Herääminen
Lähetetty: Ma 23.10.2006 19:37
Herääminen
Derek tuijotti pimeyteen. Vaikka kaikki tuntui olevan normaalia, hän aavisti, ettei ollut. Derek oli herännyt kivisellä paadella jonkin aikaa sitten ja huomannut olevansa täydellisessä pimeydessä. Nyt hän tajusi olevansa suljettuna jonkinlaiseen arkkuun. Hän oli juuri aikeissa yrittää nostaa arkun kantta, kun jokin kutsui häntä. Ääni tuntui tulevan syvältä hänen päänsä sisältä ja se kuulosti kylmältä, muttei vihamieliseltä.
Ääni tuntui kutsuvan häntä tulemaan luokseen, nostamaan kannen ja tottelemaan.
Derek kokeili nostaa kantta käsillään, jolloin se liikahti. Hän kokeili kovempaa ja silloin heikko valonsäde osui hänen silmiinsä. Derek otti käyttöönsä kaikki voimansa ja työnsi kannen kokonaan päältään. Kova räsähdys kuului, kun kansi osui kryptan kylmään lattiaan. Derek katseli ympärilleen heikossa kuunvalossa, jota tuli huoneeseen avoimesta ovesta. Tämä halli oli täysin tuntematon hänelle. Se ei ollut kovin suuri, mutta silti sen koristeltuihin seiniin ja kattoon oli nähty kosolti vaivaa.
Vaikka hän kuinka yritti, ei Derek voinut ymmärtää, miksi ja miten hän oli joutunut tänne. Viimeisin asia, jonka hän muisti ennen heräämistä täällä, oli suuri taistelu maailmanreuna vuorilla örkkejä vastaan.
Taas ääni kutsui häntä tulemaan luokseen, tällä kertaa käskevämmin.
Derek nousi kokonaan arkusta ja lähti kävelemään kohti avointa ovea.
Noustuaan lyhyet portaat ylös hän tuli paikalle, joka vaikutti hautausmaalta.
Joka puolella oli kivisiä ja puisia hautakiviä, joita valaisivat pienet tähdet ja suuri kuu öiseltä taivaalta käsin. Hänelle oli edelleen päällään sotilasunivormunsa, mustat nahkasaappaansa, hansikkaansa ja luotettava miekka vyöllään.
”Alistu tahtooni, kurja kuolevainen!”
Derek kuuli taas mystisen äänen käskevän häntä, mutta tällä kertaa se ei kuulunut hänen päänsä sisältä, vaan hänen takaansa.
Ääni kuulosti rahisevalta, kylmältä, ja jotenkin kummallisella tavalla elottomalta. Derek kääntyi katsomaan käskijäänsä ja näki repaleiseen kaapuun pukeutuneen miehen, joka piteli kummallisen muotoista sauvaa käsissään ja osoitti sillä häntä. Miehen kasvot olivat syvällä hupun varjoissa näkymättömissä ja kädet taas olivat kääritty johonkin kankaaseen ja päättyivät hansikkaisiin. Koska mies selvästi puhui hänelle, päätti Derek vastata omilla kysymyksillään.
”Kuka olet ja mitä haluat minusta? Tiedätkö, miten olen joutunut tänne.?”
”Hiljaa, kuolevainen! Alistu tahtooni kaikkien helvetin jumalien nimeen!”
”Kuulkaa, en tiedä, mitä ajatte takaa puheillanne, mutta jos tiedätte jotain nykyisestä tilastani, kertokaa se minulle.”
Samalla, kun Derek esitti kysymyksensä Nilrichille, tämä teki viimeisen yrityksensä saada hänet tottelemaan käskyjään. Yritys kuitenkin epäonnistui, ennen kuin se ehti edes alkaa. Kymmeniä kertoja aikaisemminkin tuo sama loitsu oli onnistunut ja saanut kuolleet tekemään hänen tahtonsa mukaan, vaan ei tällä kertaa. Jotenkin tuo lihasäkki onnistui torjumaan hänen taikansa, vaikkei se edes näyttänyt tietävän sitä itse.
