Sotavasara.net

”Rankka yö.”
”Totta, herrani. Asemestari lähetti sanan, että kaikki heittimet ja kanuunat ovat taisteluun kelpaamattomia. Korjaus vie päivän pari, mutta jo illalla voimme saada ne liikkeelle.”
”Vie hänelle kiitokseni, ja kerro myös, että otan osaa hänen suruunsa.”

Talin Punapanssari, Karak Drunnin kuninkaan Valin Nopeakirveen vanhin poika, katsoi kuinka lähetin selkä loittoni tasaista vauhtia kohti nousevaa aurinkoa. Hän siristi silmiään valon tulviessa kukkuloiden yli, kunnes ne alkoivat kirvellä. Laaksossa kolmen kukkulan välissä lojui hänen isänsä armeijan leiri, savuten yhä hiljalleen. He olivat olleet matkalla Karak-a-Karazista kohti esi-isiensä muinaista linnoitusta, klaanin kotia, joka Murheiden ajalla oli jäänyt pohjoisen barbaarimaisten ihmisten käsiin. Alun matkaa he olivat kulkeneet vanhoja kääpiöiden tunneleita pitkin, mutta sortumien vuoksi olivat joutuneet nousemaan pinnalle. Armeija kulki paljon hitaammin pinnalla; vähän väliä joku ihminen oli tivaamassa (äärimmäisen kohteliaasti, noin ihmiseksi) syytä sille, miksi hänen pitäisi antaa kääpiöarmeijan tulla alueelleen. Kuningas Valin oli varsin taitava diplomaatti, piirre joka oli myös siirtynyt veressä Talinille, ja armeija oli pääosin selvinnyt ilman suurempia kahnauksia Keisarikunnan alueen läpi.

Mutta pohjoisessa, alueella jota ihmiset kutsuivat nimellä Kislev, he olivat törmänneet ensi kertaa vakaviin vaikeuksiin. Viime yönä joukko salamurhaajia ja sabotöörejä oli tunkeutunut leiriä vartioineiden eränkävijöiden piirin lävitse murhaten viisi kokenutta eränkävijää. Aivan kuin loukatakseen kääpiöitä, nämä ruojat olivat kaataneet happoa tykkien suihin, katkaisseet ballistojen paksut jänneköydet ja tappaneet vetojuhdat. Mutta sekään ei ollut riittänyt. Kuningas itse nostatti hälytyksen, kun salamurhaaja oli surmannut hänen toisen henkivartijansa. Nopeakirves taisteli hänelle ominaisella nopeudella ja kyvyllä, mutta kirottu haltia oli saanut iskun Valinin suojauksen läpi. Tämän jälkeen haltiat olivat häipyneet yöhön, sytyttäen mennessään leirin palamaan.

Talin huokaisi, ja kirosi mielessään kaikki haltiat kaaoksen käsiin. Joukot olivat nyt hänen, ja hän oli jo määrännyt haavoittuneet hoidettaviksi ja vartioinnin tiukemmaksi. Aamu oli jo saapunut, eikä hän uskonut haltioiden yrittävän mitään valoisaan aikaan. Niiden tyyliin sopi paremmin salavihkaiset murhatyöt yön varjoissa, heikkoja ja demoninsyömän nopeita kun olivat. Ajatus sai Talinin sylkäisemään. Hän ajatteli miehiään, väsyneitä mutta yhä valittamatta uurastamassa. Hän ajatteli isäänsä, joka makasi teltassaan yksi ainokainen haava poskellaan- vain naarmu mitaltaan, mutta viheliäinen myrkky teki sitä, mihin ei satakaan vihernahan miekkaa eikä tuhatkaan hiidennuolta ollut pystynyt; Kuningas Valin oli kuolemassa. Henkiin jäänyt henkivartija, Mîm Synkkä nimeltään, oli riipinyt hiuksensa ohimoiltaan mustan raivon vallassa. Nyt hänen hiuksensa olivat pystyssä ja verellä värjätyt, niin hänen omallaan kuin haltiankin, kun Talin katseli häntä ja kymmentä muuta messuamassa monotonista valaa, kukin varjona laakson länsipäässä. Heistä tulisi Tappajia, mutta niin oli oikein. Niin oli kääpiöiden tapa.

