Murgo & Feuerstein VI: Taikatemppuja
Lähetetty: Ke 26.04.2006 11:58
”No niin”, Ferdinand Feuerstein totesi, ”Talabheim näkyy jo. Olemme edenneet hyvää vauhtia.”
”Juh”, urahti Murgo hänen viereltään. He olivat päättäneet tulla Talabheimiin piileskelynsä jälkeen, koska siellä kumpaakaan ei vielä tunnettu. He olivat ostaneet Altdorfin liepeiltä kyydin erään juopon kääpiön, Bargrumin, höyryalukselta ja seilanneet jokea myöten.
”Näin on”, Bargrum tokaisi ruorin takaa ja otti tuopistaan kulauksen. ”Ette löytäisi nopeampaa venettä koko Vanhasta maailmasta! Tämän kaunottaren kannen alla jyllää kaksi itse virittelemääni höyrykonetta!”
”Niin niin”, huokaisi Feuerstein. Kääpiö oli kerskunut aluksensa ominaisuuksilla koko matkan. ”Kaksi itse viriteltyä höyrykonetta, keulassa urkutykki, perässä kanuuna ja koko lentue kyyhkyjä Herstel-Wenckler - kyyhkypommien kanssa!”
”Näin on!” kääpiö hihkaisi ja nikotteli kovaäänisesti. ”Hyvä että joku on kuunnellut!” Muut matkustajat, kaksi kauppiasta, päästivät kuuluvan huokauksen. Matka oli ollut liian pitkä.
***
Murgo ja Feuerstein astelivat pitkin Talabheimin katuja. Heidän ensimmäinen hommansa – no… Feuerstein oli jo ehtinyt kyllä hankkia uuden tunikan – oli löytää paikallinen kiltatalo ja varastetun tavaran välittäjä. He päättivät etsiä jonkin rähjäisen alamaailman kapakan ja lahjoa, uhkailla tai kiristää sijainnin joltakulta hämärämieheltä.
”Bingo”, Feuerstein sanoi. He olivat saapuneet todella likaisen ja haisevan läävän eteen, jonka kyltissä luki ”Mäyränkolo”. Kaksikko asteli sisään – Murgo joutui kumartamaan, ettei löisi päätään ovenkarmiin – ja tutkaili kapakkaa. Melkein autiota. Nyt ei tosin vielä ollutkaan mikään ruuhka-aika, aurinko ei ollut vielä aivan laskenut. Nurkkapöydässä oli muutama äijä pelaamassa noppaa ja toisella puolella huonetta kovanaaman näköinen korsto edessään lähes koskematon oluttuoppi. Feuerstein käski Murgoa seuraamaan ja lähti korstoa kohti.
”Mitäs te haluatte?” mörähti korsto mulkaisten jättiä murhaavasti. ”Minä maksoin jo velkani pois eilen. Kertokaa pomollenne että asia on hoidossa.” Sitten mies syventyi taas tutkailemaan tuoppiaan. Murgo ja Feuerstein vilkaisivat toisiinsa.
”Vieläkö te olette siinä? Mikä hätänä?”
”Keitä tahansa luulet meidän olevan, olet väärässä”, tokaisi Feuerstein. ”Minä ja ystäväni tulimme vasta kaupunkiin ja haluaisimme tietää missä kiltatalo on.”
”Mikä kiltatalo? Täällä on ainakin kymmenen kiltaa. Alkakaa jo painua, haaskaatte aikaani.”
”Taidatpa tietää”, Feuerstein virkkoi ja löi pöytään kolme kolikkoa.
”Nyt tiedän mitä tarkoitatte”, mies vastasi ja kaapaisi kolikot taskuunsa. ”Mutta en muista missä se on, sori vaan.” Murgo nappasi miehen kaulasta kiinni ja nosti hänet ylös tuolista.
”Muistakko ny?” jätti örisi. Korsto vastasi potkaisemalla jättiä nivusille. Murgo ei värähtänytkään, vaan puristi aavistuksen lujempaa. Korsto näytti hämmästyneeltä. Baarimikko katsoi välikohtausta vähän aikaa ja jatkoi pikarien jynssäystä. Tällaista tapahtui ilmeisesti joka päivä.
”Okei, okei”, mies kähisi. ”Laskekaa alas!” Murgo teki työtä käskettyä ja mies haukkoi vähän aikaa henkeä kaulaansa hieroen.
