Uskollisuus - Carl Gustav -novelli
Lähetetty: Pe 12.05.2006 13:46
Uskollisuus
Kapteeni Carl Gustav kieriskeli hikoillen vuoteellaan. Vain yksi vaimeana lepattava lyhty valaisi hänen telttaansa, jossa yhä haisi kirpeä väkiviinan tuoksu sekoittuneena mädän lihan lemuun. Hänen vasen jalkansa oli tulehtunut, ja Obutu oli leikellyt siitä paloja kuin eebenpuuihoinen teurastaja. Gustav ei muistanut paljonkaan tapahtumasta; viidakkomies oli juottanut hänelle enemmän viinaa kuin oli käyttänyt haavan puhdistukseen. Kuulemma hän pystyisi vielä kävelemään. Jos ikinä toivun tästä kankkusesta, kapteeni mietti.
Peikkomantu oli voittanut heidät. Altdorfista luvatut vahvistukset eivät olleet koskaan saapuneet, ja raskain sydämin kapteeni oli joutunut tunnustamaan tappionsa ja komentamaan joukkonsa valmistautumaan kotiinpaluuseen. Hän oli joutunut hautaamaan liian monia vanhoista asetovereistaan vieraaseen maahan, ja nyt hän tunsi pettäneensä heidät. Minkä vuoksi he olivat kuolleet, jos hän nyt lähtisi? Pahinta kaikessa oli, että hänen vanha ystävänsä Josef Widmann oli kuollut. Bohsenfelsin piirityksen sankari, seitsemän aikuisen lapsen isä, jalkaväenkersantti Widmann oli joutunut sala-ampujan uhriksi ollessaan keräämässä varusteita leirin reunalta. Gustav oli aistinut jonkin asian painavan kersanttinsa mieltä, mutta tämä ei ollut ehtinyt avautua ystävälleen ja päällikölleen. Se liittyi hänen poikiinsa, sen Gustav tiesi.
Kapteeni ei ollut varma, oliko hereillä vaiko kuumehoureissa, kun haltianeito Laurelindovenal sujahti hänen telttaansa. Gustavista se oli outoa, sillä kaunis haltia oli normaalisti erittäin tarkka sopivaisuussäännöistä, ja Gustavilla oli yllään vain punaiset villaiset alushousut. Vielä hämmentävämpää oli, kun kapteenin tuijotusta väistämättä sorja neito alkoi nyörittää puseroaan auki. Carl Gustav tunsi verensä kuumenevan Laurelinin paljastaessa kalpeat, pystyt rintansa, mutta hän oli kuin lamaantunut eikä kyennyt kuin tuijottamaan suu ammollaan.
Seuraavaksi Laurelin potkaisi saappaat jalastaan ja pudotti housunsa maahan. Vasta kun tämä asteli aistikkaasti Gustavin vuoteen äärelle, kapteeni sai itsensä kammettua istuma-asentoon ja tehtyä käsillään ponnettoman torjuvan eleen. Kun haltianeito kumartui suutelemaan Gustavia suulle, tämä sai viimein kehonsa takaisin hallintaansa, tarttui voimakkailla kourillaan naisen hartioista ja työnsi tämän kauemmas.
”Mitä tämä on?” kapteeni murahti. ”Sinun pitäisi tietää, että minulla on vaimo, enkä muutenkaan ole koskaan antanut sinun ymmärtää, että olisin millään muotoa kiinnostunut sinusta!” Gustav tiesikin olevansa leirin ainoa mies, joka ei ollut luonut himokkaita katseita kuvankauniin neidon suuntaan. Ehkä juuri se oli saanut naisen innostumaan.
