Miun lyhyet: Pikku-Ville
Lähetetty: To 06.04.2006 18:11
Eli tuossa pitkästä aikaa lyhykäistä turinaa tänne. Fiilispohjalta kirjoitettu, kuten edellisetkin lyhykäiset pätkät.
Takkatuli paloi hiljaa, kuten se oli tehnyt koko illan ajan. Tasainen, rauhallinen hengitys kävi hiljaisessa huoneessa keinutuolin natinan rytmittäessä sitä vanhanaikaisella tunnelmanluonnillaan. Sitten kuului räsähdys! Takassa napsahti jotain, ja huoneeseen tulvahti savua. Vanhus säpsähti hereille tuolissaan ja nousi yllättävän ripeästi yskähtäen.
”Pikku-Ville!” hän rykäisi tiukasti. ”Ei käpyjä saa heittää tuleen sisätiloissa, nehän räiskyvät. Eikä havupuiden oksiakaan, ne savuttavat!”
Ville-poika nousi tuvan puulattialta jalat ristissä ja otti askeleen taaksepäin, ettei kaatuisi ukin nopean reaktion voimasta.
”Anteeksi, isoisä”, hän sanoi alentuvasti ja painoi päänsä jyrsijämäisesti koukussa olevien käsiensä ylle. ”En tiennyt.”
Ukki huokaisi syvään ja avasi ikkunan, että vähäinen savu pääsisi liukenemaan iltatuuleen. Hymyillen hän kääntyi katsomaan pojanpoikaansa, joka tuijotti nolona lattiaan.
”Älä mökötä, Ville. Ethän sinä voinut tietää”, vanhus sanoi lempeästi. ”Mutta tästä lähtien sinä tiedät, ja toivon, että tunnet oppineesi jotain aivan uutta ja tarpeellista.” Pikkupojan kasvot kirkastuivat, ja hän hymyili iloisena.
”Tulenhan, poika, ukin syliin, niin saat kuulla pienen tarinan”, isoisä murahti iloisesti, kun oli asetellut leveän takamuksensa taas keinutuoliin.
Yhäkin viatonta hymyään pitävä Ville kapusi vanhuksen avustuksella tämän reisien päälle ja nojautui taaksepäin niin, että ukki pystyi haistamaan nopeasti sukulaispoikansa hiuksia.
”Minkä tarinan sinä kerrot, ukki?” poika kysyi innostuneena. Isoisä hymyili ja antoi olkapäidensä valahtaa alaspäin.
”Ukki kertoo nyt opettavaisen tarinan tietäväisyydestä ja moraalista. Ne ovat hyvin tärkeitä asioita sitten myöhemmin, Ville-poika.” Ville nyökkäisi hilpeästi ja asettui mukavammin ukkinsa syliin.
”No niin”, vanhus aloitti. ”’Olipa kerran eräässä kauniissa maassa kuningas ja kuningatar. He pitivät kovasti toisistaan ja ajattelivatkin hankkia itselleen lapsen, tuollaisen pikku kullanmurun, kuin sinä, Ville. Noh, kuitenkaan kaikki ei mennyt hyvin, kuningattaren munasolu ei tahtonut irrota, eikä lapsia oikein pystytty saamaan…’”
”Mistä lapset tulee?” Ville kysyi keskeyttäen. Ukki ärähti, mutta rauhoittui pian.
”No mutta, tiedäthän sinä sen vallan hyvin, Ville. Olenhan minä sen sinulle selittänyt”, hän vastasi. Poika nyökkäsi ymmärtäväisenä ja sanoi itsevarmasti: ”Emättimestä.”
Isoisä nyökkäsi ja jatkoi tarinaansa.
”’Kuningas oli suivaantunut. Hän ei saisi jälkeläisiä vaimonsa kanssa kenties koskaan. Joten yön tultua hän haki linna keittiöstä leveän lihaveitsen ja paloitteli kuningattaren tämän omaan sänkyyn. Et usko, Ville, kuinka paljon verta ihmisestä tuleekaan, jos niin vain halutaan.’” Poika nyökkäsi.
”’Kuitenkin, kuningas leikkasi vaimonsa vatsan auki ja työnsi päänsä haavaan tarkistaakseen, mikä oikein oli hätänä. Älykkäänoloisesti hän hymähteli edetessään silminensä vuoroin pitkin kuningattarensa suolistoa ja vuoroin pitkin hänen henkitorveaan. Käväisi hän muuten myös vatsassa ja sydämessä, nuoleskeli verenkin niiden pinnalta, ja nielaisi maksan kokonaisena. Tiesitkö, Ville, että maksa on suoraan vatsasta otettuna aika limaista tavaraa. Se, mitä sinä syöt, on paistettua.’”
