Komennus 716 Osa 4: Vankina
Lähetetty: Su 28.05.2006 21:57
Ja näin taas jatkuu niin tuttu Killteam Tau seikkailut. Ja tuttuun tapaan huonot suomennokset ovat jälleen mukana.
Sak’U juoksi pitkin Au’taalin hiekkarantoja. Paikka oli paratiisi. Sopiva etäisyys auringosta tarkoitti siellä sopivaa lämpötilaa ympäri vuoden. Sen lomakohteet olivat imperiuminkuuluja ja joka vuosi kymmenet tuhannet Taut tulevat sinne lomailemaan. Usein Tulikastin soturitkin viipyvät siellä usein.
Nyt Sak’U piti kuntoaan yllä, ennen kuin hän ottaisi teknopallo-ottelun Omania, Juh’Ista ja Joun’Ia vastaan. Luvassa olisi tiukka matsi ja sen jälkeen se ihanainen hedelmäjuoma, josta tämä paratiisisaari oli kuuluisa.
Suuret valkoiset Tau-arkkitehtuurin rentouttavinta kärkeä edustavat talot kohosivat oikealla puolella. Suuri katu erotti toisistaan rannan ja rakennukset. Leijuvia ajoneuvoja, joukkoliikenneautoja ja kuljetusajoneuvoja liikkui sitä pitkin loputtomana massana. Joskus ne pysähtyivät laskiessaan lomailijoita hiekkarannalle, tai toimittamassa tavaraa lukuisille kioskeille ja baareille, jotka oli rakennettu rannan tuntumaan.
Sak’U katsoi kelloaan. Hänen pitäisi jo kiiruhtaa takaisin, että ehtisi ajoissa otteluun. Ei siinä, että se mitenkään tärkeää olisi, mutta ei sopinut unohtaa upseerin täsmällisyyttä. Ei edes lomalla.
Sak’U kääntyi jo lähteäkseen, mutta pysähtyi sitten kuin salaman iskemänä. Hän oli törmätä takanaan tulevaan Tauhun.
”Olen pahoillani, en nähnyt teitä…” hänen oli pakko vaieta. Se sattui olemaan nainen. Hänellä oli sirommat ja vähemmän kulmikkaat kasvonpiirteet, kuin miehillä ja hänen nenäreikänsä (joka Taulla on vain yksi syvä viiva keskellä kasvoja) oli Y-kirjaimen muotoinen. Hänellä ei kaikkien kunnon Taun tavoin ollut hiuksia, paitsi poninhäntä, joka oli poikkeuksellisesti juuresta kiinni kultaisella korulla. Epätävallista, sillä usein Taun hiukset ovat kiinni useammasta, kuin yhdestä paikasta, mutta jotenkin kultainen rengas korosti hänen hiustensa väriä. Ne olivat syvän kullanruskeat.
”Ei haittaa…olin vain niin ajatuksissani. Mihinkäs teillä on noin kova hoppu?” nainen kysyi.
”Hä?…Ai…tuota…teknopallopeliin…ryhmän kanssa tiedättehän?”
”Mielenkiintoista. Haluaisin itsekin oppia sitä. Ei kai haittaa, jos liityn seuraanne?”
”Kyllä!…Eikun siis…kyllä saatte tietenkin tulla! Miksette saisi?”
Kaksikko lähti juoksemaan tasaista tahtia Sak’U:n tulosuuntaan.
”En ehtinyt tiedustella neidin nimeä? Ainiin! Missä ovat käytöstapani? Olen Shas’Vre Vior’La Sak’U.”
”Shas’Vre Vior’La Anuk’Nan palveluksessanne. Kuulun Karkaistun teräksen pataljoonan metsästyskaaderiin.”
”Mikä sattuma! Niin minäkin.”
Sitten Sak’U tunsi polttavaa kipua.
