Vallankumous!
Lähetetty: La 25.11.2006 00:56
Päivä kääntyi hitaasti iltaa kohti punertavan auringon laskiessa kohti taivaanrantaa värjäten taivaan ja lammet vesineen verenpunaisiksi Mileanon kaupungissa Tilean hajanaisessa maassa. Pilvet lipuivat laiskasti viiniköynnösten ja vehmaitten viinitarhojen yllä, katsellen kedolla makoilevia lampaita jotka vuorostaan katselivat torkahtelevia paimenia. Oli juuri sellainen rauhallinen ja leppoisa iltapäivä, ei kuuma mutta miellyttävän lämmin jolloin kenenkään ei tee oikein mieli tehdä mitään muuta kuin ehkä nauttia viiniä hyvässä seurassa tai nukkua. Niin kuin asia olikin suurimman osan Mileanon kaupungin rauhallisten asukkaiden kohdalla. Muutamia poikkeuksiakin oli.
Eräs joukko varakkaan näköisiä herrasmiehiä eräässä ravintolassa oli melkoisen huomattava poikkeus. He halusivat tehdä jotain, jotain suurta…
***
”Vallankumous on väistämätön, prinssi Emmanuel on hullu ja heikko… hän vie meidät sotaan kaikkia muita vastaan”, eräs miehistä, rikkaan porvarin näköinen isomahainen viiksiniekka sanoi, kaataessaan grappaa lasiinsa.
”Totta. Mutta tämä vallankumous toteutetaan ilman väkivaltaa. Muistaakseni prinssi Emmanuel oli ennen kaartinkapteeni… Ja muistaakseni me nostimme hänet valtaan prinssi Vittorion tilalle lahjottuamme armeijan. Väkivalta synnyttää ainoastaan väkivaltaa”, laiha, hermostuneesti luuttua näppäilevä niin ikään viiksekäs mies totesi.
”Pah, emme me voi tehdä tätä ilman väkivaltaa. Ja ei se seuraava prinssi nyt niin paha voi olla…”
Samassa ikkuna rikkoutui kilisten herrasmiesten seurueen vieressä, jonkin painavan mytyn singahtaessa sen lävitse. Mytty suihki verta ympäri baaria voihkien ja kiljuen tuskasta, pompahdellessaan lankkulattialla säälittävästi läiskyen. Hiljaisuus laskeutui baariin, kun rauhallinen kanta-asiakaskunta yritti järkyttyneenä sulattaa verta vuotavaa myttyä josta sojotti pitkä puinen varsi.
Sitten ovi aukesi kumeasti rysähtäen ja irtosi saranoistaan kun kanuunan putken paksuinen käsi iski sen auki rempseällä läppäisyllä. Asiakaskunnan hiljaisuus syveni äärimmilleen valtaisan ruhon peittäessä oviaukon, kuin tarinoiden lohikäärme joka söi auringon. Mammutinnahkaan verhoutunut vuori käveli sisälle baariin rauhallisuudella ja voimalla joka toi mieleen lähinnä mannerlaatan tai laiduntavan norsulauman.
Miehen kyynärvarren paksuiset sormet tarttuivat voihkivasta kasasta pistävään puiseen varteen ja kiskaisivat imelän mässähdyksen saattelemana valtavan yksiteräisen kirveen irti raukasta. Mytty päästi lyhyen vaikerruksen ennen kuin kirves laskeutui uudestaan iskevän salaman nopeudella ja voimalla. Sen jälkeen hiljaisuus oli absoluuttista.
Vuori nosti kirveensä olalle, käveli (tai vyöryi) tiskille ja totesi hämmästyttävän tavallisella ja mukavan rouhealla äänellä:
”Saisinko kolpakollisen viinaa”.
”Tuota, meillä ei noita vahvempia juomia kuin viini oikein tuota…”, baarimikko koitti sanoa tarjottimensa takana piilotellen.
”Saisinko kolpakollisen viinaa, kiitos”, vuori totesi todella rauhallisella äänellä.
Baarimikko katosi nopeasti kellariin, palaten pian mukanaan aikoja siellä viettäneen pullon kanssa. Vuori tarrasi pulloon kiinni, korkkasi sen, nuuhkaisi pitkään kuin myrskytuuli, ja totesi:
”Hyvää. Kenties jopa Koskenkorvan heimon valmistamaa”.
Kuului hetki lorinaa ja sitten taas hiljaisuus. Siemaus. Hiljaisuus. Siemaus. Ja sitten tilanne alkoi pikkuhiljaa purkautumaan ja jutustelu palasi vähitellen normaalille tasolle.
”Hakeekohan kaupunginkaarti tuon pian pois?”, eräs pöydän herrasmiehistä kysyi hyvin, hyvin hiljaa.
Ensinnä puhunut, lihava mies katseli päätä joka oli vierinyt hänen jalkojensa juureen. Hänen mielestään pää oli melko lailla samannäköinen kuin Giuseppen, kaartin kapteenin
”Jotenkin en oikein usko…”, hän totesi.
”Kuten olin sanomassa, väkivalta ei todella ole hyvä ratkaisu…”, laiha luutunsoittaja aloitti jälleen.
”Tässä maailmassa missä kuninkaan mitta on hänen miekkansa mitta, väkivalta ei ole ainoa ratkaisu, mutta se on paras. Se on lopullinen ratkaisu miehen kaikkiin ongelmiin”, kuului aavistuksen verran entistä rauhattomampi ja kovempi ääni luutunsoittajan takaa.
Kukaan ei ollut havainnut mammutinnahkaisen vuoren liikettä. Miten ihmeessä noin iso mies liikkuu hiljaa ja salavihkaisesti kuin kissa, kävi kymmenessä mielessä yhtä aikaa.
