Keskeneräisten tarinoiden kirja
Lähetetty: Ke 17.05.2006 15:44
Tässä on 2/3 tarinaa, jonka piti syntyä viime tarinakilpailuun, mutta joka jätti syntymättä ja 1/3 tänään kehitettyä kehystä sille läjäjlle. Ihme taidesontaahan siitä tuli ja toivon mukaan se ei aiheuta lukijoilleen mitään aivonyrjähdystä kummempaa. No onneksi tarina ei ole järin pitkä eli kauaan ei tarvitse kärsiä tätä lukiessa. Olkaapahan hyvät:
Koukkunenäinen ja kyyryselkäinen kirjastonhoitaja tarrautui vanhaan opukseen heikon kynttilän valossa ja veti sen hiljaa tomuisesta hyllystä itselleen. Vanhuksen raihnainen puhallus lähetti tuhannet ellei miljoonatkin pölyhattarat leijumaan ilmaan ikivanhan opuksen puiselta kuorelta. Kipeä virnistys nousi miehen halkeileville huulille, kun opus oli saanut tumman ruskean värityksensä takaisin. Mies asetti kirjan tukevasti kainaloonsa ja lähti hitaasti laahustaen kohti lähellä pyöreän pöydän äärellä istuvaa velho-opiskelijaa.
”Onko tämä se kirja, joka kertoo mahtavan prinssimme tarinan?” kysyi hermostunut, mutta innokas, velho-opiskelija mestariltaan.
”Krhm…” yskäisi vanha mies ja katsoi nuorta oppilastaan silmäkulmiaan kurtistaen. Tämä ele sai nuoren miehen ihon entistä valkoisemmaksi ja hän painoi päänsä kunnioittavasti alas.
”Älä koskaan kyseenalaista mestariasi. Se on ensimmäinen sääntö etkä ole vieläkään sitä sisäistänyt! Miksi minun pitäisi valottaa sinulle herramme historiaa, kun et edes osaa kunnioittaa ylempiäsi?” vanha mies valisti oppilastaan järkkymättömällä äänellä. Hänen oppilaansa pysyi vaiti ja piti päänsä alas painettuna. Iäkäs mies käänsi katseensa takaisin kirjaan ja hiveli sen karkeaa pintaa väsyneillä sormillaan laskien opuksen hitaasti pöydälle ja istuutuen itse vanhalle puutuolille pöydän ääressä. Vanhat sivut kahisivat hiljaisen kirjaston hämärässä, kun vanha mies selasi sen sisältöä arvokkaan hitaasti kunnes ilmeisen oikea kohta kirjaa osui hänen silmiinsä.
”Ole hiljaa, kuuntele ja opi. Elämän ja Kaaoksen suuret vastaukset selviävät vain katsomalla pintaa syvemmälle…
Edward Joosefinpojan silmät kiiluivat viattomina katsoessaan kohti tuhansia tähtiä taivaalla. Osa tähdistä muodosti yhdessä kauniita ja jopa joitain outoja ja pelottavia kuvia tummuvaan yötaivaaseen. Edward tiesi että hänen pitäisi olla jo nukkumassa, mutta hän ei vain saanut unta. Hänestä tuntui kuin jokin outo voima pidättelisi häntä hereillä ja tarjosi loputtomasti ihmeteltävää ja ajateltavaa aivan tavallisessa, mutta myös kovin mystisessä, yötaivaassa. Mikäli tuo pieni poika olisi perehtynyt astrologiaan, olisi hän huomannut mielenkiintoisia tähtien asentoja ja kenties outoja yhä uudelleen sammuvia ja syttyviä valopisteitä ympäri yöllistä seesteistä taivasta, mutta Edward oli vain yksinkertainen köyhän suutarin lesken poika. Pienet jo hieman unisiksi käyneet silmät rentoutuivat ja pienen pojan huulille nousi ystävällinen hymy. Ikkuna, jonka takaa tuo pieni ihminen tarkasteli loputonta tilaa yllään, huurusi jokaisen lämpimän hönkäyksen jälkeen, joita poika päästeli vain nähdäkseen kuinka hauskasti huuru pakeni ikkunasta. Äkkiä ikkunaan huurun keskelle ilmestyi kauhea kuvajainen ja pieni poika horjahti hämmästyksestä taaksepäin lähes kaatuen lattialla lojuville makuuoljille. Poika hengitti nopeasti ja hänen vaalean vihreät silmänsä olivat säihkähdyksestä levällään. Huuru ikkunassa ei tahtonut kadota ja siinä näkyivät yhä selvemmin hirveät kasvot. Kasvot tanakat ja ihmismäiset, mutta aivan kuin ne olisi raadeltu jonkun suuren pedon toimesta lähes muodottomiksi. Kasvot tarkkailivat Edwardia ja tyytyväinen irvistys levisi tuon olennon kasvoilla vääntäen ne mielipuoliseksi sykeröksi riekaleisia ihonkappaleita ja epämääräisiä ulokkeita. Ilmestys katosi aivan yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin jättäen jälkeensä hieman säröilleen lasin ja hitaasti supistuvan huurun. Edward hyppäsi äkkiä ikkunan luo ja pyyhki hädissään huurua pois, jotta ilkeät kasvot eivät enää palaisi. Saatuaan huurun ainakin lähes kokonaan pyyhittyä hän juoksi äkkiä äitinsä turvalliseen syliin ja käpertyi oljille vieden pienet kätensä tarraamaan äidistään. Täällä hän olisi turvassa kaikelta maailman pahalta. Pian yön pimeys voitti ja pojan hennot silmät painautuivat uneen.
