Kaksitoista - II
Lähetetty: To 20.07.2006 09:05
Pimennyt aurinko värjäsi viimeisillä valonsäteillään laajaa, täysin tasaista, korkeaheinikkoista tasankoa. Taivas oli värjäytynyt verenpunaiseksi, ja vaikka oli jo myöhä ilta, niin jostain syystä aurinko pysyi hievahtamatta keskitaivaalla. Sotarumpujen matala pauke kantautui laakson ylle. Tuhansien raskaiden jalkojen askellusta rytmittävät torvenpuhallukset ja rummutukset. Tum-tum, tum-tum, tum-tum.. Taivaanrantaan ilmestyi viirejä, joissa liehuivat kaikkien jumalten tunnuksia, niitä kantavat ihmiset laulaen rukouksiaan, jotka tulisivat olemaan heidän huulillaan, kun olentoparat kaatuisivat sotalippuineen, kohdatessaan suurimman mahdin, mikä maailman päällä oli koskaan kävellyt: Ensimmäiset.
Kuin sateenkaari pimeyden jälkeen, viirit nousivat korkealle, liehuen, kuin ponnistellen, jotta pääsisivät vapaiksi niitä pitelevistä puuseipäistä. Tasangolle marssi armeija sotureita turkisvaatteissa, pidellen käsissään karkeita, puisia ja pronssisia keihäitä, kirveitä ja nuijia.
Kaikki Kaksitoista seisoivat yhtenä, suorana linjana toisella puolella tasankoa, takanaan Hopeakaupungin korkeat, valkeat muurit, joiden ylle Valkonen Torni heitti varjonsa, tuoden helpotusta porottavaan, luonnottomaan kuumuuteen.
Nardisiel oli lyönyt miekkansa ruohikkoon ja piteli sen kahvasta kiinni kaksin käsin, kasvot paljastettuina, mikä oli ennenkuulumatonta. Hän tuijotti synkkänä lähestyvää, valtavaa ihmismassaa ja antoi tuulen hulmuttaa viittaansa, kaapuaan ja hiuksiaan. Cyrielthas, Myrskyruhtinas, seisoi hänen vasemmalla puolellaan ja Netherus oikealla, ylpeänä ja uljaana, sysimustat hiukset ilmaa piiskaten. Hän piti kädessään kilpeä ja aamutähteä, joka kimalsi ja säihkyi auringonvalossa.
”Ne tulevat, jumalten armeijat. Ensin tulevat ihmiset. Sitten kääpiöt ja haltiat. Nuoremmat rodut, jumaliensa talutusnuorassa, tahdottomina nukkeina, joita suurempi voima vetelee naruista”, kuiskasi Netherus, Suojelija, synkkänä ja viisaana, tummanvihreä, liekehtivä ja täydellisen pyöreä jalokivi ilmassa hänen ympärillään leijuen. Hän oli vakavailmeinen elumini, jonka silmät olivat syvät ja terävät. Niiden katse oli järkähtämätön ja hopeanharmaa, katse, joka näki suoraan sieluun.
”Totta, ystäväni. Typerät hölmöt, juoksevat omaan kuolemaansa.. Cyrielthas”, Nardisiel sanoi, ja hänen vasemmalla puolellaan seissyt elumini nyökkäsi ja astui eteenpäin. Hän kohotti kätensä ilmaan, ja hänen oikeassa kädessään oli kristallista tehty aamutähti, joka hehkui ja heitteli ympärilleen salamoita. Tuuli yltyi, se tarttui Cyrielthaksen hiuksiin, jotka olivat väriltään kuin korpin siipi, löi hänen viittaansa ja kaapunsa helmaan.
Taivaalle kerääntyi tummia pilviä, jotka peittivät pimeän auringon varjollaan ja heittivät maahan mustuuden, joka otti koko Aurolanin maailman syleilyynsä. Taivas oli täynnä mahtavaa magiaa, salamat jyrähtelivät ja iskivät maahan keskelle kohti marssivien ihmisten rivejä, tappaen ja vammauttaen monia. Korviasärkevät jyrähdykset ja sokaisevat salamat aiheuttivat kauhua vihollisen riveissä.
