Keinu
Lähetetty: Su 24.09.2006 12:22
Sata Sanaa naisesta innoittuneena kirjoitin tämmösen turinan n.tunnissa. Koulun äikäntunnille menossa kotiaineena. Läksyä kun oli. Ilmoittakaa kirjoitusvirheistä.
________________________________________________________________________________
Aarni Karjalainen
8c
Ounasvaaran Yläaste
Keinu
Olento liikkui kepeästi, kuin pieni lapsi, viattomana pimeässä maailmassa. Pienet jalat nousivat ja laskivat, pumpaten verta ruhjeilla oleviin jalkapohjiin, saaden ne kihelmöimään puudutuksen rauetessa. Veri kiersi jälleen. Kipu ei häntä hellittänyt, päämäärä poltti sen tunteen. Olento oli ihminen. Lily, pieni tyttö vain risaiset ja rikkoontuneet kengät jaloistaan kiinni pitäen. Hän oli yksin, mutta selvästikin jännittynyt. Ei edes kaunis kuunvalo saanut häntä pysähtymään ja ajattelemaan, kuinka ihanalta tuntuisi istahtaa kanervamättäälle lepäämään ja poimimaan öisiä kukkia, yöperhosten lennellessä ympärillä, tuoden omaa lämpöään pimeään, kotiinsa. Joku muu olisi varmasti tehnytkin niin, joku niin tavallinen tyttö, muttei Lily. Hänellä oli selvästi suunnitelma, josta ei luovuttaisi niin helpolla. Hänen tuli kestää synnit ja kiusaukset. Päämäärä palkitsisi sen.
Hän saavutti tienlaidan, hiekkatien, jossa hän oli vasta muutama kuukausi sitten leikkinyt ennen kuin se oli tapahtunut. Tuttu leikkipuisto ui pimeydessä, kutsuvana, viekoittelevana, viimeisimpänä kiusauksena. Lily liikahti väkinäisesti, pakottautuneena ohittamaan keinun, lempipaikkansa leikkiä. Koettelemukset palkittaisiin, siitä hän oli varma. Kotitalo häämötti jo, ei kaukana, ehkäpä puolen virstan päässä mäellä, juuri sopivan matkan päässä. Ei kaukana.
Puinen ovi narahti. Lily astui sisään tammilankuilla laudoitettuun taloon, kotiinsa, jonka pimeys oli saavuttanut. Hämähäkinseitit pyyhkivät tytön kasvoja, hänen astelllessa yhä lähemmäs päämääräänsä, joka nukkui talossa sikeänä, todennäköisesti tietämättömänä siitä, mikä häntä lähestyi. Talo ei ollut kovin vanha, ehkäpä kymmenisen vuotta sitten rakennettu paikalle, joka kantoi mainettaan ylpeänä harteillaan. Kaupungin rikkaimmassa osassa tapahtuisi tänä yönä jotain, tuulikin aisti sen. Astiakaapin kolkko kalahdus vavahdutti Lilynkin synkkään todellisuuteen unenkaltaisesta tilasta, jossa hän eli suurimman osansa elämästä. Tyttö kävi läpi kaikki astiat hitaasti, kuten oli tuolloin monta kuukautta sitten tehnyt. Kirjoillut lautaset olivat samoilla tutuilla paikoillaan, kuin myös haarukat, veitset ja lasit. Kaikki täydellisessä järjestyksessä. Lapsi tuijotti kaappia kyynelet silmistään vuolaana valuen, itkuaan pidätellen. Tätä oli jatkunut nuo hitaasti kuluvat viime ajat, kuolemaa tiimalasissa. Hiekan tippumisen estäisi vain tämä tyydyttävä teko, siitä ei pystyisi laistamaan. Se oli suunniteltua.
Tyttö nousi portaita, ohi lukuisten muotokuvien, hitaasti katse ylöspäin suunnattuna. Lankut narahtelivat askelten tahtiin, antaen kävelylle selkeän rytmin. Lily astui käytävään, joka johti makuuhuoneisiin, kasvot tuttuun virneeseen vääntyneinä. Hän liikahti kerran, toisenkin kunnes huomasi juoksevansa, ei kompuroiden kuten yleensä iloisena, vaan kepeästi, kuin liitäen. Avasi makuuhuoneesen johtavan tien, joka uhkui lämpöä, joka yritti tunkeutua tytönkin sisimpään, yrittäen turmella täydellisyyden. Mahdotonta, Lilyn sisäinen kauneus torjui sen antamalla tytölle lisää elinvoimaa, vihaa ja kiihtymystä. Raivoa.