- "Mestari ei satuta! Hjalmar löysi mestarin etsimän pojan!" tukahdettu sihinä täytti Johann Tapparamestarin ärsyyntyneet korvat ja pian luimisteleva kaaoshaarniskaan puettu olento sai iskun revenneisiin kasvoihinsa taistelukirveen perästä.
- "Mikset voi puhua kuin normaalit ihmiset?" kuului jylhä ääni Johannin kypärän näköristikon takaa: "Suhinasi on kuin jonkin säälittävän hiiden rasittavaa armon anelua. Sinä olet sentään palvellut mahtavaa muutoksen herraa... Hah! Heikko moukka!" Ylimielinen verenhimon sekainen nauru purskahti ilmoille, kun tuo suuri kaaossoturi punertavassa haarniskassaan aloitti pilkallisen naurunsa. Uusi isku taistelukirveen perästä hakeutui maassa polvillaan olevan Muutoksen palvelijan päähän ja tuo heikoksi kidutettu ja lannistettu olento lysähti maahan kipeästi ähkäisten. Matala kovaääninen hohotus liittyi Johannin nauruun ja Johann katsoi murhaavasti kohti Frogagia. Tuo valtava olio oli suuri jopa jättiläiseksi. Sen ruumiilla oli pituutta vähintään viisitoista metriä, varmasti enemmänkin. Sen tummansininen iho oli punaisten ja keltaisten suomujen täplittämä ja sieltä täältä jättiläisen asua riippui ketjuja. Jättiläinen jatkoi hohotustaan huomaamatta ja piittaamatta Johannin palavasta katseesta. Väsynyt huokaus pääsi tuon mahtavan soturin huulilta, kun hän katsoi hohottavaa jättiläistä. Johann käänsi katseensa takaisin maassa ähkivään ja kahlehdittuun orjaansa kysyen:
- "Kuinka kaukana? Mieheni kaipaavat jo taistelua. Näin pitkät tauot veren vuodatusten välillä ovat tuskallisia. Mieheni janoavat jo maistamaan vihollistemme verta enkä halua että he kääntyvät toinen toistaan vastaan!"
- "Lähes päivämatkan päässä. Näin pienellä joukolla olemme varmasti pian perillä, ellei tuo iso... idiootti sitten taas hidasta matkaamme käymällä jonkun laiduntavan lehmän kimppuun" Hjalmar Surmahammas sanoi nousten istumaan polviensa varaan maahan ja vilkuillen epäluuloisesti jättiläistä…”
Vanha mies lopetti tarinan kesken ja sanoi hiljaa: ”Viattomuus on kaiken alku ja Kaaos se mihin kaikki päättyy. Tiedä tämä ja opi maailmanjärjestys.” Hänen oppilaansa nyökkäsi äänettömästi ja kuunteli kuuliaisena mestarinsa viisaita sanoja.
Kirjan sivut kahisivat jälleen, kun vanhan mies lähti etsimään uutta kohtaa kirjasta.
”Koko kylä teurastettiin viimeiseen naiseen ja mieheen, jotta suuren prinssimme sielu sai tarpeellisen uhrilahjan. Inhimillinen kärsimys on vain tie kohti täydellisyyttä ja valaistumista Kaaoksen opeille…
Hjalmar Surmahammas huusi hermostuneesti sihisten takanaan tylsistyneenä kynsiään purevalle jättiläiselle:
- "Mitä oikein odotat, rumilus? Töihin siitä!" Frogag katsoi ensiksi hölmistyneenä Hjalmaria ja käänsi sitten hitaasti ja sammaltaen katseensa kohti kylän portteja lähestyviä kuolleita sotureita. Epäkuolleet hirviöt nähdessään Frogagin suupielet nousivat irvokkaaseen hymyyn ja valtava hirviö avasi suunsa paljastaen vihertävät ja ruskeat, jopa mustuneet, hampaansa. Mahtava naurun jyly täytti kuolleen kylän ja Frogag alkoi hyppiä innoissaan samalla reisiään villisti paukuttaen. Koko tienoo tärisi, kun innostunut jättiläinen pomppi kylässä ja huusi nauraen kovaan ääneen:
- "Kiva kiva! Mussuja! Gagi tykkää mussuista! Syö! Lyö!" Frogag nosti maasta valtavan mustan kivestä veistetyn monoliitin, joka oli täynnä outoja kaaosriimuja, ja nosti sen suorille käsilleen korkealle ilmaan.