Muutama minuutti sitten Nilrich oli hiipinyt hautausmaalle varastamaan ruumiita tavalliseen tapaansa, mutta tultuaan tämän kryptan kohdalle hänen musta taikansa oli yhtäkkiä menettänyt tehonsa, tai tarkemmin sanottuna, juuri tämän ruumiin kohdalla. Tämä yllättävä käänne oli saanut hänet epäilemään kykyjään ja tehnyt hänet epävarmaksi seuraavasta siirrosta.
Derek oli kuitenkin jo tehnyt siirtonsa.
Kun outo mies ei ollut antanut mitään järkevää vastausta hänen kysymyksiinsä, oli Derek lähtenyt kulkemaan poispäin johtavaa polkua.
Polkua, joka johti suoraan kaupungin keskustaan.
Kun Nilrich huomasi tämän, paniikki iski häneen. Jos ihmiset näkisivät tuon
raadon kulkevan pitkin katuja, niin tajuttaisiin heti, että
lähellä täytyi olla kuolleista manaaja. Tämä taas johtaisi vainoon, joka luultavammin koituisi hänen kohtalokseen. Niinpä, paniikin sokaisemana, Nilrich lausui loitsun ja heti hänen silmistään lensi musta säde kohi Derekiä.
Derek oli jo näkevinään portin varjon ohuen sumun läpi, kun jokin iski hänet maahan. Kunnon sotilaana hän kuitenkin oli äkkiä pystyssä ja miekka käsissään, valmiina kohtaamaan vastustajansa. Kuitenkaan hän ei nähnyt muita kuin saman oudon miehen, joka osoitti häntä sauvallaan.
Koska lähettyvillä ei ollut ketään muita, päätteli Derek, että hyökkääjä oli tuo muukalainen mustassa kaavussa. Hetkeäkään epäröimättä, armon muruakaan tuntematta, hyökkäsi hän kohti miestä.
Vasta nyt Nilrich huomasi tehneensä virheen. Hän ei ollut paniikin sokaisemana ajatellut, että ehkä hänen vastustajansa oli immuuni paitsi hänen hallinta taialleen, myös muille hänen loitsuilleen. Hänen musta säteensä oli pysähtynyt kuin seinään noin metrin päässä kohteestaan, mutta silti sen voima oli ollut riittävä kaataakseen miehen.
Tässä tilanteessa ei Nilrick kylläkään pystynyt iloitsemaan loitsunsa voimasta, kun hän tajusi miehen käyvän hyökkäykseen vaarallisen näköinen miekka käsissään.
Nopeana juoksijana Derek pääsi nopeasti iskuetäisyydelle ja löi miekallaan laajassa kaaressa kohti vastustajansa kurkkua. Tämä kuitenkin väisti kaatumalla taaksepäin ja isku jäi lyhyeksi. Silti se onnistui repimään miehen kurkun auki. Derek odotti lämpimän veren roiskahtavan naamalleen, niin kuin monta kertaa aiemminkin, mutta sen sijaan varsin pahannäköisestä haavasta valui vain ohut, musta verinoro. Tämä omituinen ilmiö sai hänet pysähtymään hetkeksi, jolloin hän ensimmäisen kerran näki vastustajansa kasvot.
Derek ei ollut pelokkaimpia sotilaita, vaan oli monessa tilanteessa pitänyt hermonsa kurissa, jossa vähäisempi mies olisi murtunut. Kuitenkin nuo kasvot, jotka hän nyt näki, saivat hänen verensä hyytymään. Hän oli vähällä huutaa säikähdyksestä, kun hän näki nuo kuivuneet silmänvalkuaiset, kelmeän ja repeilleen ihon ja osittain paljastuneet lihakset.
Derek perääntyi muutaman askeleen ja jäi tuijottamaan maassa makaavaa olentoa. Hetken päästä hän kuitenkin sai itsensä puhuttelemaan sitä.
”Olet kuollut.”
Nilrich nosti hitaasti päätään ja yritti kakistella jotain vastaukseksi, mutta repeytynyt kurkku teki siitä vaikeaa. Hän sai kuitenkin kakisteltua vastauksen rahisevalla, kylmällä äänellään.
”Niin olen, mutta en ole ainoa eläväkuollut tällä paikalla, nulikka.”
”Mitä tarkoitat?”
”Tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Et muista, miten jouduit tänne, eikö niin?”
”Minä esitän kysymykset täällä!”
Derek painoi saappaallaan Nilrichiä kurkkuun ja osoitti miekallaan tämän otsaan.