”Talin. Isänne kuningas…”
”…on kuollut… Tiedän. Se oli vain ajan kysymys. Oletko jo valmistellut hänet matkaa varten?”
Agiol Kauaskatse, klaanin Riimulordi ja kuninkaan vanhin neuvonantaja, nyökkäsi.
”Valin Nopeakäsi on jo kilvellään. Pitkäparrat ovat ottaneet tehtävän hoidettavakseen. Tässä, isänne toiveesta.”
Riimulordi ojensi kahta esinettä; toinen oli paksu kirja, jonka kansia koristivat karkeimmat kiroukset joita kääpiöiden kieli tunsi. Toinen oli loistelias riimukirves, jonka varsi oli vain vähän lyhyempi kuin suurten taistelukirveiden, joita Talinin klaani suosi taisteluissa, ja joka soveltui erinomaisesti käytettäväksi niin yhdellä kuin kahdellakin kädellä. Kirves oli tehty tähtimetallista, johon oli sekoitettu vähän gromrilia. Se oli kevyt, ja teriin kaiverretut riimut omasivat useita taianomaisia voimia. Talin otti isiensä kirveen ja klaanin kaunojen kirjan.
”Täten vannon, että isäni kuolema kostetaan, että toveriemme kuolemat kostetaan, että aseidemme häpäisy kostetaan, ja että jokaista klaanimme kaatunutta kohtaan kuoleman porteille lähetetään viisi haltiaa. Näin vannon Karak Drunnin kuninkaana ja klaanin jäsenenä.”
”Näin vannon klaanin jäsenenä,” vannoi Agiol. Hänen kultaisen kuolonnaamionsa takaa Talin näki silmät, joiden katse oli hyväksyvä. Tämä nostatti hieman hänen tuultaan, ja hän teki äkkiä päätöksensä.
”Agiol, määrään sinut johtamaan armeijaani kohti alkuperäistä kohdettamme. Minä otan pienen joukkion mukaani, ja jahtaan nuo haltiat kiinni ennen kuin jäljet jäähtyvät.”
”Ketkä seuraavat sinua?”
”Aukar ja hänen jäljelle jääneet soturinsa, Spaulin kiväärimiehet sekä tietenkin Mîm ja muut Tappajat. Aivan, ja muutama eränkävijä ja jätit. Morrigin raut´mahat eivät pahemmin kunnostautuneet yöllä; he saavat nyt mahdollisuuden palauttaa kunniansa.”
”Viisasta, herrani. Useat jo mutisevat muutoinkin jättien mukanaoloa vastaan, sanovat ettei niistä ole ollut hyötyä kuin pelotteena ihmismoukille.”
”Sittenhän se nähdään.” Talin kääntyi henkivartiostoaan kohti, joka oli järjestäytyneenä hänen taakseen. ”Drunin!” hän huusi vartiostonsa päällikölle. ”Kuulit nimet. Lähetä miehiä viemään sanaa, lähdemme auringon noustua täysin kukkuloiden päälle.”

Jatkuu...ko?

Joo saa jatkua.Ja tarkoitatko tappajilla slayereitä?Tietääkseni ne ovat surmaajia.

Rautamaha kirjoitti:Joo saa jatkua.Ja tarkoitatko tappajilla slayereitä?Tietääkseni ne ovat surmaajia.

Jaa, kielitoimisto ei tietääkseni ole kertonut kantaansa kuinka joku warhammer-termi tulisi suomentaa.

