Veljeskunnan puolustajat 40k
Lähetetty: Ma 06.11.2006 12:44
Toivon että annatte palautetta niin hyvistä kuin huonoista asioista tarinassa. Koitan kehittää itseäni kirjoittajana, joten kaikki palaute on tervetullutta.
Veljeskunnan puolustajat
Tiheä sumu peitti likaiseen lumeen peittyneen kukkulan. Kukkulan harjalla seisoi viisi veljeä ryvettyneissä siniharmaissa voimapanssareissaan. Kukkulan rinne oli täynnä ruumiita. Kolme päivää kestäneet taistelut olivat vaatineet veronsa niin veljeskunnan kuin petturienkin riveistä.
Pimeiden jumalien seuraajat oli lyöty jo kolmesti, mutta joka ilta sumun laskeutuessa petturien joukot hyökkäsivät uudelleen. Keisarin valittujen rivit olivat huvenneet rajuissa taisteluissa ja nyt jäljellä oli kaksikymmentäkaksi veljeä. Toinen komppania ei kuitenkaan vetäytyisi ja antaisi kukkulan takana olevan kaupungin joutua petturien käsiin. He taistelisivat viimeiseen hengenvetoon.
Miehet tunsivat kylmän pohjoistuulen kasvoillaan ja näkivät auringon nousevan. Sieltä täältä kuului yksittäisiä laukauksia jääkärien hävittäessä viimeisiä vihollisiaan kivenkoloista. Kolmannen päivän taistelut olivat takanapäin ja nyt soturit odottivat neljännen päivän iltaa ja sumun laskeutumista. Tuuli sai Kapteeni Gaiuksen repaleisen verenpunaisen viitan liehumaan. ”Takaisin asemiin. Korjatkaa piikkilankaesteet”, kuului kapteenin käsky kommunikaatioverkossa. Jääkärit olivat linnoittaneet mäenrinteen ja nyt oli aika korjata pettureiden aiheuttama vahinko ennen uutta hyökkäystä. Tämä saattaisi olla viimeinen päivä heille kaikille. Jokainen taistelu komppania oli joutunut jatkuvien hyökkäyksien kohteeksi ja vahvistuksia olisi odotettavissa vasta yöllä ja silloin saattaisi olla jo liian myöhäistä.
Petturien joukot koostuivat keisarillisen kaartin sotilaista ja heidän rinnallaan taistelevista pimeitä jumalia palvovan kultin jäsenistä. Nämä raakalaiset olivat tuhonneet jo useita kaupunkeja, joissa ei ollut riittävää puolustusta. Petturit tappoivat entisiä tovereitaan. Tällainen petturuus mitä he kohtasivat, sai Gaiuksen suunniltaan. Hän ei voinut ymmärtää miksi kukaan hylkäisi Keisarin. ”Keisari uhrasi itsensä, jotta me voisimme elää ja nämä sieluttomat hylkäävät Hänet! Ainut ratkaisu on viedä heidän elämänsä, koska hylätessään Keisarin he menettivät kaiken”, komentajapastori Deviuksen sanat olivat palaneet Gaiuksen mieleen. Gaius tunsi inhoa pettureita kohtaan ja hänen inhonsa muuttui vihaksi, koska petturuus oli tapahtunut juuri Moritan neljällä, veljeskunnan kotiaurinkokunnan keskimmäisellä planeetalla. Veljeskunta ei puolustanut täällä vain Keisarin nimeä ja kaikkia viattomia, vaan myös omaa kunniansa. Tätä taistelua ei saisi hävitä.
Kapteeni Gaius meni suureen pesäkkeeseen komentoryhmänsä kanssa. Hän ja nämä 4 veteraania tiesivät tarkalleen mitä tappio tarkoittaisi. Linja murtuisi ja kaikki lojaalit joukot tältä sektorilta tuhottaisiin nopeasti. Tämän sektorin menetys olisi lopunalku tälle planeetalle samoin kuin heidän veljeskunnalleen, joka menettäisi kaksi taistelukomppaniaa ja kunniansa muutamassa päivässä. Suuret tehtaat ja rikkaat mineraali esiintymät samalla planeetalla olisivat riemuvoitto pettureille ja näin suuri voitto Keisarin vihollisille olisi kova kolaus taistelumoraalille kaartin joukossa. Toinen komppania ei antaisi tämän tapahtua.
