Damien osa. 2: Lihava toukka
Lähetetty: Su 24.09.2006 12:12
Ei juma, että se jäi lyhyeksi. Noh, on se kuitenkin pidempi kuin Sadan sanan turinat. Sata sanaa on ei-hyvä juttu.
”Damien! Tule leikkimään!”
Nuori poika asteli ponnekkaasti pitkin kyläpahasen pölyistä tietä. Hänen silmänsä hehkuivat sairaalloista tyhjyyttä ja pahantahtoista päättäväisyyttä, joka tuntui samalla kiehtovalta ja puoleensavetävältä mutta myös sielua kylmäävältä pistolta sydämessä. Hänen punatahraiset vaatteensa näyttivät kuin irtonaiselta ihmisiholta hänen päällään, ja hänen pitkät, mustat hiuksensa kiiltelivät limaisina kesäauringon loisteessa. Mutta auringonvalo näytti väistävän häntä; joko se ei todellakaan langennut hänen ylleen enää tai sitten hän jollaintapaa esti sen vaikutuksen itsessään.
”No mutta hyvää päivää, poika”, eräs pyykkejään ripustamassa oleva keski-iän paikkeilla rakoileva nainen tervehti. Damien pysähtyi välittömästi niille sijoilleen ja käänsi kasvonsa naisen puoleen, Martha taisi olla hänen nimensä, joka seisoi selin häneen suuren valkean lakanansa kanssa. ”Minne olet matkalla?”
Pojan silmissä vilahti lyhyt häivähdys hämmennystä. Martha ei ilmeisesti ollut katsonut suoraan häneen tai ollenkaan tarkasti.
”Tapaamaan isoisää”, Damien vastasi yllättävänkin innostuneesti. Hänen kalpeilla kasvoillaan välähti hetken verran ilo, joka näkyi hienoisena värähdyksenä hänen suupielessään. Nainen keskeytti työntekonsa kuin pystyäkseen keskittymään ajattelemaan tai muistelemaan, muttei kääntynyt katsomaan poikaa.
”Mutta hänhän saapui luoksenne ihan vähän aikaa sitten”, Martha totesi itsevarmasti, ja aloitti taas saippuaveden levittämisen kankaisiin. ”Minähän näinkin hänet aivan hetki sitten. Me tervehdimmekin.” Poika vaikeni.
”Damien, tule leikkimään!” huudettiin jostain kauempaa. Poika ei kääntynyt katsomaan, vaikka huudahdus toikin hänelle mieleen epämääräisiä muistoja menneestä.
”Sinua kutsutaan, poika”, pyykkäävä nainen tokaisi. ”Menehän nyt siitä leikkimään… Ja sano terveisiä äidillesi puolestani.” Damien poistui sanomatta sanaakaan.
Hänen vihreänruskeaa visvaa ja punaisen veren sekoitusta valuttava kädentynkänsä tykytti. Damien tunsi sen syövyttävän parasiittimaisen vaikutuksen kehossaan; hänen elämännesteensä ja sisäelimensä olisivat odotettavissa mätänevän ja kurtistuvan ulosteenkaltaiseksi massaksi hänen kehossaan. Niin hän itse ainakin kuvitteli tapahtuvan. Mutta hänelle oli tapahtumassa se, mitä hän halusikin itselleen tapahtuvan.
Kaksi poikaa ja tyttö, kaikki Damienin ikäisiä, ryntäsivät hänen luokseen kasvot onnesta loistaen. Tyttö, ruskeahiuksinen ja sinisilmäinen, työntyi hymyillen patsaiksi jäykistyneiden poikien välistä korkealla äänellä kimittävästi hyräillen.
”Etkö sinä kuullut? Tuletko sin…”, tyttö sanoi, mutta hänen viaton hilpeytensä mureni ja suli pois sitä mukaan, kun hän keskittyi tarkastelemaan ystävänsä muuttunutta olemusta. Hänen alahuulensa alkoi nykiä hallitsemattomasti hänen oikean silmäkulmansa kanssa samaa tahtia. Pelko otti sijaa hänessä hirveällä vauhdilla. Damien ojensi kädentynkänsä häntä kohti.
”En tule leikkimään kanssanne”, poika totesi kylmästi. Hän tuijotti tyttöä vino hymy kasvoillaan, ja irrottamatta katsettaan tarttui repaleiseen paidanhihaansa ja repäisi sen kokonaan irti. Samassa tyttö vavahti kauttaaltaan, vilkaisi paljastunutta tynkää ja valahti polvilleen tomuiseen tiehen Damienin voimallisen olemuksen eteen. Ahnaasti ilmaa keuhkoihinsa imien tyttö lopulta alkoi kakoa villisti kuin nikotuskohtauksen vallassa, ja hänen nuoren vartalonsa alkaessa tutista hallitsemattomasti hän oksensi Damienin paljaiden varpaiden päälle.