”Tästä oikealle, sitten katua alas itäreunalle saakka, sieltä kääntykää vasemmalle. Kolmas talo oikealla. Menkää puuliiterin kautta, pääovi on lukossa. Tunnussana on ’von Brunel’.”
***
”Talo? Täähän on palatsi!” murahti Murgo. He seisoivat suurehkon kartanon edustalla. Sen ympärillä oli aita, mutta portti oli auki. Joku aatelinen kai johti kiltaa. Kaksikko astui portista ja alkoi etsiä liiteriä. He löysivät sen kartanon takaa ja painuivat sisään. Halkopinojen takana oli luukku. He menivät sisään luukusta – jätti joutui ponnistelemaan mahtuakseen läpi. Luukun toisella puolella oli kiviseinäinen käytävä, joka johti kartanon alle. Seiniä valaisivat muutaman jaardin välein sijoitetut soihdut. Käytävän päästä kaksikko löysi puisen oven, jossa oli pieni luukku. Feuerstein koputti luukkuun, joka avautui pian.
”No mitä?” ärähti käheä ääni toiselta puolelta.
”Von Brunel”, sanoi Feuerstein. Oven takaa alkoi kuulua kolinaa; telkiä avattiin. Ovi avautui pian ja sen takana seisoi lyhyt, kalju mies.
”Te näytätte olevan uusia”, mies sanoi ja silmäili heitä, varsinkin jättiä, epäluuloisesti.
”Olemme Ferdinand Feuerstein ja Murskaaja-Murgo”, Feuerstein esitteli. Miehen silmät levisivät.
”Ai tekö hoitelitte Vihreen jaarlin?” hän kysyi lähes ihailevasti.
”Mepä me”, vastasi Murgo. ”Me tahotaan nähä varastetun kaman välittäjä. Meillä olis yks myyntiark- arp…”
”Myyntiartikkeli”, keskeytti Feuerstein. Mies pyysi heitä tulemaan sisään ja ilmoitti nimekseen Axel. Oven takaa paljastui kynttiläkruunuilla valaistu ikkunaton sali, jonka seinät olivat hiottua tammea ja täynnä kalliin näköisiä tauluja. Axel viittasi kohti nurkassa nahkasohvalla nukkuvaa punapartaista turkiksiin pukeutunutta miestä.
”Tota miestä te etitte”, hän sanoi. ”Sen nimi on Gillés, se on bretonnialainen.”
”Selvä”, vastasi Feuerstein ja käveli Murgon kanssa hänen luokseen. Hän herätti Gillés’n tökkäämällä tätä olkapäähän.
”Hmmmm?” Gillés mumisi ja nousi istumaan. ”Mitä asiaa?”
”Meillä olisi jotakin, mitä haluaisimme saada myytyä”, Feuerstein vastasi. ”Murgo?” Jätti otti taskustaan esiin hopeisen, haljenneen medaljongin.
”Ei näytä kummoiselta… tuosta irtoaa kai pari kymppiä.”
”Se on maaginen”, Feuerstein tokaisi. ”Kiinnostaa luultavasti jotakuta velhoa. Tiedän kokemuksesta, että se on melkoisen arvokas.”
”Vai niin, vai niin…” vastasi Gillés ja otti medaljongin. ”No, katson mitä voin tehdä.”
”Oo sit varovainen, se on vaarallinen”, varoitti Murgo.
***
Kaksi päivää myöhemmin kaksikko sai ilmoituksen: eräs tilealainen palkkavelho oli valmis maksamaan korusta kaksikymmentätuhatta kruunua. Feuerstein ei ollut osannut edes odottaa niin suurta summaa. Gillés sanoi velhon ehdottaneen tapaamista sinä iltana Mäyränkolossa. Feuerstein suostui ehdotukseen ja käski Murgoa menemään kapakkaan etukäteen, notkumaan jonnekin nurkkaan. Hän olisi hätävara, jos velho yrittäisi jotakin. Itse Feuerstein sanoi menevänsä hankkimaan tarpeellisia tavaroita.
”Mitä tavaroita?” jätti uteli.
”Näet sitten.”
