Herääminen, osa II

[kanitsia]

Herääminen II


Jossain Nulnin lähellä olevalla hiekkatiellä William kulki kotiinpäin. Raadettuaan taas yhden raskaan päivän sukunsa pellolla hän oli aivan puhki. Kirkkaan punainen ilta-aurinko laski hänen takanaan, kadoten vuorien ja metsien taakse. Nuorempana hän oli usein katsellut sen hitaasti häviävän silmänkantamattomiin ja pimeyden ottavan sen paikan öisellä taivaalla. Silloin asiat olivat vielä olleet toisin, paremmin. Vielä hän pystyi muistamaan ajan jolloin hän oli ollut onnellinen, vaikka siitä tuntui olevan ikuisuus. Nyt hänellä oli vain peltonsa ja jokin, mitä hän oli joskus pitänyt kotina. Ryppyiset kädet pitelivät kuokkaa, joka oli yhtä vanha kuin hän. Ehkä vanhempikin.
Myös hänen vaatteensa, saappaansa ja lakkinsa olivat olleet hänen päällään kauemmin, kuin hän jaksoi muistaa. Raju yskänpuuska paljasti paitsi hänen kuluneet hampaansa, myös häntä riivaavan sairauden.
Kaikin puolin William (tai Will, joksi häntä usein kutsuttiin) näytti säälittävältä ja aikansa eläneeltä mieheltä. Mieheltä, jota ei kukaan muu kuin äiti olisi voinut rakastaa. Williä oli kuitenkin rakastettu. Vuosia sitten hänellä oli ollut rakkaus, joka oli pitänyt hänet hengissä. Tuo rakkaus oli merkinnyt hänelle kaiken, mutta silti hän oli ymmärtänyt sen vasta, kun oli menettänyt sen.
Joskus hän oli katsellut auringon laskua rakastettunsa kanssa autiolla niityllä ja todella tuntenut elävänsä.
Nyt hän kuitenkin kirosi näitä kaukaisia muistoja, jotka vain saivat hänet vajoamaan syvemmälle suruun. Hitaasti, askel askeleelta, Will kulki kohti ränsistynyttä taloaan. Taloa, jossa hän ja Rebecca olivat joskus olleet onnellisia. Se ei ollut järin suuri, mutta silloin se oli tuntunut sisältävän koko maailman. Nyt se oli vain vankila.
Willin aukaistua ovi ja astuttua sisään hän meni suoraan olkivuoteelleen istumaan. Aurinko oli kadonnut melkein kokonaan ja loi viimeiset säteensä hänen ryppyisille poskilleen. Kun hän oli saanut kengät jalastaan ja takkinsa tuolinreunalle alkoi hän nukkua pinnallista, painajaisten täyttämää unta.

Oli melkein keskiyö, kun William heräsi hikisenä ja silmät pelosta suurina, aivan niin kuin satoja kertoja aiemminkin. Hän oli taas nähnyt saman painajaisen. Uni toistui aina silloin tällöin, joskus erilaisena, mutta useimmiten samanlaisena. Kädet vieläkin vapisten hän tarttui puiseen mukiin, jossa hän tapasi pitää vettä. Juotuaan ja vielä vähän rauhoituttuaan hän oli aikeissa käydä taas maaten, kun äkkiä outo haju hiipi hänen nenäänsä.

Haju oli kuvottava, melkein sietämätön ja Will joutui hengittämään suun kautta kestääkseen sen. Ensin hän luuli sen tulevan kuolleesta rotasta, joita silloin tällöin vilisti pitkin lattioita.
Hän yritti paikantaa hajun lähdettä ja nousi seisomaan. Haju tuntui koko ajan voimakkaampana ja kuvotuksen tunne kulki pitkin Willin selkärankaa. Yhtäkkiä hän aisti sen. Tunne, joka oli sodassa monta kertaa pelastanut hänen henkensä, iski häneen kuin luoti.
Hän ei ollut yksin huoneessa.
Ensin Hän luuli tunkeilijaa varkaaksi ja alkoi hitaasti kumartua kohti sängyn alla lojuvaa miekkaa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kutsumaton vieras oli tullut pimeän turvin Willin seuraksi hyvän saaliin toivossa. Useaan otteeseen hän olikin saanut hätistellä tungettelijat muualle.


