Se oli vain rotta...
Lähetetty: Pe 12.05.2006 16:00
Kirjoitinpa tälläisen tarinan eräänä viikonloppuna. Tarina sijoittuu jonnekkin ennen Skaveninsurma-kirjaa. En erityisemmin miettinyt hahmojen tai paikkojen nimiä ja koko tarina improvisoitiin kirjoittaessa. Ainoastaan lopputapahtuma oli suunniteltu etukateen. Pilkkuja löytyy varmaan joka lävestä ja kirjoitusvirheitäkin on varmasti aika rutkasti. Kriittistä kommentointia ja parannusehdotuksia kirjoitustapaan toivotaan.
Se oli vain rotta…
Oli pimeä yö Rottenborgissa. Koko kylä oli nukkumassa ja massiivinen Von Alfreduksen linna esti kuun valoa pääsemästä valaisemaan katuja. Ainoat äänet olivat heikot kellarikapakoiden melu ja yövartijain säännölliset huudot kellonlyömien aikaan. Eräs vartijapari käveli juuri keskustorin läpi. Heti vartijoiden käännyttyä kulman taakse nousi viemärinkansi ja sieltä nousi mustiin pukeutunut rotanhäntäinen humanoidi. Se siirsi kannen varovaisesti paikalleen, jonka jälkeen se luikahti talonseinää vasten. Tarkistettuaan, ettei kukaan ole todistamassa olemassa oloaan rottamies tarttui sadekouruun ja kiipesi sen avulla talon katolle ja painautui savupiippua vasten. “Tämä tulee olemaan hiljainen ilta”, kuului alhaalta vartijan ääni. “Niin kuin aina…” jatkoi toinen selvästi tylsistyneenä. Salaperäinen hahmo liikautti hermostuksissaan häntäänsä ja tipautti katolla olleet naulat kuuluvasti mukulakivikadulle. “Kuka siellä?” toinen vartija kysyi kääntyessään ympäri katsellen ympärilleen. “Varmaan kissa. Tai ehkä rotta…” toinen vartijoista ehdotti haukotellen, “Mitä jos käytäisiin tuossa Hurjan hiiren- kapakassa nauttimassa oluet ennen kun jatkamme taas vartiota?” hän ehdotti. “Tuohan on varsin hyvä idea!” ilahtui toinen ja niin he iloisina lähtivät eteenpäin. Mustiin verhoutunut otus päästi jonkin tuhauksen tapaisen äänen ja lähti kattoja pitkin kohti linnaa. Tämä otus oli Eshinin klaanin koulutettu salamurhaaja Swit, jolle oli määrätty lapsellisen helppo tehtävä: hänen olisi tapettava joku “Von Alfredius” joka oli juuri saanut loppusuoralle kirjansa, joka kertoisi skavenien olemassaolosta ja “niiden aiheuttamasta vaarasta, joka laskeutuisi koko maan ylle”. Arvoisat Kolmentoista neuvosto oli antanut hänelle myös tehtäväksi tuhota kirja ja tuoda sen kannet heille todisteena salaisuuden säilymisestä. Swit pääsi viimein viimeiselle talolle ennen linnaa ja alkoi tarkastella sisäänpääsyä.