Nilrichistä pääsi tukahtunut ähkäisy ja hänen ruumiinsa notkahti. Hän sai kuitenkin jatkettua puhettaan.
”Tiesinhän. Miksi et siis totellut hallintaloitsuani? Mitä erikoista sinussa on?”
Derek kuunteli sydän kurkussa hirviön puhetta ja samalla hänen ajatuksensa harhailivat medaljonkiin, joka riippui ketjussa hänen kaulallaan. Joitakin vuosia sitten hän oli löytänyt sen vanhasta haltiarakennelman rauniosta. Se ei ollut merkinnyt hänelle silloin mitään, mutta hetkenmielijohteesta hän oli ottanut sen ja myöhemmin laittanut kaulaansa. Siitä lähin se oli seurannut häntä.
Tämä ajatus mielessään hän tarttui siihen hansikkaallaan ja näytti sitä Nilrichille.
”Onko syy epäonnistumiseesi tässä, syöpäläinen?”
Nilrichin silmät osuivat medaljonkiin ja sillä hetkellä hän tiesi olevansa mennyttä. Vaikkei hän saanut selvää sen riimuista, pystyi hän aistimaan taian siinä. Ilmeisesti se oli hyvin vahva antimagia amuletti tai jotain sen tapaista, mutta sillä ei ollut enää väliä.
Vaikka Derek ei saanut enää selvää vastausta vihollisestaan, näki hän sen silmistä, että tämä amuletti oli syy hänen immuniteettiinsä.
Siinä olikin kaikki, mitä Derek enää halusi tietää. Kun hän kohotti miekkansa tappavaan iskuun, loi Nilrich vielä kerran silmänsä häneen ja sanoi:
”Jos et vielä vakuuttunut olevasi kuollut, niin vedä syvään henkeä.”
Ne olivat viimeiset sanat, jotka hän sanoi. Pyyhittyään miekkansa puhtaaksi Nilrichin kaapuun Derek ajatteli olion kummallisia sanoja ja silloin hän tajusi sen. Oli melkein kummallista, miten hän ei ollut huomannut sitä aiemmin, niin selvää asiaa.
Hän ei hengittänyt.
Derek tuijotti pimeyteen. Vaikka kaikki tuntui olevan normaalia, hän aavisti, ettei ollut. Derek oli herännyt kivisellä paadella jonkin aikaa sitten ja huomannut olevansa täydellisessä pimeydessä. Nyt hän tajusi olevansa suljettuna jonkinlaiseen arkkuun. Hän oli juuri aikeissa yrittää nostaa arkun kantta, kun jokin kutsui häntä. Ääni tuntui tulevan syvältä hänen päänsä sisältä ja se kuulosti kylmältä, muttei vihamieliseltä.
Ääni tuntui kutsuvan häntä tulemaan luokseen, nostamaan kannen ja tottelemaan.
Derek kokeili nostaa kantta käsillään, jolloin se liikahti. Hän kokeili kovempaa ja silloin heikko valonsäde osui hänen silmiinsä. Derek otti käyttöönsä kaikki voimansa ja työnsi kannen kokonaan päältään. Kova räsähdys kuului, kun kansi osui kryptan kylmään lattiaan. Derek katseli ympärilleen heikossa kuunvalossa, jota tuli huoneeseen avoimesta ovesta. Tämä halli oli täysin tuntematon hänelle. Se ei ollut kovin suuri, mutta silti sen koristeltuihin seiniin ja kattoon oli nähty kosolti vaivaa.
Vaikka hän kuinka yritti, ei Derek voinut ymmärtää, miksi ja miten hän oli joutunut tänne. Viimeisin asia, jonka hän muisti ennen heräämistä täällä, oli suuri taistelu maailmanreuna vuorilla örkkejä vastaan.
Taas ääni kutsui häntä tulemaan luokseen, tällä kertaa käskevämmin.
Derek nousi kokonaan arkusta ja lähti kävelemään kohti avointa ovea.
Noustuaan lyhyet portaat ylös hän tuli paikalle, joka vaikutti hautausmaalta.
Joka puolella oli kivisiä ja puisia hautakiviä, joita valaisivat pienet tähdet ja suuri kuu öiseltä taivaalta käsin. Hänelle oli edelleen päällään sotilasunivormunsa, mustat nahkasaappaansa, hansikkaansa ja luotettava miekka vyöllään.