”Mitä etsit, vanhus?”

Kylmän äänen kuuleminen äkisti sai Willin hypähtämään pystyyn ja kääntymään äänen suuntaan. Ensin hän pelkäsi varkaan käyvän hänen kimppuunsa, mutta mitään ei tapahtunut. Sen sijaan hän näki mökin nurkassa
kaksi silmää, jotka tuijottivat häntä herkeämättä, suurina kuin kuut. Muu ruumis oli sankan pimeyden peitossa ja ainoastaan nuo kaksi punaista silmää näkyivät luonnottoman selvinä siinä synkkyydessä. Will halvaantui pelosta, eikä saanut sanaa suustaan. Ääni kuitenkin jatkoi puhettaan.

”Sama vanha William, aina yhtä säikkynä”

Olio tuntui tuntevan Willin ja tästä hämmästyneenä hän unohti hetkeksi pelkonsa.

”Tunnetko minut?”

Will ei edelleenkään nähnyt oliosta muuta kuin silmät, mutta hän olisi voinut vannoa, että se hymyili.

”Paremmin, kuin luuletkaan, ystäväni.”

”Tunnenko minä sinut?”

”Joskus tunsit, mutta et enää.”

”Mitä tarkoitat?”

Hymy vain leveni olion kasvoilla ja William alkoi ärtyä näistä epäselvistä vastauksista. Hän alkoi taas saada hermonsa kuriin ja halusi vastauksia.

”Kuka olet ja mitä teet täällä? Haluatko minusta jotain?”

Silmät pysyivät hetken liikkumatta ja sitten ne tulivat esiin varjoista. Juuri samaan aikaan kuu tuli esiin pilvestä, kuin kutsuttuna, ja valaisi tunkeilijan kasvot. Hetken oli hiljaista. Sitten Will huusi kauhusta.
Paitsi että kasvot olivat ilman ihoa, niitä ympäröi kummallinen vihreä hehku.
Kasvojen lihakset erottuivat selvästi, mutta ne eivät kuitenkaan vuotaneet verta. Myös muutama luu pilkotti repeytyneiden jänteiden lomasta.
Myös ilme olion kasvoilla oli kummallinen, kuin säälin ja hulluuden sekoitus, joka sai pelkäämään kahta kauheammin.

Nyt Will ymmärsi, mistä mätänemisen haju oli tullut. Se tuli tuosta raadosta. Raadosta, joka puhutteli häntä.
Will hoiperteli taaksepäin ja melkein kaatui takaisin sängylleen. Juuri, kun hän luuli saaneensa rohkeutensa takaisin, hän menetti sen rippeetkin.

”Muistatko vielä minut, William? Viime tapaamisestamme kylläkin on jo vuosia, mutta sinullahan on hyvä muisti.”

Will hengitti kiihtyneesti ja samalla, kun kasvava pelko käski häntä juoksemaan karkuun, alkoivat nuo runnellut piirteet muistuttaa häntä jostain.
Ne toivat hänen mieleensä jotain tuttua, jotain onnellista. Sitten hän ymmärsi.
Se tuntui mahdottomalta, mutta jossain päänsä sisällä hän tiesi sen olevan totta.
Pelon ja hämmennyksen vallitessa hänen mielessään sai Will suustaan heikon ja hiljaisen sanan.

”Derek?”

Hymy Derekin kasvoilla saavutti huippunsa, kun hän kuuli nimensä Willin suusta.

”Tulihan se sieltä.”

”Mutta... sinä kuolit?”