- "Wraaaghh!" kuului valtavan jättiläisen karmiva sotahuuto, kun se aloitti rynnistyksensä itseään huomattavasti pienempien vihollisten kimppuun. Mahtava hohotus kaikui metsistä takaisin kohti kylää ja jättiläinen nautti kaiusta, joka sai sen tuntemaan olevansa maailman valtias. Kylän portit räsähtivät hetkessä pirstaleiksi, kun rymyävä jättiläinen ryntäsi niistä läpi monoliitti tanassa tiukassa otteessaan. Frogag ei aikonut pysähtyä hetkeksikään, vaan nosti pitelemänsä järkäleen uudelleen korkealle ilmaan ja viskasi sen kohti epämääräistä luuranko- ja zombilaumaa. Monoliitti iskeytyi maahan aivan joukon edessä ja heiton voimasta alkoi kieriä eteenpäin murskaten alleen jokaisen eteensä osuneen zombin ja luurangon. Valtavan jättiläisen ylimielinen hymy sen kuin kasvoi kun se huomasi kuinka helposti sille hääppöinen monoliitti murskasi alleen valtavat määrät pieniä sotureita. Se päästi suustaan valtavan huudahduksen ja sukelsi epäkuolleiden sekaan tekemällä valtavan kuperkeikan. Tahdottomat legioonalaiset murskautuivat armotta, kun jättiläinen pyöri hekottaen niiden sekaan. Saatuaan tarpeekseen kuperkeikoista Frogag nousi pystyyn ja tunsi ilkeän piston jalassaan. Yksi luurangoista oli upottanut keihäänsä jättiläisen jalkaan. Valtava otus karjui äänekkäästi ja vei jalkansa nopeasti taaksepäin, kaataen ja tuhoten muutamia sen ympärillä olevista epäkuolleista ja toi jalkansa takaisin suoraan jättiläistä tökänneeseen luurankoon, joka hajosi tomuksi valtavan jalan potkusta. Jättiläinen karjui ja raivoissaan alkoi potkia kaikkia ympärillään olevia kuolleista nostettuja ruumiita ja siihen kyllästyttyään alkoi pomppia tasajalkaa murskaten alleen lukemattomia kuolleita. Hieman rauhoituttuaan Frogag löntysti monoliittinsa luo ja potkaisi sitä voimakkaasti paasin toiseen päähän lähettäen sen pyörimään vinhasti epäkuolleiden laumassa.”
Vanha mies lopetti taas lukemisen ja käänsi sivuja eteenpäin. ”Mikään uhraus ei ole turha tai liian suuri valaistumisen tiellä…
Kaaossoturi kaatui maahan koristen ja huohottaen. Edward yritti pitää tiukasti kiinni kaatuvasta soturista, mutta lensi pois tämän rautaisesta sylistä noin metrin eteenpäin. Hän nousi äkkiä pystyyn ja juoksi katsomaan maassa henkitoreissaan yskivää ja raskaasti hengittävää sotilasta, joka oli kantanut hänet pois kylästään, jonka epäkuolleet jo todennäköisesti olivat tuhonneet totaalisesti. Johann Tapparamestari yski verta kypäränsä suojuksen reiistä ja kävi vaivalloisesti maakaamaan kyljelleen pehmeään metsämaahan. Nuolien aiheuttamat haavat tuon mahtavan soturin selässä vuosivat hitaasti, mutta varmasti tumman punaista verta. Edward katsoi varovasti haavoittunutta kaaoksen taistelijaa ja kysyi viattomasti:
-"Oletko kunnossa?"
Vastaukseksi Edward sai vain tukahtuneen yskäisyn, joka suolsi tähystysreiistä lisää oksennuksen sekaista verta. Johann irroitti kypäränsä vasemmalla kädellään ja siirsi sen pois päästään, jotta saisi ehkä hiukan paremmin hengitettyä eikä välttämättä tukehtuisi omaan verioksennukseensa. Hän katsoi Edwardia silmät tuskaa, verenhimoa ja vihaa leiskuen ja irvisti tuskissaan. Edward hätkähti hiukan, mutta astui askeleen lähemmäs tuota haarniskoitua paholaista. Johann avasi silmänsä ja katsoi köhien pientä poikaa, jonka hän oli juuri pelastanut uhraten oman elämänsä. Hän ei pitänyt näkemästään, mutta hän tunsi - ei hän tiesi - että tästä nuoresta pojasta tulisi aikanaan jotain mahtavaa. Hän ei tiennyt mitä, mutta hän oli varma että se selviäisi ennen pitkää uusille sukupolville.
-"Ota tämä kirves..." Johann sanoi ja yski verta pienen pojan housuille "...se tulee palvelemaan Khornea sinun kanssasi kunnes se löytää uuden omistajan tai kunnes suuren jumalamme loputon verenhimo on täytetty"
Johann ei enää jaksanut puhua, vaan väsyneesti ja vaivalloisesti ojensi pojalle kirvestään, jonka kymmenet punaiset Khornen merkin muotoiset riimut paloivat maistaessaan omistajansa pakenevaa verta.
