Sotavasara.net

Kilvan henki on seuraava: Kaikki halukkaat saavat kirjoittaa annetusta aiheesta sadan sanan, siis tasan sadan sanan mittaisen tarinan, ja tuotokset postataan tähän ketjuun. Otsikkoa ei lasketa sataan sanaan.

Aikaa on viikko, jonka jälkeen laitan 2 päivää kestävän äänestyksen pystyyn. Kaikki halukkaat saavat äänestää. Äänestyksen voittaja päättää uuden aiheen, eikä osallistu seuraavan viikon kisaan.

http://www.uta.fi/~heikki.salo/satasanaa.html Tuossa on sanalaskuri.

Ja aiheena on siis "metsä". Osallistumisaika loppuu perjantaina 21.7 klo 23.59.59.

Kirjottakaa, senkin kelvottomat.

Edit: Oops, ei pitäisi huolimattomasti copy-pasteilla.

Thelacan kirjoitti:
Ja aiheena on siis "katse". Osallistumisaika loppuu perjantaina 21.7 klo 23.59.59.

Kirjottakaa, senkin kelvottomat.

Katse vai metsä?

Auringon viimeiset säteet pyyhkivät vihreää kenttää,ja sen laidalla sijaitsevasta metsiköstä kaikui vaimea linnunlaulu.Yksinäinen peura ravasi kentälle pysähtyen tutkimaan kentän reunamilla sijaitsevia pensaita.Sen suuret,kostean,ruskean ystävälliset silmät tarkkailivat kuitenkin koko ajan valppaasti ympäristöään.Sen karva oli kiiltävää ja pehmeää.Se oli kaunis peura.
Huomatkaa mennyt aikamuoto.Yhtäkkiä eräs pensaista ponnahti pystyyn ja ärjähtäen työnsi valtavan kokoisen pyöriväteräisen sirkkelin peuran kaulavaltimon läpi.Veri suihkusi pensaan päälle,luun ja lihan palaset osuivat pensaaseen pudottaen pensas puvun.Lehtiä varisi maahan paljastaen altaan vihreän,lähes kaksimetrisen olennon,jonka kasvoja peitti sininen ja ilmiselvästi ympäristöön sopimaton maastokuviointi.Sirkkeli vaimeni ja pimeys peitti allensa kentän,ja naamioituneen pedon,joka hölkkäsi metsään.

EDIT:Oliko se aihe siis metsä vai katse?!

No viime kisa oli Katse joten oletan että tämä on Metsä

Uhma


Muistan sen syksyisen päivän. Puiden lehdistö oli harventunut jo hieman ja läheisen metsän polut olivat täyttyneet oranssin ja keltaisen eri sävyillä koristuneista lehdistä. Isäni vastaväitteistä huolimatta päätin lähteä tekemään pienen kävelylenkin luonnon helmassa. Hypin kantojen ja puunrunkojen päällä ja lauleskelin, pitkällekään en ehtinyt, kun tunsin jo syyssateen ensimmäiset pisarat hiuksillani. Päätin lähteä takaisin. Vauhtini oli kovempi kuin mennessäni, en kastuisi ainakaan paljoa. Huomasin kuinka lehdet muuttuivat liukkaiksi ja vaikeuttivat matkaani.

Kotiovi aukeni narahtaen ja astuin sisään. Tuvassa minua odotti kuitenkin syy, miksi tämä retki on vainonnut minua koko ikäni. Isäni makasi lattialla verissä päin, petojen raatelemana.

"Miksiköhän lähdin tottelematta isääni?"

Jos metsään haluat mennä nyt...

Sangen tiheäkasvuisen metsän siimeksestä saattoi erottaa lapsen kasvot, tuijottamassa erästä kartanon tapaista hökkeliä, josta jo monen monta vuotta sitten oli talonväki nukkunut pois. Ennen niin kauniista kasvoista paistoi nyt viha ja tuska, joka korvensi häntä sisältäpäin. Nyt kauneuden ja vilpittömyyden tilalla oli vääristyneet kasvot, jotka lika ja lukemattomat arvet olivat muuttaneet hirviön hirvittäväksi naamaksi, enkelistä oli tullut saakuli.

Päivästä päivään, viikosta viikkoon, vuodesta toiseen oli tyttö tuijottanut sumein silmin entistä kotiaan, josta nyt oli tullut pahuuden pesäke. Oman isänsä häätämänä, kodistaan, lapsi oli vihoissaan odottanut häntä ulos, tehdäkseen hänelle sen mihin hänet oli uudelleen noissa pienen mielen syövereissä luotu. Tappamaan.