Mutta itse tarinanalkuun - luonnollisesti kaikki missä on kääpiöitä on kiinnostavaa minusta :). Sujuvaa luettavaa, mutta vaikea sanoa enempää pelkän alun perusteella.

Routainen kamara murskaantui rautaisten saappaiden alla, rytmikäs metallinen helinä kaikui kauas aron hyytävässä ilmassa. Talin katseli hengityksensä höyryn lävitse kohti seuraavaa kukkulaa. Marssi oli ollut nopeaa, mutta Talinin mieltä kalvoi ajatus, ettei se riittänyt. Neljän päivän aikana eränkävijät olivat tuoneet jatkuvasti samoja uutisia; jäljet olivat kylmenemässä. Pian he joutuisivat luovuttamaan jahdin. Talin oli kuitenkin tyytyväinen miehiinsä, jotka eivät kertaakaan olleet nurisseet pitkän marssin aikana. Kaikki olivat keskittyneet kostoon. Vain Morrig ja hänen jättinsä olivat tyytymättömiä, lähinnä ruokataukojen lyhyyden vuoksi. Taukoja pidettiin vain kaksi päivässä, kolmen tunnin lepo ja tarvikkeiden täydennys.

Kukkulan laella oli jälleen aika pitää tällainen tauko. Kuu paistoi täytenä taivaalla, kun teräväsilmäisimmät kääpiöistä livahtivat metsästämään niukkalihaisia rusakoita ja keräämään hallajuuria, samalla kun vanhemmat kääpiöt patistivat leiriin jääneitä sotureita laittamaan valmiiksi nuotioita. Talin ei kuitenkaan voinut antaa itselleen hetken hengähdystä. Hän harppoi kärsimättömänä edestakaisin katsellen kohti luodetta, jonne jäljet heitä johtivat. Aukar, veteraani joka pian liittyisi pitkäpartojen nuotioille, onnistui miltei yllättämään hänet.
”Herrani, istukaa jo nuotiolle. Malttakaa mielenne, ja lepuuttakaa ruumistanne.”
”Etkö haista sitä, Aukar? Veljiemme, ystäviemme ja todella, myös kuninkaasi ja minun isäni veri on nyt selkeämmin tuulessa. Murhaajat ovat lähellä, tiedän sen.”
”Niin. Mutta myös Pohjoinen on lähempänä.”

Talin aikoi äyskäistä jotain varsin epäkuninkaallista Aukarille, mutta malttoi mielensä kahdesta syystä. Aukar oli vanha, miltei edesmenneen Valinin ikäinen, ja siten ansaitsi Talinin kunnioituksen. Lisäksi hän oli oikeassa. Jo viimeisten kolmen tauon aikana hän oli nähnyt unia miten moninaisin tavoin hän voisi surmata isänsä tappajat. Muutoin hän olisi ehkä jättänyt unet mielestään vain unina, mutta jokainen uni oli ollut toistaan aidomman oloinen. Joka unessa hän oli voinut tuntea, ennemmin kuin kuulla, syvän äänen huutavan verta ja kalloja. Talin tiesi Pohjoisen vaarat, ne opetettiin klaanin jokaiselle nuorukaiselle. Koettuna kaikki oli kuitenkin monin verroin monimutkaisempaa. Niinpä Talin vain murahti, ja kävi istumaan Aukarin ja Spaulin seuraan.