Edward katsoi peloissaan veren punaisena hehkuvaa kirvestä ja arkaillen ojensi kätensä ottaakseen vastaan tuon lahjan tai perinnön, jonka tuo ennen niin uljas soturi oli hänelle antamassa. Mitä lähemmäs Edwardin pienet ja viattomat kädet lähestyivät karmivaa asetta, sitä enemmän ne kihelmöivät. Edward otti käsillään vahvan otteen kirveestä ja tunsi kuinka jokin mystinen voima alkoi virrata hänen käsistään koko hänen ruumiiseensa. Voiman tuntu oli uskomaton pienestä pojasta ja pian hänen mieleensä alkoi tulvia kuvia suurista verilöylyistä ja valtavista verenvuodatuksista. Johann katsoi pientä Edwardia, kun tämä otti vastaan hänen jumalansa mahtavan lahjan. Hän tunsi voimiensa ehtyvän ja hän päästi ilmaan tukahtuneen huokauksen, joka päättyi uuteen veren täytteiseen yskäisyyn. Pieni poika tuntui kasvavan hänen silmissään ja hän alkoi huomata, että kädet, jotka olivat vielä hetki sitten olleet viattomat ja lapselliset, alkoivat muuttua enemmänkin kouriksi ja muutenkin koko pienen Edwardin olemus sai karumpia piirteitä. Hänen valkoiset ihmisille tavalliset latteat hampaansa alkoivat liikkua ja antoivat tilaa niiden alta työntyville veren punaisia teräville piikkeille. Pojan silmät alkoivat vuotaa verta ja pelokas ilme vaihtui verenhimon ja hymyn sekaiseen irvistykseen. Jos Johann ei olisi koskaan nähnyt suurdemoneita ja muita pelottavia hirviöitä matkoillaan, hän olisi täysin kauhun lamauttama. Tämä pieni olio ei ollut enää ystävällinen ja herkkä pikkukylän kasvatti, vaan jokin kammottava Kaaoksen luoma hirviö. Puoliksi ihminen, puoliksi demoni. Poika pudotti kirveen maahan ja sanoi matalalla, demonisella äänellä Johannille:
-"Sinusta ei ole enää hyötyä valtias Khornelle. Kallosi pääsee koristamaan Khornen suurta ja ikuisesti kasvavaa pääkallovaltaistuinta!"
Edwardin pienet kourat upposivat Johannin silmiin ja tuhosivat reittinsä suoraan hänen aivoihinsa. Johann huusi tuskasta, joka ylitti kaiken mitä hän ennen oli kokenut. Tuska raasti hänen koko päätään ja aika tuntui hidastuvan. Edwardin kourat tarrasivat tiukasti Johannin kalloon ja yhdellä voimakkaalla riuhtaisulla pääkallo sekä selkäranka repivät tiensä ulos Johannin kehosta ja nousivat korkealle Edwardin pään päälle pienten kourien kannattelemana. Pääkallosta tihkui verta pienen hirviön päälle ja tuo Kaaoksen luomus nautti joka pisarasta. Johannin rangaton ruumis lyyhistyi haarniskan sisällä ja hänen kalloton päänahkansa jäi roikkumaan haarniskan kaula-aukosta kuin kaulaliina.
-"Verta verijumalalle! Pääkalloja Khornen mahtavalle valtaistuimelle!" kaikui metsässä ja kaikki huudon kuulleet eläimet pakenivat tuota karmeaa demonista kurlutusta.
Edward hymyili Johannin keskushermostolle ja iski sen maahan. Hän käveli kohti haarniskaa, jossa kuolleen kaaossoturin ruumis yhä makasi rangattomana ja ilman pääkalloa. Hän alkoi riuhtoa ja repiä tilaa haarniskaan pienillä piikkisillä kourillaan. Veri roiskui pienen otuksen päälle ja lihakimpaleet lensivät haarniskasta, kun tuo kaaoksen uusi sikiö puhdisti haarniskan sen edellisestä omistajasta varastaen sieltä silloin tällöin lihaa suuhunsa. Pian karmea työ oli ohi ja Edward tarttui haarniskaan alkaen raahata sitä perässään. Kirveen Edward noukki maasta ja nuolaisi sitä verisellä kielellään tuntien kirveen heräävän voiman pistävänä iskuna kieleensä. Hän hymyili ilkeästi piikkihammasrivistöllään ja murahteli tyytyväisenä aloittaessaan vaelluksensa kohti tuntematonta. Jokin voima häntä ajoi, sen hän pystyi tuntemaan, mutta voiman johdatuksen määrän päätä ei. Pääasia että hän saisi taas pian maistaa verta, sillä muuten hän suuttuisi, suuttuisi hyvin pahasti. Mielipuolinen naurun pyrskähdys pääsi hänen suustaan, jonka hän sulki pian ollakseen pelottelematta liikaa potentiaalisia uhreja pois tieltään…”
Vanha mies sulki kirjan ja katsoi oppilaaseen.
”Nyt tiedät miten kaikki alkoi. Nyt todelliset opintosi Hänestä vasta alkavat. Nouse! Palatkaamme takaisin ajan tuolle puolen.” vanhan miehen hiljainen ääni humisi täysin hiljaisessa kirjastossa, kun seinillä olevat liekit sammuivat hiljalleen jättäen jälkeensä vain tyhjän tunkkaisen kirjaston jälkeensä, jossa kukaan ei ollut käynyt satoihin vuosiin.