Murgo kohautti olkiaan ja suunnisti kohti Mäyränkoloa. Kello oli noin yksi iltapäivällä; hänen olisi odotettava kapakassa melkoinen tovi. No, jätti ajatteli, olisipa ainakin jotain tekemistä sen aikaa...
Noin neljä tuntia myöhemmin, Murgon voitettua noppapelissä viisitoista kruunua ja kolmekymmentä penninkiä, Feuerstein astui sisään ja ojensi hänelle keltaisen kristallin.
”Mikä tää on?” jätti kysyi.
”Vastataikakivi”, vastasi Feuerstein. ”Hiero sitä jos velho koettaa noitua minut.”
”Selkis”, jätti urahti, ”mut mistä sä tän sait?”
”Mitä luulisit? Varastin tietysti”, mies vastasi ja häipyi taas.
Auringon laskettua kapakkaan astui vaaleansiniseen kultakirjailtuun kaapuun pukeutunut mies, jolla oli päässään verenpunainen lierihattu ja kädessään puinen sauva. Ilmiselvä velho. Mies istuutui pöytään ja jäi odottamaan. Piakkoin sisään ilmaantui myös Feuerstein. Murgo tarkkaili tilannetta samalla kun jatkoi noppapeliä.
”Iltaa”, Feuerstein tokaisi ja istuutui samaan pöytään. ”Ferdinand F. Feuerstein. Onko teillä sopimamme summa?” Hän ojensi kätensä velhoa kohti.
”On toki”, velho vastasi ja kätteli. ”Carlo Cogliano, Tileasta. Entä onko teillä se amuletti?”
”Tässähän tämä”, Feuerstein vastasi ja otti medaljongin esiin. Velhon silmät kiiluivat innosta.
”Aah, Xxardin Medaljonki… tunnetteko sen voimia?”
”Tiedän, että se räjäyttää kaiken mitä kohti se heitetään.”
”Niin toki, mutta se ei ole tarkoitus. Se johtuu vain siitä, että koru on hajalla. Minä osaan korjata sen, ja sitten…”
”Sitten?”
”Kunhan medaljonki on ehjä, se voi tuottaa energiasäteen, joka tekee pahempaa jälkeä kuin täyslaitatykki! Minusta tulee koko Tilean tavoitelluin palkkavelho!”
”Nyt ymmärrän, miksi maksatte siitä niin paljon… no, tehdäänkö kaupat?”
”Tässä rahat”, velho tokaisi ja nosti pöydälle messinkisen lippaan. ”Laskekaa pois, minulla on aikaa odottaa.”
”Se on tasan”, vastasi Feuerstein laskettuaan rahat ja antoi medaljongin Coglianolle. Velho sujautti sen taskuunsa.
”Ja nyt”, hän sanoi muuttuneella äänellä, joka kuulosti siltä kuin hän olisi huutanut peltiämpäriin, ”haluan rahani takaisin, kiitos.” Feuersteinin silmät näyttivät lasittuneen.
”Toki, selvähän se…” hän vastasi unisen kuuloisella äänellä ja tarttui lippaaseen. Murgo otti vastataikakiven hätäisesti esiin ja hieraisi sitä ponnahtaen pystyyn pöydän vierestä. Kivi katosi vaimeasti puhahtaen. Feuerstein palasi järkiinsä saman tien ja ponkaisi pöydän toiselle puolelle. Murgo loikkasi hänen vierelleen. Velho näytti pelästyneeltä ja järkyttyneeltä. Feuerstein heitti häneltä hatun pois päästä.
”Ja nyt, arvon velho, minäkin teen vähän taikatemppuja!” hän ärisi ja nappasi velhon harmaasta tukasta kiinni. ”Kokeilen, millä taikasanalla saan pääsi menemään pöydästä läpi! Olisiko… Simsalabim?” Hän jysäytti Coglianon pään pöytään. Velho ähkäisi.
”Ei onnistunut. Kokeillaanko uudestaan? Abrakadabra!” Feuerstein sanoi ja iski pään uudestaan pöytään. Coglianon otsasta alkoi vuotaa verta. Murgo nauraa hörötti.
”Hei!” huudahti baarimikko. ”En halua veritahroja pöytiini, ettäs tiedätte!”
”Pyydän anteeksi”, Feuerstein vastasi ja tönäisi tajuttoman velhon tuoleineen kumoon. ”Me olimmekin juuri lähdössä.” Hän nappasi rahalippaan ja kaksikko paineli ulos. No niin, Feuerstein ajatteli iloisesti, rahahuolemme ovat ohi!