* * *
”Selkäkipu? Miten minulla voi olla selkäkipu? Minä…”
Hän heräsi muistoistaan ja sitten tapahtumat vyöryivät takaisin hänen mieleensä. He olivat joutuneet ansaan. Ansaan, johon Sak’U oli langennut. Ilmiselvään ansaan ja hän oli johtanut joukkionsa suoraan sen keskelle…no niin no niin. Rauhoitutaan. Tällaista voisi sattua kenelle tahansa. Tärkeintä on nyt saada selville missä ollaan. Katsotaanpas…tunnen kahleet käsissäni…riipun seinällä…selkä hemmetin kipeä…nojaa olen siis vankina. Sak’U raotti varovasti toista silmäänsä. Ja sulki sen heti uudelleen. Vastapäätä riippui kädet sivuilla kahleissa Rik’U:n tuttu hahmo. Ainakin useampi on hengissä. Sak’U raotti kumpiakin silmiään.
He olivat (yllätys yllätys) ruosteisessa huoneessa, jossa oli vain yksi ovi. Huone oli kapea, hilkulla oli ettei sitä olisi voinut kutsua käytäväksi, joka päättyi umpikujaan, eli huoneen takaseinään. Vain yhdestä pienestä ikkunasta tuli valoa ja sekin ikkuna oli ovessa. Mitään keinoa saada tietää, mikä aika nyt oli, ei ollut. Ovi itsessään oli liukuva ovi, joka näytti vetäytyvän alas lattianrajaan, kun se avattiin. Kädensijoja ei tietenkään siis ollut. Muut ryhmänjäsenet riippuivat samaan tapaan kuin Sak’U. Kädet ylhäällä sivuilla jalat vain hipoen lattiaa.
Sak’U katsahti kahleitaan. Kullatut, mutta jotenkin hän tiesi, että ne olivat enemmän kuin kultaa. Niihin oli kaiverrettu ihmiskielen kirjoitusta niin pienellä präntillä, ettei Sak’U ainakaan saanut selvää. Hän yritti vääntää kättään irti, mutta se oli turhaa. Sak’U luovutti heti kahden hieman tuskaisen minuutin jälkeen.
Kellään heistä ei ollut haarniskaansa. Hän ei tietenkään ajatellut taistelupukuaan, vaan sitä aluhaarniskaa, jonka he pukivat päälleen ennekuin he sonnustautuivat XV-15:nsa. Heillä oli vain tavalliset Vior’La sotilaan vihertävä paita ja housut, joihin oli olkaan ja lahkeeseen kirjattu punaiset lohkomerkinnät. Paidat olivat muutenkin repaleiset ja haisivat niin monen pesemättömän päivän jälkeen.
Sak’U valpastui, kun hahmo, jonka tunnisti Omaniksi käänsi hieman päätään hänen suuntaansa.
”Shas’Vre? Missäs me oikein olemme?”
”Ei harmainta aavistusta” Sak’U vastasi ”Ihmiset ottivat meidät kaiketi vangeikseen, mutta en käsitä miksi. Yleensä se inkvisitionhaara, josta Gue’La Vesa apulaisemme ovat meille kertoneet ja jota kutsutaan uskoakseni Ordo Xenokseksi, tappaa kaikki ei-ihmiset jos vain saa tilaisuuden.”
* * *
Servior nauroi julmaa nauruaan. Hän hieroi käsiään yhteen yksityisessä työhuoneessaan. Pian…hyvin pian…Taut saavat kokea Inkvisition raivon.
Serviorin työhuone oli…no…sekainen. Se oli aluksi suuri kivinen huone. Yhtä iso, kuin joidenkin kuninkaiden valtaistuinsalit, mutta katto ei ollut läheskään niin korkealla. Se oli suunnilleen tavallisen katon korkeudella. Huoneessa oli pari pilaria, jotka kannattelivat matalaa kattoa. Sitten siellä oli hyllyjä. Tusinoittain hyllyjä. Niillä lepäsi kaikenlaisia kirjoja ja pienehköjä laitteita. Kidutusvälineitä, pyhiä tekstejä, kaikkea mahdollista, mitä voi odottaakin inkvisiittorin työhuoneesta löytyvän.
Lisäksi siellä oli lasikaappi. Iso kirjahyllyn kokoinen lasikaappi. Ei sillä, että lasikaapissa yleensä mitään ihmeellistä olisi, mutta kaapin ikkunoihin oli tungettu tukevat rautatangot ja kaapin sisältö, sattumalta kirjoja, oli kytketty kettingeillä kiinni hyllyihin. Kaapin kyljet olivat melkein täydellisesti puhdistussinettien peitossa.
Keskellä huonetta oli myös iso pyöreä koroke. Se oli tehty metallista ja sen ympärille oli raivattu iso tila. Korokkeessakin oli puhdistussinettejä ja korokkeella seisoi Servior.
Korokkeen keskellä pyörteili suuri energiapatsas. Servior katseli hilpeästi, kun energiasta hahmottuivat kasvot. Rumat, iljettävät ja juuri sellaiset kasvot, joita voi nähdä mielipuolella tappajapsykopaatilla, jolla sattuu olemaan pienet savet ja torahampaat. Kasvot pyörteilivät energiavirran mukana.
”Servior! Minä nappaan sinut vielä! Nimesi on iskostettu syvälle muistiini! Jos…ei…KUN pääsen vapaaksi tästä loukusta, johon minut sait, etsin sinut käsiini, vaikka se kestäisi iäisyyden!!
Servior vain nauroi kasvojen uhkauksille.
”Aivan…rohkeita sanoja Amek’Naz’Rash, mutta tyhjiä. Täysin onttoja. Kun pääset vapaaksi, joudut palvelemaan minua sen iäisyytesi, ja seuraavaa inkvisiittoria, joka tulee jälkeeni.”
”Typerys! Luulet voivasi kahlita minut! Sinulla ei ole valtaa ylitseni! Et tiedä minusta mitään! On vain onnenkantamoinen, että sait minut vangiksi tähän…tähän…vankilaan!”
”Aivan, ehkä se oli pelkkää tuuria, mutta toisaalta toivotaan, että tuurini kestää vielä jonkun aikaa.”
Servior asteli korokkeen sivulla olevan kojepöydän luo. Se ainakin näytti kojelaudalta, mutta siinä oli nappuloiden paikalla jalokiviä. Kaikki punaisen eri sävyissä.
”Katsoppas Amek’Naz’Rash, tämä demonivankilasi sattuu olemaan kaaosnoitien kätten töitä. Uskon, että se siis pitää sinut nykyisessä olotilassasi vielä pitkän aikaa.”
”Kaaosnoitien? Miten sinä, inkvisiittori ja vielä Ordo Xenos inkvisiittori olet saanut sellaisen käsiisi?”
”Minulla ei ole mitään syytä kertoa sinulle sitä, mutta sanotaan uteliaisuutesi tyydyttämiseksi muutama sana: inkvisition sotasaalis ja rahoittamani avaruuspiraatit.”
”Sinä ryöstit omalta järjestöltäsi?!” Demoni naurahti ”Olen tappanut monia inkvisiittoreita, mutten koskaan tuollaista, joka ryövää ja taistelee omiaan vastaan ja on, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.”
”Ordo Malleus ei ole MINUN järjestöni. He kaikki ovat mielenvikaisia demonien kanssa pellehtijöitä.” Servior tiuskaisi.
”Sanoo mies, joka juuri puhuu demonin kanssa!” Amek’Naz’Rash nauroi.
”Kenties olen tekopyhä, mutta enpä jää ryöstöstä kiinni. Kaikki todistajat on eliminoitu, mukaan lukien piraatit itse. Yhtäkaikki, minulla on nyt keino kahlita sinut.”
”Olet typerys Servior! Sinulla ei ole mitään! Minun kahlehtimiseeni tarvitaan muutakin, kuin pelkkä ansahäkki!”
”Aivan. Minä tiedän sen varsin hyvin.” Servior kääntyi kojelaudan vierellä olevan kirjatelineen puoleen ja aukaisi sillä lepäävän kirjan. Kirja alkoi väristä ja hohtaa verenpunaista valoa ja huone näytti pimenevän hieman joka kerta, kun Servior käänsi sivua. Kirjassa kiinni olevat kahleet kilisivät ja pari kirjaan kiinnitettyä puhdistussinettiä kärähti tuhkakasaksi. Servior vaihtoi ne nopeasti uusiin sinetteihin, joita hänellä oli nippu kädessään.
”Tunnistatko tämän demoni?”
Amek’Naz’Rashin kasvoille valahti jonkin, jota voisi sanoa pelon ja epätoivon sekoitukseksi.
”Ei voi olla…se ei voi…”
”Kyllä. Kaapattu samassa lastissa, kuin vankilasikin. Tässä kirjassa on useita muistiinpanoja, jotka on kirjoittanut ainoa, joka on koskaan hallinnut sinua.” Serviorin hymy levisi ”Kaaosvelho Ahriman.”
”SE EI VAIKUTA MITÄÄN! LUULETKO OLEVASI YHTÄ VOIMAKAS, KUIN HÄN? OLET TODELLAKIN TYPERYS! EI SINUA OLE EDES KOULUTETTU TÄHÄN! OLET ORDO XENOKSEN INKVISIITTORI!”
Serviorsin hymy pysyi edelleen.
”Ei tässä ole kysymys voimasta. Ahriman kirjoittaa aivan selvästi, ettei sinun hallitsemiseesi tarvitse paljoa voimaa, jos on oikea ruumis, johon kahlita.”
”Ei…et sinä ole voinut…”
”Kyllä olen. Minulla on iso liuta Tauta vankilassani. Saat pian tuntea millaista on olla sininen. Ja se koulutus…olen tutkinut näitä asioita salaa jo kaksikymmentä vuotta. Tämä on ensimmäinen demoninkahlehtimiseni ja näen onko vaivannäköni kantanut hedelmää.”
Servior poistui kammiosta jättäen demonin karjumaan turhautuneisuuttaan.
Sak’U juoksi pitkin Au’taalin hiekkarantoja. Paikka oli paratiisi. Sopiva etäisyys auringosta tarkoitti siellä sopivaa lämpötilaa ympäri vuoden. Sen lomakohteet olivat imperiuminkuuluja ja joka vuosi kymmenet tuhannet Taut tulevat sinne lomailemaan. Usein Tulikastin soturitkin viipyvät siellä usein.
Nyt Sak’U piti kuntoaan yllä, ennen kuin hän ottaisi teknopallo-ottelun Omania, Juh’Ista ja Joun’Ia vastaan. Luvassa olisi tiukka matsi ja sen jälkeen se ihanainen hedelmäjuoma, josta tämä paratiisisaari oli kuuluisa.
Suuret valkoiset Tau-arkkitehtuurin rentouttavinta kärkeä edustavat talot kohosivat oikealla puolella. Suuri katu erotti toisistaan rannan ja rakennukset. Leijuvia ajoneuvoja, joukkoliikenneautoja ja kuljetusajoneuvoja liikkui sitä pitkin loputtomana massana. Joskus ne pysähtyivät laskiessaan lomailijoita hiekkarannalle, tai toimittamassa tavaraa lukuisille kioskeille ja baareille, jotka oli rakennettu rannan tuntumaan.
Sak’U katsoi kelloaan. Hänen pitäisi jo kiiruhtaa takaisin, että ehtisi ajoissa otteluun. Ei siinä, että se mitenkään tärkeää olisi, mutta ei sopinut unohtaa upseerin täsmällisyyttä. Ei edes lomalla.
Sak’U kääntyi jo lähteäkseen, mutta pysähtyi sitten kuin salaman iskemänä. Hän oli törmätä takanaan tulevaan Tauhun.
”Olen pahoillani, en nähnyt teitä…” hänen oli pakko vaieta. Se sattui olemaan nainen. Hänellä oli sirommat ja vähemmän kulmikkaat kasvonpiirteet, kuin miehillä ja hänen nenäreikänsä (joka Taulla on vain yksi syvä viiva keskellä kasvoja) oli Y-kirjaimen muotoinen. Hänellä ei kaikkien kunnon Taun tavoin ollut hiuksia, paitsi poninhäntä, joka oli poikkeuksellisesti juuresta kiinni kultaisella korulla. Epätävallista, sillä usein Taun hiukset ovat kiinni useammasta, kuin yhdestä paikasta, mutta jotenkin kultainen rengas korosti hänen hiustensa väriä. Ne olivat syvän kullanruskeat.
”Ei haittaa…olin vain niin ajatuksissani. Mihinkäs teillä on noin kova hoppu?” nainen kysyi.
”Hä?…Ai…tuota…teknopallopeliin…ryhmän kanssa tiedättehän?”
”Mielenkiintoista. Haluaisin itsekin oppia sitä. Ei kai haittaa, jos liityn seuraanne?”
”Kyllä!…Eikun siis…kyllä saatte tietenkin tulla! Miksette saisi?”
Kaksikko lähti juoksemaan tasaista tahtia Sak’U:n tulosuuntaan.
”En ehtinyt tiedustella neidin nimeä? Ainiin! Missä ovat käytöstapani? Olen Shas’Vre Vior’La Sak’U.”
”Shas’Vre Vior’La Anuk’Nan palveluksessanne. Kuulun Karkaistun teräksen pataljoonan metsästyskaaderiin.”
”Mikä sattuma! Niin minäkin.”
Sitten Sak’U tunsi polttavaa kipua.
* * *
”Selkäkipu? Miten minulla voi olla selkäkipu? Minä…”
Hän heräsi muistoistaan ja sitten tapahtumat vyöryivät takaisin hänen mieleensä. He olivat joutuneet ansaan. Ansaan, johon Sak’U oli langennut. Ilmiselvään ansaan ja hän oli johtanut joukkionsa suoraan sen keskelle…no niin no niin. Rauhoitutaan. Tällaista voisi sattua kenelle tahansa. Tärkeintä on nyt saada selville missä ollaan. Katsotaanpas…tunnen kahleet käsissäni…riipun seinällä…selkä hemmetin kipeä…nojaa olen siis vankina. Sak’U raotti varovasti toista silmäänsä. Ja sulki sen heti uudelleen. Vastapäätä riippui kädet sivuilla kahleissa Rik’U:n tuttu hahmo. Ainakin useampi on hengissä. Sak’U raotti kumpiakin silmiään.
He olivat (yllätys yllätys) ruosteisessa huoneessa, jossa oli vain yksi ovi. Huone oli kapea, hilkulla oli ettei sitä olisi voinut kutsua käytäväksi, joka päättyi umpikujaan, eli huoneen takaseinään. Vain yhdestä pienestä ikkunasta tuli valoa ja sekin ikkuna oli ovessa. Mitään keinoa saada tietää, mikä aika nyt oli, ei ollut. Ovi itsessään oli liukuva ovi, joka näytti vetäytyvän alas lattianrajaan, kun se avattiin. Kädensijoja ei tietenkään siis ollut. Muut ryhmänjäsenet riippuivat samaan tapaan kuin Sak’U. Kädet ylhäällä sivuilla jalat vain hipoen lattiaa.
Sak’U katsahti kahleitaan. Kullatut, mutta jotenkin hän tiesi, että ne olivat enemmän kuin kultaa. Niihin oli kaiverrettu ihmiskielen kirjoitusta niin pienellä präntillä, ettei Sak’U ainakaan saanut selvää. Hän yritti vääntää kättään irti, mutta se oli turhaa. Sak’U luovutti heti kahden hieman tuskaisen minuutin jälkeen.
Kellään heistä ei ollut haarniskaansa. Hän ei tietenkään ajatellut taistelupukuaan, vaan sitä aluhaarniskaa, jonka he pukivat päälleen ennekuin he sonnustautuivat XV-15:nsa. Heillä oli vain tavalliset Vior’La sotilaan vihertävä paita ja housut, joihin oli olkaan ja lahkeeseen kirjattu punaiset lohkomerkinnät. Paidat olivat muutenkin repaleiset ja haisivat niin monen pesemättömän päivän jälkeen.
Sak’U valpastui, kun hahmo, jonka tunnisti Omaniksi käänsi hieman päätään hänen suuntaansa.
”Shas’Vre? Missäs me oikein olemme?”
”Ei harmainta aavistusta” Sak’U vastasi ”Ihmiset ottivat meidät kaiketi vangeikseen, mutta en käsitä miksi. Yleensä se inkvisitionhaara, josta Gue’La Vesa apulaisemme ovat meille kertoneet ja jota kutsutaan uskoakseni Ordo Xenokseksi, tappaa kaikki ei-ihmiset jos vain saa tilaisuuden.”
* * *
Servior nauroi julmaa nauruaan. Hän hieroi käsiään yhteen yksityisessä työhuoneessaan. Pian…hyvin pian…Taut saavat kokea Inkvisition raivon.
Serviorin työhuone oli…no…sekainen. Se oli aluksi suuri kivinen huone. Yhtä iso, kuin joidenkin kuninkaiden valtaistuinsalit, mutta katto ei ollut läheskään niin korkealla. Se oli suunnilleen tavallisen katon korkeudella. Huoneessa oli pari pilaria, jotka kannattelivat matalaa kattoa. Sitten siellä oli hyllyjä. Tusinoittain hyllyjä. Niillä lepäsi kaikenlaisia kirjoja ja pienehköjä laitteita. Kidutusvälineitä, pyhiä tekstejä, kaikkea mahdollista, mitä voi odottaakin inkvisiittorin työhuoneesta löytyvän.
Lisäksi siellä oli lasikaappi. Iso kirjahyllyn kokoinen lasikaappi. Ei sillä, että lasikaapissa yleensä mitään ihmeellistä olisi, mutta kaapin ikkunoihin oli tungettu tukevat rautatangot ja kaapin sisältö, sattumalta kirjoja, oli kytketty kettingeillä kiinni hyllyihin. Kaapin kyljet olivat melkein täydellisesti puhdistussinettien peitossa.
Keskellä huonetta oli myös iso pyöreä koroke. Se oli tehty metallista ja sen ympärille oli raivattu iso tila. Korokkeessakin oli puhdistussinettejä ja korokkeella seisoi Servior.
Korokkeen keskellä pyörteili suuri energiapatsas. Servior katseli hilpeästi, kun energiasta hahmottuivat kasvot. Rumat, iljettävät ja juuri sellaiset kasvot, joita voi nähdä mielipuolella tappajapsykopaatilla, jolla sattuu olemaan pienet savet ja torahampaat. Kasvot pyörteilivät energiavirran mukana.
”Servior! Minä nappaan sinut vielä! Nimesi on iskostettu syvälle muistiini! Jos…ei…KUN pääsen vapaaksi tästä loukusta, johon minut sait, etsin sinut käsiini, vaikka se kestäisi iäisyyden!!
Servior vain nauroi kasvojen uhkauksille.
”Aivan…rohkeita sanoja Amek’Naz’Rash, mutta tyhjiä. Täysin onttoja. Kun pääset vapaaksi, joudut palvelemaan minua sen iäisyytesi, ja seuraavaa inkvisiittoria, joka tulee jälkeeni.”
”Typerys! Luulet voivasi kahlita minut! Sinulla ei ole valtaa ylitseni! Et tiedä minusta mitään! On vain onnenkantamoinen, että sait minut vangiksi tähän…tähän…vankilaan!”
”Aivan, ehkä se oli pelkkää tuuria, mutta toisaalta toivotaan, että tuurini kestää vielä jonkun aikaa.”
Servior asteli korokkeen sivulla olevan kojepöydän luo. Se ainakin näytti kojelaudalta, mutta siinä oli nappuloiden paikalla jalokiviä. Kaikki punaisen eri sävyissä.
”Katsoppas Amek’Naz’Rash, tämä demonivankilasi sattuu olemaan kaaosnoitien kätten töitä. Uskon, että se siis pitää sinut nykyisessä olotilassasi vielä pitkän aikaa.”
”Kaaosnoitien? Miten sinä, inkvisiittori ja vielä Ordo Xenos inkvisiittori olet saanut sellaisen käsiisi?”
”Minulla ei ole mitään syytä kertoa sinulle sitä, mutta sanotaan uteliaisuutesi tyydyttämiseksi muutama sana: inkvisition sotasaalis ja rahoittamani avaruuspiraatit.”
”Sinä ryöstit omalta järjestöltäsi?!” Demoni naurahti ”Olen tappanut monia inkvisiittoreita, mutten koskaan tuollaista, joka ryövää ja taistelee omiaan vastaan ja on, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.”
”Ordo Malleus ei ole MINUN järjestöni. He kaikki ovat mielenvikaisia demonien kanssa pellehtijöitä.” Servior tiuskaisi.
”Sanoo mies, joka juuri puhuu demonin kanssa!” Amek’Naz’Rash nauroi.
”Kenties olen tekopyhä, mutta enpä jää ryöstöstä kiinni. Kaikki todistajat on eliminoitu, mukaan lukien piraatit itse. Yhtäkaikki, minulla on nyt keino kahlita sinut.”
”Olet typerys Servior! Sinulla ei ole mitään! Minun kahlehtimiseeni tarvitaan muutakin, kuin pelkkä ansahäkki!”
”Aivan. Minä tiedän sen varsin hyvin.” Servior kääntyi kojelaudan vierellä olevan kirjatelineen puoleen ja aukaisi sillä lepäävän kirjan. Kirja alkoi väristä ja hohtaa verenpunaista valoa ja huone näytti pimenevän hieman joka kerta, kun Servior käänsi sivua. Kirjassa kiinni olevat kahleet kilisivät ja pari kirjaan kiinnitettyä puhdistussinettiä kärähti tuhkakasaksi. Servior vaihtoi ne nopeasti uusiin sinetteihin, joita hänellä oli nippu kädessään.
”Tunnistatko tämän demoni?”
Amek’Naz’Rashin kasvoille valahti jonkin, jota voisi sanoa pelon ja epätoivon sekoitukseksi.
”Ei voi olla…se ei voi…”
”Kyllä. Kaapattu samassa lastissa, kuin vankilasikin. Tässä kirjassa on useita muistiinpanoja, jotka on kirjoittanut ainoa, joka on koskaan hallinnut sinua.” Serviorin hymy levisi ”Kaaosvelho Ahriman.”
”SE EI VAIKUTA MITÄÄN! LUULETKO OLEVASI YHTÄ VOIMAKAS, KUIN HÄN? OLET TODELLAKIN TYPERYS! EI SINUA OLE EDES KOULUTETTU TÄHÄN! OLET ORDO XENOKSEN INKVISIITTORI!”
Serviorsin hymy pysyi edelleen.
”Ei tässä ole kysymys voimasta. Ahriman kirjoittaa aivan selvästi, ettei sinun hallitsemiseesi tarvitse paljoa voimaa, jos on oikea ruumis, johon kahlita.”
”Ei…et sinä ole voinut…”
”Kyllä olen. Minulla on iso liuta Tauta vankilassani. Saat pian tuntea millaista on olla sininen. Ja se koulutus…olen tutkinut näitä asioita salaa jo kaksikymmentä vuotta. Tämä on ensimmäinen demoninkahlehtimiseni ja näen onko vaivannäköni kantanut hedelmää.”
Servior poistui kammiosta jättäen demonin karjumaan turhautuneisuuttaan.