Pastori Sardin puhe kuului kommunikaatioverkon halki jääkärien korviin. Kaikki kaksikymmentäkaksi soturia polvistuivat ja kuuntelivat täysin ääneti. ”Tästä illasta tulee verinen”, olivat pastorin ensimmäiset sanat. ”Jokainen teistä on minun veljeni ja tiedän että jokainen teistä on huomenna sankari. Te Keisarin valitut taistelette ja voitatte. Voitatte tämän taistelun veljeskunnan, aurinkokuntanne, kunnian ja ennen kaikkea Keisarinne takia!” Pastori julisti mahtipontisella äänellä. ”Elämämme Keisarin puolesta!” Kuului jääkärien vastaus. Pastori jatkoi puhettaan: ”Keisari varjelee teitä, mutta hän ei voi taistella puolestanne. Heillä ei ole Keisarin varjelusta puolellaan. Lyökää heidät maahan ja olkaa voitokkaita!” Jääkärit nousivat ylös ja hurrasivat.
Asemien korjauksen jälkeen soturit teroittivat veitsiään ja puhdistivat bolttereitaan. Jääkärit keräsivät jokaisen ammuksen jonka käsiinsä saivat ja latasivat ne bolttereihinsa. Ammuksia ei ollut liikaa, joten tämä taistelu ratkaistaisiin lähitaistelussa. Sotureiden sielu paloi halusta hyökätä, mutta hyökkäys olisi itsemurha. Heidän tulisi odottaa ja torjua hyökkäys ennen vastahyökkäystä. Varusteiden huoltamisen jälkeen komppania rukoili Keisaria ja odotti iltaa.
Tuuli vaimeni ja katosi pian kokonaan. Kukkulalla oli kuoleman hiljaista jääkärien odottaessa. Sumu alkoi nousta tuskallisen hitaasti. Gaius odotti kärsimättömänä komentoryhmänsä kanssa taistelun alkua. Kaukaiset paukahdukset rikkoivat hiljaisuuden. ”Se alkaa”, Gaius sanoi hiljaa itsekseen. Korvissa ujeltava huuto varoitti lähestyvistä tykin laukauksista. Jääkärit polvistuivat pesäkkeissään ja toistivat hiljaa ”Keisari varjelee”. Yksi tykin laukaus osui suoraan erääseen pesäkkeistä muuttaen sen syväksi kraatteriksi. Räjähdys heitti jääkärin valtavaan ilmalentoon. Veli Zekeras, joka vastasi lääkinnästä taistelukentällä, juoksi maahan kaatuneen veljen luokse ja raahasi hänet lähimpään suojaan. ”Menetimme Bargan”, Zekeras ilmoitti verkon halki. Suru valtasi kapteenin mielen. Gaius muisti kuitenkin että hänen kaatunut veljensä olisi nyt Keisarin luona. Barga oli työnsä tehnyt.
Rinteeseen jatkuvasti iskeytyvät kranaatit saivat kukkulan näyttämään kuin se kiehuisi. Tykit hiljenivät jauhettuaan mäkeä hieman toista tuntia. Ainoastaan yksi jääkäri oli kaatunut petturien tulivalmistelussa. Sumu oli käynyt jo niin sakeaksi että sitä olisi voinut leikata veitsellä. Näkyvyys oli surkea, mutta vääräuskoisten äänet kuuluivat jo kukkulan alaosasta. ”Nosta lippumme esiin”, Gaius komensi. ”Annetaan heidän tietää ketkä koituvat heidän turmiokseen”, kapteeni katsoi lipunkantajaa silmiin. Lipunkantaja veli Valerius nousi ulos suojasta ja asettui seisomaan linjan taakse. Verenpunainen lippu, toisen komppanian tunnus, muistutti jokaista veljeä kaikista ihmisyyden sankareista, jotka olivat vuotaneet verta Keisarin ja imperiumin puolesta. Kymmenet sinetit koristivat punaista kangasta, yksi sinetti merkitsi yhtä voittoa. Huomenna lipussa olisi yksi sinetti enemmän, jos se olisi heistä kiinni.