Pieni käsi ojentui tyynyliinan tapaisen vaatekappaleen sisään, etsien selvästi jotain. Pienet sormet tavoittivat kylmän raudan, pienen esineen. Aarteen, jonka hän astiakaapista oli ottanut mukaansa. Hopeinen lusikka kiilteli kuun valossa, näyttäen selvästi pehmeään metalliin kaiverretut kirjaimet. Laura, hennoilla käsillä kaiverrettuna haparoivasti kylmään lusikkaan. Äitienpäivä lahja äidille, rakkaudella, jonka vain oma tytär pystyi antamaan. Lily puristi lusikkaa pieneen nyrkkiinsä, pimeä tuli silmissään palaen, pitkät ja takkuiset hiukset taakseen sidottuna. Pieni varjo kumartui Laura Wellingstonen ylle.
Kylmä, metallinen esine upposi helposti naisen silmään, kuin puuroon, jota tuo samainen nainen oli tytölle ennen keittänyt. Kudosnesteet purskahtivat ulos silmäkuopasta, tuoden mukanaan verta ja ruskeaa visvaa. Lauran toinen silmä rävähti auki ja korviahuumaava kirkuna täytti pienen makuuhuoneen, lamauttaen hereille vieressä nukkuvan isän. Lilyn komentelevan isän, joka paniikissa katsoi mitä tuo saakuli tytär vaimolleen teki. Tyttö vilkaisi huvittuneen tyhjäpäiseltä näyttävää ukkoa, iskien samalla rimpuilevaan äitiinsä puisen jakkaran, joka sitoi hänet sängyn karmiin. Olento heittelehti naisen päällä, etsien parasta asentoaan aloittaa työnsä. Vaivalloisesti hän työnsi päänsä jakkaran tukijalkojen välistä, äitinsä pään ylle, katsoen kiinnostuneena tuhoutunutta silmää ja sen pimeää onkaloa, joka viekoittelevasti häntä kutsui. Kauhistuneena isä katseli vierestä, alle puolen kyynärän päästä, kuinka lapsen limainen kieli työntyi hitaasti esiin rohtuneiden huulien välistä. Tuo ruumiinkappale lipoi kiihkeästi silmäkuoppaa, etsien mahdollisia rippeitä tuskasta ja pelosta. Äitinsä kirkuna lakkasi. Sydän oli mitä ilmeisemmin pysähtynyt, Laura Wellingstone oli kuollut, päämäärä oli puoliksi saavutettu.
Hän kikatti. Niin viattoman kuuloisesti, sielu puhtaana synneistä, vilkuillen sekopäisesti isäänsä. Pienet kädet olivat veren tahrimat, epäpyhät, tummana kuolemasta. Lily nousi istumaan vastapäätä isäänsä, silmät iloisesti tuikkien, etsien samaista iloa miehestä, jota ei löytynyt. Sen sijaan järkytys ja viha paistoivat punehtuneilta kasvoilta, kertoen paljon miehen mielentilasta. Lily nuolaisi huuliltaan viimeisimmänkin suonenpätkän, imien sen saastaiseen sisinpäänsä. Miestä oksetti yhä enemmän, todellisuus tuntui yhä hankalammalta käsittää, ohuina nauhoina se lipui sisään täyttäen mielen pahuudella. Myrkyttäen.