Kohta kuitenkin pehmeämpien saappaiden ja nahkahaarniskan narina lähestyi kukkulansyrjää pitkin. Dori, eränkävijöistä nopein juoksija, saapui nuotion piiriin, polvistui nopeasti kuninkaansa eteen ja puhui nopeasti.
”Vajaan kolmen kilometrin päässä on ihmisasutus, jonne jäljet johtivat. Kivitupa ja eläinsuoja, molemmat hiljaisia kuin Kahdeksan Huipun kuninkaansali, ja vähintäänkin yhtä pimeitä. Emme lähestyneet rakennuksia, vaan kiersimme ne; jäljet eivät enää jatkuneet. Olimme varovaisia, emmekä usko että edes haltian silmät olisivat voineet meitä huomata. Uskomme, että murhaajat ovat rakennusten suojassa, Grugni tietää miksi.”
Kesken viimeisten sanojen Talin sännähti ylös ja karjui jo täyttä päätä kokoonkutsua. Koko leirissä nuotiot lähettivät ilmaan yhtäkkisen kipinäpilven, kun niiden päälle kaadettiin kasa irtomaata tai kun kääpiösaappaat talloivat niitä sammuksiin. Alle kymmenessä minuutissa kaikki olivat kerääntyneet johtajien nuotion ympärille.

”Marssi jatkuu, jahti saattaa olla pian päätöksessä. Murhaajat ovat jääneet istumaan luisevilla takalistoillaan. Virhe, joka pian saattaa sallia meille koston. Spaul! Sinun ja miestesi tehtävä on olla vahdissa. Dori sanoo, että talojen läheisyydessä on kukkula; vie miehesi sille ja pitäkää silmällä kaikkea epäilyttävää. Emme voi väheksyä väijytyksen mahdollisuutta, vaikkakin Feogin eränkävijät ovatkin tarkkoja silmistään ja herkkiä korviltaan.
”Mîm! Sinä ja muut tappajat saatte tutkia karjasuojan. Jos näillä haltianäpärillä on tukijoukkoja odottamassa siellä, te saatte hoidella ne. Morrig… Sinä ja toverisi kierrätte hieman kauempaa. Käyttäkää aivojanne, jos teillä niitä on.”
Sekä tappaja että jätti punehtuivat suuttumuksesta, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Mîm löi nyrkkinsä tervehdykseksi rintaansa, Morrig yritti tehdä samoin mutta vaikutelma ei ollut aivan sama; jätin liha aaltoili kuin lampeen olisi heitetty suuri kivi. Talin siirsi huomionsa Aukariin.
”Aukar. Valitan, ystävä, mutta minä aion johtaa sinut ja miehesi taisteluun. Me suuntaamme päärakennukseen.
”Ja mikäli kukaan näkee sitä haisevaa salamurhaajaa, voitte lyödä, mutta älkää tappako! Hän on minun!”

Tunnin pikamarssin jälkeen Talin näki jo karkean ihmisasutuksen. Se oli kiveä, ihmistyöksi ehkä erinomaista, mutta jokainen partansa arvoinen kääpiö ei olisi moiseen tyytynyt. Selvästi siinä oli asunut joku menestyksekäs tilallinen, mahdollisesti pitkäsarvien kasvattaja. Nyt tila oli juuri sellainen kuin Dori oli sitä kuvaillut, kuolema roikkui raskaana ilmassa. Arvata vain saattoi, mikä oli tilan ihmisten kohtalo. Talin huomasi toivovansa että poloiset olisivat kuolleet yhtä nopeasti kuin hänen klaaninsa jäsenet, eivätkä joutuneet kokemaan orjuuden kurjuutta. Mäki antoi kääpiöille suojaa lähestyä tilaa, kun taas karjasuoja ja sen takana pieni tilkku tiheää, kitukasvuista kuusakkoa, antaisivat mille tahansa viholliselle mainion suojan. Spaul ja hänen kiväärimiehensä ryömivät jo kukkulan lakea kohti, ja kuunvalossa näkyi tappajien hahmojen liike kohti karjasuojaa.
”Kuusi juoksijaa!”
”Juoksevat kuin ketut, kohti metsää!”
”Haltioita! Tulta!”
Spaulin ääni hukkui laukausten kajahdukseen ja jälkeenpäin kirousten tulvaan. Ilmeisesti kukaan ei ollut osunut. Talin huusi käskyjä; hiljaisuuden aika oli ohitse.