Von Alfrediuksen linnan ovet olivat poikkeuksellisen tarkasti vahditut. Edes Switin kaltainen äärimmäisen taitava salamurhaaja ei ilman veritekoja päästä niistä ohi. Veritekoihin hän ei kuitenkaan voinut ryhtyä, sillä ylimääräiset tapot vain vaikeuttaisivat todellista tehtävää. Ikkunat olivat taas niin korkealla ettei kokeneinkaan kiipeilykoukun heittäjä saisi koukkuaan niin korkealle. Onneksi Swit oli varautunut johonkin tämäntapaiseen. Swit kaiveli hetken selkäreppuaan ja otti sieltä esiin jotain joka toi mieleen pistoolin. Se oli ensimmäinen kappale Kirskeen ja Eshinin klaanien välisenä yhteistyönä valmistetusta kiipeilypyssystä. Se ei testeissä päästänyt laukaistessa kuin pienen sihahduksen ja sen voima ja siimamäärä riittäisivät kuulemma yli sataan hännänmittaan. Swit sääti pientä mittaria, jossa oli lukuja joista valittiin se luku joka oli lähimpänä kohteen etäisyyttä. Sitten vielä laukaisu! Koukku lensi suoraan tähdättyyn ikkunaan ja jäi kiinni. Swit otti aseesta tukevan otteen ja alkoi kiivetä sen avulla ylöspäin. Ase keri itsestään jo kiivetyn osuuden langan sisäänsä. Miten hienoa jälkeä Kirskeen insinöörit saivatkaan aikaan kun kokenut Eshinin klaani heitä opasti kiipeilykoukun käyttöön. Naps! Lanka katkesi juuri, kun Swit oli pääsemässä perille. Swit olisi kirkaissut ellei hän olisi sitonut kangassuikaleen suunsa ympärille tämän kaltaisten tapahtumien varalle. Kiitos nopeiden refleksiensä Swit sai vetäistyä esiin lyhytteräiset miekkansa ja sai tungettua niistä toisen linnan muurikivien väliin. “Sarvirotta nielköön Kirskeen-insinöörit ja heidän “typeryksenvarmat keksintönsä’” hän ajatteli killuessaan aseestaan korkealla maan yläpuolella. “Saastakiviterästetty nauhako muka kestäisi kokonaisen rottajätin. Niin varmaan!” Onneksi ikkunaan ei korkeintaan ollut kuin neljä hännänmittaa. Swit painoi toisen miekan huotraan ja kaivoi repustaan normaalin heittokoukun. Onneksi hän oli ottanut sen mukaansa. Swit viskasi koukun tottunein ottein ikkunasta sisään ja kiipesi sisään ikkunasta. Hän huomasi olevansa jonkinlaisessa työhuoneessa, joka vaikutti aivan Von Alferdiuksen työhuoneelta. Jokainen merkki osoitti yhä selvemmin Switin epäilykset oikeiksi. Hän oli onnistunut osumaan suoraan oikeaan huoneeseen. Sarvirotalle kiitos! Yhdellä seinällä roihusi takka ja yhdellä seinustalla oli jättimäinen kirjahylly, jossa oli paljon paksuja kirjoja. Työpöydällä oli lasi viiniä ja avattu kirja. Lähempi tutkinta antoi ymmärtää, että tämä oli juuri se kirja, joka oli määrätty tuhottavaksi. Swit päätti hoitaa tehtävän rauhallisesti. Hän otti vyöltään pienen pullollisen violettia nestettä ja kaatoi sen viinilasiin. Viini oli hetken oudon sinertävää, mutta muuttui pian taas normaalin viinin väriseksi. Samassa Swit kuuli jonkun lähestyvän ovea ja syöksyi nopeasti lähimpään piilopaikkaan, joka oli vaatekaappi. Oven hän jätti sen verran raolleen, että näki asian kehittymisen ihmisotukselle haisevien vaatteiden takaa.
Ovesta astui sisään lyhyt, pukinpartainen mies, jolla oli hienot, punaisesta kankaasta valmistetut vaatteet. Mies istahti työpöytänsä ääreen ja oli juuri nostamassa viinilasin huulilleen, mutta näytti muistavan jotain ja kaivoi taskustaan pienen pussillisen jotakin valkoista jauhetta. Hän otti sitä käteensä hyppysellisen ja tiputti sen kuppiinsa. Hiekka valui lasin pohjalle ja yhtäkkiä viini muuttui pikimustaksi. Von Alfredius kavahti, ja niin teki myös Swit. “Yksisarvisen sarvijauhetta! Paljastaa myrkyn mistä juomasta tahansa!” hän ajatteli. “Tuo ihmisotus ajattelee kuin kunnonskaven ikään!”. Von Alfredius oli juuri toipumassa järkytyksestä ja oli nousemassa tuolista kutsuakseen vartijat, kun Swit teki päätöksen. Hän kiskaisi molemmat miekkansa ja hyökkäsi kaapista miehen kimppuun. Mies ei ehtinyt päästää ääntäkään ennen, kun hänen kurkkunsa oli auki. Mies lyyhistyi maahan kädet kurkullaan.