”Niin, väliaikaisesti, mutta olen tullut takaisin ja tarvitsisin palvelusta, jonka vain sinä voit suorittaa.”

”Mitä sinä haluat minun tekevän?”

”Sinun tarvitsee vain katsoa tätä medaljonkia.”

Samalla, kun Derek puhui, hän otti paitansa sisällä riippuneen medaljongin osittain ihottomaan käteensä ja näytti sitä Willille.
Juuri, kun Will loi katseensa kultaiseen koruun, jotain tapahtui.
Derek näytti ikään kuin epäröivän ja hän alkoi laittaa medaljonkia takaisin paitansa sisään samalla, kun vihreä hehku hänen ympärillään heikkeni.
Käsi kuitenkin pysähtyi puolessavälissä, kuin jonkin pysäyttämänä, ja alkoi vapista. Sitten Derek puhui taas, mutta ei Willille.

”Lopeta, kurja kuolevainen, hän on jo meidän.”

Medaljonki läheni taas Willin kasvoja.

”Sinä tottelet minua, käsken sinua lopettamaan.”

”Sen on ainoa keino, lopeta hänen kärsimyksensä. Tiedän, että haluat sitä.”

”Ei… minä en tee… sitä.”

Will seurasi tätä sananvaihtoa hämmentyneenä ja ymmärsi, että Derek puhui itselleen. Hän ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että Derekin äänensävy vaihteli, aivan kuin hänen suussaan olisi ollut kaksi kieltä. Välillä se oli kylmä ja eloton, kuin ääni olisi tullut haudan takaa. Sitten se taas muuttui eläväisemmäksi ja inhimillisemmäksi.

Will ei pystynyt käsittämään, miten hänen jo kuollut veljenpoikansa pystyi puhumaan hänelle ja hän alkoi uskoa olevansa unessa. Oliko tämä vain yksi uusi painajainen, joka oli lähetetty häntä riivaamaan?
Hetken se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta, mutta sitten jotain tapahtui.
Derekin käsi, joka piteli medaljonkia, tärisi nyt kuin sitä olisi hakattu vasaralla.
Myös hänen äänensävynsä vaihtelivat kiihkeämpään tahtiin.
Vaikka ääniä oli yhä vaikeampi erottaa, sai Will sen verran selville, että kylmä ääni edelleen suostutteli toista näyttämään korua hänelle.

”Luovuta, anna valta vaistoillesi.”

”En ikinä, kuuletko, sitä minä en tee ikinä.”

”Miksi? Tiedät, mitä hän teki, hän ansaitsee sen”

”Se asia ei ole minun käsissäni…”

”Tiedät, että tuo ei ole totta. Minä voin tehdä sen, sen kun päästät irti.”

”Etkö kuullut mitä sanoin? MINÄ EN TEE SITÄ!”

Näihin sanoihin keskustelu loppui. Sen loppu oli niin lopullinen, että Will kaatui sängylleen. Hän katsoi Derekiä suoraan silmiin ja huomasi niiden muuttuneen. Ne eivät enää olleet verenpunaiset, vaan harmaansiniset. Myös hänen ilmeensä oli inhimillisempi ja näytti nyt väsyneeltä. Jostain syystä Will tunsi nyt pelkonsa hävinneen melkein kokonaan. Nyt hän halusi vastauksia.

”Mitä sinulle on tapahtunut?”

Derek katsoi Williä silmiin.

”Kuten jo sanoin, minä kuolin.”

”Mutta silti puhut minulle! Ja mitä tuo itsekeskeinen keskustelu muka tarkoitti! Haluan vastauksia.”

Ensin Derek vain tuijotti Williä. Sitten hän kertoi koko tarinansa.


”Kaikkia vastauksia en voi sinulle antaa, koska en tiedä niitä itsekkään. Kerron asiat sinulle sellaisina, kuin ne ovat ja saat itse päättää, uskotko minua.”