Ukki ähkäisi reidessään tykyttävän suonenvedon vuoksi, ja vaihtoi hiukan asentoaan. Pehmeästi hän painoi leveän kämmenensä lapsenlapsen oikealle kankulle ja hieroi hiljalleen sen kiinteää, lähes luisevaa pintaa, kun siirsi painoaan toiselle puolelleen. Ville hymyili viattomasti.
”Mitä sitten tapahtui, ukki”, hän kysyi.
”’Kuningas uskoi löytäneensä vian, ja väänsi vähäisellä tietämyksellään pari sisäelintä toistensa ympäri. Sitten hän kokeili uudestaan lapsentekoa, eikä hänen vaimonsa kauheasti vastustellutkaan, ja kiljaisi pian voitokkaasti, kun vähän ajan päästä avonaisesta haavasta alkoi kömpiä vaivalloisesti kurnuttaen pieniä, mustia vauvoja kietoutuneena kuningattaren ohutsuoleen. Miespuolisia kaikenlisäksi.’”
Ville tuijotti lumoutuneena isoisäänsä äänettömän kunnioituksen vallassa. Hänen hohtava katseensa janosi selvästi tietää lisää. Ukki siirsi taas hieman sukulaispoikaansa ja laski kämmenensä tämän reidelle, lähelle nivusia.
”’Lapsilla ei siis ollut lainkaan äitiä, mutta hyväsydäminen isä ei halunnut lapsiensa jäävän paitsi kummankin vanhemman rakkaudesta. Niinpä hän tekikin, että yönturvin hiipi hän sille samaiselle vuoteelle, missä oli siittänyt pienokaisensa, ja jäätelökauhan kaltaisella instrumentilla, poisti mätänemisvaiheen aloittaneet elimet. Aamulla hän tarjoili lapsilleen, lempeästi hymyillen, aamiaisen heidän kuolleen äitinsä pingotettu iho päällään.’”
”Sattuiko kuningataräitiä, kun kuningas puki hänet päälleen”, Ville kysyi hölmistyneenä hämmästyksissään. Ukki katsoi pienen tovin pojanpoikaansa hiljaa.
”Sattui”, hän vastasi yksikantaan, ja valmistautui lopettamaan kertomuksensa.
”’Kuninkaan kaksoiselämä oli tuskallisen vaikeaa, muttei hän hennonut paljastaa totuutta pojilleen. Niinpä hän keksi loistavan tavan hoitaa tuska ja murhe pois päiviltä: hän murhasi lapsensa. Ja tuon hirmuteon teki hänen vaimonsa, joka tunnustikin innokkaasti tekosensa. Koko kylä näki hänen heiluttavan vetelää kättään rintavarustukselta ja huutavan: ”Minä tapoin jokaisen lapsoseni, ja pidin siitä!’”
”Noh, tottahan se oli, että kuningas oli vain ripustanut kuningattaren nahan harjannokkaan, ja antanut sen killua tuulessa aurinkoisena kesäpäivänä”, ukki lisäsi varmistaakseen, että Ville ymmärsi mahdollisimman hyvin tarinan tarkoituksen.
”Mitä sitten tapahtui?” poika kysyi. Ukki vaikutti ärtyneemmältä. Vanhus huokaisi ja alkoi nousta, mikä sai Villen pudottautumaan lattialle hänen mukanaan.
”Kaikki elivät elämänsä onnellisena loppuun asti”, ukki vastasi.
”Kuningatarkin?” Ville varmisti ääni vinkuen.
”Kuningatarkin… No niin, on aika painua pehkuihin, vanhempasi tulevat tunnin päästä kotiin Käypäs vielä iltapesulla.” Pikkupoika seisahtui äkisti.
”Ukki”, Ville aloitti arasti. ”Minä en taida ylettyä poistamaan sitä pent… pentram… grammaria selästäni.”
”Pentagrammia”, isoisä korjasi. ”Hyvä on, Ville. Minä tulen kanssasi kylpyhuoneeseen. Odota hetki, kun riisuudun.”
Kohta jo Pikku-Ville kirmasi alastomana tuvan poikki, ja hänen ohittaessaan isoisänsä, tämä läiskäytti leikkimielisesti pojanpoikaansa takamuksille, mikä sai lapsen hihkaisemaan iloisesti. Kuului suihkun avautumisesta kielivä, kirskuva ääni. Ukki hymyili lempeästi, taivutti vanhan, turpean kehonsa poistaakseen pikkuhousunsa, ja laittoi tekohampaansa lasiin pöydällä. Ukki maiskautti hampaatonta suutaan kosteasti, asteli kylpyhuoneen ovelle ja sulki sen perässään astuttuaan sisään.