”Juh”, urahti Murgo hänen viereltään. He olivat päättäneet tulla Talabheimiin piileskelynsä jälkeen, koska siellä kumpaakaan ei vielä tunnettu. He olivat ostaneet Altdorfin liepeiltä kyydin erään juopon kääpiön, Bargrumin, höyryalukselta ja seilanneet jokea myöten.
”Näin on”, Bargrum tokaisi ruorin takaa ja otti tuopistaan kulauksen. ”Ette löytäisi nopeampaa venettä koko Vanhasta maailmasta! Tämän kaunottaren kannen alla jyllää kaksi itse virittelemääni höyrykonetta!”
”Niin niin”, huokaisi Feuerstein. Kääpiö oli kerskunut aluksensa ominaisuuksilla koko matkan. ”Kaksi itse viriteltyä höyrykonetta, keulassa urkutykki, perässä kanuuna ja koko lentue kyyhkyjä Herstel-Wenckler - kyyhkypommien kanssa!”
”Näin on!” kääpiö hihkaisi ja nikotteli kovaäänisesti. ”Hyvä että joku on kuunnellut!” Muut matkustajat, kaksi kauppiasta, päästivät kuuluvan huokauksen. Matka oli ollut liian pitkä.
***
Murgo ja Feuerstein astelivat pitkin Talabheimin katuja. Heidän ensimmäinen hommansa – no… Feuerstein oli jo ehtinyt kyllä hankkia uuden tunikan – oli löytää paikallinen kiltatalo ja varastetun tavaran välittäjä. He päättivät etsiä jonkin rähjäisen alamaailman kapakan ja lahjoa, uhkailla tai kiristää sijainnin joltakulta hämärämieheltä.
”Bingo”, Feuerstein sanoi. He olivat saapuneet todella likaisen ja haisevan läävän eteen, jonka kyltissä luki ”Mäyränkolo”. Kaksikko asteli sisään – Murgo joutui kumartamaan, ettei löisi päätään ovenkarmiin – ja tutkaili kapakkaa. Melkein autiota. Nyt ei tosin vielä ollutkaan mikään ruuhka-aika, aurinko ei ollut vielä aivan laskenut. Nurkkapöydässä oli muutama äijä pelaamassa noppaa ja toisella puolella huonetta kovanaaman näköinen korsto edessään lähes koskematon oluttuoppi. Feuerstein käski Murgoa seuraamaan ja lähti korstoa kohti.
”Mitäs te haluatte?” mörähti korsto mulkaisten jättiä murhaavasti. ”Minä maksoin jo velkani pois eilen. Kertokaa pomollenne että asia on hoidossa.” Sitten mies syventyi taas tutkailemaan tuoppiaan. Murgo ja Feuerstein vilkaisivat toisiinsa.
”Vieläkö te olette siinä? Mikä hätänä?”
”Keitä tahansa luulet meidän olevan, olet väärässä”, tokaisi Feuerstein. ”Minä ja ystäväni tulimme vasta kaupunkiin ja haluaisimme tietää missä kiltatalo on.”
”Mikä kiltatalo? Täällä on ainakin kymmenen kiltaa. Alkakaa jo painua, haaskaatte aikaani.”
”Taidatpa tietää”, Feuerstein virkkoi ja löi pöytään kolme kolikkoa.
”Nyt tiedän mitä tarkoitatte”, mies vastasi ja kaapaisi kolikot taskuunsa. ”Mutta en muista missä se on, sori vaan.” Murgo nappasi miehen kaulasta kiinni ja nosti hänet ylös tuolista.
”Muistakko ny?” jätti örisi. Korsto vastasi potkaisemalla jättiä nivusille. Murgo ei värähtänytkään, vaan puristi aavistuksen lujempaa. Korsto näytti hämmästyneeltä. Baarimikko katsoi välikohtausta vähän aikaa ja jatkoi pikarien jynssäystä. Tällaista tapahtui ilmeisesti joka päivä.
”Okei, okei”, mies kähisi. ”Laskekaa alas!” Murgo teki työtä käskettyä ja mies haukkoi vähän aikaa henkeä kaulaansa hieroen.