Ihmisen hahmoja tuli esiin sumun seasta. Soturit latasivat boltterinsa ja tähtäsivät tarkasti. Alhaalta kuului huutoja. Sumun keskeltä syöksyi kymmeniä fanaattisesti huutavia vihollisia, jotka olivat pukeutuneet keisarillisiksi papeiksi. ”Tuli vapaa, miehet.”, kuului kapteenin käsky verkon välityksellä ja jääkärit avasivat tulen. Keskitettytulitus tuhosi hyökkäyksen hetkessä. Alhaalla kuului paljon huutoja kun petturien upseerit koettivat saada miehiään hyökkäämään Keisarin parhaimmiston kimppuun. ”He eivät ole organisoituneet ja haistan heidän pelkonsa tänne saakka”, Gaius sanoi äänekkäästi. nousten seisomaan lipunkantaja Valeriuksen viereen. ”Käytämme heidän pelkoaan aseena heitä vastaan. Muodostakaa kiila”, Gaius sanoi varmana. ”Heidän upseerinsa otetaan vangeiksi, joten jättäkää heidät eloon. Loppu on teidän. Ketään ei päästetä pakoon”, kapteeni sanoi katsoessaan sotureitaan. ”Keisarin puolesta!”
Keisarin valitut hyökkäsivät tiiviissä muodostelmassa alas kukkulan rinnettä. Petturien joukot muodostivat edelleen osastojaan, kun jääkäri iskivät sumun keskeltä. Monet pudottivat aseensa ja koettivat paeta, mutta pakenijat törmäsivät vain omiin joukkoihinsa. Aika tuntui pysähtyvän Gaiuksen iskiessä valtavia iskuja voimamiekallaan. Normaalisti iskiessään kuoliniskun Gaius tunsi Keisarin pyhän läsnäolon, mutta nyt ei käynyt niin. Vihollisten kauhistuneet kasvot piirtyivät hänen mieleensä. Tämä ei ollut taistelu vaan teurastus. Jääkärit murskasivat vihollisiaan paljain käsin ja juoksivat pakenijat kiinni armotta. Vain korkeimmat upseerit säästettiin. Vihollisen kasvot olivat täynnä pelkoa, mutta se pelko ei johtunut vain yllätyksestä tai jääkäreistä. Eräs pieni, mutta erittäin tärkeä yksityiskohta sai kapteenin tajuamaan vihollisten pelon, keisarillinen tunnus vihollisten kypärissä.
Gaius havahtui tihkuvaan sateeseen. Tämä oli aina ollut hänen tehtävänsä. Tätä varten hän oli harjoitellut ne kaikki vuodet ja vuosikymmenet. Kymmenet kasvot kummittelivat häntä. ”Se oli Keisarin tahto”, Gaius sanoi itsekseen. Hän muisteli taas komentajapastorin sanoja. ”Tein oikein.”
Gaius käveli korkea-arvoisten vankiensa luokse. ”Kuinka julkeatte antaa minulle noin surkean vastuksen”, kapteeni sanoi potkaisten yhden köytetyn upseerin kumoon. ”Minä olin valmis kuolemaan tuolle rinteelle Keisarin nimeen, mutta te jumalattomat”, Gaius potkaisi yhtä upseeria polvellaan vatsaan ja iski kyynärpäällä takaraivoon murskaten upseerin kallon. ”Teidän miehenne eivät halunneet kuolla tänään teidän petturuutenne tähden. Näin keisarilliset kotkat heidän kypärissään. He olivat väärällä puolella!” Gaius karjaisi iskien virrattoman voimamiekkansa maassa makaavan upseerin rintakehän läpi lävistäen tämän kiinni maahan. ”Armoa. Minä kadun”, viimeinen upseereista polvistui itkien silkasta kauhusta. Gaius katsoi miestä säälien ja käänsi selkänsä: ”En voi antaa anteeksi petturuuttanne. Siihen pystyy vain Keisari, mutta järjestän ilomielin tapaamisenne pikapuolin.” Upseeri alkoi ulista ja täristä hysteerisesti. ”Hakekaa piikkilankaa! Jätämme taitelukentälle esimerkin mitä käy jos hylkää Keisarinsa. Hirttäkää hänet.”