Kommentteja, kitos.
EDIT: Kirjoitusvirhe korjattu otsikosta... ;_;
Koukkunenäinen ja kyyryselkäinen kirjastonhoitaja tarrautui vanhaan opukseen heikon kynttilän valossa ja veti sen hiljaa tomuisesta hyllystä itselleen. Vanhuksen raihnainen puhallus lähetti tuhannet ellei miljoonatkin pölyhattarat leijumaan ilmaan ikivanhan opuksen puiselta kuorelta. Kipeä virnistys nousi miehen halkeileville huulille, kun opus oli saanut tumman ruskean värityksensä takaisin. Mies asetti kirjan tukevasti kainaloonsa ja lähti hitaasti laahustaen kohti lähellä pyöreän pöydän äärellä istuvaa velho-opiskelijaa.
”Onko tämä se kirja, joka kertoo mahtavan prinssimme tarinan?” kysyi hermostunut, mutta innokas, velho-opiskelija mestariltaan.
”Krhm…” yskäisi vanha mies ja katsoi nuorta oppilastaan silmäkulmiaan kurtistaen. Tämä ele sai nuoren miehen ihon entistä valkoisemmaksi ja hän painoi päänsä kunnioittavasti alas.
”Älä koskaan kyseenalaista mestariasi. Se on ensimmäinen sääntö etkä ole vieläkään sitä sisäistänyt! Miksi minun pitäisi valottaa sinulle herramme historiaa, kun et edes osaa kunnioittaa ylempiäsi?” vanha mies valisti oppilastaan järkkymättömällä äänellä. Hänen oppilaansa pysyi vaiti ja piti päänsä alas painettuna. Iäkäs mies käänsi katseensa takaisin kirjaan ja hiveli sen karkeaa pintaa väsyneillä sormillaan laskien opuksen hitaasti pöydälle ja istuutuen itse vanhalle puutuolille pöydän ääressä. Vanhat sivut kahisivat hiljaisen kirjaston hämärässä, kun vanha mies selasi sen sisältöä arvokkaan hitaasti kunnes ilmeisen oikea kohta kirjaa osui hänen silmiinsä.
”Ole hiljaa, kuuntele ja opi. Elämän ja Kaaoksen suuret vastaukset selviävät vain katsomalla pintaa syvemmälle…
Edward Joosefinpojan silmät kiiluivat viattomina katsoessaan kohti tuhansia tähtiä taivaalla. Osa tähdistä muodosti yhdessä kauniita ja jopa joitain outoja ja pelottavia kuvia tummuvaan yötaivaaseen. Edward tiesi että hänen pitäisi olla jo nukkumassa, mutta hän ei vain saanut unta. Hänestä tuntui kuin jokin outo voima pidättelisi häntä hereillä ja tarjosi loputtomasti ihmeteltävää ja ajateltavaa aivan tavallisessa, mutta myös kovin mystisessä, yötaivaassa. Mikäli tuo pieni poika olisi perehtynyt astrologiaan, olisi hän huomannut mielenkiintoisia tähtien asentoja ja kenties outoja yhä uudelleen sammuvia ja syttyviä valopisteitä ympäri yöllistä seesteistä taivasta, mutta Edward oli vain yksinkertainen köyhän suutarin lesken poika. Pienet jo hieman unisiksi käyneet silmät rentoutuivat ja pienen pojan huulille nousi ystävällinen hymy. Ikkuna, jonka takaa tuo pieni ihminen tarkasteli loputonta tilaa yllään, huurusi jokaisen lämpimän hönkäyksen jälkeen, joita poika päästeli vain nähdäkseen kuinka hauskasti huuru pakeni ikkunasta. Äkkiä ikkunaan huurun keskelle ilmestyi kauhea kuvajainen ja pieni poika horjahti hämmästyksestä taaksepäin lähes kaatuen lattialla lojuville makuuoljille. Poika hengitti nopeasti ja hänen vaalean vihreät silmänsä olivat säihkähdyksestä levällään. Huuru ikkunassa ei tahtonut kadota ja siinä näkyivät yhä selvemmin hirveät kasvot. Kasvot tanakat ja ihmismäiset, mutta aivan kuin ne olisi raadeltu jonkun suuren pedon toimesta lähes muodottomiksi. Kasvot tarkkailivat Edwardia ja tyytyväinen irvistys levisi tuon olennon kasvoilla vääntäen ne mielipuoliseksi sykeröksi riekaleisia ihonkappaleita ja epämääräisiä ulokkeita. Ilmestys katosi aivan yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin jättäen jälkeensä hieman säröilleen lasin ja hitaasti supistuvan huurun. Edward hyppäsi äkkiä ikkunan luo ja pyyhki hädissään huurua pois, jotta ilkeät kasvot eivät enää palaisi. Saatuaan huurun ainakin lähes kokonaan pyyhittyä hän juoksi äkkiä äitinsä turvalliseen syliin ja käpertyi oljille vieden pienet kätensä tarraamaan äidistään. Täällä hän olisi turvassa kaikelta maailman pahalta. Pian yön pimeys voitti ja pojan hennot silmät painautuivat uneen.
