40K: Luutnantti Laitinen
Lähetetty: To 25.05.2006 15:36
Eli tämmöinen kirjoitus tuli tuossa tehtyä, kritiikkiä tarvitsisin jotta voisin itseäni enemmän kehittää paremmaksi kirjoittajaksi.
Luutnantti Laitinen
Kovat nahkaset saappaat iski betoni lattiaan, tuottaen joka askelleella vaimean kopahduksen. Käytävä oli tyhjä, lamput olivat jo melkein loppuun palaneita, osat tuottivat himmeää valoa harmaaseen käytävään.
Laitinen jatkoi kävelyään käytävässä. Normaalisti tuo paikka teki olon ahdistavaksi, mutta Laitinen oli jo nyt tarpeeksi huolestunut muista asioista. Ulkona riehui taistelu, heihin oli hyökätty. Se ei ollut tarpeeksi suuri syy hänen huolestumiselleen, mutta taistelu oli muutaman sadan metrin päässä palatsista, joka oli hänen tämänhetkinen olinpaikka. pelkästään ajatus, että heidän suuri johtaja, Marsalkka Wind, oli palatsissa, tuotti tarpeeksi huolestuneisuutta hänen mieleensä.
Marsalkalle ei saa tapahtua mitään, ilman häntä me emme selviä.
Laitinen katsoi omaa asepukuaan. Harmaa puku, jossa oli musta panssari rinnan ja olkapäiden kohdalla. Ei mikään hieno puku, mutta sen tarkoitus olikin auttaa sulautumaan kaupunkimaastoon.
Laitinen suoristi muutaman rypyn puvustansa. Puku oli aivan puhdas, juuri pesusta otettu. Kaiken piti olla täysin puhdasta ja täydellistä, hän oli menossa tapaamaan itse Marsalkkaa.
Käytävän pää näkyi, Laitinen nielaisi syvään, nyt häntä alkoi jo hermostuttaa. Hän ei ollut ikinä tavannut Marsalkka Windiä, vain nähnyt hänen kuviansa ja puheita. Hän pysähtyi ovelle ja koputti suuriin oviin, jotka oli tehty jostain kovasta puusta.
Vastausta ei kuulunut.
Laitinen odotti vielä hetken, mutta lopulta hän päätti rohkaistua ja avata oven.
Hän astui sisään suureen saliin, joka oli kupolimainen muodoltaan. Valkoiset seinät oli koristeltu kultaisilla kuvioilla, lattia oli punaista marmoria, jossa oli kauniita kuvoita.
Huoneen toisessa päässä oli suuri, koristeltu ikkuna, josta tuli haaleata valoa huoneeseen. Ikkunasta näki ulkona olevat harmaat, tummat pilvet, jotka estivät auringonvalon pääsyn maan kamaralle. Sateen ropina kuului vaimeana pisaroiden osuessa ikkunan lasiin.
Huone oli tyhjä, siellä ei ollut vartijoita, ei kalusteita, ei lamppuja, ei mitään. Edes Marsalkan omaa pöytää ja tuolia ei ollut, missä hän aina istui. Ainoastaan yksi hahmo erottui ikkunan edessä, hän oli selkä huoneeseen päin ja katsoi ulos ikkunasta.
Marsalkka.
Laitinen odotti hetken paikoillaan, seisten sotilaallisessa asennossa.
hahmo katsoi liikkumattomana yhä edelleen ulos, aivan kuin ei olisi huomannut tulijaa.
Laitinen otti askelia eteenpäin, pysähtyen muutaman metrin päähän.
”Luutnantti Laitinen ilmoittautuu, herra Marsalkka.” Laitinen sanoi sotilaallisen tarkalla äänellä.
Ääni kaikui hieman suuressa salissa, mutta hahmo ei reagoinut mitenkään.
Laitinen odotti.
Hän alkoi tuntemaan epävarmuutta, huolestuneisuutta. Heidän mahtava johtajansa ei sanonut sanaakaan, aivan kuin hän olisi järkyttynyt jostain. Asiat eivät voineet olla niin huonosti.
Eihän?