Gustavin suureksi yllätykseksi Laurelin nauroi, nainen heilautti päänsä taaksepäin ja hekotti käheää naurua. Kun nainen taas katsoi Gustaviin, hänen kasvonsa olivat pidentyneet eläimellisiksi, ja hänen päänsä sivuilta kasvoi kaksi pitkänomaista sarvea. Neidon sormet pitenivät ja kasvoivat yhteen julmiksi saksiksi, sirojen jalkojen nivelet rutisivat raajojen muuttuessa kaviollisiksi eläimen jaloiksi, ja haltia kasvoi silmissä, kunnes hänen päänsä hipoi teltan kattoa. Kapteeni pyrki aseilleen, mutta pystyi hädin tuskin luomaan silmäyksen kohti miekkaansa – jokin näkymätön voima painoi häntä vuodettaan vasten. Hän yritti huutaa, mutta kurkusta tuli vain pihinää. Hän yritti sulkea silmänsä kuoliniskun edessä, muttei saanut katsettaan irti uhkaajastaan. Hirviöstä kohosi huumaava tuoksu, joka sai Gustavin jokaisen lihaksen vuoroin jännittymään, vuoroin veltostumaan. Aivojensa sopukoista Carl Gustav löysi muiston, ja hän tunsi legendaarisen olennon edessään.
”Kos.”
Salaisuuksien vartija Nia’Dalie’Fyr’Kos nauroi kuullessaan nimen, jota kuolevaiset hänestä käyttivät – lyhyen muodon hänen todellisesta nimestään, demonisesta nimestä, joka oli hänen voimansa.
”Tunnet minut, Carl Gustav”, Salaisuuksien vartija sanoi, hätkähdyttävää kyllä yhä Laurelinin äänellä. ”Tunnet minut, mutta vastustat, vaikka tiedät minun voivan tarjota sinulle nautintoa, joka vastaa villeimpiä unelmiasi.”
Nyt oli Gustavin vuoro nauraa. Välittömästä kuolemanvaarasta huolimatta kapteeni löysi tilanteesta julmaa ironiaa, josta aikoi ottaa kaiken irti ennen väistämätöntä kuolemaansa. ”Tunnen sinut, Kaaoksen peto, mutta sinä et taida tuntea minua, jos yrität houkutella minua tuolla tavoin. Miehuuteni ei ole ollut voimissaan enää kahteen vuoteen. Ainoa nautinto, jota enää kaipaan, on rakkaan vaimoni syleily takkatulen ääressä. Olet voimaton minua vastaan, Slaaneshin palvelija.”
Kos kumartui Gustavin kasvojen eteen niin, että hänen höyryävä, myskintuoksuinen turpansa lähes kosketti Gustavin kasvoja, joita tämä ei inhostaan huolimatta kyennyt vetämään taaksepäin, ja kuiskasi aistikkaalla äänellään: ”Minä voin korjata asian, Carl Gustav. Voin palauttaa nuoruuden vetreytesi, ja voit jälleen rakastaa vaimoasi, kuten miehen kuuluu vaimoaan rakastaa.” Gustavin silmät kaventuivat epäilevästi, ja Kos jatkoi, ja hänen sanansa raastoivat Gustavin sydäntä: ”Mieti, kuinka onnellinen Josef oli vaimonsa kanssa.” Demoni tuntui aavistavan Gustavin tunteet, hänen eläimellinen suunsa vääntyi pirulliseen virnistykseen paljastaen neulamaiset hampaat.
”Eikö ystäväsi Josef kertonut sinulle? Eikö hän koskaan kertonut, mihin hänen ensimmäinen vaimonsa Hannelore kuoli ja mistä hänen uusi rakkaansa Else tuli?” Kapteeni tiesi, että Josefin nuori vaimo oli kuollut, kun pariskunnan kaksospojat olivat olleet aivan pieniä, ja Josef oli pian tämän jälkeen löytänyt nuoren ja kauniin lesken, jolla myös oli kaksosvauvat. Pari oli mennyt naimisiin ja saanut vielä kolme lasta. Gustav tiesi myös, että Josef oli saanut keväällä kuulla vaimonsa kuolleen petomiesten hyökkäyksessä miehen ollessa itse karkottamassa Archaonin joukkoja pohjoisesta. Salaisuuksien vartijan virne ei hellittänyt tämän kuiskiessa kapteenin korvaan: ”Josef ja Else murhasivat Hanneloren ja Elsen miehen, koska Josef oli vaimoaan pettäen maannut Elsen kanssa ja saattanut tämän raskaaksi. Josef antoi periksi intohimolleen, ja minun avullani hän sai naisen, jota himoitsi.”
Carl Gustav pudisti päätään särkien lumouksen, joka piti häntä paikallaan. ”Valehtelet!” hän karjaisi loikaten kohti miekkaansa. Kos heilautti kevyesti, laiskasti kättään ja pyyhkäisi miekan kapteenin ulottumattomiin. Toisella saksekkaalla kourallaan hän tarttui kapteenia niskasta ja piti tätä aloillaan.