-Nilarakh

Kultakutri ja kolme kauhua

Amanda "Kultakutri" Evangelion käveli varovaisesti metsän siimeksessä. Tuo nuori ja siro nainen käveli lehdistön läpi siivilöityneessä valossa kypärättä. Sen hän oli jo hukannut.

Talo. Ilmeisesti vanha ja hylätty asuinrakennus keskellä metsää. Kultakutri käveli lähemmäs ja asteli ylös narahtelevan porstuan portaita. Ilma sisällä oli ummehtunutta ja haisi oudon makealle.

Ihmisen jäännöksia pöydällä. Ateria johon Kultakutri ei koskisi muuten kuin koettaakseen oliko se vielä lämmin. Oli...

Talon todellinen luonne alkaa valjeta Kultakutrille. Ylös portaita... sydän hakkaa.... Huoneessa ylhäällä on kolme koteloa. Petejä joihin hän ei koske.

Kirkaisu vihlaisee läpi hiljaisuuden! Kolme hirviötä syöksyy häntä kohti pimeydestä. Prometheum palaa.

"Älä vittuile keisarin morsioille..."

Valkoinen Kuolema


Tuuli suhisi puissa, kuiskien kertomuksia, joita ne tunsivat. Ne kuiskivat myös asioita, joita ihmisen on mahdoton pukea sanoiksi. Nämä ovat asioita jotka voi vain tuntea.

Gabriel kuulosteli puita, ja haistoi metsän tuoksua, todeten olevansa siellä, missä legendat muuttuivat lihaksi. Hänen vartaloaan särki, nälkä korvensi hänen vatsaansa, uni painoi luomissa. Hänen etsintänsä olisi nyt lopussa. Hän oli nyt siellä, mistä saattoi löytää Graalin.

Hän löi miekkansa kärjen maahan, polvistui sen eteen sulkien silmänsä. Tuuli suhisi hänen korvissaan muodostaen hyväileviä sanoja tulevasta palkinnosta. Hän avasi silmänsä vain nähdäkseen kuolemansa tuojan. Kaunis, valkoisiin pukeutunut nainen terävine kulmahampaineen lähestyi sulkien hänet ihanaan, kuolettavaan syleilyynsä.

Vanhin

Vanhin heimosta, perheestään, hiipi metsässä. Hän oli jäljittänyt peuran, perheensä ainoan toivon. Jos hän ei saisi peuraa kiinni, kuolisi hänen perheensä nälkään. Heillä ei ollut yhtään rahaa, ainoastaan tämä vanha kivääri, jolla vanhin metsästi.
Siellä, kanervikossa, näkyi liikettä. Mutta hän aisti jotain muutakin, vaaran. Nytten hän sen haistoi, veren kitkerän hajun. Vanhin valpastui ja tähtäsi kanervikkoon, jossa näki hän kuoleen peuran. Kuka sen oli tappanut, ja miksi?
Yht'äkkiä hän kuuli sivultaan liikettä, vainolaisia? Hän käntyi ja näki pedon, yltä päältä veressä. Vanhin ampui petoa kohti, mutta peto kesti iskun. Peto iski, ja vanhin tiesi että hän jättäisi perheensä, heimonsa, elämänsä.

Kuninkaan lähettiläs

Guillion oli väsynyt. Haarniska painoi hartioilla ja jalat olivat kipeytyneet viikkojen ratsastuksesta. Hän istahti kivelle ja katsoi lumoutuneena horisonttiin laskeutuvaa aurinkoa. "Kohta tulee yö", hän murahti turhautuneena. Yllättäen viereisestä pensaasta kuului voimakas rasahdus. Ritari veti miekkansa tupestaan ja huusi tyhjyyteen, "Näyttäydy Kuninkaan lähettiläälle"! Hetken hiljaisuutta kuunneltuaan Guillion havahtui liikkeeseen, joka muistutti sumua. Valppaana usvaa seuraten hän otti parempaa kamppailuasentoa, eikä turhaan. Samassa pensaasta hyppäsi esiin kolme sutta, kuola suunpielistä valuen. Irvistäen sudet hyökkäsivät soturin kimppuun, mutta eivät mahtaneet aseistautuneelle miehelle. Guillion teurasti sudet voimakkailla miekaniskuilla, kunnes jäljelle jäi vain usva. Hän katsoi hengästyneenä metsään lipuvaa sumua ja työnsi miekkansa tuppeen.