Cyrielthas laski kätensä, ja myrsky jatkui edelleen. Sellainen oli Ensimmäisten mahti: edes ukkonen ei uskaltanut uhmata Cyrielthaksen käskyjä, sillä hän oli niiden herra, jopa jumalatar Ieraelia, Myrskyneitoa, mahtavampi.
Ihmisarmeijoiden rinnalle marssi kaukaisuudesta kaksi muuta armeijaa: toinen idästä, toinen lännestä. Haltioita ja kääpiöitä, kovissa pronssihaarniskoissa ja pronssiaseita kantaen nuo liittyivät ihmisarmeijoihin, kaikki kolme armeijaa omia viirejään kantaen, ylpeinä, välittämättä salamoista, jotka iskivät aukkoja niiden riveihin.
Taivas synkkeni entisestään, kun haltioiden ja ihmisten etujoukkio lähetti matkaan suunnattoman määrä nuolia. Netherus syöksyi eteenpäin ja nosti kätensä nopealla liikkeellä ylös, kämmen auki ja ylöspäin suunnattuna. Nuolet katkeilivat, murtuivat ja tippuivat maahan juuri ennen kuin osuivat Kahteentoista. Suojelija vilkaisi olkansa yli lasista muovattua pitkäjousta pitelevään Ensimmäiseen, naiseen, jonka hiuksissa oli sulkia ja niittyjen kauniita kukkia, hänen haarniskansa oli kevyempi ja sirompi kuin muilla, ja siinä olevat riimut olivat täynnä hiipimisen ja piiloutumisen loitsuja. Netherus puhui:
”Vyelwýn. Nyt on vuorosi, käytä joustasi kuten niin monesti aiemmin. Anna näille surkeille hölmöille näyte siitä, mihin elumini kykenee jousellaan.”
Nainen nyökkäsi Netherukselle, käveli tämän eteen ja veti sirolla liikkeellä nuolen vyöllään riippuvasta viinestä. Pitkä, siro ja kapeakärkinen nuoli sopi täydellisesti jousen elohopealta näyttävälle jänteelle. Tarkka-ampuja Vyelwýn sulki toisen silmänsä ja tähtäsi jousellaan, ei taivaalle, kuten ihmiset, jotka luottivat tarkkuuden sijasta nuolten määrään, vaan suoraan kohti vihollista. Elumini tähtäsi vihollisen lipunkantajaan, ja päästi nuolen vapaaksi.
Nuoli kiisi ruohikkoa viistäen, koko kuudensadan metrin matkan ihmisten rivistöihin, lävisti lipunkantajan, tämän takana seisseen miehen, hänen perässään tulleen ja vielä neljännen, viidennen ja kuudennenkin, ennen kuin vihdoin pysähtyi. Kaikkien kuuden soturin ruumiin ammus oli repinyt halki, vieden valtavan määrän sisäelimiä, lihaa ja luuta mukanaan. Mikään haarniska ei pelastanut ihmisparkoja, joiden sielutkin nuoli repi irti ruumiista.
Vyelwýn lähetti matkaan yhä uuden ja uuden nuolen. Muun eluminit liittyivät häneen, kukin omalla tavallaan: Saewynin loitsu sai taivaan ja maan liekehtimään, kun suuret tulipallot satoivat kuin vesipisarat kuolevaisten niskaan, Draenor sai aikaan kylmän viiman, joka jäädytti monet elävältä siihen, missä he seisoivat. Illithielin loitsut sokaisivat vihollisen jousimiehet ja Raewydín kutoi karmivia illuusioita hirviöistä, joita ihmisen, kääpiön tai haltian mieli ei kyennyt ymmärtämään, tehden kymmenistä hulluja pelosta.