- "Mestari ei satuta! Hjalmar löysi mestarin etsimän pojan!" tukahdettu sihinä täytti Johann Tapparamestarin ärsyyntyneet korvat ja pian luimisteleva kaaoshaarniskaan puettu olento sai iskun revenneisiin kasvoihinsa taistelukirveen perästä.
- "Mikset voi puhua kuin normaalit ihmiset?" kuului jylhä ääni Johannin kypärän näköristikon takaa: "Suhinasi on kuin jonkin säälittävän hiiden rasittavaa armon anelua. Sinä olet sentään palvellut mahtavaa muutoksen herraa... Hah! Heikko moukka!" Ylimielinen verenhimon sekainen nauru purskahti ilmoille, kun tuo suuri kaaossoturi punertavassa haarniskassaan aloitti pilkallisen naurunsa. Uusi isku taistelukirveen perästä hakeutui maassa polvillaan olevan Muutoksen palvelijan päähän ja tuo heikoksi kidutettu ja lannistettu olento lysähti maahan kipeästi ähkäisten. Matala kovaääninen hohotus liittyi Johannin nauruun ja Johann katsoi murhaavasti kohti Frogagia. Tuo valtava olio oli suuri jopa jättiläiseksi. Sen ruumiilla oli pituutta vähintään viisitoista metriä, varmasti enemmänkin. Sen tummansininen iho oli punaisten ja keltaisten suomujen täplittämä ja sieltä täältä jättiläisen asua riippui ketjuja. Jättiläinen jatkoi hohotustaan huomaamatta ja piittaamatta Johannin palavasta katseesta. Väsynyt huokaus pääsi tuon mahtavan soturin huulilta, kun hän katsoi hohottavaa jättiläistä. Johann käänsi katseensa takaisin maassa ähkivään ja kahlehdittuun orjaansa kysyen:
- "Kuinka kaukana? Mieheni kaipaavat jo taistelua. Näin pitkät tauot veren vuodatusten välillä ovat tuskallisia. Mieheni janoavat jo maistamaan vihollistemme verta enkä halua että he kääntyvät toinen toistaan vastaan!"
- "Lähes päivämatkan päässä. Näin pienellä joukolla olemme varmasti pian perillä, ellei tuo iso... idiootti sitten taas hidasta matkaamme käymällä jonkun laiduntavan lehmän kimppuun" Hjalmar Surmahammas sanoi nousten istumaan polviensa varaan maahan ja vilkuillen epäluuloisesti jättiläistä…”
Vanha mies lopetti tarinan kesken ja sanoi hiljaa: ”Viattomuus on kaiken alku ja Kaaos se mihin kaikki päättyy. Tiedä tämä ja opi maailmanjärjestys.” Hänen oppilaansa nyökkäsi äänettömästi ja kuunteli kuuliaisena mestarinsa viisaita sanoja.
Kirjan sivut kahisivat jälleen, kun vanhan mies lähti etsimään uutta kohtaa kirjasta.
”Koko kylä teurastettiin viimeiseen naiseen ja mieheen, jotta suuren prinssimme sielu sai tarpeellisen uhrilahjan. Inhimillinen kärsimys on vain tie kohti täydellisyyttä ja valaistumista Kaaoksen opeille…
Hjalmar Surmahammas huusi hermostuneesti sihisten takanaan tylsistyneenä kynsiään purevalle jättiläiselle:
- "Mitä oikein odotat, rumilus? Töihin siitä!" Frogag katsoi ensiksi hölmistyneenä Hjalmaria ja käänsi sitten hitaasti ja sammaltaen katseensa kohti kylän portteja lähestyviä kuolleita sotureita. Epäkuolleet hirviöt nähdessään Frogagin suupielet nousivat irvokkaaseen hymyyn ja valtava hirviö avasi suunsa paljastaen vihertävät ja ruskeat, jopa mustuneet, hampaansa. Mahtava naurun jyly täytti kuolleen kylän ja Frogag alkoi hyppiä innoissaan samalla reisiään villisti paukuttaen. Koko tienoo tärisi, kun innostunut jättiläinen pomppi kylässä ja huusi nauraen kovaan ääneen:
- "Kiva kiva! Mussuja! Gagi tykkää mussuista! Syö! Lyö!" Frogag nosti maasta valtavan mustan kivestä veistetyn monoliitin, joka oli täynnä outoja kaaosriimuja, ja nosti sen suorille käsilleen korkealle ilmaan.