Ensin Derek kertoi, miten hänet oli herätetty kuolleista ja kuinka hän olisopinut välinsä luojansa kanssa.

”Tajuttuani olevani kuollut en ensin tiennyt, mitä tehdä. Ensimmäinen aikomukseni oli tuhota ruumiini lopullisesti ja päästä ikuiseen lepoon, mutta se osoittautui luultua vaikeammaksi.”

”Mitä tarkoitat?”

Willin kysymys sai Derekin vaikenemaan hetkeksi. Williamista tuntui, kuin Derek olisi muistellut jotain epämiellyttävää.

”En tuhonnut itseäni, koska tiesin, minne sieluni joutuisi.”

”Minne se joutuisi?”

”Kun heräsin siellä kryptassa joitakin kuukausia sitten, heräsin painajaisesta.
Painajaisesta, jota ensin luulin vain uneksi, mutta jonka nyt tiedän olevan totta. En halua enää koskaan palata siihen paikkaan.”

Will ymmärsi liiankin hyvin, mistä oli kyse. Silti oli yksi asia, mitä hän ei ymmärtänyt.

”Mutta miksi sinä sinne joutuisit? Sinähän olet hyvä ihminen ja palvelit uskollisesti keisaria ja keisarikuntaa.”

”Niin… palvelin kyllä uskollisesti keisaria, joskus ehkä liiankin uskollisesti.”

Sanottuaan tämän outo pilke kävi Derekin silmissä. Se oli syvän katumuksen ilme, jota oli mahdoton jäljitellä.

”Tiedän tarkalleen, minne sieluni joutuu lähdettyään maanpäältä, eikä se ole
hyvä paikka. Se on helvetti.”

Kuvotus kiipi pitkin Willin selkää, kun hän ajatteli kauhuja, joita Derek oli luultavasti kohdannut ollessaan kadotuksessa. Hän ei ollenkaan epäillyt tämän halua olla palaamatta sinne.

”Mutta mitä sinä sitten teit?”

”Ensimmäiset viikot majailin kryptassani. Elo siellä oli ankeaa, mutta ainakin se voitti vaihtoehdon. En tarvinnut ruokaa, juomaa tai lepoa, joten enimmäkseen vain makasin haudassani. Välillä kävin ulkona katselemassa kuutamoa tai muita hautoja. Siellä olisin luultavasti vieläkin, ellen olisi saanut seuraa sinne.”

Viimeisenä iltanani hautausmaalla olin makaamassa kryptassani, kun kuulin jonkun avaavan haudan oven.
Säikähdin tietysti koska tiesin tulijoiden löytävän minut silmänräpäyksessä heidän astuttua hautaan. Askeleet kaikuivat kivisillä seinillä, kun he tulivat lähemmäksi. Paniikki kasvoi sisälläni. Sitten keksin sen.
Tulijat, keitä he sitten olivatkin, eivät voineet tietää minun olevan eläväkuollut, jos vain pysyin paikoillani. Siispä menin makaamaan hautaani, juuri kun näin varjojen heijastuvan seinille soihdun valossa. Makasin aivan liikkumatta ja silmät kiinni, mutta kuulin heidän puheestaan, että he olivat aivan yläpuolellani.

”Näyttää olevan jonkin sortin sotilas tällä kertaa.”

”Upseeri, tuosta koristellusta miekasta ei voi erehtyä.”

”Tutki, onko sillä mitään muuta arvokasta.”

”Samalla, kun toinen niistä haudanryöstäjistä tutki univormuani, tunsin helpotuksen kulkevan lävitseni. Tunkeilijat, joita olin jo hetken luullut noidanmetsästäjiksi, olivatkin vain haudanryöstäjiä. Siitä kiitollisena olisin antanut heidän vievän miekkani, tai mitä vain muuta sillä hetkellä omistamaani. Toisin kuitenkin kävi. Tutkittuaan aikansa toinen varkaista löysi paitsi pienen tikarini myös medaljonkini.