Olokaapa hyvät. Sana on vapaa olkoon se millaista tahansa.
Takkatuli paloi hiljaa, kuten se oli tehnyt koko illan ajan. Tasainen, rauhallinen hengitys kävi hiljaisessa huoneessa keinutuolin natinan rytmittäessä sitä vanhanaikaisella tunnelmanluonnillaan. Sitten kuului räsähdys! Takassa napsahti jotain, ja huoneeseen tulvahti savua. Vanhus säpsähti hereille tuolissaan ja nousi yllättävän ripeästi yskähtäen.
”Pikku-Ville!” hän rykäisi tiukasti. ”Ei käpyjä saa heittää tuleen sisätiloissa, nehän räiskyvät. Eikä havupuiden oksiakaan, ne savuttavat!”
Ville-poika nousi tuvan puulattialta jalat ristissä ja otti askeleen taaksepäin, ettei kaatuisi ukin nopean reaktion voimasta.
”Anteeksi, isoisä”, hän sanoi alentuvasti ja painoi päänsä jyrsijämäisesti koukussa olevien käsiensä ylle. ”En tiennyt.”
Ukki huokaisi syvään ja avasi ikkunan, että vähäinen savu pääsisi liukenemaan iltatuuleen. Hymyillen hän kääntyi katsomaan pojanpoikaansa, joka tuijotti nolona lattiaan.
”Älä mökötä, Ville. Ethän sinä voinut tietää”, vanhus sanoi lempeästi. ”Mutta tästä lähtien sinä tiedät, ja toivon, että tunnet oppineesi jotain aivan uutta ja tarpeellista.” Pikkupojan kasvot kirkastuivat, ja hän hymyili iloisena.
”Tulenhan, poika, ukin syliin, niin saat kuulla pienen tarinan”, isoisä murahti iloisesti, kun oli asetellut leveän takamuksensa taas keinutuoliin.
Yhäkin viatonta hymyään pitävä Ville kapusi vanhuksen avustuksella tämän reisien päälle ja nojautui taaksepäin niin, että ukki pystyi haistamaan nopeasti sukulaispoikansa hiuksia.
”Minkä tarinan sinä kerrot, ukki?” poika kysyi innostuneena. Isoisä hymyili ja antoi olkapäidensä valahtaa alaspäin.
”Ukki kertoo nyt opettavaisen tarinan tietäväisyydestä ja moraalista. Ne ovat hyvin tärkeitä asioita sitten myöhemmin, Ville-poika.” Ville nyökkäisi hilpeästi ja asettui mukavammin ukkinsa syliin.
”No niin”, vanhus aloitti. ”’Olipa kerran eräässä kauniissa maassa kuningas ja kuningatar. He pitivät kovasti toisistaan ja ajattelivatkin hankkia itselleen lapsen, tuollaisen pikku kullanmurun, kuin sinä, Ville. Noh, kuitenkaan kaikki ei mennyt hyvin, kuningattaren munasolu ei tahtonut irrota, eikä lapsia oikein pystytty saamaan…’”
”Mistä lapset tulee?” Ville kysyi keskeyttäen. Ukki ärähti, mutta rauhoittui pian.
”No mutta, tiedäthän sinä sen vallan hyvin, Ville. Olenhan minä sen sinulle selittänyt”, hän vastasi. Poika nyökkäsi ymmärtäväisenä ja sanoi itsevarmasti: ”Emättimestä.”
Isoisä nyökkäsi ja jatkoi tarinaansa.
”’Kuningas oli suivaantunut. Hän ei saisi jälkeläisiä vaimonsa kanssa kenties koskaan. Joten yön tultua hän haki linna keittiöstä leveän lihaveitsen ja paloitteli kuningattaren tämän omaan sänkyyn. Et usko, Ville, kuinka paljon verta ihmisestä tuleekaan, jos niin vain halutaan.’” Poika nyökkäsi.
”’Kuitenkin, kuningas leikkasi vaimonsa vatsan auki ja työnsi päänsä haavaan tarkistaakseen, mikä oikein oli hätänä. Älykkäänoloisesti hän hymähteli edetessään silminensä vuoroin pitkin kuningattarensa suolistoa ja vuoroin pitkin hänen henkitorveaan. Käväisi hän muuten myös vatsassa ja sydämessä, nuoleskeli verenkin niiden pinnalta, ja nielaisi maksan kokonaisena. Tiesitkö, Ville, että maksa on suoraan vatsasta otettuna aika limaista tavaraa. Se, mitä sinä syöt, on paistettua.’”