Punainen alue levisi ruumiin ympärillä, peittäen jo suurimman osan valkoisesta patjasta. Verta lumella. Hän kikatti edelleen, yltiöpäisesti nauraen, sairaat silmät hulluutta selvästi korostaen, tutkien, mitä mies seuraavaksi oli valmis tekemään. Tyttö pomppi äitinsä mahan päällä, kuin ärsyttäen isäänsä, kylväen raivon myrkyllisiä siemeniä miehen mieleen. Selvästi tämä uusi raivon alku sivuaisi järkytyksen, tyttö saisi haluamansa. Äkkinäisesti Lily hypähti sängyltä, samalla käännähtäen ruumiin puoleen ja suudellen tätä navan kohdalle. Rituaalin kruunasi se, että samainen pieni olento iski hopeisen lusikkansa napaan, turskauttaen uuden verilähteen huoneeseen. Tyttö niiasi muka kohteliaasti typertynyt virne kasvoillaan ja sylkäisi lihanpalan pimeän huoneen poikki isänsä kasvoille. Tämä oli liikaa, vihan vaarallinen kynnys oli ylitetty, isä nousi suunnattomalla raivolla kohti pientä tyttöä, viatonta uhria, joka näppärästi pinkaisi juoksuun kohti tammisia portaita. "Se rakasti sua, se rakasti sua. Minä riistin sen sulta, olet yksin ukkosein. Yksin!", Lily käkätti pienten jalkojensa kipittäen ohi keittiön ja aukinaisen astiakaapin. "Myrkkyä myrkyttäjälle, murhia murhaajalle!"
Lily juoksi, välillä kompuroiden, välillä kaatuen pistoksista, joita vanha isänsä hälle jakoi. Kuolemaa tiimalasissa, myrkyttäen omaa elämäänsä, kiduttaen lasta, Lilyä. Tytön silmät laajenivat, leikkipuisto näkyi jo. Turvallisena, liukumäkineen ja keinuineen.
"Ajoit minut pois, ajoit minut pois. Kaikki tämä johtuu siitä. Ajoit minut pois, virheistäsi suurin, synneistäsi kauhein", olento hiljensi vauhtiaan kääntyen tuijottamaan mustilla silmillään takanaan huohottavaa isäänsä. Naurunpyrskähdys vavahdutteli Lilyä, ilo oli suunnattoman kaunista, miltei käsinkosketeltavaa. Sorapohjainen kenttä raapi lapsen hentoja varpaita, upoten joka kerralla syvemmälle entisiin haavoihin. Hekumoiden tyttö kiipesi ketterästi leikkipuiston ainoaiseen sateen värjäämään liukumäkeen, jääden pimeyden keskelle odottamaan. Öinen tuulenpuuska revitteli läheistä keinua, aamu oli valkeamassa. Pimeys sen sijaan ei väistänyt, aurinko oli kuollut. Valo oli poissa tästä aamusta. Viimein tuo vanha mies saapui, kaiken tuon tuskan keskeltä paistoi silti raivo niin selvästi,
ettei sitä voinut olla huomaamatta korkealle liukumäelle. Lilyn silmät välkähtivät. Aika oli koittanut.
Hän liukui alas peltistä liukumäkeä, seisahtaen vauhdista soralle isänsä eteen, leveä hymy kasvojaan vääntäen. Häntä ei pelottanut miehen ravoikas ilme tai halkomakirves tämän kädessä. Pikemminkin koko tapahtuma vaikutti huvittavalta, typerältä kohtaamiselta, mikä tulisi pian loppumaan. "Lyö minua isä! Lyö minua niin, että tummuus peittää silmäni, syleillen kasvojani. Lyö niin että veri pulppuaa suonistani, kasvoistani, nyrkkien takoessa kehoani. Lyö minua!", Lily kuiskasi tällä kertaa hyytävän kylmästi tarjoten samalla avointa jalkaansa eteenpäin suoristaen. Kirves iskeytyi koko miehen voimalla tytön jalkaan, katkaisten sen kuin oksan, upoten soraan syvälle kovaan maahan. Tyttö seisoi siinä tuulessa, kuin mitään ei olisi tapahtunut, keskellä normaalia leikkikenttää. Hitaasti hän kääntyi ja lähti juoksemaan takkuinen tukka tuulessa takanaan hulmuten, niin lujaa kuin viisivuotiaan kehityskyvyltä vaadittiin. Mies kirveensä kanssa, katkennut jalka vierellään, jäi taakseen, mutta selvästikin aikoi lähteä perään. Viimeinen tehtävä oli jäljellä, eikä sitä tulisi jättää kesken. Vapautus vailla vertaansa, ylösnousemustakin suurempi saavutus. Tytön ainoa toivo.
Pimeys vallannut leikkipuistoon, uiden liukumäenkin alitsekin, kiertäen keinut ja sukeltaen myös karusellin läpi. Hän roikkui keinussaan, samassa kuin pienempänä, pidättäytynyt virne kasvoillaan. Kuolleena. Hän oli saavuttanut päämääränsä, uskoen sisimpäänsä. Onnistunut yksilö, vailla syntejä.