Toukkia oli satoja, ja lisää alkoi ilmestyä sulavasti madellen tuosta lietettä tihkuvasta ruumiinosasta. Ne risteilivät hyväilevästi pitkin Damienin ihoa ja tunkeutuivat hänen sieraimistaan taas takaisin sisälle tehdäkseen uusintakierroksen. Sairaalloisesti Damien purskahti nauruun, jonka pistävä kimeys sai hänen entisten ystäviensä korvat vihlomaan. Säälimättömästi nuori poika potkaisi väkivaltaisesti maassa pyöriskelevää tyttöä kasvoihin, jolloin tämä kierähti tuskanulvaisun saattelemana etäämmäs.
Kauhusta halvaantunut tyttö ei voinut kuin seurata jähmettyneenä riivatun ystävänsä käyntiä. Nuo kuolemanvalkeat kasvot, veritahrainen keho lähenivät tasaisesti. Heidän katseensa kohtasivat, ja pitkä, juovikas toukka kaivoi tiensä pojan silmämunan takaa esille. Sen limaiset tuntosarvet värähtelivät eläimellisesti, ja se sukelsi äkkiä takaisin Damienin kallon uumeniin. Tytön kasvot vääntyivät kirkuvaan ilmeeseen, mutta ääntä ei purkautunut ilmoille, mikä sai pojan hymyilemään ilkeästi.
”Ruma lapsi”, riivattu sanoi tunteettomasti ja asetteli kantapäänsä maassa makaavan työn avonaiseen suuhun. Hurmos välähti veitsenpistomaisesti isoisän opetuslapsen kuolleilla kasvoilla, kuului inhottava, murskaava ääni. Damien polkaisi koko painollaan, ja pikkutytön leuka murtui ja vääntyi inhottavan rusahduksen leikatessa ilmaa. Irvokkaaseen asentoon vääntyneet kasvot repsahtivat velttoina taemmas valtavan verimäärän täyttäessä tantereen.
Kahdesta muusta pojasta välittämättä Damien kääntyi poispäin ja alkoi astella verkkaisesti kohti kauempana kuultavaa, kullanväristä viljapeltoa. Siellä olisi varmastikin hänen isänsä töissä, ehkä siellä olisi Marthankin mies ja hänen surmaamansa pikkutytönkin isä. Jos he koittaisivat estää hänen pääsyään isoisän hellään syliin, he lakkaisivat olemasta. Heidän hengityksensä lakkaisi pihisemästä; ei samaan tapaan kuin hänellä itsellään.
”Damien! Tule leikkimään!”
Nuori poika asteli ponnekkaasti pitkin kyläpahasen pölyistä tietä. Hänen silmänsä hehkuivat sairaalloista tyhjyyttä ja pahantahtoista päättäväisyyttä, joka tuntui samalla kiehtovalta ja puoleensavetävältä mutta myös sielua kylmäävältä pistolta sydämessä. Hänen punatahraiset vaatteensa näyttivät kuin irtonaiselta ihmisiholta hänen päällään, ja hänen pitkät, mustat hiuksensa kiiltelivät limaisina kesäauringon loisteessa. Mutta auringonvalo näytti väistävän häntä; joko se ei todellakaan langennut hänen ylleen enää tai sitten hän jollaintapaa esti sen vaikutuksen itsessään.
”No mutta hyvää päivää, poika”, eräs pyykkejään ripustamassa oleva keski-iän paikkeilla rakoileva nainen tervehti. Damien pysähtyi välittömästi niille sijoilleen ja käänsi kasvonsa naisen puoleen, Martha taisi olla hänen nimensä, joka seisoi selin häneen suuren valkean lakanansa kanssa. ”Minne olet matkalla?”
Pojan silmissä vilahti lyhyt häivähdys hämmennystä. Martha ei ilmeisesti ollut katsonut suoraan häneen tai ollenkaan tarkasti.
”Tapaamaan isoisää”, Damien vastasi yllättävänkin innostuneesti. Hänen kalpeilla kasvoillaan välähti hetken verran ilo, joka näkyi hienoisena värähdyksenä hänen suupielessään. Nainen keskeytti työntekonsa kuin pystyäkseen keskittymään ajattelemaan tai muistelemaan, muttei kääntynyt katsomaan poikaa.
”Mutta hänhän saapui luoksenne ihan vähän aikaa sitten”, Martha totesi itsevarmasti, ja aloitti taas saippuaveden levittämisen kankaisiin. ”Minähän näinkin hänet aivan hetki sitten. Me tervehdimmekin.” Poika vaikeni.
”Damien, tule leikkimään!” huudettiin jostain kauempaa. Poika ei kääntynyt katsomaan, vaikka huudahdus toikin hänelle mieleen epämääräisiä muistoja menneestä.