Mutta vaikka he kuinka aiheuttivat tuhoa vihollisen riveissä, ei heidän määränsä näyttänyt vähentyvän lainkaan: sillä tässä olivat itsensä jumalten armeijat, jotka he olivat lähettäneet tuhoamaan Ensimmäiset näiden ylpeyden ja röyhkeyden takia. Kaksitoista oli sekaantunut jumalten luomistyöhön, luoden itse täysin oman mantereen, Darakymin, joka leijui magian varassa korkealla taivaalla. Jumalat olivat tajunneet, että Ensimmäiset olivat liian voimakkaita, mahdollinen uhka, joka oli tuhottava. Siksi Opas, Malakh, Tornelista, Suurimmista salaperäisin, oli yhdessä Kuolonneidon, Cimdaethin, kanssa luonut Malawin, tuonpuoleisen paratiisin, jossa Ensimmäiset voisivat hallita, ja jonne kaikki sielut kuollessaan menisivät, mikäli he uskoisivat Oikeisiin jumaliin.
Mutta Ensimmäiset eivät luovuttaneet. Maailma oli heidän, eivätkä he suostuneet eroamaan siitä, eivätkä voimastaan. Viimeiseen asti, he seisoivat uhmakkaina, vahvoina ja uljaina, jopa jumalia vastaan. Vaikka jumalten olisi lyötävä maailma sirpaleiksi ja koottava se uusiksi, Ensimmäiset seisoisivat loppuun asti.
***
Ihmiset olivat nyt vajaan sadan metrin päässä, haltiat lähestyivät lännestä ja kääpiöt idästä. Saewyn ja Icýrthiel vilkaisivat toisiinsa, ja nyökkäsivät.
”Muodostakaa Tuhon kehä”, Saewyn kuiskasi muille Kahdelletoista. Darionielin, Elämänantajan, silmät rävähtivät levälleen; tähänkin asti hän oli lyönyt vihollisiaan maahan kyyneleet silmissä verenvuodatuksen takia.
”En tuhoa luomaamme, Saewyn! Mieluummin kuolen, kuin teen sen!”, hän huusi ja hänen kirkkaansinisissä silmissään oli kauhistunut ilme. Cyrielthas viittasi kädellään, ja myrsky, jonka hän oli manannut, lakkasi.
”Ei ole muuta vaihtoehtoa. Me viemme niin monta mukanamme, kuin mahdollista, rakas Darionel”, sanoi Fariathiel, Darionelin rakastettu, joka hallitsi Luontoa ja Maata ja oli sen Vartija.
”En suostu siihen! En ikinä!”, elumininainen huusi ja perääntyi muiden Kahdentoista luota. Jumalten armeijat lähenivät edelleen.
”Sinun on suostuttava, Darionel, senkin hölmö!”, kiljaisi Raewydín. Varjoneito katsoi silmät loimuten Darionielia ja lisäsi: ”tai pakotan sinut.”
”Minä en ole sinun hallittavissasi, noita. Et päätä teoistani”, Darionel sanoi ja veti vyöltään siron, hopeisen tikarin. Netherus yritti iskeä kilvellään tikarin naisen kädestä, mutta ketterä Darionel hyppäsi kauemmas, vältellen Netherusta.
”Darionel..” Fariathiel kuiskasi, muut Kaksitoista seurasivat tilannetta pelokkaina ja jännittyneinä.
”Rakastan sinua”, Elämänantaja vastasi ja iski tikarin sydämeensä. Fariathiel loikkasi eteenpäin, Netheruksen ohitse ja otti kiinni rakastettunsa ruumiista, ennen kuin se kaatui maahan.
”Darionel! Ei.. ei!” Fariathiel huusi kyyneleet silmissään, piteli rakastaan sylissään, suuteli tätä viimeisen kerran ja katsoi vihaten Raewydíniä. Kaikki muut Kaksitoista tuijottivat kaksikkoa mykkänä, Nardisiel kääntyi uhkaavasti Varjoneitoon ja katsoi tätä hehkuvin silmin. Saewyn nielaisi suu kuivana ja kuiskasi jotain. Draenor seurasi tilannetta hiljaisena, kuten aina, ja Netherus synkkeni entisestään. Kaikkien silmiin muodostui kyyneleitä, sillä he rakastivat Darionelia ystävänä, ja nyt hän oli poissa.