Puhdas sielu.
__________________________________________________________________________
-Nilarakh
________________________________________________________________________________
Aarni Karjalainen
8c
Ounasvaaran Yläaste
Keinu
Olento liikkui kepeästi, kuin pieni lapsi, viattomana pimeässä maailmassa. Pienet jalat nousivat ja laskivat, pumpaten verta ruhjeilla oleviin jalkapohjiin, saaden ne kihelmöimään puudutuksen rauetessa. Veri kiersi jälleen. Kipu ei häntä hellittänyt, päämäärä poltti sen tunteen. Olento oli ihminen. Lily, pieni tyttö vain risaiset ja rikkoontuneet kengät jaloistaan kiinni pitäen. Hän oli yksin, mutta selvästikin jännittynyt. Ei edes kaunis kuunvalo saanut häntä pysähtymään ja ajattelemaan, kuinka ihanalta tuntuisi istahtaa kanervamättäälle lepäämään ja poimimaan öisiä kukkia, yöperhosten lennellessä ympärillä, tuoden omaa lämpöään pimeään, kotiinsa. Joku muu olisi varmasti tehnytkin niin, joku niin tavallinen tyttö, muttei Lily. Hänellä oli selvästi suunnitelma, josta ei luovuttaisi niin helpolla. Hänen tuli kestää synnit ja kiusaukset. Päämäärä palkitsisi sen.
Hän saavutti tienlaidan, hiekkatien, jossa hän oli vasta muutama kuukausi sitten leikkinyt ennen kuin se oli tapahtunut. Tuttu leikkipuisto ui pimeydessä, kutsuvana, viekoittelevana, viimeisimpänä kiusauksena. Lily liikahti väkinäisesti, pakottautuneena ohittamaan keinun, lempipaikkansa leikkiä. Koettelemukset palkittaisiin, siitä hän oli varma. Kotitalo häämötti jo, ei kaukana, ehkäpä puolen virstan päässä mäellä, juuri sopivan matkan päässä. Ei kaukana.
Puinen ovi narahti. Lily astui sisään tammilankuilla laudoitettuun taloon, kotiinsa, jonka pimeys oli saavuttanut. Hämähäkinseitit pyyhkivät tytön kasvoja, hänen astelllessa yhä lähemmäs päämääräänsä, joka nukkui talossa sikeänä, todennäköisesti tietämättömänä siitä, mikä häntä lähestyi. Talo ei ollut kovin vanha, ehkäpä kymmenisen vuotta sitten rakennettu paikalle, joka kantoi mainettaan ylpeänä harteillaan. Kaupungin rikkaimmassa osassa tapahtuisi tänä yönä jotain, tuulikin aisti sen. Astiakaapin kolkko kalahdus vavahdutti Lilynkin synkkään todellisuuteen unenkaltaisesta tilasta, jossa hän eli suurimman osansa elämästä. Tyttö kävi läpi kaikki astiat hitaasti, kuten oli tuolloin monta kuukautta sitten tehnyt. Kirjoillut lautaset olivat samoilla tutuilla paikoillaan, kuin myös haarukat, veitset ja lasit. Kaikki täydellisessä järjestyksessä. Lapsi tuijotti kaappia kyynelet silmistään vuolaana valuen, itkuaan pidätellen. Tätä oli jatkunut nuo hitaasti kuluvat viime ajat, kuolemaa tiimalasissa. Hiekan tippumisen estäisi vain tämä tyydyttävä teko, siitä ei pystyisi laistamaan. Se oli suunniteltua.
Tyttö nousi portaita, ohi lukuisten muotokuvien, hitaasti katse ylöspäin suunnattuna. Lankut narahtelivat askelten tahtiin, antaen kävelylle selkeän rytmin. Lily astui käytävään, joka johti makuuhuoneisiin, kasvot tuttuun virneeseen vääntyneinä. Hän liikahti kerran, toisenkin kunnes huomasi juoksevansa, ei kompuroiden kuten yleensä iloisena, vaan kepeästi, kuin liitäen. Avasi makuuhuoneesen johtavan tien, joka uhkui lämpöä, joka yritti tunkeutua tytönkin sisimpään, yrittäen turmella täydellisyyden. Mahdotonta, Lilyn sisäinen kauneus torjui sen antamalla tytölle lisää elinvoimaa, vihaa ja kiihtymystä. Raivoa.