Veljeskunnan puolustajat
Tiheä sumu peitti likaiseen lumeen peittyneen kukkulan. Kukkulan harjalla seisoi viisi veljeä ryvettyneissä siniharmaissa voimapanssareissaan. Kukkulan rinne oli täynnä ruumiita. Kolme päivää kestäneet taistelut olivat vaatineet veronsa niin veljeskunnan kuin petturienkin riveistä.
Pimeiden jumalien seuraajat oli lyöty jo kolmesti, mutta joka ilta sumun laskeutuessa petturien joukot hyökkäsivät uudelleen. Keisarin valittujen rivit olivat huvenneet rajuissa taisteluissa ja nyt jäljellä oli kaksikymmentäkaksi veljeä. Toinen komppania ei kuitenkaan vetäytyisi ja antaisi kukkulan takana olevan kaupungin joutua petturien käsiin. He taistelisivat viimeiseen hengenvetoon.
Miehet tunsivat kylmän pohjoistuulen kasvoillaan ja näkivät auringon nousevan. Sieltä täältä kuului yksittäisiä laukauksia jääkärien hävittäessä viimeisiä vihollisiaan kivenkoloista. Kolmannen päivän taistelut olivat takanapäin ja nyt soturit odottivat neljännen päivän iltaa ja sumun laskeutumista. Tuuli sai Kapteeni Gaiuksen repaleisen verenpunaisen viitan liehumaan. ”Takaisin asemiin. Korjatkaa piikkilankaesteet”, kuului kapteenin käsky kommunikaatioverkossa. Jääkärit olivat linnoittaneet mäenrinteen ja nyt oli aika korjata pettureiden aiheuttama vahinko ennen uutta hyökkäystä. Tämä saattaisi olla viimeinen päivä heille kaikille. Jokainen taistelu komppania oli joutunut jatkuvien hyökkäyksien kohteeksi ja vahvistuksia olisi odotettavissa vasta yöllä ja silloin saattaisi olla jo liian myöhäistä.
Petturien joukot koostuivat keisarillisen kaartin sotilaista ja heidän rinnallaan taistelevista pimeitä jumalia palvovan kultin jäsenistä. Nämä raakalaiset olivat tuhonneet jo useita kaupunkeja, joissa ei ollut riittävää puolustusta. Petturit tappoivat entisiä tovereitaan. Tällainen petturuus mitä he kohtasivat, sai Gaiuksen suunniltaan. Hän ei voinut ymmärtää miksi kukaan hylkäisi Keisarin. ”Keisari uhrasi itsensä, jotta me voisimme elää ja nämä sieluttomat hylkäävät Hänet! Ainut ratkaisu on viedä heidän elämänsä, koska hylätessään Keisarin he menettivät kaiken”, komentajapastori Deviuksen sanat olivat palaneet Gaiuksen mieleen. Gaius tunsi inhoa pettureita kohtaan ja hänen inhonsa muuttui vihaksi, koska petturuus oli tapahtunut juuri Moritan neljällä, veljeskunnan kotiaurinkokunnan keskimmäisellä planeetalla. Veljeskunta ei puolustanut täällä vain Keisarin nimeä ja kaikkia viattomia, vaan myös omaa kunniansa. Tätä taistelua ei saisi hävitä.
Kapteeni Gaius meni suureen pesäkkeeseen komentoryhmänsä kanssa. Hän ja nämä 4 veteraania tiesivät tarkalleen mitä tappio tarkoittaisi. Linja murtuisi ja kaikki lojaalit joukot tältä sektorilta tuhottaisiin nopeasti. Tämän sektorin menetys olisi lopunalku tälle planeetalle samoin kuin heidän veljeskunnalleen, joka menettäisi kaksi taistelukomppaniaa ja kunniansa muutamassa päivässä. Suuret tehtaat ja rikkaat mineraali esiintymät samalla planeetalla olisivat riemuvoitto pettureille ja näin suuri voitto Keisarin vihollisille olisi kova kolaus taistelumoraalille kaartin joukossa. Toinen komppania ei antaisi tämän tapahtua.