Yksinäinen torvi soi kaukaisuudessa, vaskinen ääni kuin maan jyrinää vuorten syvyydessä. Talin tiesi äänen, se oli kauan ollut klaanin varoitusääni. Eränkävijöiden piirin läpi oli päässyt vihollisia.
”Taisteluhan tästä tulee,” Aukarin lakoninen sävy voimakkaasti ristiriidassa hänen silmiensä kiillon kanssa.
”Parempi näin. Vaikka olisivatkin murhaajia ja myrkyttäjiä, en silti olisi pitänyt ajatuksesta että meitä on kuusi yhtä vastaan.”
”Kuninkaani, joskus ”reiluus” voi olla ylellisyys, johon meillä ei ole varaa. Nuo haltiat eivät tunne sanan merkitystä, se on yhtä outo heille kuin kunnia. Koston sota opetti sen meille.”
”Älä saarnaa minulle, Aukar, meillä on kauna setvittävänämme.”
Talin veti isänsä kirveen esiin. Oli yhä vaikea suhtautua aseeseen hänen omanaan, sen huolelliset ja vakaat linjat olivat aina kuuluneet kuninkaan aseeseen. Mutta riimut hehkuivat, ja Talin tunsi sen täydellisen tasapainon. Ase oli kuin hänen kätensä ja siten mielensä jatke. Niin ei olisi käynyt, mikäli ase ei olisi ollut kuninkaan kädessä. Näin klaanin perinteet opettivat, joten niin sen täytyi olla. Talin marssi kohti metsää, Aukar ja muut vierellään ja takanaan.
”Kilvet!” Talin huusi, kun pieniä vasamia alkoi sataa heidän päälleen. Kilpimuuri kesti helposti keveiden vasamien osumat. Vasemmalla Morrig huusi yhteiskielellä varoituksen;
”Ratsuväkeä! Sotavaunuja!”
Talin ei kääntynyt katsomaan. He olivat jo niin lähellä!
Oikealla kuului tappajien kiroamista ja solvauksia, joita he suuntasivat ilmeisesti kohti haltiajalkaväkeä, joka ampui haarniskoimattomia kuolonetsijiä kunniattomasti pienillä varsijousillaan.
”Kirveet!”
Aukar miehineen heilautti kilvet takaisin selkään, ja ottivat kirveet kunnolliseen kahden käden otteeseen.

Torvi törähti miltei Talinin korvan vieressä.
”Mitä seitsemän syöverin…”
Talin käännähti vasemmalle, ja kurtisti kulmiaan. Pieni ratsuväen joukko rynnisti mustilla ratsuillaan kohti häntä ja sotureita. Tämän täytyy olla hämäystä, edes mustat haltiat eivät ole noin ylimielisiä, vilahti Talinin ajatuksissa juuri ennen kuin jokin tarrasi häntä kirveskädestä. Hampaat pureutuivat lihakseen muutaman rengaspanssarin renkaan lävitse, ja Talin ähkäisi enemmän hämmästyksestä kuin kivusta. Juurikaan katsomatta purijaa hän huitaisi kilvellään, ja otus irroittikin otteensa. Se oli suuri lisko joka veti sotavaunuja. Liskot olivat ilmeisesti päässeet kriittisellä hetkellä ohjastajansa kontrollista, sillä sotavaunut olisivat normaalisti jyränneet Talinin soturit alleen helposti. Talin heilautti kirvestään kohti haltiaa, joka vaunun selästä yritti huitoa häntä keihäällä, mutta onnistui vain irroittamaan kirveellään suuria paloja vaunun seinämästä. Muut soturit olivat aivan yhtä hämillään hyvästä onnestaan, ja tyytyivät vain torjumaan liskojen kömpelöitä yrityksiä haukata isoja paloja heistä. Ratsuväki iskeytyi kylkeen, mutta sivustalla seisseet kääpiöt eivät olleet yhtään sen helpompia paloja. Haltioiden hermot pettivät kääpiöiden tiivistäessä rivejään, ja ratsuväki päätti luovuttaa. Sivustan paineen helpottaessa kääpiöt pääsivät ahdistamaan vaunuja toden teolla, ja kuski yrittikin repiä ohjastimilla liskoja pois, mutta Talin päätti yritykset lyhyeen katkaisemalla länget muutamalla sulavalla iskulla. Kääpiöt surmasivat helposti liskot ja marssivat hylyn miehistöineen yli.