”Oho! Katsopa tätä kaunokaista. Äijä taisi olla kenraali, eikä mikään tavallinen upseeri.”

”Näytä minullekin.”

”He olivat jo irrottamassa korua kaulastani, kun se tapahtui. Yhtäkkiä toinen varas alkoi huutaa kuin kuoleman kielissä ja kuulin jonkin raskaan putoavan lattialle. Avasin silmäni ja huomasin olevani pystyssä, vaikken ollut noussut seisomaan. Tuntui, kuin olisin ollut unessa. En voinut liikuttaa mitään ruumiinosaani, en edes kääntämään päätäni. Ainoa, mitä pystyin tekemään oli katsoa, kuinka toinen varkaista makasi nurkassa huutaen kuin syötävä. hän oli veren peitossa ja silmät olivat täynnä kauhua. En aluksi ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Sitten ääni puhui.
Se tuntui tulevan suustani, mutta ääni ei ollut minun. Se oli sama ääni, jonka kuulit äsken.

”Vai luulitte saavanne helppoa rahaa varastamalla kuolleelta. Ettekö tiennyt sen olevan syntistä?”

”Mikä helvetti sinä olet?!”

”Minä olen tuomiosi, kuolevainen. Tiedätkö, mitä synnin tekemisestä seuraa?”

”Ei, hyvä Jumala, ei…”

”Väärin.”

”Sanottuani tämän hyökkäsin miehen kimppuun, vaikken tahtonut. Näin, kuinka murskasin tuon onnettoman miehen pään seinään niin, että siitä jäi vain läntti seinälle. Verta oli joka paikassa. Käännyin kohti haudan oviaukkoa, mutten tuntenut jalkojani. Huomasin myös toisen haudanryöstäjän makaavan hautani vierellä. Häneltäkin puuttui pää. Päästyäni portaiden päähän tulin minulle jo tutuksi tulleelle hautuumaalle. Kuu oli taivaalla ja se valaisi hautakiviä ja puita. Sitten lähdin juoksemaan. kuljin uskomatonta vauhtia, johon en tiennyt pystyväni. Taaskin ruumiillani tuntui olevan minua parempi käsitys siitä, minne olin menossa. Saavutin hautausmaata kiertävän kaksimetrisen kiviaidan jonka yli hyppäsin, kuin se olisi ollut alle sentin pituinen. Yhtäkkiä ääni alkoi puhua minulle. Se oli sama kylmä ääni, joka oli tappanut ne kaksi varasta hetki sitten. Se tuli suustani, mutta kuulin sen myös pääni sisältä.

”Miltä tuntui, kuolevainen?”

”Kuka sinä olet?”

”Et vastannut kysymykseeni, kuolevainen. Miltä tuntui tappaa ne varkaat?”

”En minä heitä tappanut, se olit sinä.”

”Väärin.”

”Vastasin kysymykseesi, nyt haluan vastauksen omaani. Kuka sinä olet ja mitä haluat minusta?”

”Vastausta ei kuulunut ja juoksu vain kiihtyi. Olimme nyt pimeällä tiellä, joka johti kaupungin läpi. Vaikka esitin kysymykseni moneen kertaan, en saanut vastausta. Silloin menetin malttini. Halusin tietää, mikä voima sai minut juoksemaan ja tappamaan vasten tahtoani. Keskitin kaiken tahtoni pysähtymiseen ja kuinka ollakaan, pysähdyin. Se tapahtui niin äkisti, etten heti tajunnut pysähtyneeni. Pystyin taas jopa liikuttamaan käsiäni. Ääni palasi taas, ja tällä kertaa se kuulosti raivoisalta.

”Hölmö kuolevainen, meidän täytyy olla kaukana tästä kaupungista ennen aamua!”

”En liiku metriäkään, ennen kuin saan haluamani vastaukset.”