Pieni käsi ojentui tyynyliinan tapaisen vaatekappaleen sisään, etsien selvästi jotain. Pienet sormet tavoittivat kylmän raudan, pienen esineen. Aarteen, jonka hän astiakaapista oli ottanut mukaansa. Hopeinen lusikka kiilteli kuun valossa, näyttäen selvästi pehmeään metalliin kaiverretut kirjaimet. Laura, hennoilla käsillä kaiverrettuna haparoivasti kylmään lusikkaan. Äitienpäivä lahja äidille, rakkaudella, jonka vain oma tytär pystyi antamaan. Lily puristi lusikkaa pieneen nyrkkiinsä, pimeä tuli silmissään palaen, pitkät ja takkuiset hiukset taakseen sidottuna. Pieni varjo kumartui Laura Wellingstonen ylle.
Kylmä, metallinen esine upposi helposti naisen silmään, kuin puuroon, jota tuo samainen nainen oli tytölle ennen keittänyt. Kudosnesteet purskahtivat ulos silmäkuopasta, tuoden mukanaan verta ja ruskeaa visvaa. Lauran toinen silmä rävähti auki ja korviahuumaava kirkuna täytti pienen makuuhuoneen, lamauttaen hereille vieressä nukkuvan isän. Lilyn komentelevan isän, joka paniikissa katsoi mitä tuo saakuli tytär vaimolleen teki. Tyttö vilkaisi huvittuneen tyhjäpäiseltä näyttävää ukkoa, iskien samalla rimpuilevaan äitiinsä puisen jakkaran, joka sitoi hänet sängyn karmiin. Olento heittelehti naisen päällä, etsien parasta asentoaan aloittaa työnsä. Vaivalloisesti hän työnsi päänsä jakkaran tukijalkojen välistä, äitinsä pään ylle, katsoen kiinnostuneena tuhoutunutta silmää ja sen pimeää onkaloa, joka viekoittelevasti häntä kutsui. Kauhistuneena isä katseli vierestä, alle puolen kyynärän päästä, kuinka lapsen limainen kieli työntyi hitaasti esiin rohtuneiden huulien välistä. Tuo ruumiinkappale lipoi kiihkeästi silmäkuoppaa, etsien mahdollisia rippeitä tuskasta ja pelosta. Äitinsä kirkuna lakkasi. Sydän oli mitä ilmeisemmin pysähtynyt, Laura Wellingstone oli kuollut, päämäärä oli puoliksi saavutettu.
Hän kikatti. Niin viattoman kuuloisesti, sielu puhtaana synneistä, vilkuillen sekopäisesti isäänsä. Pienet kädet olivat veren tahrimat, epäpyhät, tummana kuolemasta. Lily nousi istumaan vastapäätä isäänsä, silmät iloisesti tuikkien, etsien samaista iloa miehestä, jota ei löytynyt. Sen sijaan järkytys ja viha paistoivat punehtuneilta kasvoilta, kertoen paljon miehen mielentilasta. Lily nuolaisi huuliltaan viimeisimmänkin suonenpätkän, imien sen saastaiseen sisinpäänsä. Miestä oksetti yhä enemmän, todellisuus tuntui yhä hankalammalta käsittää, ohuina nauhoina se lipui sisään täyttäen mielen pahuudella. Myrkyttäen.
Punainen alue levisi ruumiin ympärillä, peittäen jo suurimman osan valkoisesta patjasta. Verta lumella. Hän kikatti edelleen, yltiöpäisesti nauraen, sairaat silmät hulluutta selvästi korostaen, tutkien, mitä mies seuraavaksi oli valmis tekemään. Tyttö pomppi äitinsä mahan päällä, kuin ärsyttäen isäänsä, kylväen raivon myrkyllisiä siemeniä miehen mieleen. Selvästi tämä uusi raivon alku sivuaisi järkytyksen, tyttö saisi haluamansa. Äkkinäisesti Lily hypähti sängyltä, samalla käännähtäen ruumiin puoleen ja suudellen tätä navan kohdalle. Rituaalin kruunasi se, että samainen pieni olento iski hopeisen lusikkansa napaan, turskauttaen uuden verilähteen huoneeseen. Tyttö niiasi muka kohteliaasti typertynyt virne kasvoillaan ja sylkäisi lihanpalan pimeän huoneen poikki isänsä kasvoille. Tämä oli liikaa, vihan vaarallinen kynnys oli ylitetty, isä nousi suunnattomalla raivolla kohti pientä tyttöä, viatonta uhria, joka näppärästi pinkaisi juoksuun kohti tammisia portaita. "Se rakasti sua, se rakasti sua. Minä riistin sen sulta, olet yksin ukkosein. Yksin!", Lily käkätti pienten jalkojensa kipittäen ohi keittiön ja aukinaisen astiakaapin. "Myrkkyä myrkyttäjälle, murhia murhaajalle!"