”Marsalkka, joukkomme tarvitsevat apuanne, vihollinen valtaa palatsin alle tunnissa tätä menoa.”
Laitinen sanoi, hänen äänestään kuului epävarmuutta.
Marsalkka ei vastannut, ei liikkunut, mitään elonmerkkejä ei näkynyt hänessä.
Laitinen odotti huolestuneena vastausta.
Ei mitään.
Laitinen katsoi ikkunasta ulos. Hän näki yhä tummat pilvet, jotka tuottivat sateen. Näky oli surullinen. Alapuolella näkyi toinen osa kaupungista, se oli aivan ehjä, vihollinen ei ollut päässyt sinne vielä, eikä pääsisi jos palatsi onnistuisi puolustuksessaan.
Kaupungissa ei näkyny liikettäkään, kaikki olivat pakkautuneet pommisuojiin tai koteihinsa perheiden luokse, kaikki olivat peloissaan ja odottivat tuhoa. Perheiden miespuoliset henkilöt olivat kaikki taistelussa, vain naisväki ja pienimmät lapset olivat tuolla.
Näky oli niin aavemmainen, kuin koko kaupunki olisi hautausmaata.
Laitinen katsoi taas Marsalkkaan, tuo ei ollut tehnyt mitään sen aikana.
”Marsalkka?” Laitinen kysyi huolestuneena. Hän otti muutaman askeleen, päätyen Marsalkan viereen.
”Oletteko kunnossa?” Hän kysyi ja katsoi Marsalkan kasvoja.
Ne olivat kalpeat, niinkuin veri ei niissö kiertäisi. Ne eivät loistaneet samalla tavalla voimaa ja luottamusta, kuin mitä kuvissa oli. Ne olivat kuin kuolleen kasvot.
Laitinen odotti yhä vastausta peloissaan.
Nyt hän olisi toivonut edes vartoijoiden olevan paikalla, mutta ei, hän oli aivan yksin Marsalkan kanssa.
”Marsalkka, me tarvitsemme teitä” Laitinen sanoi pelokkalla äänellä. Mitään ei tapahtunut, Marsalkka katsoi yhä edelleen ulos. Marsalkan silmät olivta kuin lasittuneet, ne tuijottivat jotain kaukaista pistettä.
”Marsalkka, kansamme kuolee, auttakaa meitä.” Laitinen sanoi anelevana ja peloissaan.
Kyynel vieri Marsalkan poskelle, mutta hän pysyi yhä edelleen liikkumattomana.
”Marsalkka?” laitinen toisti hiljaa.
Samalla Marsalkka kaatui maahan, Laitinen sylksyi nopesti ja sai estettyä häntä kolauttamasta päätänsä maahan. Laitinen oli polvillaan ja piti Marsalkkaa sylissään.
”Marsalkka?” Laitinen toisti, katsoen kasvoja, jotka tuijottivat lasittuneena.
Kuollut?
Marsalkka tuntui yhä hengittävän hiljaa, mutta hän ei ollut tajuissaan. Kalpeat kasvot tuottivat pelon tunteen Laitisessa.
”Vartijat!” Laitinen huusi, ”Täällä tarvitaan apua!”
Mitään ei tapahtunut, kukaan ei tullut, ketään ei ollut kuulolla.
Mitä täällä tapahtuu?
Laitinen oli kokonaan pelon vallassa. Hän otti yhteysradion vyöltään ja naksautti sen päälle.
”Kuuleeko kukaan?” Hän toisti radioon monta kertaa, mutta vastaukseksi sai vain suhinaa.
Viestintää häiriköidään, eli he ovat silloin jo palatsissa.
Laitinen yritti pitää itsensä järjissään.
Hän katsoi ulos ikkunasta, Marsalkka sylissään.
Mitä voin tehdä?
Ulkona näkyi suuri valopallo keskellä kaupunkia. Pari sekunttia ja valtava räjähdys kaikui kaikkialla. Kaupungin ehjää puolta oli alkanut tykistö runnomaan. Tykistötuli räjäytteli kaupunkia nopeaan tahtiin raunioiksi, näky näytti täysin mahdottomalta. Pääkaupunki tuhoutui hiljalleen, mikään ei estänyt sitä.