Noniin, hienosti on tullut tarinoita. Mutta vielä on aikaa neljä päivää.
Ja jotta tästä saataisiin tasaväkinen kamppailu, niin mainitsen pari seikkaa mitä tuli ilmi.

- anaheimin tarinalta puuttuu otsikko.
- Róbó-Tónón tarinasta puuttuu vielä yksi sana. Toivon mukaan se ei ole tarkoituksellista.
- Kirjoitusasuun kannattaa vähän paneutua, mm. kieliopin alkeisiin esimerkiksi välimerkkien suhteen. Myöskin jos tarinassa esiintyy voimasanoja, niin olisi hienoa, jos huomioisitte, että foorumilla liikkuu kaiken ikäisiä henkilöitä, ei ole täysin soveliasta laukoa mitä tahansa voimasanoja mitä tulee mieleen. Vaikka sillä voisi voittaa kilvan, niin olisi ikävää jos Weekender antaisi banaania, eikö?

h

Metsään meni!

Vielä viimeiset tarkistukset pukuni mahtavan adamantiumkuoren sisällä, muutama laukaus tyhjää rynnäkkötykilläni. Terminaattorihaarniskani on täydellisen valmis toimintaan. Puristan voimanyrkkiäni hieman jännittyneenä, valmistautuen ensimmäiseen oikeaan taistelutilanteeseen Keisarin Evottajien terminaattoriryhmän jäsenenä.

Tai olisihan niitä pitänyt olla. Mutta aina jokin on kussut. Veli Omg jumittautui vessaan viimeksi haarniskansa kanssa. Sitä ennen veli Rofl yritti kaivaa epähuomiossa nenäänsä voimanyrkillään.

Viisikymmentä vuotta tässä ryhmässä. 23 taistelutilannetta sinä aikana, eikä kertaakaan kentällä. Yksi laukaus, sekin veli Lolilla itseään nivusiin.

Mutta nyt, siirrin humahtaa ja tunnen lievää huimausta.

Alkoholi, savu, tunkkainen tila. Baari. Jokin vika siirtimessä?

"*****! Taas metsään!", kersantti karjuu.

Ei nyt ihan niinkään, ajattelen, strippareita katsellessani.

Metsään

Harmaiden puiden känkkyrärungot kohosivat pienen kulkijan ympärillä kuin pahantahtoiset hapuilevat koukkusormet. Yön viima ujelsi ratisevassa oksistossa, kun kalpea hulluuden kuu kohosi mustaan.

Lapsi raaputti käsivarteensa terävällä varvulla tarinaa mielestään, kauhuistaan ja syvistä järvistään, rakkaudestaan ja sairaudestaan. Vastentahtoiset, kirkkaat silmät loistivat kivunsekaisesta ilosta.

Viimeinen merkki oli tehty. Työ oli valmis. Musta veri vuoti valtoimenaan jok'ikisen puun juurista, noista vääntyneistä kärsimyksen demoneista, jotka kirkuivat ottaen esimakua odottavasta kadotuksesta.

Ihminen oli nyt vanha. Hämähäkinseittimäinen harso peitti kelmeän pään, joka viimein kohosi uhmakkaasti. Luiseva nyrkki raivosi kuulle ja laski sitten sykkien.

Voimakas hopeinen sykäys riisti kaiken järjen tuosta olennosta. Heiveröiset jalat horjuivat syvemmälle metsään.

----------------

Oiiioo!

Tuhkan keskellä

Ilmassa leijui kitkerä ruudin haju, johon oli sekoittunut häivähdys sateen jälkeensä jättämän kasteen tuoksua. Laskeva aurinko pilkotti punaisena horisontissa, taivas oli miltei pilvetön. Tuhkainen, kuiva pölypilvi laskeutui hiljalleen vaaleanharmaaksi tomukerrokseksi savuavien, kaatuneiden puunrunkojen päälle. Pölyä maasta rauhallisesti pöllyttävää tuulta ja hiljalleen kytevän maan ritinää lukuun ottamatta oli täydellisen hiljaista.
Kersantti Gui Montag seisoi viimeisenä eloonjääneenä keskellä hävitystä. Maa hänen jalkojensa alla järähteli vaimeasti vasta hiljentyneen taistelun jäljiltä. Murtuneena hän lysähti tomuiseen maahan rakkaansa ruumiin viereen. Silmänsä kuin ikiyön mustat kaivot hän tuijotti tätä pysähtyneenä ja nosti kylmän aseen ohimolleen. Hän soi itselleen vielä viimeisen, kimaltelevan kyyneleen ennen kuin painoi liipasimesta.