”Mieti, Carl Gustav”, demoni kähisi, ”muistele kaikkia Josefin tekoja ja sanoja. Sydämessäsi olet tiennyt totuuden kaiken aikaa, mutta uskollisuutesi ystävääsi kohtaan on estänyt sinua näkemästä totuutta. Mutta älä anna ystäväsi rikosten painaa mieltäsi, vaan mieti, kuinka hyvän ja onnellisen elämän hän sai elää rakkaansa kanssa. Sinun ei edes tarvitse tappaa ketään. Vannot vain uskollisuutta Nautintojen ruhtinaalle, ja annan sinulle ja vaimollesi tulevaisuuden, jota kumpikaan teistä ei kadu.”
Huolimatta niskaansa kirvelevien terävien saksien otteesta Carl Gustav suoristi selkänsä ja katsoi pyöveliään silmiin. ”Mitä hyvänsä Josef nuoruudessaan tekikään, hän korvasi sen Bohsenfelsissä ja maksoi sen hengellään täällä Peikkomannuilla. Hänen uskollisuutensa kuului Keisarikunnalle loppuun saakka. Hänen muistonsa ja oma velvollisuuteni ensi sijassa Keisarikuntaa ja vasta toisena vaimoani kohtaan antaa minulle voimaa kieltäytyä tarjouksestasi, demoni. Vaikka tappaisit minut nyt, syljen tarjouksesi vasten kasvojasi.”
Salaisuuksien vartija kallisti hämmästyneenä päätään ja irrotti otteensa kapteenin niskasta. Gustav tunsi lämpimien verinorojen valuvan selkäänsä. ”Yllätät minua, Carl Gustav. Moni muu olisi jo paskonut alleen ja polvistunut eteeni vain säästääkseen henkensä, saati sitten kieltäytynyt elämänsä parhaasta tarjouksesta.”
Kos astui askeleen taaksepäin. Gustav vilkaisi miekkaansa, mutta ymmärsi, ettei kuitenkaan ehtisi sen luokse ajoissa. Niinpä hän jäi odottamaan.
Demoni katsoi Gustavia ja vähän matkan päässä lojuvaa miekkaa. ”Etkö tapa minua, Carl Gustav?” se kysyi ivallisesti. Gustav katsoi demoniin ja vastasi uhmakkaammalla äänellä kuin olisi uskonut kykenevänsä: ”Hassua, olin juuri aikeissa kysyä sinulta samaa. Mutta kun nyt kysyit, niin taidan olla armelias ja säästää henkesi, tai minkä hyvänsä Empyreanista leijailleen pierun, joka sinua liikuttaakaan.” Sanat luultavasti sinetöisivät hänen kohtalonsa, mutta tässä vaiheessa Gustavista tuntui, että se olisi sen arvoista.
Nia’Dalie’Fyr’Kos nauroi pää kenossa, ja nyt hänen käkätyksensä oli niin kammottava ja epäinhimillinen, että kapteenin polvet olivat pettämäisillään. Gustav tuli ensi kertaa ihmetelleeksi, miksei kukaan ollut kuullut hänen teltastaan kaikuvia ääniä tai nähnyt suurdemonin varjoa telttakankaan läpi.
”Olet huvittava, Carl Gustav. Olet paljon viihdyttävämpi elävänä peräpukaminesi, kaihin hämärtämine silminesi ja suonikohjuinesi kuin ruumiittomana leikkikalunani Nautintojen prinssin valtakunnassa. Minulla on ikuisuus aikaa odottaa. Jonakin päivänä tapaamme jälleen.” Demoni katosi rikinkatkuiseen savuntuprahdukseen.
Carl Gustav heräsi vuoteeltaan yltä päältä hiessä. Hän katsoi ympärilleen odottaen näkevänsä jonkin merkin siitä, ettei ollut uneksinut kaikkea. Hänen miekkansa oli siististi telineessään, telttakankaassa ei näkynyt merkkiäkään kavioiden painumista, eikä hänen niskassaan tuntunut jälkeäkään demonin saksien jättämästä haavasta.
