16. kiväärijoukkue
Lähetetty: La 23.09.2006 12:07
Heh, heh. Päätimpä minäkin yrittää jonkinlaista kirjoitelmaa. Tällainen siitä sitten tuli:
Tykistö jyrähteli jossain kaukana.
Thalian 12:toista 40:nen kiväärikomppanian 16:sta joukkueen rippeet makasivat talon raunioissa, valvoen ja peläten, kun kranaatit suhahtelivat heidän ylitseen. Silloin tällöin kuului etäämpää konekiväärin tylsämielistä nakutusta.
” Ei perkele.” Joku sotilaista kiroili ja yritti kylmästä tärisevin sormin saada savuketta syttymään, ” Antaisivat jo sen etenemiskäskyn, tai lähettäisivät edes lämmikettä.”
Muutamat naureskelivat tälle huomautukselle, mutta suurin osa oli hiljaa. Heitä ei kahden viikon kaupunkitaisteluiden jälkeen jaksanut kiinnostaa.
Joukkue oli noiden kahden viikon aikana saanut nähdä kauheuksia; miehiä, naisia ja lapsia silvottuina kahdeksan sakaraisen tähden eteen, tovereita räjähtämässä pettureiden miina-ansoihin tai luoteihin…
Mutta olivat hekin julmuuksia tehneet. Kerran he olivat pysäyttäneet kaksikymmenhenkisen pakolaisjoukon paon lopullisesti: ”Ketään ei saa säästää.” Oli käsky käynyt. Ja sitä oltiin toteltu. Monen mielessä kummittelivat vielä näiden, pääasiassa nuoria lapsia ja vanhuksia olleiden pakolaisten hämmästyneen tuskaiset katseet, kun kiväärikomppania oli avannut tulen ja teloittanut koko porukan siihen missä he sattuivat seisomaan.
Luutnantti Heinonen ilmestyi portaista.
” Terve pojat!” luutnantti toivotti iloisesti saaden osakseen vihaisia mulkaisuja ja murahduksia. Hän oli näet niitä reservistä haettuja idealisteja. Kiväärikomppanian varsinainen luutnantti oli saanut luodin päähänsä, kun oli ollut varomaton.
” Pitää pään matalana. Ties vaikka tuolla olis tarkka-ampujia.” Joku ystävällinen sielu varoitti.
Luutnantti lähestyi kivääri joukkuetta pitäen päänsä matalalla.
” No ei perkele pojat.” Hän aloitti, ” Se olis nyt menoo. Komentaja Westlund tahtoo että me vallataan tuo talo tuolla toisella puolella. Se on näet tärkeällä strategisella paikalla. ”
Lisää murahduksia.
” Kranaatinheittimet ampuvat keskityksen ja sitten me mennään. Las-tykki jää tänne antamaan tukitulta ja me loput mennään kadun yli. Tämä tapahtuu tasan 2239.”
Miehet jatkoivat värjöttelyään ja kokeilivat varusteidensa kuntoa. Eräät kiristivät ”Rapu” panssarinsa hihnoja, toiset taas varmistivat las-kivääriensä kunnon ja kiinnittivät pistimet jo valmiiksi niiden piippuihin.
Sitten ulina alkoi.
Naapuritalon seinät räjähtelivät kun maata, kiveä ja betonia lenteli ympäriinsä.
” Nyt pojat, nyt!” Luutnantti Heinonen karjaisi ja painoi voimamiekkansa käyntiin. Se näytti käynnissään ollessaan säteilevän sinistä loistetta ympärilleen ja sen terällä liikkui aaltoja.
Viimeisten kranaattien osuessa kohteisiinsa, olivat kivääri-joukkueen miehet jo puolessa välissä katua.
Petturit kuitenkin kokosivat joukkonsa nopeasti ja konekivääri alkoi nakuttaa.
Eräs mies otti kokonaisen sarjan rintaansa ja näytti kuin hän olisi haljennut kahtia. Alaruumis kaatui eteenpäin ja se mitä yläruumiista oli jäljellä taaksepäin. Siniset, sykkivät suolet levisivät kadulle.
Luutnantti Heinonen oli kuitenkin selvinnyt talon seinustalle, samoin kuin yli puolet hänen johdettavakseen annetusta joukkueesta.
Muutamat sotamiehistä vetivät sokat irti sirpalekranaateista ja viskasivat ne ikkuna-aukoista sisään.
Kului hetki ja sitten sisältä kuului räjähdys ja kivuliaita huutoja. Nopeasti miehet kömpivät sisälle ikkunoista, luutnantti Heinonen etunenässä.
” Keisarin nimeen!” Heinonen karjaisi ja sivalsi häntä miekalla tavoittelevaa elämän koettelemaa kultistia miekallaan leikaten hänet lähes kahtia. Joku yritti ulos tästä ison toimistorakennuksen pää-ovesta, mutta plasmakivääriä käyttelevä sotamies ampui pakenijaa selkään sulattaen tämän keskivartalon luihin saakka.
Alakerran viholliset oli jo hoidettu ja oli aika siirtyä ylempiin kerroksiin…
Ylemmissä kerroksissa ei kuitenkaan ollut muita kuin kuolleita ja haavoittuneita, jotka joutuivat kostonhimoisten sotamiesten käsittelyyn.
Luutnantti Heinonen nappasi radion kuulokkeet radistilta, joka oli omaksi onnekseen selvinnyt rynnäköstä naarmuitta, ja ilmoitti mahtipontisesti: ” Kohde vallattu, odotamme lisäohjeita.”