Ensin ei tapahtunut mitään, mutta sitten ääni alkoi puhua ja tällä kertaa rauhallisemmin. Hyväksi sitä ei kylläkään olisi voinut kehua.

”Olen demoni, jonka kuoreksi sinä, kuolevainen, olet joutunut. Olen ollut ruumiissasi siitä hetkestä, kun laitoit tuon medaljongin kaulaasi. Olen vain nukkunut sen ajan, kun olit elossa. Kunnes se typerä kuolleista manaaja sitten herätti sinut henkiin. Musta magia, joka virtasi lävitsesi herätti myös minut yli tuhatvuotisesta unesta. Olin silloin hyvin heikko, mutta silti voimani riittivät pitämään meidät immuuneina hänen hallintaloitsulleen. Sen jälkeen vetäydyin lepoon keräämään voimiani. Tämä olisi jatkunut vielä pitkään, mutta niiden kahden alhaisen varkaan sekaantuminen sotki kaiken. Siispä minun oli pakko viedä meidät pois.”

Derek oli sanaton. Melkein puolet elämästään hän oli ollut demonin isäntä, eikä hänellä edes ollut aavistusta siitä.
Ensijärkytyksen mentyä ohi alkoi viha ottaa vallan hänestä.

”Saastainen kaaoksenpalvelija! Sinä tapoit ne miehet minun kauttani!”

”Väärin. Sinä tapoit heidät, kuolevainen.”

”Valetta!”

”Vaikka voin ottaa kuolevaisen ruumiin komentooni, voimani eivät vielä riitä tekoihin, joita tämä ei ikinä tekisi. Sinä halusit tappaa ne varkaat, vaikket myönnä sitä. Minä vain toteutin toiveesi.”

Derek ei tiennyt miten vastata. Vaikka hän yritti olla ajattelematta sitä, ei hän voinut kieltää tunteneensa jonkinlaista vihaa niitä varkaita vastaa. Olivathan he alhaisia ryöväreitä, jotka saivat elantonsa anastamalla kuolleilta.

”Oletko jo saanut haluamasi vastaukset? Jos niin on, anna minun viedä meidät pois täältä.”

Derek mietti kaikkea, mitä hän oli juuri kuullut. Hän yritti ankarasti keksiä vaihtoehdon paon tilalle, koska hän ei luottanut demoniin vähääkään. Jospa se yritti houkutella hänet jonkinlaiseen ansaan.
Samassa demoni puhutteli taas Derekiä.

”Jos jäämme tähän kaupunkiin, meidät löydetään pian. Ei mene kauaakaan, kun joku löytää ne kaksi päätöntä haudanryöstäjää ja tyhjän haudan. Se riittää tyhmimmällekin noidanmetsästäjälle. Kun tajutaan, että kaupungissa on eläväkuollut, se etsitään, tuomitaan ja tuhotaan armotta.

Vaikka Derek yritti uskotella itselleen demonin olevan väärässä, hän tiesi, että se puhui nyt totta. Derek tiesi kokemuksesta, miten noidanpolttajat häntä kohtelisivat, jos hänet saataisiin kiinni.
Hän joutuisi takaisin helvettiin, minne hän kuuluikin. Epäröityään vielä hetken Derek lopulta teki päätöksensä.

”Näytä tietä.”

[Thelacan]

Ah, pitkästä aikaa näinkin nannaa luettavaa. Harmaan muistini mielestä ideakin on oikeastaan varsin omaperäinen.

Kerronta toimii, kuvailua löytyy, juoni on mielenkiintoinen. Tästä on erittäin vaikea keksiä mitään pahaa sanottavaa, kielioppikin tahtoo näyttää varsin hyvälle, ei ainakaan omiin silmiini juuri mitään virheitä tahtonut osua.

Jatka vain samaan malliin, itse ainakin odotan jatkoa mielenkiinnolla.