Ukki ähkäisi reidessään tykyttävän suonenvedon vuoksi, ja vaihtoi hiukan asentoaan. Pehmeästi hän painoi leveän kämmenensä lapsenlapsen oikealle kankulle ja hieroi hiljalleen sen kiinteää, lähes luisevaa pintaa, kun siirsi painoaan toiselle puolelleen. Ville hymyili viattomasti.
”Mitä sitten tapahtui, ukki”, hän kysyi.
”’Kuningas uskoi löytäneensä vian, ja väänsi vähäisellä tietämyksellään pari sisäelintä toistensa ympäri. Sitten hän kokeili uudestaan lapsentekoa, eikä hänen vaimonsa kauheasti vastustellutkaan, ja kiljaisi pian voitokkaasti, kun vähän ajan päästä avonaisesta haavasta alkoi kömpiä vaivalloisesti kurnuttaen pieniä, mustia vauvoja kietoutuneena kuningattaren ohutsuoleen. Miespuolisia kaikenlisäksi.’”
Ville tuijotti lumoutuneena isoisäänsä äänettömän kunnioituksen vallassa. Hänen hohtava katseensa janosi selvästi tietää lisää. Ukki siirsi taas hieman sukulaispoikaansa ja laski kämmenensä tämän reidelle, lähelle nivusia.
”’Lapsilla ei siis ollut lainkaan äitiä, mutta hyväsydäminen isä ei halunnut lapsiensa jäävän paitsi kummankin vanhemman rakkaudesta. Niinpä hän tekikin, että yönturvin hiipi hän sille samaiselle vuoteelle, missä oli siittänyt pienokaisensa, ja jäätelökauhan kaltaisella instrumentilla, poisti mätänemisvaiheen aloittaneet elimet. Aamulla hän tarjoili lapsilleen, lempeästi hymyillen, aamiaisen heidän kuolleen äitinsä pingotettu iho päällään.’”
”Sattuiko kuningataräitiä, kun kuningas puki hänet päälleen”, Ville kysyi hölmistyneenä hämmästyksissään. Ukki katsoi pienen tovin pojanpoikaansa hiljaa.
”Sattui”, hän vastasi yksikantaan, ja valmistautui lopettamaan kertomuksensa.
”’Kuninkaan kaksoiselämä oli tuskallisen vaikeaa, muttei hän hennonut paljastaa totuutta pojilleen. Niinpä hän keksi loistavan tavan hoitaa tuska ja murhe pois päiviltä: hän murhasi lapsensa. Ja tuon hirmuteon teki hänen vaimonsa, joka tunnustikin innokkaasti tekosensa. Koko kylä näki hänen heiluttavan vetelää kättään rintavarustukselta ja huutavan: ”Minä tapoin jokaisen lapsoseni, ja pidin siitä!’”
”Noh, tottahan se oli, että kuningas oli vain ripustanut kuningattaren nahan harjannokkaan, ja antanut sen killua tuulessa aurinkoisena kesäpäivänä”, ukki lisäsi varmistaakseen, että Ville ymmärsi mahdollisimman hyvin tarinan tarkoituksen.
”Mitä sitten tapahtui?” poika kysyi. Ukki vaikutti ärtyneemmältä. Vanhus huokaisi ja alkoi nousta, mikä sai Villen pudottautumaan lattialle hänen mukanaan.
”Kaikki elivät elämänsä onnellisena loppuun asti”, ukki vastasi.
”Kuningatarkin?” Ville varmisti ääni vinkuen.
”Kuningatarkin… No niin, on aika painua pehkuihin, vanhempasi tulevat tunnin päästä kotiin Käypäs vielä iltapesulla.” Pikkupoika seisahtui äkisti.
”Ukki”, Ville aloitti arasti. ”Minä en taida ylettyä poistamaan sitä pent… pentram… grammaria selästäni.”
”Pentagrammia”, isoisä korjasi. ”Hyvä on, Ville. Minä tulen kanssasi kylpyhuoneeseen. Odota hetki, kun riisuudun.”
Kohta jo Pikku-Ville kirmasi alastomana tuvan poikki, ja hänen ohittaessaan isoisänsä, tämä läiskäytti leikkimielisesti pojanpoikaansa takamuksille, mikä sai lapsen hihkaisemaan iloisesti. Kuului suihkun avautumisesta kielivä, kirskuva ääni. Ukki hymyili lempeästi, taivutti vanhan, turpean kehonsa poistaakseen pikkuhousunsa, ja laittoi tekohampaansa lasiin pöydällä. Ukki maiskautti hampaatonta suutaan kosteasti, asteli kylpyhuoneen ovelle ja sulki sen perässään astuttuaan sisään.
Olokaapa hyvät. Sana on vapaa olkoon se millaista tahansa.