Gustav pukeutui ja ontui ulos teltastaan; ulkopuolella leiripalvelijat jo pakkasivat varusteita hevosten ja muulien selkään kotimatkaa varten. Kapteeni vain huitaisi vastaukseksi heidän tervehdyksiinsä ja etsi käsiinsä Laurelindovenalin. Neito istui leirin laidalla vuollen nuolenvartta. Kapteenin lähestyessä hän keskeytti työnsä ja kohotti kulmakarvaansa.
”Minä en lähde, Carl Gustav”, haltia ilmoitti ykskantaan suorastaan kauhistuttavan tutulla, helisevällä äänellään. ”Teidän Keisarikuntanne ei kiinnosta minua, mutta oma sotani Kaaoksen hirviöitä vastaan ei ole ohi ennen kuin ammun viimeisen nuoleni tässä maailmassa.” Hetken aikaa Gustav vain tuijotti naista, mutta tämä ei antanut eleelläkään ymmärtää, että hänellä olisi mitään käsitystä yön tapahtumista kapteenin teltassa. Nyökäten hajamielisesti vastaukseksi Laurelinille Carl Gustav mietti, oliko kaikki sittenkin ollut vain kuumehouretta.
Gustaviaanien kolonna aloitti matkansa kohti länttä ja kotia. Joukon hännillä ratsastava Gustav vilkaisi vielä kerran taakseen ja näki Laurelinin seisovan kitukasvuisen puun edessä nouseva aurinko selkänsä takana. Neidon ja puun varjot sekoittuivat toisiinsa, ja varjo näytti nelikätiseltä, sarvipäiseltä olennolta.
-----
Pitkästä aikaa tuli tuotettua jotain yhtä sivua pitempää. Tarina alkaa vähän keskeltä eli itse asiassa lopusta - tarina päättää lahtelaisen Troll Country -kampanjan minun osaltani tai ainakin Carl Gustavin osalta. Demonilegioonani jää vielä paikalle...
Kapteeni Carl Gustavia en tarinassa erikseen esitellyt, hänestä on kerrottu tarpeeksi toisaalla. Ne teistä, jotka ette häntä entuudestaan tunne, jäätte hiukan heikommalle pohjalle.
Kapteeni Carl Gustav kieriskeli hikoillen vuoteellaan. Vain yksi vaimeana lepattava lyhty valaisi hänen telttaansa, jossa yhä haisi kirpeä väkiviinan tuoksu sekoittuneena mädän lihan lemuun. Hänen vasen jalkansa oli tulehtunut, ja Obutu oli leikellyt siitä paloja kuin eebenpuuihoinen teurastaja. Gustav ei muistanut paljonkaan tapahtumasta; viidakkomies oli juottanut hänelle enemmän viinaa kuin oli käyttänyt haavan puhdistukseen. Kuulemma hän pystyisi vielä kävelemään. Jos ikinä toivun tästä kankkusesta, kapteeni mietti.
Peikkomantu oli voittanut heidät. Altdorfista luvatut vahvistukset eivät olleet koskaan saapuneet, ja raskain sydämin kapteeni oli joutunut tunnustamaan tappionsa ja komentamaan joukkonsa valmistautumaan kotiinpaluuseen. Hän oli joutunut hautaamaan liian monia vanhoista asetovereistaan vieraaseen maahan, ja nyt hän tunsi pettäneensä heidät. Minkä vuoksi he olivat kuolleet, jos hän nyt lähtisi? Pahinta kaikessa oli, että hänen vanha ystävänsä Josef Widmann oli kuollut. Bohsenfelsin piirityksen sankari, seitsemän aikuisen lapsen isä, jalkaväenkersantti Widmann oli joutunut sala-ampujan uhriksi ollessaan keräämässä varusteita leirin reunalta. Gustav oli aistinut jonkin asian painavan kersanttinsa mieltä, mutta tämä ei ollut ehtinyt avautua ystävälleen ja päällikölleen. Se liittyi hänen poikiinsa, sen Gustav tiesi.