Laitinen katsoi hämmentyneenä ja pelon sekaisena näkyä.
Tähänkö tämä päättyy?
Luutnantti Laitinen
Kovat nahkaset saappaat iski betoni lattiaan, tuottaen joka askelleella vaimean kopahduksen. Käytävä oli tyhjä, lamput olivat jo melkein loppuun palaneita, osat tuottivat himmeää valoa harmaaseen käytävään.
Laitinen jatkoi kävelyään käytävässä. Normaalisti tuo paikka teki olon ahdistavaksi, mutta Laitinen oli jo nyt tarpeeksi huolestunut muista asioista. Ulkona riehui taistelu, heihin oli hyökätty. Se ei ollut tarpeeksi suuri syy hänen huolestumiselleen, mutta taistelu oli muutaman sadan metrin päässä palatsista, joka oli hänen tämänhetkinen olinpaikka. pelkästään ajatus, että heidän suuri johtaja, Marsalkka Wind, oli palatsissa, tuotti tarpeeksi huolestuneisuutta hänen mieleensä.
Marsalkalle ei saa tapahtua mitään, ilman häntä me emme selviä.
Laitinen katsoi omaa asepukuaan. Harmaa puku, jossa oli musta panssari rinnan ja olkapäiden kohdalla. Ei mikään hieno puku, mutta sen tarkoitus olikin auttaa sulautumaan kaupunkimaastoon.
Laitinen suoristi muutaman rypyn puvustansa. Puku oli aivan puhdas, juuri pesusta otettu. Kaiken piti olla täysin puhdasta ja täydellistä, hän oli menossa tapaamaan itse Marsalkkaa.
Käytävän pää näkyi, Laitinen nielaisi syvään, nyt häntä alkoi jo hermostuttaa. Hän ei ollut ikinä tavannut Marsalkka Windiä, vain nähnyt hänen kuviansa ja puheita. Hän pysähtyi ovelle ja koputti suuriin oviin, jotka oli tehty jostain kovasta puusta.
Vastausta ei kuulunut.
Laitinen odotti vielä hetken, mutta lopulta hän päätti rohkaistua ja avata oven.
Hän astui sisään suureen saliin, joka oli kupolimainen muodoltaan. Valkoiset seinät oli koristeltu kultaisilla kuvioilla, lattia oli punaista marmoria, jossa oli kauniita kuvoita.
Huoneen toisessa päässä oli suuri, koristeltu ikkuna, josta tuli haaleata valoa huoneeseen. Ikkunasta näki ulkona olevat harmaat, tummat pilvet, jotka estivät auringonvalon pääsyn maan kamaralle. Sateen ropina kuului vaimeana pisaroiden osuessa ikkunan lasiin.
Huone oli tyhjä, siellä ei ollut vartijoita, ei kalusteita, ei lamppuja, ei mitään. Edes Marsalkan omaa pöytää ja tuolia ei ollut, missä hän aina istui. Ainoastaan yksi hahmo erottui ikkunan edessä, hän oli selkä huoneeseen päin ja katsoi ulos ikkunasta.
Marsalkka.
Laitinen odotti hetken paikoillaan, seisten sotilaallisessa asennossa.
hahmo katsoi liikkumattomana yhä edelleen ulos, aivan kuin ei olisi huomannut tulijaa.
Laitinen otti askelia eteenpäin, pysähtyen muutaman metrin päähän.
”Luutnantti Laitinen ilmoittautuu, herra Marsalkka.” Laitinen sanoi sotilaallisen tarkalla äänellä.
Ääni kaikui hieman suuressa salissa, mutta hahmo ei reagoinut mitenkään.
Laitinen odotti.
Hän alkoi tuntemaan epävarmuutta, huolestuneisuutta. Heidän mahtava johtajansa ei sanonut sanaakaan, aivan kuin hän olisi järkyttynyt jostain. Asiat eivät voineet olla niin huonosti.
Eihän?
”Marsalkka, joukkomme tarvitsevat apuanne, vihollinen valtaa palatsin alle tunnissa tätä menoa.”
Laitinen sanoi, hänen äänestään kuului epävarmuutta.