Pastori Sardin puhe kuului kommunikaatioverkon halki jääkärien korviin. Kaikki kaksikymmentäkaksi soturia polvistuivat ja kuuntelivat täysin ääneti. ”Tästä illasta tulee verinen”, olivat pastorin ensimmäiset sanat. ”Jokainen teistä on minun veljeni ja tiedän että jokainen teistä on huomenna sankari. Te Keisarin valitut taistelette ja voitatte. Voitatte tämän taistelun veljeskunnan, aurinkokuntanne, kunnian ja ennen kaikkea Keisarinne takia!” Pastori julisti mahtipontisella äänellä. ”Elämämme Keisarin puolesta!” Kuului jääkärien vastaus. Pastori jatkoi puhettaan: ”Keisari varjelee teitä, mutta hän ei voi taistella puolestanne. Heillä ei ole Keisarin varjelusta puolellaan. Lyökää heidät maahan ja olkaa voitokkaita!” Jääkärit nousivat ylös ja hurrasivat.
Asemien korjauksen jälkeen soturit teroittivat veitsiään ja puhdistivat bolttereitaan. Jääkärit keräsivät jokaisen ammuksen jonka käsiinsä saivat ja latasivat ne bolttereihinsa. Ammuksia ei ollut liikaa, joten tämä taistelu ratkaistaisiin lähitaistelussa. Sotureiden sielu paloi halusta hyökätä, mutta hyökkäys olisi itsemurha. Heidän tulisi odottaa ja torjua hyökkäys ennen vastahyökkäystä. Varusteiden huoltamisen jälkeen komppania rukoili Keisaria ja odotti iltaa.
Tuuli vaimeni ja katosi pian kokonaan. Kukkulalla oli kuoleman hiljaista jääkärien odottaessa. Sumu alkoi nousta tuskallisen hitaasti. Gaius odotti kärsimättömänä komentoryhmänsä kanssa taistelun alkua. Kaukaiset paukahdukset rikkoivat hiljaisuuden. ”Se alkaa”, Gaius sanoi hiljaa itsekseen. Korvissa ujeltava huuto varoitti lähestyvistä tykin laukauksista. Jääkärit polvistuivat pesäkkeissään ja toistivat hiljaa ”Keisari varjelee”. Yksi tykin laukaus osui suoraan erääseen pesäkkeistä muuttaen sen syväksi kraatteriksi. Räjähdys heitti jääkärin valtavaan ilmalentoon. Veli Zekeras, joka vastasi lääkinnästä taistelukentällä, juoksi maahan kaatuneen veljen luokse ja raahasi hänet lähimpään suojaan. ”Menetimme Bargan”, Zekeras ilmoitti verkon halki. Suru valtasi kapteenin mielen. Gaius muisti kuitenkin että hänen kaatunut veljensä olisi nyt Keisarin luona. Barga oli työnsä tehnyt.
Rinteeseen jatkuvasti iskeytyvät kranaatit saivat kukkulan näyttämään kuin se kiehuisi. Tykit hiljenivät jauhettuaan mäkeä hieman toista tuntia. Ainoastaan yksi jääkäri oli kaatunut petturien tulivalmistelussa. Sumu oli käynyt jo niin sakeaksi että sitä olisi voinut leikata veitsellä. Näkyvyys oli surkea, mutta vääräuskoisten äänet kuuluivat jo kukkulan alaosasta. ”Nosta lippumme esiin”, Gaius komensi. ”Annetaan heidän tietää ketkä koituvat heidän turmiokseen”, kapteeni katsoi lipunkantajaa silmiin. Lipunkantaja veli Valerius nousi ulos suojasta ja asettui seisomaan linjan taakse. Verenpunainen lippu, toisen komppanian tunnus, muistutti jokaista veljeä kaikista ihmisyyden sankareista, jotka olivat vuotaneet verta Keisarin ja imperiumin puolesta. Kymmenet sinetit koristivat punaista kangasta, yksi sinetti merkitsi yhtä voittoa. Huomenna lipussa olisi yksi sinetti enemmän, jos se olisi heistä kiinni.