Kapteeni ei ollut varma, oliko hereillä vaiko kuumehoureissa, kun haltianeito Laurelindovenal sujahti hänen telttaansa. Gustavista se oli outoa, sillä kaunis haltia oli normaalisti erittäin tarkka sopivaisuussäännöistä, ja Gustavilla oli yllään vain punaiset villaiset alushousut. Vielä hämmentävämpää oli, kun kapteenin tuijotusta väistämättä sorja neito alkoi nyörittää puseroaan auki. Carl Gustav tunsi verensä kuumenevan Laurelinin paljastaessa kalpeat, pystyt rintansa, mutta hän oli kuin lamaantunut eikä kyennyt kuin tuijottamaan suu ammollaan.
Seuraavaksi Laurelin potkaisi saappaat jalastaan ja pudotti housunsa maahan. Vasta kun tämä asteli aistikkaasti Gustavin vuoteen äärelle, kapteeni sai itsensä kammettua istuma-asentoon ja tehtyä käsillään ponnettoman torjuvan eleen. Kun haltianeito kumartui suutelemaan Gustavia suulle, tämä sai viimein kehonsa takaisin hallintaansa, tarttui voimakkailla kourillaan naisen hartioista ja työnsi tämän kauemmas.
”Mitä tämä on?” kapteeni murahti. ”Sinun pitäisi tietää, että minulla on vaimo, enkä muutenkaan ole koskaan antanut sinun ymmärtää, että olisin millään muotoa kiinnostunut sinusta!” Gustav tiesikin olevansa leirin ainoa mies, joka ei ollut luonut himokkaita katseita kuvankauniin neidon suuntaan. Ehkä juuri se oli saanut naisen innostumaan.
Gustavin suureksi yllätykseksi Laurelin nauroi, nainen heilautti päänsä taaksepäin ja hekotti käheää naurua. Kun nainen taas katsoi Gustaviin, hänen kasvonsa olivat pidentyneet eläimellisiksi, ja hänen päänsä sivuilta kasvoi kaksi pitkänomaista sarvea. Neidon sormet pitenivät ja kasvoivat yhteen julmiksi saksiksi, sirojen jalkojen nivelet rutisivat raajojen muuttuessa kaviollisiksi eläimen jaloiksi, ja haltia kasvoi silmissä, kunnes hänen päänsä hipoi teltan kattoa. Kapteeni pyrki aseilleen, mutta pystyi hädin tuskin luomaan silmäyksen kohti miekkaansa – jokin näkymätön voima painoi häntä vuodettaan vasten. Hän yritti huutaa, mutta kurkusta tuli vain pihinää. Hän yritti sulkea silmänsä kuoliniskun edessä, muttei saanut katsettaan irti uhkaajastaan. Hirviöstä kohosi huumaava tuoksu, joka sai Gustavin jokaisen lihaksen vuoroin jännittymään, vuoroin veltostumaan. Aivojensa sopukoista Carl Gustav löysi muiston, ja hän tunsi legendaarisen olennon edessään.
”Kos.”
Salaisuuksien vartija Nia’Dalie’Fyr’Kos nauroi kuullessaan nimen, jota kuolevaiset hänestä käyttivät – lyhyen muodon hänen todellisesta nimestään, demonisesta nimestä, joka oli hänen voimansa.
”Tunnet minut, Carl Gustav”, Salaisuuksien vartija sanoi, hätkähdyttävää kyllä yhä Laurelinin äänellä. ”Tunnet minut, mutta vastustat, vaikka tiedät minun voivan tarjota sinulle nautintoa, joka vastaa villeimpiä unelmiasi.”
Nyt oli Gustavin vuoro nauraa. Välittömästä kuolemanvaarasta huolimatta kapteeni löysi tilanteesta julmaa ironiaa, josta aikoi ottaa kaiken irti ennen väistämätöntä kuolemaansa. ”Tunnen sinut, Kaaoksen peto, mutta sinä et taida tuntea minua, jos yrität houkutella minua tuolla tavoin. Miehuuteni ei ole ollut voimissaan enää kahteen vuoteen. Ainoa nautinto, jota enää kaipaan, on rakkaan vaimoni syleily takkatulen ääressä. Olet voimaton minua vastaan, Slaaneshin palvelija.”