Swit hengitti kiihtyneesti. Koko tehtävä oli juuri lähes epäonnistua. Jos ihmisotus olisi ehtinyt kutsua vartijat niin hänellä ei olisi ollut aikaa tuhota kirjaa ja se olisi yksi tärkeä osa tehtävää. Switistä alkoi myös tuntua, että joku oli pettänyt hänet. Älykäs ihmisotus kyllä tarkistaisi viininsä jos siihen olisi tarvetta, mutta voisiko olla sattumaa, että äärimmäisenhienorakenteisen ja ovelasti valmistetun Kirskeen koneen köysi katkeaisi juuri tämänlaisella tehtävällä? Joku hänen kateellinen ammattiveljensä oli selvästi joko lahjonut jonkun Kirskeen sepän aiheuttamaan aseeseen ongelmia tai käynyt itse sabotoimassa sen. Se joku saisi vielä maksaa… Swit otti kirjan työpöydältä ja repäisi miekallaan sen sivut irti kansista. Kannet hän laittoi reppuunsa ja sivut viskasi takanliekkeihin. “Parasta heittää koko kirjahyllyn sisältö takkaan…” hän ajatteli. “Niissä saattaa olla lisää tietoja ylväästä rodustamme”, hän järkeili, käveli kirjahyllylle ja alkoi viskoa kirjoja takkatuleen. Liekit nuolivat kirjojen sivuja ja satoja, jopa tuhansia sivuja tietoa katosi tuhkana tuulleen. Sitten jotain meni pieleen. Jotenkin tuli pääsi leviämään mattoon josta se levisi verhoihin. Kohta koko huone oli tulessa ja Swit juoksi ulos ovesta päästäen pelonhajun irti. Sitten hän haistoi toisen hajun. “Kääpiöotuksia! Se ihmisotus on tosiaan kuin rotta miehen vaatteissa!” Von Alfredius oli selvästi palkannut joitakin palkkasoturikääpiöitä vahtimaan linnansa sisätiloja. Ketkä muut olisivatkaan parempia taistelijoita ylvästä skavenienrotua vastaan kuin saastaiset partanaamaiset möhömahat? Kestäisi vielä hetken ennen, kun tulipalo havaittaisiin ja se olisi se aika jona hänen olisi päästävä ulos tästä surmanloukosta. Swit alkoi juosta parhaalle vaikuttavaa käytävää pitkin. Käytävän seinillä oli useita maalauksia isonenäisistä ihmisotuksista ja useita haarniskoja jotka olivat sen verran lyhyitä, että niistä pystyi päättelemään Von Alfrediukden suvun olleen ties kuinka kauan kohtuullisen lyhyttä. Äkkiä hän näki käytävän vasemmalla puolella ikkunan josta pilkisti sadevesiränni. “Pakotie!” Swit ajatteli onnessaan, mutta sitten kulman takaa astui esiin läpeensä mustakarvainen kääpiö kummassakin kädessään järjettömän pelottavan näköinen kirves. Heti kun kääpiö näki Switin sen silmät välkähtivät häijysti ja se karjahti: “Senkin saastainen, kaaoksen siittämä, pitkähäntäinen, pikkupeto! Sinut minä nitistän niin kauan kun nimeni on Ulf Rulfsson!” ja sitten se lähti karjuen kirveet koholla Switiä. Kesti hetken ennen kun Swit toipui järkytyksestä ja pääsi pomppaamaan turvaan kääpiö kirveiden tieltä. Kääpiö jatkoi hetken matkaa eteenpäin törmäten haarniskaan ja kaataen sen kumoon ennen kun kääntyi ympäri uuteen iskuun. Swit tajusi, että tämän kaverin kaatamiseen menisi sen verran aikaa, että olisi parempi vain hidastaa sitä sen aikaa, että pääsisi turvaan rännille. Niinpä hän pomppasi seinän avulla lähimmän haarniskan päälle ja kaatoi sen juuri, kun kääpiö oli sopivan lähellä. Kääpiö jäi maahan makaamaan sadatellen samalla kun Swit pomppasi hänen ylitseen ikkunalle, tarttui ränniin ja alkoi liukua alaspäin. Hän ehti liukua alaspäin jonkin aikaa ennen kun kääpiön pää ilmestyi ikkunaan ja se päästi uuden kirouksen karvaisesta naamastaan: “Mokomakin otus! Yrität viedä nimeni vai! Nyt kyllä joku saa kärsiä!”. Swit oli selvästi kuulevinaan kääpiöviinapullonkorkin poksahduksen ja juomisen ääntä ennen, kun kääpiö jatkoi. “Nyt saat katua! Onko hauskaa vai! Kohta tiput maahan ja saan talloa saastaista ruumistasi näillä saappailla! Ainiin, teillähän on tapana mädäntyä kymmenessä sydämenlyönnissä lätäköksi… Ihan miten vain! Tallon nestemäiset jäännöksesi maahan!” ja niine hyvineen kääpiö tarttui toiseen kirveeseensä ja alkoi hakata ränniä karjuen jotakin kääpiöiden tylsämielistä juomalaulua kullasta ja kunniasta. Ränni alkoi pettää jo ensimmäisestä lyönnistä ja Swit huomasi, että jotain oli tehtävä ja pian. Maahan ei ollut kuin ehkä kymmenen hännänmittaa. Äkkiä hän keksi idean. Hän tarttui vyöllään olevaan tikariin ja työnsi sen linnan kivien rakoon. Sitten hän otti heittokoukkunsa ja sitoi sen hampaillaan ja toisella kädellään kiinni tikariin. Sitten hän päästi otteensa rännistä ja tarttui köyteen. Ja juuri viimehetkellä! Ränni petti ja se lyyhistyi kamalan kalinan säestyksellä maahan.