- "Wraaaghh!" kuului valtavan jättiläisen karmiva sotahuuto, kun se aloitti rynnistyksensä itseään huomattavasti pienempien vihollisten kimppuun. Mahtava hohotus kaikui metsistä takaisin kohti kylää ja jättiläinen nautti kaiusta, joka sai sen tuntemaan olevansa maailman valtias. Kylän portit räsähtivät hetkessä pirstaleiksi, kun rymyävä jättiläinen ryntäsi niistä läpi monoliitti tanassa tiukassa otteessaan. Frogag ei aikonut pysähtyä hetkeksikään, vaan nosti pitelemänsä järkäleen uudelleen korkealle ilmaan ja viskasi sen kohti epämääräistä luuranko- ja zombilaumaa. Monoliitti iskeytyi maahan aivan joukon edessä ja heiton voimasta alkoi kieriä eteenpäin murskaten alleen jokaisen eteensä osuneen zombin ja luurangon. Valtavan jättiläisen ylimielinen hymy sen kuin kasvoi kun se huomasi kuinka helposti sille hääppöinen monoliitti murskasi alleen valtavat määrät pieniä sotureita. Se päästi suustaan valtavan huudahduksen ja sukelsi epäkuolleiden sekaan tekemällä valtavan kuperkeikan. Tahdottomat legioonalaiset murskautuivat armotta, kun jättiläinen pyöri hekottaen niiden sekaan. Saatuaan tarpeekseen kuperkeikoista Frogag nousi pystyyn ja tunsi ilkeän piston jalassaan. Yksi luurangoista oli upottanut keihäänsä jättiläisen jalkaan. Valtava otus karjui äänekkäästi ja vei jalkansa nopeasti taaksepäin, kaataen ja tuhoten muutamia sen ympärillä olevista epäkuolleista ja toi jalkansa takaisin suoraan jättiläistä tökänneeseen luurankoon, joka hajosi tomuksi valtavan jalan potkusta. Jättiläinen karjui ja raivoissaan alkoi potkia kaikkia ympärillään olevia kuolleista nostettuja ruumiita ja siihen kyllästyttyään alkoi pomppia tasajalkaa murskaten alleen lukemattomia kuolleita. Hieman rauhoituttuaan Frogag löntysti monoliittinsa luo ja potkaisi sitä voimakkaasti paasin toiseen päähän lähettäen sen pyörimään vinhasti epäkuolleiden laumassa.”
Vanha mies lopetti taas lukemisen ja käänsi sivuja eteenpäin. ”Mikään uhraus ei ole turha tai liian suuri valaistumisen tiellä…
Kaaossoturi kaatui maahan koristen ja huohottaen. Edward yritti pitää tiukasti kiinni kaatuvasta soturista, mutta lensi pois tämän rautaisesta sylistä noin metrin eteenpäin. Hän nousi äkkiä pystyyn ja juoksi katsomaan maassa henkitoreissaan yskivää ja raskaasti hengittävää sotilasta, joka oli kantanut hänet pois kylästään, jonka epäkuolleet jo todennäköisesti olivat tuhonneet totaalisesti. Johann Tapparamestari yski verta kypäränsä suojuksen reiistä ja kävi vaivalloisesti maakaamaan kyljelleen pehmeään metsämaahan. Nuolien aiheuttamat haavat tuon mahtavan soturin selässä vuosivat hitaasti, mutta varmasti tumman punaista verta. Edward katsoi varovasti haavoittunutta kaaoksen taistelijaa ja kysyi viattomasti:
-"Oletko kunnossa?"
Vastaukseksi Edward sai vain tukahtuneen yskäisyn, joka suolsi tähystysreiistä lisää oksennuksen sekaista verta. Johann irroitti kypäränsä vasemmalla kädellään ja siirsi sen pois päästään, jotta saisi ehkä hiukan paremmin hengitettyä eikä välttämättä tukehtuisi omaan verioksennukseensa. Hän katsoi Edwardia silmät tuskaa, verenhimoa ja vihaa leiskuen ja irvisti tuskissaan. Edward hätkähti hiukan, mutta astui askeleen lähemmäs tuota haarniskoitua paholaista. Johann avasi silmänsä ja katsoi köhien pientä poikaa, jonka hän oli juuri pelastanut uhraten oman elämänsä. Hän ei pitänyt näkemästään, mutta hän tunsi - ei hän tiesi - että tästä nuoresta pojasta tulisi aikanaan jotain mahtavaa. Hän ei tiennyt mitä, mutta hän oli varma että se selviäisi ennen pitkää uusille sukupolville.
-"Ota tämä kirves..." Johann sanoi ja yski verta pienen pojan housuille "...se tulee palvelemaan Khornea sinun kanssasi kunnes se löytää uuden omistajan tai kunnes suuren jumalamme loputon verenhimo on täytetty"
Johann ei enää jaksanut puhua, vaan väsyneesti ja vaivalloisesti ojensi pojalle kirvestään, jonka kymmenet punaiset Khornen merkin muotoiset riimut paloivat maistaessaan omistajansa pakenevaa verta.