”Tästä oikealle, sitten katua alas itäreunalle saakka, sieltä kääntykää vasemmalle. Kolmas talo oikealla. Menkää puuliiterin kautta, pääovi on lukossa. Tunnussana on ’von Brunel’.”
***
”Talo? Täähän on palatsi!” murahti Murgo. He seisoivat suurehkon kartanon edustalla. Sen ympärillä oli aita, mutta portti oli auki. Joku aatelinen kai johti kiltaa. Kaksikko astui portista ja alkoi etsiä liiteriä. He löysivät sen kartanon takaa ja painuivat sisään. Halkopinojen takana oli luukku. He menivät sisään luukusta – jätti joutui ponnistelemaan mahtuakseen läpi. Luukun toisella puolella oli kiviseinäinen käytävä, joka johti kartanon alle. Seiniä valaisivat muutaman jaardin välein sijoitetut soihdut. Käytävän päästä kaksikko löysi puisen oven, jossa oli pieni luukku. Feuerstein koputti luukkuun, joka avautui pian.
”No mitä?” ärähti käheä ääni toiselta puolelta.
”Von Brunel”, sanoi Feuerstein. Oven takaa alkoi kuulua kolinaa; telkiä avattiin. Ovi avautui pian ja sen takana seisoi lyhyt, kalju mies.
”Te näytätte olevan uusia”, mies sanoi ja silmäili heitä, varsinkin jättiä, epäluuloisesti.
”Olemme Ferdinand Feuerstein ja Murskaaja-Murgo”, Feuerstein esitteli. Miehen silmät levisivät.
”Ai tekö hoitelitte Vihreen jaarlin?” hän kysyi lähes ihailevasti.
”Mepä me”, vastasi Murgo. ”Me tahotaan nähä varastetun kaman välittäjä. Meillä olis yks myyntiark- arp…”
”Myyntiartikkeli”, keskeytti Feuerstein. Mies pyysi heitä tulemaan sisään ja ilmoitti nimekseen Axel. Oven takaa paljastui kynttiläkruunuilla valaistu ikkunaton sali, jonka seinät olivat hiottua tammea ja täynnä kalliin näköisiä tauluja. Axel viittasi kohti nurkassa nahkasohvalla nukkuvaa punapartaista turkiksiin pukeutunutta miestä.
”Tota miestä te etitte”, hän sanoi. ”Sen nimi on Gillés, se on bretonnialainen.”
”Selvä”, vastasi Feuerstein ja käveli Murgon kanssa hänen luokseen. Hän herätti Gillés’n tökkäämällä tätä olkapäähän.
”Hmmmm?” Gillés mumisi ja nousi istumaan. ”Mitä asiaa?”
”Meillä olisi jotakin, mitä haluaisimme saada myytyä”, Feuerstein vastasi. ”Murgo?” Jätti otti taskustaan esiin hopeisen, haljenneen medaljongin.
”Ei näytä kummoiselta… tuosta irtoaa kai pari kymppiä.”
”Se on maaginen”, Feuerstein tokaisi. ”Kiinnostaa luultavasti jotakuta velhoa. Tiedän kokemuksesta, että se on melkoisen arvokas.”
”Vai niin, vai niin…” vastasi Gillés ja otti medaljongin. ”No, katson mitä voin tehdä.”
”Oo sit varovainen, se on vaarallinen”, varoitti Murgo.
***
Kaksi päivää myöhemmin kaksikko sai ilmoituksen: eräs tilealainen palkkavelho oli valmis maksamaan korusta kaksikymmentätuhatta kruunua. Feuerstein ei ollut osannut edes odottaa niin suurta summaa. Gillés sanoi velhon ehdottaneen tapaamista sinä iltana Mäyränkolossa. Feuerstein suostui ehdotukseen ja käski Murgoa menemään kapakkaan etukäteen, notkumaan jonnekin nurkkaan. Hän olisi hätävara, jos velho yrittäisi jotakin. Itse Feuerstein sanoi menevänsä hankkimaan tarpeellisia tavaroita.
”Mitä tavaroita?” jätti uteli.
”Näet sitten.”
Murgo kohautti olkiaan ja suunnisti kohti Mäyränkoloa. Kello oli noin yksi iltapäivällä; hänen olisi odotettava kapakassa melkoinen tovi. No, jätti ajatteli, olisipa ainakin jotain tekemistä sen aikaa...