”Sinä! Sinä tapoit hänet!” Farielthas huusi. ”Hiljaa! Älä tee mitään typerää, Farielthas! Yksi kuolema on tarpeeksi”, huusi Icýrthiel Kuolemantuoja. Maan valtias ei välittänyt, vaan jatkoi: ”uhkailit häntä ja yritit pakottaa hänet suorittamaan loitsun, jota ei halunnut!” hän huusi ja iski salamannopeasti, yhdellä leveällä, raivoisalla liikkeellä tapparansa Raewydínin rintaan, ennen kuin kukaan ehti estää häntä. Varjoneito avasi suunsa ja tuijotti hämmästyneenä Luonnon vartijaa ja sitten kirvestä ja rintaansa, kunnes kaatui polvilleen, huulillaan hiljainen anteeksipyyntö Darionelin puolesta. Farielthas kiskaisi aseensa irti ja painoi päänsä käsiinsä.
Draenor syöksyi Farielthaksen vierelle ja polvistui. ”Farielthas! Raewydín.. Darionel.. En usko tätä! Te olitte parhaat ystävät! Tapoit hänet! Tapoit Raewydínin! Darionel on kuollut”, Draenor sai vaivoin sanottua, ääni täynnä surua. Icýrthiel katsoi Farielthasta lujasti. Hän näki, kuinka mies puristi kätensä lujemmin nyrkkiin ympärille ja hapuili kädellään Darionelin tikaria. ”Arwidionel!”, hän huusi lähimpänä seisovalle eluminille.
”Antakaa anteeksi!” Farielthas karjui ja tarttui Darionelin tikariin. Arwidionel syöksyi hänen päälleen ja yritti iskeä tikarin hänen kädestään, mutta Farielthas, kokenut metsämies ja vahva elumini sai sysättyä hänet pois ja viillettyä kaulansa veitsellä. Hän kaatui elottomana maahan, rakastettunsa vierelle. Nyt he olivat taas yhdessä.
Yhdeksän oli jäljellä, kaikki hiljaa itkien. Kolme heistä oli kuollut, ja heidän oman kätensä kautta. Rakkaimmat ystävät olivat olleet toistensa murhaajat. Hiljaisuuden leikkasi ihmisten sotahuuto, kun villit kävivät raivoisaan rynnäkköön kohti yhdeksää eluminia.
”Valmistautukaa taisteluun!”, karjui Nardisiel ja vetäisi miekkansa maasta. Hän pyöräytti sitä päänsä yllä ja lähti juoksuun kohti ihmisarmeijaa. Loput Ensimmäisistä katsoivat viimeisen kerran kolmen kuolleen toverinsa ruumiita, vetivät esiin aseensa ja seurasivat Nardisielia, joka karjui jo omaa sotahuutoaan: ”Darionel! Farielthas! Raewydín!”, ja muut eluminit yhtyivät häneen.
Nardisiel iskeytyi ihmisten riveihin, hänen miekkansa Fastón sivalsi oikealta ja vasemmalta, ja joka iskulla kaatui kymmeniä vihollisia. Eikä yksikään kyennyt vastaamaan Sotaherran raivokkaaseen, vihan-, surun- ja epätoivontäytteiseen rynnäkköön. Saewynin miekka Rín levitti tulta vihollisen keskelle samaan aikaan, kun Arwidionel löi vastustajiaan maahan lumotulla sauvallaan ja samalla lauloi murheellista surulaulua kuolleiden muistolle, kunnioittaen kolmea menetettyä toveriaan, ääni kaikuen taistelun melskeen yllä kirkkaana ja kauniina.
Yhdeksän eluminia olivat keskellä vihollisensa rivejä, piiritettynä joka suunnalta, mutta yksikään ihmisistä ei uskaltanut hyökätä, vaan he seisoivat kauempana, tarkkaillen pelokkaina Ensimmäisiä, noita hirveitä tappajia, joita ei voinut pysäyttää millään. He seisoivat selkä selkää vasten ympyrämuodostelmassa, aseet käsissään. Vyelwýn seisoi keskellä, kivimuodostelman päällä, nuoli jousensa jänteellä, Saewynin toinen käsi leimusi taikatulta, Icýrthielin jaloissa oli mustaa savua, joka kietoutui hänen kaapunsa helmojen ympärille ja joka odotti kärsivällisesti, että pääsisi riistämään elämän taas yhdeltä viholliselta ja syömään heidän sielunsa. Nardisiel seisoi lähes täysin vihollistensa veren tahrimana, kasvot raivon naamioksi vääristyneinä, odottaen. Hetkeen mikään ei liikkunut, vain tuuli kahisi heinikossa, hulmutti viirejä ja Ensimmäisten kaapuja ja hyväili heidän kasvojaan.
