Angrastin tarina osa.1 ( 2. osa lisätty! Sekä kolmas osa!)
Lähetetty: Ke 10.05.2006 16:30
Angrastin moottorisahamiekka upposi syvälle orkin kalloon.
- tämä on jo viides kerta kun ne hyökkäävät. Angrast totesi joukoilleen.
- tiedämme sen. Kuului vastaus taistelun keskeltä.
Heti sen jälkeen joutui Angrast taas heilauttamaan miekkaansa, jottei yhtäkkiä ilmestynyt orkkisotilas tappaisi häntä. Koko nummi oli täynnä joko karmeasti karjuvia orkkeja tai urhoollisesti puolustavia ultramariineja. Taistelu näytti tasaväkiseltä, mutta pahaksi onneksi orkkeja virtasi vuolaasti lisää nummen pohjoispäästä. Angrast ymmärsi että hän olisi tuhoon tuomittu, jollei poistuisi heti etelään.
- Ryhmä yksi! Puolustakaa oikeaa laitaa. Samoin te loput ryhmästä kaksi. Ryhmät kolme ja neljä, pitäkää vasenta laitaa. Ja ryhmä viisi! Taistelkaa tienne läpi orkkien keskustaa. Ja te kolme siinä, minun mukaani.
Angrast tiesi että hänen puolustuksensa pettäisi millä hetkellä hyvänsä. Hänen taktiikkansa olikin päästä itse karkuun kolmen muun mariinin kanssa. Ylemmille johtajille voisi selittää että he olivat ainoita, jotka olivat jääneet eloon orkkien kukistuttua. Oma henki kallein: Se oli ollut jo pienestä asti Angrastin mielikuva taistelusta.
Angrast juoksi nummen etelälaitaan kolmen muun mariinin kanssa. He jättivät taakseen kaiken sen kauheuden, jonka nummella taistelevat sotilaat joutuisivat kokemaan piakkoin. He juoksivat läpi pusikoiden, ohi suurten mäntyjen ja kitukasvuisten koivujen, ja pian he saapuivatkin jo kohtaan, missä metsä muuttui synkemmäksi ja tiheämmäksi. Olisi ollut lähes mahdotonta kulkea sen läpi isolla joukolla, mutta nyt heitä oli vain neljä, neljä pelkuria pakenemassa suurta orkkilaumaa.
- Liikutaan hiljaa ja tarkkaillaan ympäristöämme koko ajan. Emme tiedä mitä petoja tuolla vaanii.
- Miksi sitten menemme sinne? Kysyi yksi sotilaista.
- Siksi että jos emme mene, niin ne orkit tulevat ja listivät meidät tähän paikkaan.
- Mutta meidän tulisi olla uskollisia veljillemme ja taistella heidän kanssaan loppuun asti. Meidän tulis…
Mutta sotilas ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, koska Angrast vetäisi plasmapistoolinsa vyöltä, ja täräytti sotilaalta aivot pihalle.
- Vieläkö joku on sitä mieltä, että meidän tulisi mennä takaisin? Eikö? Hyvä, jatkakaamme siis matkaa.
Kolmestaan he jatkoivat matkaansa läpi synkän metsän. Eteneminen oli hidasta, ja koko ajan joku oksankappale tarttui vaatteisiin ja repi niitä. Angrast raivasi kuitenkin tarmokkaasti tietä katkoen suuria, kuivuneita oksia, ja takkaillen ympäristöä. Metsässä oli hankalaa nähdä kovinkaan kauas eteensä, koska tiheät oksat estivät lähes täydellisesti valon pääsemisen maahan asti.
Sitten Angrast kuuli rusahduksen. Hän jähmettyi niille sijoilleen, ja viittoi myös muita pysähtymään. – Mitä ihmettä? toinen sotilas kysyi. – hss! Angrast vastasi.
Sitten hän kuuli sen uudestaan. Nyt se tuli jo paljon lähempää, oikealta. Angrast sulki silmänsä, tarttui pistooliinsa ja kuunteli. Hän kuuli kuinka jokin liikkui lähemmäs heitä. se luultavasti luuli, ettei sitä oltu kuultu koska se ei pitänyt kiirettä. Hitaasti se liikkui. Nyt se oli jo noin kymmenen metrin päässä ja saattoi kuulla, että se liikkui kahdella jalalla. Angrast kuunteli tarkkaan. Otus lähestyi, lähestyi, lähestyi ja… Angrast kohotti pistoolinsa salamannopeasti, ja ampui lähestyjän silmienväliin.
- Pahus! Se on orkki. Angrast kirosi. – Nyt ne ovat jo perässämme. Nyt meille tuli kiire.
Ja niin he kaikki pinkaisivat juoksuun välittämättä enää raapivista oksista, tai metsässä vaanivista otuksista. Heidän ainoa ajatuksensa oli päästä metsästä pois niin pian kuin mahdollista.
Joo eli taitaapi olla ensimmäinen tarinani, jos nyt ei lasketa yhtä surkeaa englanninkielistä tuherrusta. Palaute on tervetullutta. Toisen osan postaan tänne sitten jos joku haluaa sen lukea.