Nuolisade alkoi taas, ja kilvet heilahtivat jälleen suojaamaan sotureita. Talin kuuli jälleen liskojen ärinää edestään, ja laski kilpeään. Sotureiden edessä oli jälleen sotavaunut. Missä olivat Morrig jätteineen? Heidän olisi pitänyt olla jo täällä. Sotavaunut jyristelivät kääpiöiden keskelle ennen kuin varoitusta olisi edes ehtinyt huutaa, mutta Talin oli valmiina. Vaunujen ajaessa ohi, hän iski kolme tarkkaa iskua kohti prameaan ja epäkäytännölliseen haarniskaan pukeutunutta matkustajaa. Haltia retkahti kyydistä ja jäi roikkumaan vaunujen perään vetäen veristä vanaa. Vaunujen ajaja piiskasi petoja suoraan läpi kääpiörykmentin. Moni soturi kaatui vaunujen piikikkäiden pyörien edessä, ja muutama jäikin maahan makaamaan. Aukar otti vierellään kaatuneen toverinsa kirveen ja heitti sen kaikin voimin kohti ajajaa, joka lyysähti kallo halkaistuna vaunuihin.

Samassa Talin huomasi mustaan viittaan pukeutuneen haltian syöksähtävän metsästä kohti koillista.
”Aukar! Komento on sinun! Yksikään ei jää henkiin!”
Talin nappasi maasta kaatuneen kirveen ja juoksi haltian perään. Haltia oli nopeampi, ja Talin päätti yrittää kiinnittää tämän huomion.
”Haaste, ruoja! Isäni murhan vuoksi haastan sinut!”
Samassa hän heitti kirveen. Se olisi osunut, mutta haltia käännähti luonnottoman nopeasti ja löi miekallaan kirveen syrjään.
”Haaste siis, orja. Kuole tietäen, että minä, Feärendil, surmasin isäsi ja monta muuta kaltaistasi, ja tulen surmaamaan vielä vuosisatojen ajan!”
Kääpiö ja haltia alkoivat kiertää toisiaan. Haltia liikkui kuin vuorileijona, sulavasti ja kiireettä, itsevarmana ja kopeana. Talinin joka askel oli kuin vuosien kulku, vakaa ja väistämätön. Jokainen askel toi taistelijoita lähemmäs toisiaan. Talin katsoi haltiaa silmiin, näki syvissä mustissa lammissa jonkin liikahtavan. Hän muutti askeltaan kauemmas ringistä vieväksi, juuri kun haltia loikkasi miekka ojossa. Talin näki liikkeen; miekka oli hämäys, toisessa kädessä oli myrkytetty veitsi. Se oli sama syöksy, jonka hän oli nähnyt surmaavan isänsä. Hän vei kirveensä alas ja kaikin voimin löi ylös haltian syöstessä miekan Talinin viitan lävitse. Tikari ei koskaan löytänyt kohdettaan; käsi joka sitä piteli tippui maahan nopeammin kuin muu ruumis. Talin piteli haltiaa rinnuksista hetken, ja heitti sitten salamurhaajan maahan. Hän ei odottanut armonanelua, eikä sitä olisi kuunnellutkaan. Viha joka loisti kuolevan haltian silmistä oli yllättävän syvää, jotain mikä voitti jopa jokaiseen kuolevaiseen taotun kuoleman pelon. Kirveen jo laskeutuessa viimeiseen iskuun…
”Kosto.”