”Alistu tahtooni, kurja kuolevainen!”
Derek kuuli taas mystisen äänen käskevän häntä, mutta tällä kertaa se ei kuulunut hänen päänsä sisältä, vaan hänen takaansa.
Ääni kuulosti rahisevalta, kylmältä, ja jotenkin kummallisella tavalla elottomalta. Derek kääntyi katsomaan käskijäänsä ja näki repaleiseen kaapuun pukeutuneen miehen, joka piteli kummallisen muotoista sauvaa käsissään ja osoitti sillä häntä. Miehen kasvot olivat syvällä hupun varjoissa näkymättömissä ja kädet taas olivat kääritty johonkin kankaaseen ja päättyivät hansikkaisiin. Koska mies selvästi puhui hänelle, päätti Derek vastata omilla kysymyksillään.
”Kuka olet ja mitä haluat minusta? Tiedätkö, miten olen joutunut tänne.?”
”Hiljaa, kuolevainen! Alistu tahtooni kaikkien helvetin jumalien nimeen!”
”Kuulkaa, en tiedä, mitä ajatte takaa puheillanne, mutta jos tiedätte jotain nykyisestä tilastani, kertokaa se minulle.”
Samalla, kun Derek esitti kysymyksensä Nilrichille, tämä teki viimeisen yrityksensä saada hänet tottelemaan käskyjään. Yritys kuitenkin epäonnistui, ennen kuin se ehti edes alkaa. Kymmeniä kertoja aikaisemminkin tuo sama loitsu oli onnistunut ja saanut kuolleet tekemään hänen tahtonsa mukaan, vaan ei tällä kertaa. Jotenkin tuo lihasäkki onnistui torjumaan hänen taikansa, vaikkei se edes näyttänyt tietävän sitä itse.
Muutama minuutti sitten Nilrich oli hiipinyt hautausmaalle varastamaan ruumiita tavalliseen tapaansa, mutta tultuaan tämän kryptan kohdalle hänen musta taikansa oli yhtäkkiä menettänyt tehonsa, tai tarkemmin sanottuna, juuri tämän ruumiin kohdalla. Tämä yllättävä käänne oli saanut hänet epäilemään kykyjään ja tehnyt hänet epävarmaksi seuraavasta siirrosta.
Derek oli kuitenkin jo tehnyt siirtonsa.
Kun outo mies ei ollut antanut mitään järkevää vastausta hänen kysymyksiinsä, oli Derek lähtenyt kulkemaan poispäin johtavaa polkua.
Polkua, joka johti suoraan kaupungin keskustaan.
Kun Nilrich huomasi tämän, paniikki iski häneen. Jos ihmiset näkisivät tuon
raadon kulkevan pitkin katuja, niin tajuttaisiin heti, että
lähellä täytyi olla kuolleista manaaja. Tämä taas johtaisi vainoon, joka luultavammin koituisi hänen kohtalokseen. Niinpä, paniikin sokaisemana, Nilrich lausui loitsun ja heti hänen silmistään lensi musta säde kohi Derekiä.
Derek oli jo näkevinään portin varjon ohuen sumun läpi, kun jokin iski hänet maahan. Kunnon sotilaana hän kuitenkin oli äkkiä pystyssä ja miekka käsissään, valmiina kohtaamaan vastustajansa. Kuitenkaan hän ei nähnyt muita kuin saman oudon miehen, joka osoitti häntä sauvallaan.
Koska lähettyvillä ei ollut ketään muita, päätteli Derek, että hyökkääjä oli tuo muukalainen mustassa kaavussa. Hetkeäkään epäröimättä, armon muruakaan tuntematta, hyökkäsi hän kohti miestä.
Vasta nyt Nilrich huomasi tehneensä virheen. Hän ei ollut paniikin sokaisemana ajatellut, että ehkä hänen vastustajansa oli immuuni paitsi hänen hallinta taialleen, myös muille hänen loitsuilleen. Hänen musta säteensä oli pysähtynyt kuin seinään noin metrin päässä kohteestaan, mutta silti sen voima oli ollut riittävä kaataakseen miehen.