- tämä on jo viides kerta kun ne hyökkäävät. Angrast totesi joukoilleen.
- tiedämme sen. Kuului vastaus taistelun keskeltä.
Heti sen jälkeen joutui Angrast taas heilauttamaan miekkaansa, jottei yhtäkkiä ilmestynyt orkkisotilas tappaisi häntä. Koko nummi oli täynnä joko karmeasti karjuvia orkkeja tai urhoollisesti puolustavia ultramariineja. Taistelu näytti tasaväkiseltä, mutta pahaksi onneksi orkkeja virtasi vuolaasti lisää nummen pohjoispäästä. Angrast ymmärsi että hän olisi tuhoon tuomittu, jollei poistuisi heti etelään.
- Ryhmä yksi! Puolustakaa oikeaa laitaa. Samoin te loput ryhmästä kaksi. Ryhmät kolme ja neljä, pitäkää vasenta laitaa. Ja ryhmä viisi! Taistelkaa tienne läpi orkkien keskustaa. Ja te kolme siinä, minun mukaani.
Angrast tiesi että hänen puolustuksensa pettäisi millä hetkellä hyvänsä. Hänen taktiikkansa olikin päästä itse karkuun kolmen muun mariinin kanssa. Ylemmille johtajille voisi selittää että he olivat ainoita, jotka olivat jääneet eloon orkkien kukistuttua. Oma henki kallein: Se oli ollut jo pienestä asti Angrastin mielikuva taistelusta.
Angrast juoksi nummen etelälaitaan kolmen muun mariinin kanssa. He jättivät taakseen kaiken sen kauheuden, jonka nummella taistelevat sotilaat joutuisivat kokemaan piakkoin. He juoksivat läpi pusikoiden, ohi suurten mäntyjen ja kitukasvuisten koivujen, ja pian he saapuivatkin jo kohtaan, missä metsä muuttui synkemmäksi ja tiheämmäksi. Olisi ollut lähes mahdotonta kulkea sen läpi isolla joukolla, mutta nyt heitä oli vain neljä, neljä pelkuria pakenemassa suurta orkkilaumaa.
- Liikutaan hiljaa ja tarkkaillaan ympäristöämme koko ajan. Emme tiedä mitä petoja tuolla vaanii.
- Miksi sitten menemme sinne? Kysyi yksi sotilaista.
- Siksi että jos emme mene, niin ne orkit tulevat ja listivät meidät tähän paikkaan.
- Mutta meidän tulisi olla uskollisia veljillemme ja taistella heidän kanssaan loppuun asti. Meidän tulis…
Mutta sotilas ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, koska Angrast vetäisi plasmapistoolinsa vyöltä, ja täräytti sotilaalta aivot pihalle.
- Vieläkö joku on sitä mieltä, että meidän tulisi mennä takaisin? Eikö? Hyvä, jatkakaamme siis matkaa.
Kolmestaan he jatkoivat matkaansa läpi synkän metsän. Eteneminen oli hidasta, ja koko ajan joku oksankappale tarttui vaatteisiin ja repi niitä. Angrast raivasi kuitenkin tarmokkaasti tietä katkoen suuria, kuivuneita oksia, ja takkaillen ympäristöä. Metsässä oli hankalaa nähdä kovinkaan kauas eteensä, koska tiheät oksat estivät lähes täydellisesti valon pääsemisen maahan asti.
Sitten Angrast kuuli rusahduksen. Hän jähmettyi niille sijoilleen, ja viittoi myös muita pysähtymään. – Mitä ihmettä? toinen sotilas kysyi. – hss! Angrast vastasi.
Sitten hän kuuli sen uudestaan. Nyt se tuli jo paljon lähempää, oikealta. Angrast sulki silmänsä, tarttui pistooliinsa ja kuunteli. Hän kuuli kuinka jokin liikkui lähemmäs heitä. se luultavasti luuli, ettei sitä oltu kuultu koska se ei pitänyt kiirettä. Hitaasti se liikkui. Nyt se oli jo noin kymmenen metrin päässä ja saattoi kuulla, että se liikkui kahdella jalalla. Angrast kuunteli tarkkaan. Otus lähestyi, lähestyi, lähestyi ja… Angrast kohotti pistoolinsa salamannopeasti, ja ampui lähestyjän silmienväliin.
- Pahus! Se on orkki. Angrast kirosi. – Nyt ne ovat jo perässämme. Nyt meille tuli kiire.
Ja niin he kaikki pinkaisivat juoksuun välittämättä enää raapivista oksista, tai metsässä vaanivista otuksista. Heidän ainoa ajatuksensa oli päästä metsästä pois niin pian kuin mahdollista.
Joo eli taitaapi olla ensimmäinen tarinani, jos nyt ei lasketa yhtä surkeaa englanninkielistä tuherrusta. Palaute on tervetullutta. Toisen osan postaan tänne sitten jos joku haluaa sen lukea.