Kos kumartui Gustavin kasvojen eteen niin, että hänen höyryävä, myskintuoksuinen turpansa lähes kosketti Gustavin kasvoja, joita tämä ei inhostaan huolimatta kyennyt vetämään taaksepäin, ja kuiskasi aistikkaalla äänellään: ”Minä voin korjata asian, Carl Gustav. Voin palauttaa nuoruuden vetreytesi, ja voit jälleen rakastaa vaimoasi, kuten miehen kuuluu vaimoaan rakastaa.” Gustavin silmät kaventuivat epäilevästi, ja Kos jatkoi, ja hänen sanansa raastoivat Gustavin sydäntä: ”Mieti, kuinka onnellinen Josef oli vaimonsa kanssa.” Demoni tuntui aavistavan Gustavin tunteet, hänen eläimellinen suunsa vääntyi pirulliseen virnistykseen paljastaen neulamaiset hampaat.
”Eikö ystäväsi Josef kertonut sinulle? Eikö hän koskaan kertonut, mihin hänen ensimmäinen vaimonsa Hannelore kuoli ja mistä hänen uusi rakkaansa Else tuli?” Kapteeni tiesi, että Josefin nuori vaimo oli kuollut, kun pariskunnan kaksospojat olivat olleet aivan pieniä, ja Josef oli pian tämän jälkeen löytänyt nuoren ja kauniin lesken, jolla myös oli kaksosvauvat. Pari oli mennyt naimisiin ja saanut vielä kolme lasta. Gustav tiesi myös, että Josef oli saanut keväällä kuulla vaimonsa kuolleen petomiesten hyökkäyksessä miehen ollessa itse karkottamassa Archaonin joukkoja pohjoisesta. Salaisuuksien vartijan virne ei hellittänyt tämän kuiskiessa kapteenin korvaan: ”Josef ja Else murhasivat Hanneloren ja Elsen miehen, koska Josef oli vaimoaan pettäen maannut Elsen kanssa ja saattanut tämän raskaaksi. Josef antoi periksi intohimolleen, ja minun avullani hän sai naisen, jota himoitsi.”
Carl Gustav pudisti päätään särkien lumouksen, joka piti häntä paikallaan. ”Valehtelet!” hän karjaisi loikaten kohti miekkaansa. Kos heilautti kevyesti, laiskasti kättään ja pyyhkäisi miekan kapteenin ulottumattomiin. Toisella saksekkaalla kourallaan hän tarttui kapteenia niskasta ja piti tätä aloillaan.
”Mieti, Carl Gustav”, demoni kähisi, ”muistele kaikkia Josefin tekoja ja sanoja. Sydämessäsi olet tiennyt totuuden kaiken aikaa, mutta uskollisuutesi ystävääsi kohtaan on estänyt sinua näkemästä totuutta. Mutta älä anna ystäväsi rikosten painaa mieltäsi, vaan mieti, kuinka hyvän ja onnellisen elämän hän sai elää rakkaansa kanssa. Sinun ei edes tarvitse tappaa ketään. Vannot vain uskollisuutta Nautintojen ruhtinaalle, ja annan sinulle ja vaimollesi tulevaisuuden, jota kumpikaan teistä ei kadu.”
Huolimatta niskaansa kirvelevien terävien saksien otteesta Carl Gustav suoristi selkänsä ja katsoi pyöveliään silmiin. ”Mitä hyvänsä Josef nuoruudessaan tekikään, hän korvasi sen Bohsenfelsissä ja maksoi sen hengellään täällä Peikkomannuilla. Hänen uskollisuutensa kuului Keisarikunnalle loppuun saakka. Hänen muistonsa ja oma velvollisuuteni ensi sijassa Keisarikuntaa ja vasta toisena vaimoani kohtaan antaa minulle voimaa kieltäytyä tarjouksestasi, demoni. Vaikka tappaisit minut nyt, syljen tarjouksesi vasten kasvojasi.”
Salaisuuksien vartija kallisti hämmästyneenä päätään ja irrotti otteensa kapteenin niskasta. Gustav tunsi lämpimien verinorojen valuvan selkäänsä. ”Yllätät minua, Carl Gustav. Moni muu olisi jo paskonut alleen ja polvistunut eteeni vain säästääkseen henkensä, saati sitten kieltäytynyt elämänsä parhaasta tarjouksesta.”
Kos astui askeleen taaksepäin. Gustav vilkaisi miekkaansa, mutta ymmärsi, ettei kuitenkaan ehtisi sen luokse ajoissa. Niinpä hän jäi odottamaan.