Noin neljä tuntia myöhemmin, Murgon voitettua noppapelissä viisitoista kruunua ja kolmekymmentä penninkiä, Feuerstein astui sisään ja ojensi hänelle keltaisen kristallin.
”Mikä tää on?” jätti kysyi.
”Vastataikakivi”, vastasi Feuerstein. ”Hiero sitä jos velho koettaa noitua minut.”
”Selkis”, jätti urahti, ”mut mistä sä tän sait?”
”Mitä luulisit? Varastin tietysti”, mies vastasi ja häipyi taas.
Auringon laskettua kapakkaan astui vaaleansiniseen kultakirjailtuun kaapuun pukeutunut mies, jolla oli päässään verenpunainen lierihattu ja kädessään puinen sauva. Ilmiselvä velho. Mies istuutui pöytään ja jäi odottamaan. Piakkoin sisään ilmaantui myös Feuerstein. Murgo tarkkaili tilannetta samalla kun jatkoi noppapeliä.
”Iltaa”, Feuerstein tokaisi ja istuutui samaan pöytään. ”Ferdinand F. Feuerstein. Onko teillä sopimamme summa?” Hän ojensi kätensä velhoa kohti.
”On toki”, velho vastasi ja kätteli. ”Carlo Cogliano, Tileasta. Entä onko teillä se amuletti?”
”Tässähän tämä”, Feuerstein vastasi ja otti medaljongin esiin. Velhon silmät kiiluivat innosta.
”Aah, Xxardin Medaljonki… tunnetteko sen voimia?”
”Tiedän, että se räjäyttää kaiken mitä kohti se heitetään.”
”Niin toki, mutta se ei ole tarkoitus. Se johtuu vain siitä, että koru on hajalla. Minä osaan korjata sen, ja sitten…”
”Sitten?”
”Kunhan medaljonki on ehjä, se voi tuottaa energiasäteen, joka tekee pahempaa jälkeä kuin täyslaitatykki! Minusta tulee koko Tilean tavoitelluin palkkavelho!”
”Nyt ymmärrän, miksi maksatte siitä niin paljon… no, tehdäänkö kaupat?”
”Tässä rahat”, velho tokaisi ja nosti pöydälle messinkisen lippaan. ”Laskekaa pois, minulla on aikaa odottaa.”
”Se on tasan”, vastasi Feuerstein laskettuaan rahat ja antoi medaljongin Coglianolle. Velho sujautti sen taskuunsa.
”Ja nyt”, hän sanoi muuttuneella äänellä, joka kuulosti siltä kuin hän olisi huutanut peltiämpäriin, ”haluan rahani takaisin, kiitos.” Feuersteinin silmät näyttivät lasittuneen.
”Toki, selvähän se…” hän vastasi unisen kuuloisella äänellä ja tarttui lippaaseen. Murgo otti vastataikakiven hätäisesti esiin ja hieraisi sitä ponnahtaen pystyyn pöydän vierestä. Kivi katosi vaimeasti puhahtaen. Feuerstein palasi järkiinsä saman tien ja ponkaisi pöydän toiselle puolelle. Murgo loikkasi hänen vierelleen. Velho näytti pelästyneeltä ja järkyttyneeltä. Feuerstein heitti häneltä hatun pois päästä.
”Ja nyt, arvon velho, minäkin teen vähän taikatemppuja!” hän ärisi ja nappasi velhon harmaasta tukasta kiinni. ”Kokeilen, millä taikasanalla saan pääsi menemään pöydästä läpi! Olisiko… Simsalabim?” Hän jysäytti Coglianon pään pöytään. Velho ähkäisi.
”Ei onnistunut. Kokeillaanko uudestaan? Abrakadabra!” Feuerstein sanoi ja iski pään uudestaan pöytään. Coglianon otsasta alkoi vuotaa verta. Murgo nauraa hörötti.
”Hei!” huudahti baarimikko. ”En halua veritahroja pöytiini, ettäs tiedätte!”
”Pyydän anteeksi”, Feuerstein vastasi ja tönäisi tajuttoman velhon tuoleineen kumoon. ”Me olimmekin juuri lähdössä.” Hän nappasi rahalippaan ja kaksikko paineli ulos. No niin, Feuerstein ajatteli iloisesti, rahahuolemme ovat ohi!