”Sinua kutsutaan, poika”, pyykkäävä nainen tokaisi. ”Menehän nyt siitä leikkimään… Ja sano terveisiä äidillesi puolestani.” Damien poistui sanomatta sanaakaan.
Hänen vihreänruskeaa visvaa ja punaisen veren sekoitusta valuttava kädentynkänsä tykytti. Damien tunsi sen syövyttävän parasiittimaisen vaikutuksen kehossaan; hänen elämännesteensä ja sisäelimensä olisivat odotettavissa mätänevän ja kurtistuvan ulosteenkaltaiseksi massaksi hänen kehossaan. Niin hän itse ainakin kuvitteli tapahtuvan. Mutta hänelle oli tapahtumassa se, mitä hän halusikin itselleen tapahtuvan.
Kaksi poikaa ja tyttö, kaikki Damienin ikäisiä, ryntäsivät hänen luokseen kasvot onnesta loistaen. Tyttö, ruskeahiuksinen ja sinisilmäinen, työntyi hymyillen patsaiksi jäykistyneiden poikien välistä korkealla äänellä kimittävästi hyräillen.
”Etkö sinä kuullut? Tuletko sin…”, tyttö sanoi, mutta hänen viaton hilpeytensä mureni ja suli pois sitä mukaan, kun hän keskittyi tarkastelemaan ystävänsä muuttunutta olemusta. Hänen alahuulensa alkoi nykiä hallitsemattomasti hänen oikean silmäkulmansa kanssa samaa tahtia. Pelko otti sijaa hänessä hirveällä vauhdilla. Damien ojensi kädentynkänsä häntä kohti.
”En tule leikkimään kanssanne”, poika totesi kylmästi. Hän tuijotti tyttöä vino hymy kasvoillaan, ja irrottamatta katsettaan tarttui repaleiseen paidanhihaansa ja repäisi sen kokonaan irti. Samassa tyttö vavahti kauttaaltaan, vilkaisi paljastunutta tynkää ja valahti polvilleen tomuiseen tiehen Damienin voimallisen olemuksen eteen. Ahnaasti ilmaa keuhkoihinsa imien tyttö lopulta alkoi kakoa villisti kuin nikotuskohtauksen vallassa, ja hänen nuoren vartalonsa alkaessa tutista hallitsemattomasti hän oksensi Damienin paljaiden varpaiden päälle.
Toukkia oli satoja, ja lisää alkoi ilmestyä sulavasti madellen tuosta lietettä tihkuvasta ruumiinosasta. Ne risteilivät hyväilevästi pitkin Damienin ihoa ja tunkeutuivat hänen sieraimistaan taas takaisin sisälle tehdäkseen uusintakierroksen. Sairaalloisesti Damien purskahti nauruun, jonka pistävä kimeys sai hänen entisten ystäviensä korvat vihlomaan. Säälimättömästi nuori poika potkaisi väkivaltaisesti maassa pyöriskelevää tyttöä kasvoihin, jolloin tämä kierähti tuskanulvaisun saattelemana etäämmäs.
Kauhusta halvaantunut tyttö ei voinut kuin seurata jähmettyneenä riivatun ystävänsä käyntiä. Nuo kuolemanvalkeat kasvot, veritahrainen keho lähenivät tasaisesti. Heidän katseensa kohtasivat, ja pitkä, juovikas toukka kaivoi tiensä pojan silmämunan takaa esille. Sen limaiset tuntosarvet värähtelivät eläimellisesti, ja se sukelsi äkkiä takaisin Damienin kallon uumeniin. Tytön kasvot vääntyivät kirkuvaan ilmeeseen, mutta ääntä ei purkautunut ilmoille, mikä sai pojan hymyilemään ilkeästi.
”Ruma lapsi”, riivattu sanoi tunteettomasti ja asetteli kantapäänsä maassa makaavan työn avonaiseen suuhun. Hurmos välähti veitsenpistomaisesti isoisän opetuslapsen kuolleilla kasvoilla, kuului inhottava, murskaava ääni. Damien polkaisi koko painollaan, ja pikkutytön leuka murtui ja vääntyi inhottavan rusahduksen leikatessa ilmaa. Irvokkaaseen asentoon vääntyneet kasvot repsahtivat velttoina taemmas valtavan verimäärän täyttäessä tantereen.
Kahdesta muusta pojasta välittämättä Damien kääntyi poispäin ja alkoi astella verkkaisesti kohti kauempana kuultavaa, kullanväristä viljapeltoa. Siellä olisi varmastikin hänen isänsä töissä, ehkä siellä olisi Marthankin mies ja hänen surmaamansa pikkutytönkin isä. Jos he koittaisivat estää hänen pääsyään isoisän hellään syliin, he lakkaisivat olemasta. Heidän hengityksensä lakkaisi pihisemästä; ei samaan tapaan kuin hänellä itsellään.
Kerronta ja kuvailu oli hienoa kuten muissakin tarinoissasi, joita on tullut luettua. Lisää vaan.