulottuvassa takissa hän vain seisoo, katsellen kuuta. Täysin lumoutuneena nostan katseeni ylös taivaisiin, mutta en voi pitää katsettani pois tästä lumoavasta olennosta hetkeäkään kauempaa. Kiikarit etsiytyvät taas häneen, silmäni tarkastelevat naisen täydellisiä kasvoja, joista loistaa melkein eldarmaiset piirteet, hänen täydellistä ruumistaan.
Hiljainen ääni tuo minut takaisin oikeaan maailmaan. ”ammunko?”, vieressäni makaava mies kysyy. Ei, en voi antaa noin kauniin olennon kuolla, hänellä täytyy olla mahdollisuus hyvittää pahat tekonsa, mitä ne ikinä ovatkaan. ”Et, sinä jäät tänne, muu ryhmä, hajaantukaa muodostelmaan, otamme hänet elävänä”. ”Mutta luutnantti, meillä on suora käsky tappaa hänet heti kun hän saapuu”. ”Sanoin EI korpraali, pidä aseesi valmiudessa, mutta ampuminen vain äärimmäisessä hädässä.”
Muu ryhmä oli jo etäytynyt sovittuun etäisyyteen, niin että nainen jäisi piiritetyksi jokaiselta suunnalta. Annan merkin, yhtäkkiä ryhmä pinkaisee pystyyn, ja lähtee juoksemaan kohti tätä mysteeristä naista. Itse juoksen nopeammin kuin muut, haluan ehtiä hänen luokseen ensimmäisenä, haluan että hän näkee minut. Nainen ei tunnu noteeraavan häntä ympäröivää joukkoa, vaan pitää katseensa kiinni kuussa. Sitten, ”Kaunis ilta, eikö vain?” Voi, miten hänen äänensä rauhoittaa lihakset, hävittää jännityksen, pelon, kaikki muu maailmasta katoaa, kaikki mitä näen on vain tämä nainen, ja kuulen vain hänen äänensä. Hänen katseensa laskeutuu takaisin maanpinnalle, hän kääntää päänsä minuun päin: ”vai mitä, luutnantti?”
Kaikki lumo haihtuu samalla sekunnilla, nainen on yhä kaunis, mutta yhtäkkiä hän on muuttunut kauheaksi, pahemmaksi kuin mikään muu maailmassa. Sekunnin murto- osasessa nainen on vetänyt kaapunsa uumenista kaksi asetta, en ehtinyt havainnoimaan millaisia ne olivat, sillä nainen pyörähti salamannopeasti ympäri, laukaisten aseensa kerran, kenties monta kertaa, en ehdi erottamaan laukauksia.
Nainen pysyy yhä paikoillaan, vasta nyt erotan pistoolit pelkiksi auto- aseiksi. Hah, ei tuollainen alhainen ase läpäise edes keisarillisen kaartin panssaria, saati sitten spesialistiryhmän muinaisia reliikkejä, jotka ovat tehty monta vuosisataa sitten, ennen kuin kaikki tieto paremmasta panssarista oli kadonnut. Tällainen oli spesialistipanssari, ei sitä lävistänyt muutama luoti. Kuitenkin, vasten kaikkia mahdollisuuksia, miehet ympäriltä lakosivat maahan. Ei tämä ollut mahdollista! He olivat kaartin eliittiä, parhaita, jotkut olivat kuvanneet heitä jopa paremmiksi kuin adeptus astartes. Tämä kuvaus oli tietysti liioiteltu, mutta ryhmä oli silti paras, mitä oli saatu koottua. Nyt tämä samainen ryhmä oli kuollut, jokainen sotilas, jokainen ystäväni, makasi tässä saastaisessa turpeessa, murhattuna. Ääni väristen kuiskasin kaulassa olevaan mikrofoniin: ”Docks, nyt on kyseessä äärimmäinen hätä”. Vastausta en kuitenkaan saa, en nyt enkä milloinkaan, korvakuulokkeesta ei kuulu kahta sanaa, joita tällä hetkellä kaipasin enemmän kuin mitään muuta.