Swit pääsi nopeasti ja lähti nopeasti juoksemaan takanaan kääpiön hänen niskaansa syytämät kiroukset. “Tämä liippasi jo viiksikarvan päästä”, hän ajatteli. “Onneksi kohta voin taas palata maanalle ja ilmoittaa työn tehdyksi. Hän oli juuri kääntymässä kulmasta kun kuuli vartijain kävelyäänet ja humalaisensammaltavan puheen. Swit painautui seinänviereen odottamaan. Hänen häntänsä piiskasi valitettavasti niin lujaa, että hänen takanansa ollut ämpäri kaatui. “Mikäsh she oli?” kysyi vartija “Varmaankin taash shellainen rotha…” murahti toinen ääni yhtälailla sammaltaen. Toinen vartija kiivastui “Tämä on shaatana viimeinen rotha, joka minun kierroshtani häiritshee!” Swit ei ehtinyt ihmetykseltään liikahtaakaan kun vartija syöksyi kulmasta miekka pystyssä. Swit tunsi miekan lävistävän kehonsa ja veren, joka valui hänen vaateilleen. Vartija veti miekkansa pois ällistyneenä ja mokelsi jotain, mutta Swit ei kuunnellut. Hän kaatui maahan ja tunsi kehonsa alkavan jo mädäntyä. Hän tiesi vaateidensa mädäntyvän mukana. Samoin kirjan kansien. Skaveneiden salaisuus säilyisi vielä jonkin aikaa…
Se oli vain rotta…
Oli pimeä yö Rottenborgissa. Koko kylä oli nukkumassa ja massiivinen Von Alfreduksen linna esti kuun valoa pääsemästä valaisemaan katuja. Ainoat äänet olivat heikot kellarikapakoiden melu ja yövartijain säännölliset huudot kellonlyömien aikaan. Eräs vartijapari käveli juuri keskustorin läpi. Heti vartijoiden käännyttyä kulman taakse nousi viemärinkansi ja sieltä nousi mustiin pukeutunut rotanhäntäinen humanoidi. Se siirsi kannen varovaisesti paikalleen, jonka jälkeen se luikahti talonseinää vasten. Tarkistettuaan, ettei kukaan ole todistamassa olemassa oloaan rottamies tarttui sadekouruun ja kiipesi sen avulla talon katolle ja painautui savupiippua vasten. “Tämä tulee olemaan hiljainen ilta”, kuului alhaalta vartijan ääni. “Niin kuin aina…” jatkoi toinen selvästi tylsistyneenä. Salaperäinen hahmo liikautti hermostuksissaan häntäänsä ja tipautti katolla olleet naulat kuuluvasti mukulakivikadulle. “Kuka siellä?” toinen vartija kysyi kääntyessään ympäri katsellen ympärilleen. “Varmaan kissa. Tai ehkä rotta…” toinen vartijoista ehdotti haukotellen, “Mitä jos käytäisiin tuossa Hurjan hiiren- kapakassa nauttimassa oluet ennen kun jatkamme taas vartiota?” hän ehdotti. “Tuohan on varsin hyvä idea!” ilahtui toinen ja niin he iloisina lähtivät eteenpäin. Mustiin verhoutunut otus päästi jonkin tuhauksen tapaisen äänen ja lähti kattoja pitkin kohti linnaa. Tämä otus oli Eshinin klaanin koulutettu salamurhaaja Swit, jolle oli määrätty lapsellisen helppo tehtävä: hänen olisi tapettava joku “Von Alfredius” joka oli juuri saanut loppusuoralle kirjansa, joka kertoisi skavenien olemassaolosta ja “niiden aiheuttamasta vaarasta, joka laskeutuisi koko maan ylle”. Arvoisat Kolmentoista neuvosto oli antanut hänelle myös tehtäväksi tuhota kirja ja tuoda sen kannet heille todisteena salaisuuden säilymisestä. Swit pääsi viimein viimeiselle talolle ennen linnaa ja alkoi tarkastella sisäänpääsyä.