Tässä tilanteessa ei Nilrick kylläkään pystynyt iloitsemaan loitsunsa voimasta, kun hän tajusi miehen käyvän hyökkäykseen vaarallisen näköinen miekka käsissään.
Nopeana juoksijana Derek pääsi nopeasti iskuetäisyydelle ja löi miekallaan laajassa kaaressa kohti vastustajansa kurkkua. Tämä kuitenkin väisti kaatumalla taaksepäin ja isku jäi lyhyeksi. Silti se onnistui repimään miehen kurkun auki. Derek odotti lämpimän veren roiskahtavan naamalleen, niin kuin monta kertaa aiemminkin, mutta sen sijaan varsin pahannäköisestä haavasta valui vain ohut, musta verinoro. Tämä omituinen ilmiö sai hänet pysähtymään hetkeksi, jolloin hän ensimmäisen kerran näki vastustajansa kasvot.
Derek ei ollut pelokkaimpia sotilaita, vaan oli monessa tilanteessa pitänyt hermonsa kurissa, jossa vähäisempi mies olisi murtunut. Kuitenkin nuo kasvot, jotka hän nyt näki, saivat hänen verensä hyytymään. Hän oli vähällä huutaa säikähdyksestä, kun hän näki nuo kuivuneet silmänvalkuaiset, kelmeän ja repeilleen ihon ja osittain paljastuneet lihakset.
Derek perääntyi muutaman askeleen ja jäi tuijottamaan maassa makaavaa olentoa. Hetken päästä hän kuitenkin sai itsensä puhuttelemaan sitä.
”Olet kuollut.”
Nilrich nosti hitaasti päätään ja yritti kakistella jotain vastaukseksi, mutta repeytynyt kurkku teki siitä vaikeaa. Hän sai kuitenkin kakisteltua vastauksen rahisevalla, kylmällä äänellään.
”Niin olen, mutta en ole ainoa eläväkuollut tällä paikalla, nulikka.”
”Mitä tarkoitat?”
”Tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Et muista, miten jouduit tänne, eikö niin?”
”Minä esitän kysymykset täällä!”
Derek painoi saappaallaan Nilrichiä kurkkuun ja osoitti miekallaan tämän otsaan.
Nilrichistä pääsi tukahtunut ähkäisy ja hänen ruumiinsa notkahti. Hän sai kuitenkin jatkettua puhettaan.
”Tiesinhän. Miksi et siis totellut hallintaloitsuani? Mitä erikoista sinussa on?”
Derek kuunteli sydän kurkussa hirviön puhetta ja samalla hänen ajatuksensa harhailivat medaljonkiin, joka riippui ketjussa hänen kaulallaan. Joitakin vuosia sitten hän oli löytänyt sen vanhasta haltiarakennelman rauniosta. Se ei ollut merkinnyt hänelle silloin mitään, mutta hetkenmielijohteesta hän oli ottanut sen ja myöhemmin laittanut kaulaansa. Siitä lähin se oli seurannut häntä.
Tämä ajatus mielessään hän tarttui siihen hansikkaallaan ja näytti sitä Nilrichille.
”Onko syy epäonnistumiseesi tässä, syöpäläinen?”
Nilrichin silmät osuivat medaljonkiin ja sillä hetkellä hän tiesi olevansa mennyttä. Vaikkei hän saanut selvää sen riimuista, pystyi hän aistimaan taian siinä. Ilmeisesti se oli hyvin vahva antimagia amuletti tai jotain sen tapaista, mutta sillä ei ollut enää väliä.
Vaikka Derek ei saanut enää selvää vastausta vihollisestaan, näki hän sen silmistä, että tämä amuletti oli syy hänen immuniteettiinsä.
Siinä olikin kaikki, mitä Derek enää halusi tietää. Kun hän kohotti miekkansa tappavaan iskuun, loi Nilrich vielä kerran silmänsä häneen ja sanoi:
”Jos et vielä vakuuttunut olevasi kuollut, niin vedä syvään henkeä.”
Ne olivat viimeiset sanat, jotka hän sanoi. Pyyhittyään miekkansa puhtaaksi Nilrichin kaapuun Derek ajatteli olion kummallisia sanoja ja silloin hän tajusi sen. Oli melkein kummallista, miten hän ei ollut huomannut sitä aiemmin, niin selvää asiaa.
Hän ei hengittänyt.