Ihmisen hahmoja tuli esiin sumun seasta. Soturit latasivat boltterinsa ja tähtäsivät tarkasti. Alhaalta kuului huutoja. Sumun keskeltä syöksyi kymmeniä fanaattisesti huutavia vihollisia, jotka olivat pukeutuneet keisarillisiksi papeiksi. ”Tuli vapaa, miehet.”, kuului kapteenin käsky verkon välityksellä ja jääkärit avasivat tulen. Keskitettytulitus tuhosi hyökkäyksen hetkessä. Alhaalla kuului paljon huutoja kun petturien upseerit koettivat saada miehiään hyökkäämään Keisarin parhaimmiston kimppuun. ”He eivät ole organisoituneet ja haistan heidän pelkonsa tänne saakka”, Gaius sanoi äänekkäästi. nousten seisomaan lipunkantaja Valeriuksen viereen. ”Käytämme heidän pelkoaan aseena heitä vastaan. Muodostakaa kiila”, Gaius sanoi varmana. ”Heidän upseerinsa otetaan vangeiksi, joten jättäkää heidät eloon. Loppu on teidän. Ketään ei päästetä pakoon”, kapteeni sanoi katsoessaan sotureitaan. ”Keisarin puolesta!”
Keisarin valitut hyökkäsivät tiiviissä muodostelmassa alas kukkulan rinnettä. Petturien joukot muodostivat edelleen osastojaan, kun jääkäri iskivät sumun keskeltä. Monet pudottivat aseensa ja koettivat paeta, mutta pakenijat törmäsivät vain omiin joukkoihinsa. Aika tuntui pysähtyvän Gaiuksen iskiessä valtavia iskuja voimamiekallaan. Normaalisti iskiessään kuoliniskun Gaius tunsi Keisarin pyhän läsnäolon, mutta nyt ei käynyt niin. Vihollisten kauhistuneet kasvot piirtyivät hänen mieleensä. Tämä ei ollut taistelu vaan teurastus. Jääkärit murskasivat vihollisiaan paljain käsin ja juoksivat pakenijat kiinni armotta. Vain korkeimmat upseerit säästettiin. Vihollisen kasvot olivat täynnä pelkoa, mutta se pelko ei johtunut vain yllätyksestä tai jääkäreistä. Eräs pieni, mutta erittäin tärkeä yksityiskohta sai kapteenin tajuamaan vihollisten pelon, keisarillinen tunnus vihollisten kypärissä.
Gaius havahtui tihkuvaan sateeseen. Tämä oli aina ollut hänen tehtävänsä. Tätä varten hän oli harjoitellut ne kaikki vuodet ja vuosikymmenet. Kymmenet kasvot kummittelivat häntä. ”Se oli Keisarin tahto”, Gaius sanoi itsekseen. Hän muisteli taas komentajapastorin sanoja. ”Tein oikein.”
Gaius käveli korkea-arvoisten vankiensa luokse. ”Kuinka julkeatte antaa minulle noin surkean vastuksen”, kapteeni sanoi potkaisten yhden köytetyn upseerin kumoon. ”Minä olin valmis kuolemaan tuolle rinteelle Keisarin nimeen, mutta te jumalattomat”, Gaius potkaisi yhtä upseeria polvellaan vatsaan ja iski kyynärpäällä takaraivoon murskaten upseerin kallon. ”Teidän miehenne eivät halunneet kuolla tänään teidän petturuutenne tähden. Näin keisarilliset kotkat heidän kypärissään. He olivat väärällä puolella!” Gaius karjaisi iskien virrattoman voimamiekkansa maassa makaavan upseerin rintakehän läpi lävistäen tämän kiinni maahan. ”Armoa. Minä kadun”, viimeinen upseereista polvistui itkien silkasta kauhusta. Gaius katsoi miestä säälien ja käänsi selkänsä: ”En voi antaa anteeksi petturuuttanne. Siihen pystyy vain Keisari, mutta järjestän ilomielin tapaamisenne pikapuolin.” Upseeri alkoi ulista ja täristä hysteerisesti. ”Hakekaa piikkilankaa! Jätämme taitelukentälle esimerkin mitä käy jos hylkää Keisarinsa. Hirttäkää hänet.”
Jatkoa äkkiä.