Von Alfrediuksen linnan ovet olivat poikkeuksellisen tarkasti vahditut. Edes Switin kaltainen äärimmäisen taitava salamurhaaja ei ilman veritekoja päästä niistä ohi. Veritekoihin hän ei kuitenkaan voinut ryhtyä, sillä ylimääräiset tapot vain vaikeuttaisivat todellista tehtävää. Ikkunat olivat taas niin korkealla ettei kokeneinkaan kiipeilykoukun heittäjä saisi koukkuaan niin korkealle. Onneksi Swit oli varautunut johonkin tämäntapaiseen. Swit kaiveli hetken selkäreppuaan ja otti sieltä esiin jotain joka toi mieleen pistoolin. Se oli ensimmäinen kappale Kirskeen ja Eshinin klaanien välisenä yhteistyönä valmistetusta kiipeilypyssystä. Se ei testeissä päästänyt laukaistessa kuin pienen sihahduksen ja sen voima ja siimamäärä riittäisivät kuulemma yli sataan hännänmittaan. Swit sääti pientä mittaria, jossa oli lukuja joista valittiin se luku joka oli lähimpänä kohteen etäisyyttä. Sitten vielä laukaisu! Koukku lensi suoraan tähdättyyn ikkunaan ja jäi kiinni. Swit otti aseesta tukevan otteen ja alkoi kiivetä sen avulla ylöspäin. Ase keri itsestään jo kiivetyn osuuden langan sisäänsä. Miten hienoa jälkeä Kirskeen insinöörit saivatkaan aikaan kun kokenut Eshinin klaani heitä opasti kiipeilykoukun käyttöön. Naps! Lanka katkesi juuri, kun Swit oli pääsemässä perille. Swit olisi kirkaissut ellei hän olisi sitonut kangassuikaleen suunsa ympärille tämän kaltaisten tapahtumien varalle. Kiitos nopeiden refleksiensä Swit sai vetäistyä esiin lyhytteräiset miekkansa ja sai tungettua niistä toisen linnan muurikivien väliin. “Sarvirotta nielköön Kirskeen-insinöörit ja heidän “typeryksenvarmat keksintönsä’” hän ajatteli killuessaan aseestaan korkealla maan yläpuolella. “Saastakiviterästetty nauhako muka kestäisi kokonaisen rottajätin. Niin varmaan!” Onneksi ikkunaan ei korkeintaan ollut kuin neljä hännänmittaa. Swit painoi toisen miekan huotraan ja kaivoi repustaan normaalin heittokoukun. Onneksi hän oli ottanut sen mukaansa. Swit viskasi koukun tottunein ottein ikkunasta sisään ja kiipesi sisään ikkunasta. Hän huomasi olevansa jonkinlaisessa työhuoneessa, joka vaikutti aivan Von Alferdiuksen työhuoneelta. Jokainen merkki osoitti yhä selvemmin Switin epäilykset oikeiksi. Hän oli onnistunut osumaan suoraan oikeaan huoneeseen. Sarvirotalle kiitos! Yhdellä seinällä roihusi takka ja yhdellä seinustalla oli jättimäinen kirjahylly, jossa oli paljon paksuja kirjoja. Työpöydällä oli lasi viiniä ja avattu kirja. Lähempi tutkinta antoi ymmärtää, että tämä oli juuri se kirja, joka oli määrätty tuhottavaksi. Swit päätti hoitaa tehtävän rauhallisesti. Hän otti vyöltään pienen pullollisen violettia nestettä ja kaatoi sen viinilasiin. Viini oli hetken oudon sinertävää, mutta muuttui pian taas normaalin viinin väriseksi. Samassa Swit kuuli jonkun lähestyvän ovea ja syöksyi nopeasti lähimpään piilopaikkaan, joka oli vaatekaappi. Oven hän jätti sen verran raolleen, että näki asian kehittymisen ihmisotukselle haisevien vaatteiden takaa.