Marsalkka ei vastannut, ei liikkunut, mitään elonmerkkejä ei näkynyt hänessä.
Laitinen odotti huolestuneena vastausta.
Ei mitään.
Laitinen katsoi ikkunasta ulos. Hän näki yhä tummat pilvet, jotka tuottivat sateen. Näky oli surullinen. Alapuolella näkyi toinen osa kaupungista, se oli aivan ehjä, vihollinen ei ollut päässyt sinne vielä, eikä pääsisi jos palatsi onnistuisi puolustuksessaan.
Kaupungissa ei näkyny liikettäkään, kaikki olivat pakkautuneet pommisuojiin tai koteihinsa perheiden luokse, kaikki olivat peloissaan ja odottivat tuhoa. Perheiden miespuoliset henkilöt olivat kaikki taistelussa, vain naisväki ja pienimmät lapset olivat tuolla.
Näky oli niin aavemmainen, kuin koko kaupunki olisi hautausmaata.
Laitinen katsoi taas Marsalkkaan, tuo ei ollut tehnyt mitään sen aikana.
”Marsalkka?” Laitinen kysyi huolestuneena. Hän otti muutaman askeleen, päätyen Marsalkan viereen.
”Oletteko kunnossa?” Hän kysyi ja katsoi Marsalkan kasvoja.
Ne olivat kalpeat, niinkuin veri ei niissö kiertäisi. Ne eivät loistaneet samalla tavalla voimaa ja luottamusta, kuin mitä kuvissa oli. Ne olivat kuin kuolleen kasvot.
Laitinen odotti yhä vastausta peloissaan.
Nyt hän olisi toivonut edes vartoijoiden olevan paikalla, mutta ei, hän oli aivan yksin Marsalkan kanssa.
”Marsalkka, me tarvitsemme teitä” Laitinen sanoi pelokkalla äänellä. Mitään ei tapahtunut, Marsalkka katsoi yhä edelleen ulos. Marsalkan silmät olivta kuin lasittuneet, ne tuijottivat jotain kaukaista pistettä.
”Marsalkka, kansamme kuolee, auttakaa meitä.” Laitinen sanoi anelevana ja peloissaan.
Kyynel vieri Marsalkan poskelle, mutta hän pysyi yhä edelleen liikkumattomana.
”Marsalkka?” laitinen toisti hiljaa.
Samalla Marsalkka kaatui maahan, Laitinen sylksyi nopesti ja sai estettyä häntä kolauttamasta päätänsä maahan. Laitinen oli polvillaan ja piti Marsalkkaa sylissään.
”Marsalkka?” Laitinen toisti, katsoen kasvoja, jotka tuijottivat lasittuneena.
Kuollut?
Marsalkka tuntui yhä hengittävän hiljaa, mutta hän ei ollut tajuissaan. Kalpeat kasvot tuottivat pelon tunteen Laitisessa.
”Vartijat!” Laitinen huusi, ”Täällä tarvitaan apua!”
Mitään ei tapahtunut, kukaan ei tullut, ketään ei ollut kuulolla.
Mitä täällä tapahtuu?
Laitinen oli kokonaan pelon vallassa. Hän otti yhteysradion vyöltään ja naksautti sen päälle.
”Kuuleeko kukaan?” Hän toisti radioon monta kertaa, mutta vastaukseksi sai vain suhinaa.
Viestintää häiriköidään, eli he ovat silloin jo palatsissa.
Laitinen yritti pitää itsensä järjissään.
Hän katsoi ulos ikkunasta, Marsalkka sylissään.
Mitä voin tehdä?
Ulkona näkyi suuri valopallo keskellä kaupunkia. Pari sekunttia ja valtava räjähdys kaikui kaikkialla. Kaupungin ehjää puolta oli alkanut tykistö runnomaan. Tykistötuli räjäytteli kaupunkia nopeaan tahtiin raunioiksi, näky näytti täysin mahdottomalta. Pääkaupunki tuhoutui hiljalleen, mikään ei estänyt sitä.
Laitinen katsoi hämmentyneenä ja pelon sekaisena näkyä.
Tähänkö tämä päättyy?