Nainen seisoo taas selkä suorana, katsoen suoraan silmiini. En pystynyt huomaamaan, milloin hän liikahti, minä, jota kutsuttiin aikaisemmin ryhmäni tarkkasilmäisimmäksi jäseneksi, en huomannut milloin tämä salaperäinen nainen oli ampunut toverini, enkä myöskään huomannut, miten hän oli heittänyt molemmat aseensa maahan.
Vasta nyt aivoni alkoivat toimia kunnolla, tajusin, minkälaisen virheen olin tehnyt halutessani nähdä tämän henkilön lähemmin, tajusin, että muu ryhmä oli kuollut takiani. Sisäinen viha kasvoi sisälläni, viha tätä naista kohtaan. Hän oli aseeton, hän oli heikko, hän saisi kuolla. Taas virhe, joka kostautui vakavasti. Hän ei tosiaan ollut heikko, saati sitten aseeton. Hän oli vetänyt jostain esiin miekan, terältään verenpunaisen, kauniin miekan. Tajusin haasteen, vedin oman miekkani tupesta, valmistauduin ensimmäiseen iskuun. Hän oli hyvä, kenties jopa parempi kuin minä, ensimmäinen iskuni ratkaisee kaiken, ensimmäisen iskun on onnistuttava. Juuri, kun olin lähdössä hyökkäykseen, näin naisen liikahtavan. Silmänräpäystäkin nopeammin nainen oli liikkunut välillämme olleen matka halki, sivaltanut miekallaan terävästi, kenties jopa tappavasti, ja perääntynyt takaisin muutaman metrin päähän. Kuulin rintaani peittävän panssarin katkeavan, näin veren purskahtavan rintakehästäni. Ei! Tämä ei voinut olla totta, kukaan ei ole näin nopea. Kipu oli voimakas, voimakkaampi kuin sen olisi pitänyt olla. Terä oli tuskin hipaissut ihoa, vain muutaman millin haava ei voinut olla näin kivulias. Tuntui, kuin koko rintakehä olisi haljennut.
En kuitenkaan voinut antaa periksi, en voinut kuolla vielä. Kuoleminen ei tullut mieleenikään. Tämä taistelu oli voitettava, hinnalla millä hyvänsä. Naisen suupielet kääntyivät hymyyn, hän virnisti. saakuli! Tämä oli ansa, hän tiesi että ryhmä odottaisi häntä täällä, hän tiesi, että tämä oli paikka, jossa hänet oli tarkoitus tappaa. Viha, uskomaton viha tätä olentoa kohtaan täyttää sisukseni, tunsin vain vihan, en kipua, en tuskaa, mielessäni oli vain yksi asia: Tämän naisen oli kuoltava! Salamannopeasti lähden syöksyyn, työntäen miekan häntä kohti. Tämä kuitenkin väisti, hyppäsi korkealle ilmaan, ja laskeutui täydellisen tasapainon avulla miekkani päälle, painaen sen syvälle pellon mutaan. Hän sivalsi, tunsin viillon halkaisevan kasvoni kahtia, hyppäsi jälleen ilmaan, tehden täydellisen kolmoisvoltin ylitseni, laskeutuen taakseni niin, etten edes kuullut kun hänen jalkansa tavoittivat maan. Jälleen uskomaton kipu, tällä kertaa kaulan tienoilla, jälleen ilmaan purskahti verinoro. Tämä isku ei kuitenkaan ollut enää pinnallinen viilto, se avasi syvän haavan, joka ulottui palleaan asti. Isku oli tappava. Tätä en voinut enää sulkea pois ruumiistani, kipu valtasi ruumiini, vajosin polvilleni, tiesin epäonnistuneeni täydellisesti. Suupieleliltäni pääsi vain yksi sana, ennen kuin vajosin mutaan, ennen kuin kuolin. ”Anteeksi.”
Ja antaa palaa, kaikki kestetään.