Kuin sateenkaari pimeyden jälkeen, viirit nousivat korkealle, liehuen, kuin ponnistellen, jotta pääsisivät vapaiksi niitä pitelevistä puuseipäistä. Tasangolle marssi armeija sotureita turkisvaatteissa, pidellen käsissään karkeita, puisia ja pronssisia keihäitä, kirveitä ja nuijia.
Kaikki Kaksitoista seisoivat yhtenä, suorana linjana toisella puolella tasankoa, takanaan Hopeakaupungin korkeat, valkeat muurit, joiden ylle Valkonen Torni heitti varjonsa, tuoden helpotusta porottavaan, luonnottomaan kuumuuteen.
Nardisiel oli lyönyt miekkansa ruohikkoon ja piteli sen kahvasta kiinni kaksin käsin, kasvot paljastettuina, mikä oli ennenkuulumatonta. Hän tuijotti synkkänä lähestyvää, valtavaa ihmismassaa ja antoi tuulen hulmuttaa viittaansa, kaapuaan ja hiuksiaan. Cyrielthas, Myrskyruhtinas, seisoi hänen vasemmalla puolellaan ja Netherus oikealla, ylpeänä ja uljaana, sysimustat hiukset ilmaa piiskaten. Hän piti kädessään kilpeä ja aamutähteä, joka kimalsi ja säihkyi auringonvalossa.
”Ne tulevat, jumalten armeijat. Ensin tulevat ihmiset. Sitten kääpiöt ja haltiat. Nuoremmat rodut, jumaliensa talutusnuorassa, tahdottomina nukkeina, joita suurempi voima vetelee naruista”, kuiskasi Netherus, Suojelija, synkkänä ja viisaana, tummanvihreä, liekehtivä ja täydellisen pyöreä jalokivi ilmassa hänen ympärillään leijuen. Hän oli vakavailmeinen elumini, jonka silmät olivat syvät ja terävät. Niiden katse oli järkähtämätön ja hopeanharmaa, katse, joka näki suoraan sieluun.
”Totta, ystäväni. Typerät hölmöt, juoksevat omaan kuolemaansa.. Cyrielthas”, Nardisiel sanoi, ja hänen vasemmalla puolellaan seissyt elumini nyökkäsi ja astui eteenpäin. Hän kohotti kätensä ilmaan, ja hänen oikeassa kädessään oli kristallista tehty aamutähti, joka hehkui ja heitteli ympärilleen salamoita. Tuuli yltyi, se tarttui Cyrielthaksen hiuksiin, jotka olivat väriltään kuin korpin siipi, löi hänen viittaansa ja kaapunsa helmaan.
Taivaalle kerääntyi tummia pilviä, jotka peittivät pimeän auringon varjollaan ja heittivät maahan mustuuden, joka otti koko Aurolanin maailman syleilyynsä. Taivas oli täynnä mahtavaa magiaa, salamat jyrähtelivät ja iskivät maahan keskelle kohti marssivien ihmisten rivejä, tappaen ja vammauttaen monia. Korviasärkevät jyrähdykset ja sokaisevat salamat aiheuttivat kauhua vihollisen riveissä.
Cyrielthas laski kätensä, ja myrsky jatkui edelleen. Sellainen oli Ensimmäisten mahti: edes ukkonen ei uskaltanut uhmata Cyrielthaksen käskyjä, sillä hän oli niiden herra, jopa jumalatar Ieraelia, Myrskyneitoa, mahtavampi.