Ovesta astui sisään lyhyt, pukinpartainen mies, jolla oli hienot, punaisesta kankaasta valmistetut vaatteet. Mies istahti työpöytänsä ääreen ja oli juuri nostamassa viinilasin huulilleen, mutta näytti muistavan jotain ja kaivoi taskustaan pienen pussillisen jotakin valkoista jauhetta. Hän otti sitä käteensä hyppysellisen ja tiputti sen kuppiinsa. Hiekka valui lasin pohjalle ja yhtäkkiä viini muuttui pikimustaksi. Von Alfredius kavahti, ja niin teki myös Swit. “Yksisarvisen sarvijauhetta! Paljastaa myrkyn mistä juomasta tahansa!” hän ajatteli. “Tuo ihmisotus ajattelee kuin kunnonskaven ikään!”. Von Alfredius oli juuri toipumassa järkytyksestä ja oli nousemassa tuolista kutsuakseen vartijat, kun Swit teki päätöksen. Hän kiskaisi molemmat miekkansa ja hyökkäsi kaapista miehen kimppuun. Mies ei ehtinyt päästää ääntäkään ennen, kun hänen kurkkunsa oli auki. Mies lyyhistyi maahan kädet kurkullaan.
Swit hengitti kiihtyneesti. Koko tehtävä oli juuri lähes epäonnistua. Jos ihmisotus olisi ehtinyt kutsua vartijat niin hänellä ei olisi ollut aikaa tuhota kirjaa ja se olisi yksi tärkeä osa tehtävää. Switistä alkoi myös tuntua, että joku oli pettänyt hänet. Älykäs ihmisotus kyllä tarkistaisi viininsä jos siihen olisi tarvetta, mutta voisiko olla sattumaa, että äärimmäisenhienorakenteisen ja ovelasti valmistetun Kirskeen koneen köysi katkeaisi juuri tämänlaisella tehtävällä? Joku hänen kateellinen ammattiveljensä oli selvästi joko lahjonut jonkun Kirskeen sepän aiheuttamaan aseeseen ongelmia tai käynyt itse sabotoimassa sen. Se joku saisi vielä maksaa… Swit otti kirjan työpöydältä ja repäisi miekallaan sen sivut irti kansista. Kannet hän laittoi reppuunsa ja sivut viskasi takanliekkeihin. “Parasta heittää koko kirjahyllyn sisältö takkaan…” hän ajatteli. “Niissä saattaa olla lisää tietoja ylväästä rodustamme”, hän järkeili, käveli kirjahyllylle ja alkoi viskoa kirjoja takkatuleen. Liekit nuolivat kirjojen sivuja ja satoja, jopa tuhansia sivuja tietoa katosi tuhkana tuulleen. Sitten jotain meni pieleen. Jotenkin tuli pääsi leviämään mattoon josta se levisi verhoihin. Kohta koko huone oli tulessa ja Swit juoksi ulos ovesta päästäen pelonhajun irti. Sitten hän haistoi toisen hajun. “Kääpiöotuksia! Se ihmisotus on tosiaan kuin rotta miehen vaatteissa!” Von Alfredius oli selvästi palkannut joitakin palkkasoturikääpiöitä vahtimaan linnansa sisätiloja. Ketkä muut olisivatkaan parempia taistelijoita ylvästä skavenienrotua vastaan kuin saastaiset partanaamaiset möhömahat? Kestäisi vielä hetken ennen, kun tulipalo havaittaisiin ja se olisi se aika jona hänen olisi päästävä ulos tästä surmanloukosta. Swit alkoi juosta parhaalle vaikuttavaa käytävää pitkin. Käytävän seinillä oli useita maalauksia isonenäisistä ihmisotuksista ja useita haarniskoja jotka olivat sen verran lyhyitä, että niistä pystyi päättelemään Von Alfrediukden suvun olleen ties kuinka kauan kohtuullisen lyhyttä. Äkkiä hän näki käytävän vasemmalla puolella ikkunan josta pilkisti sadevesiränni. “Pakotie!” Swit ajatteli onnessaan, mutta sitten kulman takaa astui esiin läpeensä mustakarvainen kääpiö kummassakin kädessään järjettömän pelottavan näköinen kirves. Heti kun kääpiö näki Switin sen silmät välkähtivät häijysti ja se karjahti: “Senkin saastainen, kaaoksen