Demoni katsoi Gustavia ja vähän matkan päässä lojuvaa miekkaa. ”Etkö tapa minua, Carl Gustav?” se kysyi ivallisesti. Gustav katsoi demoniin ja vastasi uhmakkaammalla äänellä kuin olisi uskonut kykenevänsä: ”Hassua, olin juuri aikeissa kysyä sinulta samaa. Mutta kun nyt kysyit, niin taidan olla armelias ja säästää henkesi, tai minkä hyvänsä Empyreanista leijailleen pierun, joka sinua liikuttaakaan.” Sanat luultavasti sinetöisivät hänen kohtalonsa, mutta tässä vaiheessa Gustavista tuntui, että se olisi sen arvoista.
Nia’Dalie’Fyr’Kos nauroi pää kenossa, ja nyt hänen käkätyksensä oli niin kammottava ja epäinhimillinen, että kapteenin polvet olivat pettämäisillään. Gustav tuli ensi kertaa ihmetelleeksi, miksei kukaan ollut kuullut hänen teltastaan kaikuvia ääniä tai nähnyt suurdemonin varjoa telttakankaan läpi.
”Olet huvittava, Carl Gustav. Olet paljon viihdyttävämpi elävänä peräpukaminesi, kaihin hämärtämine silminesi ja suonikohjuinesi kuin ruumiittomana leikkikalunani Nautintojen prinssin valtakunnassa. Minulla on ikuisuus aikaa odottaa. Jonakin päivänä tapaamme jälleen.” Demoni katosi rikinkatkuiseen savuntuprahdukseen.
Carl Gustav heräsi vuoteeltaan yltä päältä hiessä. Hän katsoi ympärilleen odottaen näkevänsä jonkin merkin siitä, ettei ollut uneksinut kaikkea. Hänen miekkansa oli siististi telineessään, telttakankaassa ei näkynyt merkkiäkään kavioiden painumista, eikä hänen niskassaan tuntunut jälkeäkään demonin saksien jättämästä haavasta.
Gustav pukeutui ja ontui ulos teltastaan; ulkopuolella leiripalvelijat jo pakkasivat varusteita hevosten ja muulien selkään kotimatkaa varten. Kapteeni vain huitaisi vastaukseksi heidän tervehdyksiinsä ja etsi käsiinsä Laurelindovenalin. Neito istui leirin laidalla vuollen nuolenvartta. Kapteenin lähestyessä hän keskeytti työnsä ja kohotti kulmakarvaansa.
”Minä en lähde, Carl Gustav”, haltia ilmoitti ykskantaan suorastaan kauhistuttavan tutulla, helisevällä äänellään. ”Teidän Keisarikuntanne ei kiinnosta minua, mutta oma sotani Kaaoksen hirviöitä vastaan ei ole ohi ennen kuin ammun viimeisen nuoleni tässä maailmassa.” Hetken aikaa Gustav vain tuijotti naista, mutta tämä ei antanut eleelläkään ymmärtää, että hänellä olisi mitään käsitystä yön tapahtumista kapteenin teltassa. Nyökäten hajamielisesti vastaukseksi Laurelinille Carl Gustav mietti, oliko kaikki sittenkin ollut vain kuumehouretta.
Gustaviaanien kolonna aloitti matkansa kohti länttä ja kotia. Joukon hännillä ratsastava Gustav vilkaisi vielä kerran taakseen ja näki Laurelinin seisovan kitukasvuisen puun edessä nouseva aurinko selkänsä takana. Neidon ja puun varjot sekoittuivat toisiinsa, ja varjo näytti nelikätiseltä, sarvipäiseltä olennolta.
-----
Pitkästä aikaa tuli tuotettua jotain yhtä sivua pitempää. Tarina alkaa vähän keskeltä eli itse asiassa lopusta - tarina päättää lahtelaisen Troll Country -kampanjan minun osaltani tai ainakin Carl Gustavin osalta. Demonilegioonani jää vielä paikalle...
Kapteeni Carl Gustavia en tarinassa erikseen esitellyt, hänestä on kerrottu tarpeeksi toisaalla. Ne teistä, jotka ette häntä entuudestaan tunne, jäätte hiukan heikommalle pohjalle.
Onkos tuhon tulossa jatkoa?