Ihmisarmeijoiden rinnalle marssi kaukaisuudesta kaksi muuta armeijaa: toinen idästä, toinen lännestä. Haltioita ja kääpiöitä, kovissa pronssihaarniskoissa ja pronssiaseita kantaen nuo liittyivät ihmisarmeijoihin, kaikki kolme armeijaa omia viirejään kantaen, ylpeinä, välittämättä salamoista, jotka iskivät aukkoja niiden riveihin.
Taivas synkkeni entisestään, kun haltioiden ja ihmisten etujoukkio lähetti matkaan suunnattoman määrä nuolia. Netherus syöksyi eteenpäin ja nosti kätensä nopealla liikkeellä ylös, kämmen auki ja ylöspäin suunnattuna. Nuolet katkeilivat, murtuivat ja tippuivat maahan juuri ennen kuin osuivat Kahteentoista. Suojelija vilkaisi olkansa yli lasista muovattua pitkäjousta pitelevään Ensimmäiseen, naiseen, jonka hiuksissa oli sulkia ja niittyjen kauniita kukkia, hänen haarniskansa oli kevyempi ja sirompi kuin muilla, ja siinä olevat riimut olivat täynnä hiipimisen ja piiloutumisen loitsuja. Netherus puhui:
”Vyelwýn. Nyt on vuorosi, käytä joustasi kuten niin monesti aiemmin. Anna näille surkeille hölmöille näyte siitä, mihin elumini kykenee jousellaan.”
Nainen nyökkäsi Netherukselle, käveli tämän eteen ja veti sirolla liikkeellä nuolen vyöllään riippuvasta viinestä. Pitkä, siro ja kapeakärkinen nuoli sopi täydellisesti jousen elohopealta näyttävälle jänteelle. Tarkka-ampuja Vyelwýn sulki toisen silmänsä ja tähtäsi jousellaan, ei taivaalle, kuten ihmiset, jotka luottivat tarkkuuden sijasta nuolten määrään, vaan suoraan kohti vihollista. Elumini tähtäsi vihollisen lipunkantajaan, ja päästi nuolen vapaaksi.
Nuoli kiisi ruohikkoa viistäen, koko kuudensadan metrin matkan ihmisten rivistöihin, lävisti lipunkantajan, tämän takana seisseen miehen, hänen perässään tulleen ja vielä neljännen, viidennen ja kuudennenkin, ennen kuin vihdoin pysähtyi. Kaikkien kuuden soturin ruumiin ammus oli repinyt halki, vieden valtavan määrän sisäelimiä, lihaa ja luuta mukanaan. Mikään haarniska ei pelastanut ihmisparkoja, joiden sielutkin nuoli repi irti ruumiista.
Vyelwýn lähetti matkaan yhä uuden ja uuden nuolen. Muun eluminit liittyivät häneen, kukin omalla tavallaan: Saewynin loitsu sai taivaan ja maan liekehtimään, kun suuret tulipallot satoivat kuin vesipisarat kuolevaisten niskaan, Draenor sai aikaan kylmän viiman, joka jäädytti monet elävältä siihen, missä he seisoivat. Illithielin loitsut sokaisivat vihollisen jousimiehet ja Raewydín kutoi karmivia illuusioita hirviöistä, joita ihmisen, kääpiön tai haltian mieli ei kyennyt ymmärtämään, tehden kymmenistä hulluja pelosta.
Mutta vaikka he kuinka aiheuttivat tuhoa vihollisen riveissä, ei heidän määränsä näyttänyt vähentyvän lainkaan: sillä tässä olivat itsensä jumalten armeijat, jotka he olivat lähettäneet tuhoamaan Ensimmäiset näiden ylpeyden ja röyhkeyden takia. Kaksitoista oli sekaantunut jumalten luomistyöhön, luoden itse täysin oman mantereen, Darakymin, joka leijui magian varassa korkealla taivaalla. Jumalat olivat tajunneet, että Ensimmäiset olivat liian voimakkaita, mahdollinen uhka, joka oli tuhottava. Siksi Opas, Malakh, Tornelista, Suurimmista salaperäisin, oli yhdessä Kuolonneidon, Cimdaethin, kanssa luonut Malawin, tuonpuoleisen paratiisin, jossa Ensimmäiset voisivat hallita, ja jonne kaikki sielut kuollessaan menisivät, mikäli he uskoisivat Oikeisiin jumaliin.