Lily juoksi, välillä kompuroiden, välillä kaatuen pistoksista, joita vanha isänsä hälle jakoi. Kuolemaa tiimalasissa, myrkyttäen omaa elämäänsä, kiduttaen lasta, Lilyä. Tytön silmät laajenivat, leikkipuisto näkyi jo. Turvallisena, liukumäkineen ja keinuineen.
"Ajoit minut pois, ajoit minut pois. Kaikki tämä johtuu siitä. Ajoit minut pois, virheistäsi suurin, synneistäsi kauhein", olento hiljensi vauhtiaan kääntyen tuijottamaan mustilla silmillään takanaan huohottavaa isäänsä. Naurunpyrskähdys vavahdutteli Lilyä, ilo oli suunnattoman kaunista, miltei käsinkosketeltavaa. Sorapohjainen kenttä raapi lapsen hentoja varpaita, upoten joka kerralla syvemmälle entisiin haavoihin. Hekumoiden tyttö kiipesi ketterästi leikkipuiston ainoaiseen sateen värjäämään liukumäkeen, jääden pimeyden keskelle odottamaan. Öinen tuulenpuuska revitteli läheistä keinua, aamu oli valkeamassa. Pimeys sen sijaan ei väistänyt, aurinko oli kuollut. Valo oli poissa tästä aamusta. Viimein tuo vanha mies saapui, kaiken tuon tuskan keskeltä paistoi silti raivo niin selvästi,
ettei sitä voinut olla huomaamatta korkealle liukumäelle. Lilyn silmät välkähtivät. Aika oli koittanut.
Hän liukui alas peltistä liukumäkeä, seisahtaen vauhdista soralle isänsä eteen, leveä hymy kasvojaan vääntäen. Häntä ei pelottanut miehen ravoikas ilme tai halkomakirves tämän kädessä. Pikemminkin koko tapahtuma vaikutti huvittavalta, typerältä kohtaamiselta, mikä tulisi pian loppumaan. "Lyö minua isä! Lyö minua niin, että tummuus peittää silmäni, syleillen kasvojani. Lyö niin että veri pulppuaa suonistani, kasvoistani, nyrkkien takoessa kehoani. Lyö minua!", Lily kuiskasi tällä kertaa hyytävän kylmästi tarjoten samalla avointa jalkaansa eteenpäin suoristaen. Kirves iskeytyi koko miehen voimalla tytön jalkaan, katkaisten sen kuin oksan, upoten soraan syvälle kovaan maahan. Tyttö seisoi siinä tuulessa, kuin mitään ei olisi tapahtunut, keskellä normaalia leikkikenttää. Hitaasti hän kääntyi ja lähti juoksemaan takkuinen tukka tuulessa takanaan hulmuten, niin lujaa kuin viisivuotiaan kehityskyvyltä vaadittiin. Mies kirveensä kanssa, katkennut jalka vierellään, jäi taakseen, mutta selvästikin aikoi lähteä perään. Viimeinen tehtävä oli jäljellä, eikä sitä tulisi jättää kesken. Vapautus vailla vertaansa, ylösnousemustakin suurempi saavutus. Tytön ainoa toivo.
Pimeys vallannut leikkipuistoon, uiden liukumäenkin alitsekin, kiertäen keinut ja sukeltaen myös karusellin läpi. Hän roikkui keinussaan, samassa kuin pienempänä, pidättäytynyt virne kasvoillaan. Kuolleena. Hän oli saavuttanut päämääränsä, uskoen sisimpäänsä. Onnistunut yksilö, vailla syntejä.
Puhdas sielu.
__________________________________________________________________________
-Nilarakh