Edward katsoi peloissaan veren punaisena hehkuvaa kirvestä ja arkaillen ojensi kätensä ottaakseen vastaan tuon lahjan tai perinnön, jonka tuo ennen niin uljas soturi oli hänelle antamassa. Mitä lähemmäs Edwardin pienet ja viattomat kädet lähestyivät karmivaa asetta, sitä enemmän ne kihelmöivät. Edward otti käsillään vahvan otteen kirveestä ja tunsi kuinka jokin mystinen voima alkoi virrata hänen käsistään koko hänen ruumiiseensa. Voiman tuntu oli uskomaton pienestä pojasta ja pian hänen mieleensä alkoi tulvia kuvia suurista verilöylyistä ja valtavista verenvuodatuksista. Johann katsoi pientä Edwardia, kun tämä otti vastaan hänen jumalansa mahtavan lahjan. Hän tunsi voimiensa ehtyvän ja hän päästi ilmaan tukahtuneen huokauksen, joka päättyi uuteen veren täytteiseen yskäisyyn. Pieni poika tuntui kasvavan hänen silmissään ja hän alkoi huomata, että kädet, jotka olivat vielä hetki sitten olleet viattomat ja lapselliset, alkoivat muuttua enemmänkin kouriksi ja muutenkin koko pienen Edwardin olemus sai karumpia piirteitä. Hänen valkoiset ihmisille tavalliset latteat hampaansa alkoivat liikkua ja antoivat tilaa niiden alta työntyville veren punaisia teräville piikkeille. Pojan silmät alkoivat vuotaa verta ja pelokas ilme vaihtui verenhimon ja hymyn sekaiseen irvistykseen. Jos Johann ei olisi koskaan nähnyt suurdemoneita ja muita pelottavia hirviöitä matkoillaan, hän olisi täysin kauhun lamauttama. Tämä pieni olio ei ollut enää ystävällinen ja herkkä pikkukylän kasvatti, vaan jokin kammottava Kaaoksen luoma hirviö. Puoliksi ihminen, puoliksi demoni. Poika pudotti kirveen maahan ja sanoi matalalla, demonisella äänellä Johannille:
-"Sinusta ei ole enää hyötyä valtias Khornelle. Kallosi pääsee koristamaan Khornen suurta ja ikuisesti kasvavaa pääkallovaltaistuinta!"
Edwardin pienet kourat upposivat Johannin silmiin ja tuhosivat reittinsä suoraan hänen aivoihinsa. Johann huusi tuskasta, joka ylitti kaiken mitä hän ennen oli kokenut. Tuska raasti hänen koko päätään ja aika tuntui hidastuvan. Edwardin kourat tarrasivat tiukasti Johannin kalloon ja yhdellä voimakkaalla riuhtaisulla pääkallo sekä selkäranka repivät tiensä ulos Johannin kehosta ja nousivat korkealle Edwardin pään päälle pienten kourien kannattelemana. Pääkallosta tihkui verta pienen hirviön päälle ja tuo Kaaoksen luomus nautti joka pisarasta. Johannin rangaton ruumis lyyhistyi haarniskan sisällä ja hänen kalloton päänahkansa jäi roikkumaan haarniskan kaula-aukosta kuin kaulaliina.
-"Verta verijumalalle! Pääkalloja Khornen mahtavalle valtaistuimelle!" kaikui metsässä ja kaikki huudon kuulleet eläimet pakenivat tuota karmeaa demonista kurlutusta.
Edward hymyili Johannin keskushermostolle ja iski sen maahan. Hän käveli kohti haarniskaa, jossa kuolleen kaaossoturin ruumis yhä makasi rangattomana ja ilman pääkalloa. Hän alkoi riuhtoa ja repiä tilaa haarniskaan pienillä piikkisillä kourillaan. Veri roiskui pienen otuksen päälle ja lihakimpaleet lensivät haarniskasta, kun tuo kaaoksen uusi sikiö puhdisti haarniskan sen edellisestä omistajasta varastaen sieltä silloin tällöin lihaa suuhunsa. Pian karmea työ oli ohi ja Edward tarttui haarniskaan alkaen raahata sitä perässään. Kirveen Edward noukki maasta ja nuolaisi sitä verisellä kielellään tuntien kirveen heräävän voiman pistävänä iskuna kieleensä. Hän hymyili ilkeästi piikkihammasrivistöllään ja murahteli tyytyväisenä aloittaessaan vaelluksensa kohti tuntematonta. Jokin voima häntä ajoi, sen hän pystyi tuntemaan, mutta voiman johdatuksen määrän päätä ei. Pääasia että hän saisi taas pian maistaa verta, sillä muuten hän suuttuisi, suuttuisi hyvin pahasti. Mielipuolinen naurun pyrskähdys pääsi hänen suustaan, jonka hän sulki pian ollakseen pelottelematta liikaa potentiaalisia uhreja pois tieltään…”
Vanha mies sulki kirjan ja katsoi oppilaaseen.
”Nyt tiedät miten kaikki alkoi. Nyt todelliset opintosi Hänestä vasta alkavat. Nouse! Palatkaamme takaisin ajan tuolle puolen.” vanhan miehen hiljainen ääni humisi täysin hiljaisessa kirjastossa, kun seinillä olevat liekit sammuivat hiljalleen jättäen jälkeensä vain tyhjän tunkkaisen kirjaston jälkeensä, jossa kukaan ei ollut käynyt satoihin vuosiin.
Kommentteja, kitos.
EDIT: Kirjoitusvirhe korjattu otsikosta... ;_;