Mutta Ensimmäiset eivät luovuttaneet. Maailma oli heidän, eivätkä he suostuneet eroamaan siitä, eivätkä voimastaan. Viimeiseen asti, he seisoivat uhmakkaina, vahvoina ja uljaina, jopa jumalia vastaan. Vaikka jumalten olisi lyötävä maailma sirpaleiksi ja koottava se uusiksi, Ensimmäiset seisoisivat loppuun asti.
***
Ihmiset olivat nyt vajaan sadan metrin päässä, haltiat lähestyivät lännestä ja kääpiöt idästä. Saewyn ja Icýrthiel vilkaisivat toisiinsa, ja nyökkäsivät.
”Muodostakaa Tuhon kehä”, Saewyn kuiskasi muille Kahdelletoista. Darionielin, Elämänantajan, silmät rävähtivät levälleen; tähänkin asti hän oli lyönyt vihollisiaan maahan kyyneleet silmissä verenvuodatuksen takia.
”En tuhoa luomaamme, Saewyn! Mieluummin kuolen, kuin teen sen!”, hän huusi ja hänen kirkkaansinisissä silmissään oli kauhistunut ilme. Cyrielthas viittasi kädellään, ja myrsky, jonka hän oli manannut, lakkasi.
”Ei ole muuta vaihtoehtoa. Me viemme niin monta mukanamme, kuin mahdollista, rakas Darionel”, sanoi Fariathiel, Darionelin rakastettu, joka hallitsi Luontoa ja Maata ja oli sen Vartija.
”En suostu siihen! En ikinä!”, elumininainen huusi ja perääntyi muiden Kahdentoista luota. Jumalten armeijat lähenivät edelleen.
”Sinun on suostuttava, Darionel, senkin hölmö!”, kiljaisi Raewydín. Varjoneito katsoi silmät loimuten Darionielia ja lisäsi: ”tai pakotan sinut.”
”Minä en ole sinun hallittavissasi, noita. Et päätä teoistani”, Darionel sanoi ja veti vyöltään siron, hopeisen tikarin. Netherus yritti iskeä kilvellään tikarin naisen kädestä, mutta ketterä Darionel hyppäsi kauemmas, vältellen Netherusta.
”Darionel..” Fariathiel kuiskasi, muut Kaksitoista seurasivat tilannetta pelokkaina ja jännittyneinä.
”Rakastan sinua”, Elämänantaja vastasi ja iski tikarin sydämeensä. Fariathiel loikkasi eteenpäin, Netheruksen ohitse ja otti kiinni rakastettunsa ruumiista, ennen kuin se kaatui maahan.
”Darionel! Ei.. ei!” Fariathiel huusi kyyneleet silmissään, piteli rakastaan sylissään, suuteli tätä viimeisen kerran ja katsoi vihaten Raewydíniä. Kaikki muut Kaksitoista tuijottivat kaksikkoa mykkänä, Nardisiel kääntyi uhkaavasti Varjoneitoon ja katsoi tätä hehkuvin silmin. Saewyn nielaisi suu kuivana ja kuiskasi jotain. Draenor seurasi tilannetta hiljaisena, kuten aina, ja Netherus synkkeni entisestään. Kaikkien silmiin muodostui kyyneleitä, sillä he rakastivat Darionelia ystävänä, ja nyt hän oli poissa.
”Sinä! Sinä tapoit hänet!” Farielthas huusi. ”Hiljaa! Älä tee mitään typerää, Farielthas! Yksi kuolema on tarpeeksi”, huusi Icýrthiel Kuolemantuoja. Maan valtias ei välittänyt, vaan jatkoi: ”uhkailit häntä ja yritit pakottaa hänet suorittamaan loitsun, jota ei halunnut!” hän huusi ja iski salamannopeasti, yhdellä leveällä, raivoisalla liikkeellä tapparansa Raewydínin rintaan, ennen kuin kukaan ehti estää häntä. Varjoneito avasi suunsa ja tuijotti hämmästyneenä Luonnon vartijaa ja sitten kirvestä ja rintaansa, kunnes kaatui polvilleen, huulillaan hiljainen anteeksipyyntö Darionelin puolesta. Farielthas kiskaisi aseensa irti ja painoi päänsä käsiinsä.
Draenor syöksyi Farielthaksen vierelle ja polvistui. ”Farielthas! Raewydín.. Darionel.. En usko tätä! Te olitte parhaat ystävät! Tapoit hänet! Tapoit Raewydínin! Darionel on kuollut”, Draenor sai vaivoin sanottua, ääni täynnä surua. Icýrthiel katsoi Farielthasta lujasti. Hän näki, kuinka mies puristi kätensä lujemmin nyrkkiin ympärille ja hapuili kädellään Darionelin tikaria. ”Arwidionel!”, hän huusi lähimpänä seisovalle eluminille.
”Antakaa anteeksi!” Farielthas karjui ja tarttui Darionelin tikariin. Arwidionel syöksyi hänen päälleen ja yritti iskeä tikarin hänen kädestään, mutta Farielthas, kokenut metsämies ja vahva elumini sai sysättyä hänet pois ja viillettyä kaulansa veitsellä. Hän kaatui elottomana maahan, rakastettunsa vierelle. Nyt he olivat taas yhdessä.
Yhdeksän oli jäljellä, kaikki hiljaa itkien. Kolme heistä oli kuollut, ja heidän oman kätensä kautta. Rakkaimmat ystävät olivat olleet toistensa murhaajat. Hiljaisuuden leikkasi ihmisten sotahuuto, kun villit kävivät raivoisaan rynnäkköön kohti yhdeksää eluminia.
”Valmistautukaa taisteluun!”, karjui Nardisiel ja vetäisi miekkansa maasta. Hän pyöräytti sitä päänsä yllä ja lähti juoksuun kohti ihmisarmeijaa. Loput Ensimmäisistä katsoivat viimeisen kerran kolmen kuolleen toverinsa ruumiita, vetivät esiin aseensa ja seurasivat Nardisielia, joka karjui jo omaa sotahuutoaan: ”Darionel! Farielthas! Raewydín!”, ja muut eluminit yhtyivät häneen.
Nardisiel iskeytyi ihmisten riveihin, hänen miekkansa Fastón sivalsi oikealta ja vasemmalta, ja joka iskulla kaatui kymmeniä vihollisia. Eikä yksikään kyennyt vastaamaan Sotaherran raivokkaaseen, vihan-, surun- ja epätoivontäytteiseen rynnäkköön. Saewynin miekka Rín levitti tulta vihollisen keskelle samaan aikaan, kun Arwidionel löi vastustajiaan maahan lumotulla sauvallaan ja samalla lauloi murheellista surulaulua kuolleiden muistolle, kunnioittaen kolmea menetettyä toveriaan, ääni kaikuen taistelun melskeen yllä kirkkaana ja kauniina.
Yhdeksän eluminia olivat keskellä vihollisensa rivejä, piiritettynä joka suunnalta, mutta yksikään ihmisistä ei uskaltanut hyökätä, vaan he seisoivat kauempana, tarkkaillen pelokkaina Ensimmäisiä, noita hirveitä tappajia, joita ei voinut pysäyttää millään. He seisoivat selkä selkää vasten ympyrämuodostelmassa, aseet käsissään. Vyelwýn seisoi keskellä, kivimuodostelman päällä, nuoli jousensa jänteellä, Saewynin toinen käsi leimusi taikatulta, Icýrthielin jaloissa oli mustaa savua, joka kietoutui hänen kaapunsa helmojen ympärille ja joka odotti kärsivällisesti, että pääsisi riistämään elämän taas yhdeltä viholliselta ja syömään heidän sielunsa. Nardisiel seisoi lähes täysin vihollistensa veren tahrimana, kasvot raivon naamioksi vääristyneinä, odottaen. Hetkeen mikään ei liikkunut, vain tuuli kahisi heinikossa, hulmutti viirejä ja Ensimmäisten kaapuja ja hyväili heidän kasvojaan.