Tykistö jyrähteli jossain kaukana.
Thalian 12:toista 40:nen kiväärikomppanian 16:sta joukkueen rippeet makasivat talon raunioissa, valvoen ja peläten, kun kranaatit suhahtelivat heidän ylitseen. Silloin tällöin kuului etäämpää konekiväärin tylsämielistä nakutusta.
” Ei perkele.” Joku sotilaista kiroili ja yritti kylmästä tärisevin sormin saada savuketta syttymään, ” Antaisivat jo sen etenemiskäskyn, tai lähettäisivät edes lämmikettä.”
Muutamat naureskelivat tälle huomautukselle, mutta suurin osa oli hiljaa. Heitä ei kahden viikon kaupunkitaisteluiden jälkeen jaksanut kiinnostaa.
Joukkue oli noiden kahden viikon aikana saanut nähdä kauheuksia; miehiä, naisia ja lapsia silvottuina kahdeksan sakaraisen tähden eteen, tovereita räjähtämässä pettureiden miina-ansoihin tai luoteihin…
Mutta olivat hekin julmuuksia tehneet. Kerran he olivat pysäyttäneet kaksikymmenhenkisen pakolaisjoukon paon lopullisesti: ”Ketään ei saa säästää.” Oli käsky käynyt. Ja sitä oltiin toteltu. Monen mielessä kummittelivat vielä näiden, pääasiassa nuoria lapsia ja vanhuksia olleiden pakolaisten hämmästyneen tuskaiset katseet, kun kiväärikomppania oli avannut tulen ja teloittanut koko porukan siihen missä he sattuivat seisomaan.
Luutnantti Heinonen ilmestyi portaista.
” Terve pojat!” luutnantti toivotti iloisesti saaden osakseen vihaisia mulkaisuja ja murahduksia. Hän oli näet niitä reservistä haettuja idealisteja. Kiväärikomppanian varsinainen luutnantti oli saanut luodin päähänsä, kun oli ollut varomaton.
” Pitää pään matalana. Ties vaikka tuolla olis tarkka-ampujia.” Joku ystävällinen sielu varoitti.
Luutnantti lähestyi kivääri joukkuetta pitäen päänsä matalalla.
” No ei perkele pojat.” Hän aloitti, ” Se olis nyt menoo. Komentaja Westlund tahtoo että me vallataan tuo talo tuolla toisella puolella. Se on näet tärkeällä strategisella paikalla. ”
Lisää murahduksia.
” Kranaatinheittimet ampuvat keskityksen ja sitten me mennään. Las-tykki jää tänne antamaan tukitulta ja me loput mennään kadun yli. Tämä tapahtuu tasan 2239.”
Miehet jatkoivat värjöttelyään ja kokeilivat varusteidensa kuntoa. Eräät kiristivät ”Rapu” panssarinsa hihnoja, toiset taas varmistivat las-kivääriensä kunnon ja kiinnittivät pistimet jo valmiiksi niiden piippuihin.
Sitten ulina alkoi.
Naapuritalon seinät räjähtelivät kun maata, kiveä ja betonia lenteli ympäriinsä.
” Nyt pojat, nyt!” Luutnantti Heinonen karjaisi ja painoi voimamiekkansa käyntiin. Se näytti käynnissään ollessaan säteilevän sinistä loistetta ympärilleen ja sen terällä liikkui aaltoja.
Viimeisten kranaattien osuessa kohteisiinsa, olivat kivääri-joukkueen miehet jo puolessa välissä katua.
Petturit kuitenkin kokosivat joukkonsa nopeasti ja konekivääri alkoi nakuttaa.
Eräs mies otti kokonaisen sarjan rintaansa ja näytti kuin hän olisi haljennut kahtia. Alaruumis kaatui eteenpäin ja se mitä yläruumiista oli jäljellä taaksepäin. Siniset, sykkivät suolet levisivät kadulle.
Luutnantti Heinonen oli kuitenkin selvinnyt talon seinustalle, samoin kuin yli puolet hänen johdettavakseen annetusta joukkueesta.
Muutamat sotamiehistä vetivät sokat irti sirpalekranaateista ja viskasivat ne ikkuna-aukoista sisään.
Kului hetki ja sitten sisältä kuului räjähdys ja kivuliaita huutoja. Nopeasti miehet kömpivät sisälle ikkunoista, luutnantti Heinonen etunenässä.
” Keisarin nimeen!” Heinonen karjaisi ja sivalsi häntä miekalla tavoittelevaa elämän koettelemaa kultistia miekallaan leikaten hänet lähes kahtia. Joku yritti ulos tästä ison toimistorakennuksen pää-ovesta, mutta plasmakivääriä käyttelevä sotamies ampui pakenijaa selkään sulattaen tämän keskivartalon luihin saakka.
Alakerran viholliset oli jo hoidettu ja oli aika siirtyä ylempiin kerroksiin…
Ylemmissä kerroksissa ei kuitenkaan ollut muita kuin kuolleita ja haavoittuneita, jotka joutuivat kostonhimoisten sotamiesten käsittelyyn.
Luutnantti Heinonen nappasi radion kuulokkeet radistilta, joka oli omaksi onnekseen selvinnyt rynnäköstä naarmuitta, ja ilmoitti mahtipontisesti: ” Kohde vallattu, odotamme lisäohjeita.”