Luutunsoittajan naama kalpeni, mutta urheasti hän jatkoi:
”Diplomatia ja ovelasti sijoitetut sanat voivat voittaa enemmän, helpommin ja vähemmällä kuolemalla!”
”Sanat! Diplomatia! Minä syljen korulauseiden ja viekkaiden valheiden päälle vihollisteni verta ja aivonesteitä! Minä, Jouko Ukonpoika, olen nähnyt kuinka sanat katoavat ja viekkaat diplomaatit kuolevat kun teräs laulaa, rauta valittaa ja luu kirskuu! Minä joka synnyin sydänyöllä talvella isäni yksinkertaisessa mökissä kaukana teidän sivilisaationne ihmeistä tiedän kaiken sanoistanne jotka eivät tule sydämestä ja joita te kunniattomat koirat ette kunnioita!”, vuori huusi kumealla, metsiä kaatavalla äänellä.
”Sota on paha ja hirveä asia”, urhea luutunsoittaja sanoi lujasti, vaikkakin hyvin kalvenneena.
”Sota! Mitä te lämpimän etelän heikot ihmiset tiedätte sodasta? Ennen kymmenettä kesääni minä olin jo tappanut kymmenen kertaa kymmenen miestä, käyttäen aseenani kuolleen veljeni ruumista! Kun minä täytin kolmetoista, minä taistelin yhdessä heimojeni kanssa kymmentätuhatta kaaoksen soturia vastaan ja tapoin omin käsineni heidän sotamammuttinsa ja kenraalinsa! Paljailla nyrkeilläni! Teidän pienet kiistanne ja säälittävät armeijanne eivät tiedä mitään sodasta!”
Jouko nappasi kiinni luutunsoittajaa ja nosti hänet omalle tasolleen jonnekin pilvien tasoa lähellä olevalle alueelle.
”Puhut kuin neiti”, hän jatkoi, ”Mutten näe sinussa merkkiäkään pelosta tai kunnian puutteesta. Ehkä sinusta tulee vielä jokin päivä mies. Mene ennen kuin suutun”
Jouko nakkasi miehen luuttuineen kuin keihään jonnekin pihalle.
Hetkellinen hiljaisuus ei tällä kertaa kestänyt kovinkaan kauan.
”Kiinnostaisiko pienimuotoinen vallankumous?”, möhömaha kysyi piristyneen näköisenä.
Eräs joukko varakkaan näköisiä herrasmiehiä eräässä ravintolassa oli melkoisen huomattava poikkeus. He halusivat tehdä jotain, jotain suurta…
***
”Vallankumous on väistämätön, prinssi Emmanuel on hullu ja heikko… hän vie meidät sotaan kaikkia muita vastaan”, eräs miehistä, rikkaan porvarin näköinen isomahainen viiksiniekka sanoi, kaataessaan grappaa lasiinsa.
”Totta. Mutta tämä vallankumous toteutetaan ilman väkivaltaa. Muistaakseni prinssi Emmanuel oli ennen kaartinkapteeni… Ja muistaakseni me nostimme hänet valtaan prinssi Vittorion tilalle lahjottuamme armeijan. Väkivalta synnyttää ainoastaan väkivaltaa”, laiha, hermostuneesti luuttua näppäilevä niin ikään viiksekäs mies totesi.
”Pah, emme me voi tehdä tätä ilman väkivaltaa. Ja ei se seuraava prinssi nyt niin paha voi olla…”
Samassa ikkuna rikkoutui kilisten herrasmiesten seurueen vieressä, jonkin painavan mytyn singahtaessa sen lävitse. Mytty suihki verta ympäri baaria voihkien ja kiljuen tuskasta, pompahdellessaan lankkulattialla säälittävästi läiskyen. Hiljaisuus laskeutui baariin, kun rauhallinen kanta-asiakaskunta yritti järkyttyneenä sulattaa verta vuotavaa myttyä josta sojotti pitkä puinen varsi.
Sitten ovi aukesi kumeasti rysähtäen ja irtosi saranoistaan kun kanuunan putken paksuinen käsi iski sen auki rempseällä läppäisyllä. Asiakaskunnan hiljaisuus syveni äärimmilleen valtaisan ruhon peittäessä oviaukon, kuin tarinoiden lohikäärme joka söi auringon. Mammutinnahkaan verhoutunut vuori käveli sisälle baariin rauhallisuudella ja voimalla joka toi mieleen lähinnä mannerlaatan tai laiduntavan norsulauman.
Miehen kyynärvarren paksuiset sormet tarttuivat voihkivasta kasasta pistävään puiseen varteen ja kiskaisivat imelän mässähdyksen saattelemana valtavan yksiteräisen kirveen irti raukasta. Mytty päästi lyhyen vaikerruksen ennen kuin kirves laskeutui uudestaan iskevän salaman nopeudella ja voimalla. Sen jälkeen hiljaisuus oli absoluuttista.
Vuori nosti kirveensä olalle, käveli (tai vyöryi) tiskille ja totesi hämmästyttävän tavallisella ja mukavan rouhealla äänellä:
”Saisinko kolpakollisen viinaa”.
”Tuota, meillä ei noita vahvempia juomia kuin viini oikein tuota…”, baarimikko koitti sanoa tarjottimensa takana piilotellen.
”Saisinko kolpakollisen viinaa, kiitos”, vuori totesi todella rauhallisella äänellä.
Baarimikko katosi nopeasti kellariin, palaten pian mukanaan aikoja siellä viettäneen pullon kanssa. Vuori tarrasi pulloon kiinni, korkkasi sen, nuuhkaisi pitkään kuin myrskytuuli, ja totesi:
”Hyvää. