Ystävää säälimättä, prologi
Lähetetty: To 08.06.2006 12:06
Tässä nyt olisi lyhyt prologi jo pitempään suunnitteilla olleeseen tarinanraakileeseeni. Tarkoitus olisi tehdä kolme osaa tämän prologin lisäksi. Rohkeasti vain kommenttia kirjoittamaan kun olet tämän lukenut, nokkiini en ota. Kirjoitusvirheitä voipi tekstissä olla, ajatuskatkoja tuli tätä kirjoittaessa nimittäin enemmän kuin jumala salli.
---
Ystävää säälimättä
Prologi - "Liekkimeri"
Tiedustelijoistamme ei ollut kuulunut mitään tunteihin, vaikka heidän piti mennä vain muutaman kilometrin päähän juoksuhaudoista. Synkkä sumu laskeutui hiljalleen taistelukentän ylle ja jo ennestään huono näkyvyys muuttui vain minuutti minuutilta huonommaksi. Nappasin kiikarit vyötäröltäni ja tarkkailin murjottua maastoa niiden läpi, vaikka ei niistä mitään apua ollutkaan. Yht'äkkiä maasto edessäni repesi. Paineaalto lennätti minut makaamaan juoksuhaudan seinää vasten. Kun avasin taas silmäni, helvetti oli päässyt valloilleen. Kaikki vieressäni olleet olivat kuolleet. Verta valui tiheänä norona pitkin huurteen syömää juoksuhautaa. Nousin ylös ja aloin nopeasti etsimään haulikkoani ruumiden seasta. En piitannut siitä että käteni olivat punaiset, toverieni verestä. Nyt minun täytyi vain löytää se haulikko. Viimein käteni osui johonkin metalliseen ja kylmään. Otin siitä tiukan otteen ja nykäisin sen pois siitä ruumiskasasta. Siinähän se oli, luotettava haulikkoni. Etäältä kuului jo jalkojen töminää ja telaketjujen kolinaa jäistä maata vasten. Kiipesin ylös juoksuhaudasta ja lähdin juoksemaan kohti tukikohtaamme etulinjojen takana. Tieto linjojen murtumisesta piti saada perille.
***
Jonkin aikaa lumessa tarvottuani näin jotain, edessäni ammottavan kuopan pohjalla seisoi luutnantti Blitz.
"Mitä helvettiä sä siellä teet, Blitz! Linjat on murtunu, meidän pitää päästä tukikohtaan mahollisimman nopeasti!" Huusin minkä kylmyyden turmelemasta kurkustani sain huudettua. "Ei perkele kuulu sinulle, korpraali Meier!" Hän ärähti takaisin.
Sillä sekunnilla huomasin mitä hän yritti peittää selkänsä taa. Vox-kommunikaattori!
"Luutnantti! Ota yhteys tukikohtaan ja ilmoita linjojen murtumisesta!" Liu'uin kuopan pohjalle luutnantin viereen.
"Mitä hittoa sinä ylipäätänsä tee täällä, luutnantti?" Kysyin ja aloin tarkastelemaa kommunikaattoria tarkemmin.
"Ei kuulu sinulle sitten mitenkään, korpraali!" Hän ärähti taas ja törkkäsi minut pois kommunikaattorin luota.
"Tuo ei ole tarkoitettu sinun silmillesi", hän sanoi ja käänsi laitteen pois päältä.
"Hei, eihän nuo olleet oikeat koordinaatit tukikohtaan signaalia lähetettäessä, nuo viestittäisivät tietoa lähinnä johonkin vihollisen linjojen taa.." Sillä hetkellä mieleeni tulvahti tietoryöppy. Kaikki loksahti paikoilleen. Luutnantti oli kaiken tuon tuhon takana. Hän ilmoitti sopivan ajan hyökätä meidän kimppuumme. Se saakuli petturi. Käteni oli huomaamattani puristunut nyrkkiin. Hetken mielijohteesta hyökkäsin luutnantin kimppuun ja temmoin häntä turpaan olan takaa. Hän ei ollut osannut odottaa hyökkäystäni, kuten en minäkään sitä mitä etulinjassa oli tapahtunut. Nyrkkini takoi hänen kasvojansa uuteen muotoon, verta roiskui kasvoilleni kuivuneen veren päälle. Vähitellen tajusin lopettaa, hän oli jo kuollut. Nousin hitaasti ylös ja pyyhin veriset käteni palvelustakkiini. Nyt piti saada tuo rakkine toimimaan ja ilmoittaa tukikohtaan hyökkäyksestä. Käänsin laitteen päälle. Pienelle monitorille ilmestyi viesti: "Ilmoita koordinaatit", asetin tukikohtamme koordinaatit laitteeseen ja odotin. Vähän ajan päästä kaiuttimesta kuului vaimea ääni:
"Lohko B-2, lohko B-2, mitä *kshrrhzz* tapahtuu? *kshhrzzz* heti! Ei ole aikaa täll- *kssshrzzz* Loppu." Nappasin mikrofonin käteeni ja aloin vastaamaan viestiin:
"Lohko B-2 vihollisjoukkojen vyöryttämä, toistan, B-2 lohko vihollisjoukkojen vyöryttämä. Etulinja murtunut. Loppu."
"Vihdoinkin! Asia selvä *kshzz* ymmärretty! Palatkaa tukikohtaan ja *khshhzzzz*", lähetys loppui äkisti, mutta viesti meni perille. Palaa tukikohtaan. Ei kai siinä mikään muu auttanut kuin tarpoa 15 kilometriä 34 asteen pakkasessa. Kiipesin kuopasta ylös ja aloin taivaltamaan kohti tukikohtaa
***
Horisontissa se häämötti, tukikohtamme. Sitä ei olisi oikeastaan muuten erottanutkaan lumen ja vuorien joukosta, ellei etsintävalot olisi olleet päällä 24/7. Aloin kiihdyttämään vauhtiani, vihollisjoukot olivat varmaan jo aivan takanani. Kylmyyden kalvama nyrkkini kolahti metalliovea vasten.
"Päästäkää sisään, korpraali Meier toisesta rykmentistä!" Huusin jälleen minkä keuhkoistani pääsin.
"Joo joo, odota nyt hetki", vastasi aina tilanteesta välittämätön vahti. Metalliovi liukui pois edestäni ja astuin sisään. Koko tukikohta oli lähtövalmiudessa. Olisimme ilmeisesti lähdössä planeetan päätukikohdallemme. Ei meistä olisi mitään vastusta Kaaos-armeijaa vastaan yksin. Meitä oli täällä enää ehkä kourallinen. Ei kukaan ollut uskonut, että vihollinen keskittäisi kaiken taistelumahtinsa meidän linjojemme murtamiseen. Kävelin suorinta tietä viimeiseen kuljetusalukseen. Ramppi sulkeutui hiljakseen, ottaen oman aikansa. Se ei vielä edes ollut sulkeutunut kun jo irtaannuimme maasta. Lunta tuiversi pienistä aukoista vielä jonkin aikaa sisään, kunnes luukku oli kokonaan sulkeutunut. Katselin vieressäni olevasta ikkunasta alas lumiseen maahan. Tankkeja eteni kohti tukikohtaamme. Voi kun he arvaisivatkaan mikä heitä odottaa.. Pioneerimme olivat asentaneet paikan täyteen räjähteitä, sillä sekunnilla kun joku menee sisään ja antaa oven sulkeutua ensimmäisen kerran, koko komeus räjähtää. Seuraava taistelu käytäisiinkin mies miestä vastaan. Siitä ei olisi perääntymistä.
---
Ystävää säälimättä
Prologi - "Liekkimeri"
Tiedustelijoistamme ei ollut kuulunut mitään tunteihin, vaikka heidän piti mennä vain muutaman kilometrin päähän juoksuhaudoista. Synkkä sumu laskeutui hiljalleen taistelukentän ylle ja jo ennestään huono näkyvyys muuttui vain minuutti minuutilta huonommaksi. Nappasin kiikarit vyötäröltäni ja tarkkailin murjottua maastoa niiden läpi, vaikka ei niistä mitään apua ollutkaan. Yht'äkkiä maasto edessäni repesi. Paineaalto lennätti minut makaamaan juoksuhaudan seinää vasten. Kun avasin taas silmäni, helvetti oli päässyt valloilleen. Kaikki vieressäni olleet olivat kuolleet. Verta valui tiheänä norona pitkin huurteen syömää juoksuhautaa. Nousin ylös ja aloin nopeasti etsimään haulikkoani ruumiden seasta. En piitannut siitä että käteni olivat punaiset, toverieni verestä. Nyt minun täytyi vain löytää se haulikko. Viimein käteni osui johonkin metalliseen ja kylmään. Otin siitä tiukan otteen ja nykäisin sen pois siitä ruumiskasasta. Siinähän se oli, luotettava haulikkoni. Etäältä kuului jo jalkojen töminää ja telaketjujen kolinaa jäistä maata vasten. Kiipesin ylös juoksuhaudasta ja lähdin juoksemaan kohti tukikohtaamme etulinjojen takana. Tieto linjojen murtumisesta piti saada perille.
***
Jonkin aikaa lumessa tarvottuani näin jotain, edessäni ammottavan kuopan pohjalla seisoi luutnantti Blitz.
"Mitä helvettiä sä siellä teet, Blitz! Linjat on murtunu, meidän pitää päästä tukikohtaan mahollisimman nopeasti!" Huusin minkä kylmyyden turmelemasta kurkustani sain huudettua. "Ei perkele kuulu sinulle, korpraali Meier!" Hän ärähti takaisin.
Sillä sekunnilla huomasin mitä hän yritti peittää selkänsä taa. Vox-kommunikaattori!
"Luutnantti! Ota yhteys tukikohtaan ja ilmoita linjojen murtumisesta!" Liu'uin kuopan pohjalle luutnantin viereen.
"Mitä hittoa sinä ylipäätänsä tee täällä, luutnantti?" Kysyin ja aloin tarkastelemaa kommunikaattoria tarkemmin.
"Ei kuulu sinulle sitten mitenkään, korpraali!" Hän ärähti taas ja törkkäsi minut pois kommunikaattorin luota.
"Tuo ei ole tarkoitettu sinun silmillesi", hän sanoi ja käänsi laitteen pois päältä.
"Hei, eihän nuo olleet oikeat koordinaatit tukikohtaan signaalia lähetettäessä, nuo viestittäisivät tietoa lähinnä johonkin vihollisen linjojen taa.." Sillä hetkellä mieleeni tulvahti tietoryöppy. Kaikki loksahti paikoilleen. Luutnantti oli kaiken tuon tuhon takana. Hän ilmoitti sopivan ajan hyökätä meidän kimppuumme. Se saakuli petturi. Käteni oli huomaamattani puristunut nyrkkiin. Hetken mielijohteesta hyökkäsin luutnantin kimppuun ja temmoin häntä turpaan olan takaa. Hän ei ollut osannut odottaa hyökkäystäni, kuten en minäkään sitä mitä etulinjassa oli tapahtunut. Nyrkkini takoi hänen kasvojansa uuteen muotoon, verta roiskui kasvoilleni kuivuneen veren päälle. Vähitellen tajusin lopettaa, hän oli jo kuollut. Nousin hitaasti ylös ja pyyhin veriset käteni palvelustakkiini. Nyt piti saada tuo rakkine toimimaan ja ilmoittaa tukikohtaan hyökkäyksestä. Käänsin laitteen päälle. Pienelle monitorille ilmestyi viesti: "Ilmoita koordinaatit", asetin tukikohtamme koordinaatit laitteeseen ja odotin. Vähän ajan päästä kaiuttimesta kuului vaimea ääni:
"Lohko B-2, lohko B-2, mitä *kshrrhzz* tapahtuu? *kshhrzzz* heti! Ei ole aikaa täll- *kssshrzzz* Loppu." Nappasin mikrofonin käteeni ja aloin vastaamaan viestiin:
"Lohko B-2 vihollisjoukkojen vyöryttämä, toistan, B-2 lohko vihollisjoukkojen vyöryttämä. Etulinja murtunut. Loppu."
"Vihdoinkin! Asia selvä *kshzz* ymmärretty! Palatkaa tukikohtaan ja *khshhzzzz*", lähetys loppui äkisti, mutta viesti meni perille. Palaa tukikohtaan. Ei kai siinä mikään muu auttanut kuin tarpoa 15 kilometriä 34 asteen pakkasessa. Kiipesin kuopasta ylös ja aloin taivaltamaan kohti tukikohtaa
***
Horisontissa se häämötti, tukikohtamme. Sitä ei olisi oikeastaan muuten erottanutkaan lumen ja vuorien joukosta, ellei etsintävalot olisi olleet päällä 24/7. Aloin kiihdyttämään vauhtiani, vihollisjoukot olivat varmaan jo aivan takanani. Kylmyyden kalvama nyrkkini kolahti metalliovea vasten.
"Päästäkää sisään, korpraali Meier toisesta rykmentistä!" Huusin jälleen minkä keuhkoistani pääsin.
"Joo joo, odota nyt hetki", vastasi aina tilanteesta välittämätön vahti. Metalliovi liukui pois edestäni ja astuin sisään. Koko tukikohta oli lähtövalmiudessa. Olisimme ilmeisesti lähdössä planeetan päätukikohdallemme. Ei meistä olisi mitään vastusta Kaaos-armeijaa vastaan yksin. Meitä oli täällä enää ehkä kourallinen. Ei kukaan ollut uskonut, että vihollinen keskittäisi kaiken taistelumahtinsa meidän linjojemme murtamiseen. Kävelin suorinta tietä viimeiseen kuljetusalukseen. Ramppi sulkeutui hiljakseen, ottaen oman aikansa. Se ei vielä edes ollut sulkeutunut kun jo irtaannuimme maasta. Lunta tuiversi pienistä aukoista vielä jonkin aikaa sisään, kunnes luukku oli kokonaan sulkeutunut. Katselin vieressäni olevasta ikkunasta alas lumiseen maahan. Tankkeja eteni kohti tukikohtaamme. Voi kun he arvaisivatkaan mikä heitä odottaa.. Pioneerimme olivat asentaneet paikan täyteen räjähteitä, sillä sekunnilla kun joku menee sisään ja antaa oven sulkeutua ensimmäisen kerran, koko komeus räjähtää. Seuraava taistelu käytäisiinkin mies miestä vastaan. Siitä ei olisi perääntymistä.