siittämä, pitkähäntäinen, pikkupeto! Sinut minä nitistän niin kauan kun nimeni on Ulf Rulfsson!” ja sitten se lähti karjuen kirveet koholla Switiä. Kesti hetken ennen kun Swit toipui järkytyksestä ja pääsi pomppaamaan turvaan kääpiö kirveiden tieltä. Kääpiö jatkoi hetken matkaa eteenpäin törmäten haarniskaan ja kaataen sen kumoon ennen kun kääntyi ympäri uuteen iskuun. Swit tajusi, että tämän kaverin kaatamiseen menisi sen verran aikaa, että olisi parempi vain hidastaa sitä sen aikaa, että pääsisi turvaan rännille. Niinpä hän pomppasi seinän avulla lähimmän haarniskan päälle ja kaatoi sen juuri, kun kääpiö oli sopivan lähellä. Kääpiö jäi maahan makaamaan sadatellen samalla kun Swit pomppasi hänen ylitseen ikkunalle, tarttui ränniin ja alkoi liukua alaspäin. Hän ehti liukua alaspäin jonkin aikaa ennen kun kääpiön pää ilmestyi ikkunaan ja se päästi uuden kirouksen karvaisesta naamastaan: “Mokomakin otus! Yrität viedä nimeni vai! Nyt kyllä joku saa kärsiä!”. Swit oli selvästi kuulevinaan kääpiöviinapullonkorkin poksahduksen ja juomisen ääntä ennen, kun kääpiö jatkoi. “Nyt saat katua! Onko hauskaa vai! Kohta tiput maahan ja saan talloa saastaista ruumistasi näillä saappailla! Ainiin, teillähän on tapana mädäntyä kymmenessä sydämenlyönnissä lätäköksi… Ihan miten vain! Tallon nestemäiset jäännöksesi maahan!” ja niine hyvineen kääpiö tarttui toiseen kirveeseensä ja alkoi hakata ränniä karjuen jotakin kääpiöiden tylsämielistä juomalaulua kullasta ja kunniasta. Ränni alkoi pettää jo ensimmäisestä lyönnistä ja Swit huomasi, että jotain oli tehtävä ja pian. Maahan ei ollut kuin ehkä kymmenen hännänmittaa. Äkkiä hän keksi idean. Hän tarttui vyöllään olevaan tikariin ja työnsi sen linnan kivien rakoon. Sitten hän otti heittokoukkunsa ja sitoi sen hampaillaan ja toisella kädellään kiinni tikariin. Sitten hän päästi otteensa rännistä ja tarttui köyteen. Ja juuri viimehetkellä! Ränni petti ja se lyyhistyi kamalan kalinan säestyksellä maahan.
Swit pääsi nopeasti ja lähti nopeasti juoksemaan takanaan kääpiön hänen niskaansa syytämät kiroukset. “Tämä liippasi jo viiksikarvan päästä”, hän ajatteli. “Onneksi kohta voin taas palata maanalle ja ilmoittaa työn tehdyksi. Hän oli juuri kääntymässä kulmasta kun kuuli vartijain kävelyäänet ja humalaisensammaltavan puheen. Swit painautui seinänviereen odottamaan. Hänen häntänsä piiskasi valitettavasti niin lujaa, että hänen takanansa ollut ämpäri kaatui. “Mikäsh she oli?” kysyi vartija “Varmaankin taash shellainen rotha…” murahti toinen ääni yhtälailla sammaltaen. Toinen vartija kiivastui “Tämä on shaatana viimeinen rotha, joka minun kierroshtani häiritshee!” Swit ei ehtinyt ihmetykseltään liikahtaakaan kun vartija syöksyi kulmasta miekka pystyssä. Swit tunsi miekan lävistävän kehonsa ja veren, joka valui hänen vaateilleen. Vartija veti miekkansa pois ällistyneenä ja mokelsi jotain, mutta Swit ei kuunnellut. Hän kaatui maahan ja tunsi kehonsa alkavan jo mädäntyä. Hän tiesi vaateidensa mädäntyvän mukana. Samoin kirjan kansien. Skaveneiden salaisuus säilyisi vielä jonkin aikaa…
kirjoitusvirheitä tosiaan oli, mutta ne eivät erityisemmin haitanneet. Hyvin oli tapahtumat kuvailtu ja paikoitellen tämä oli oikein hauskakin... odotan uutta tuotantoa, toivottavasti lisää rottajuttuja 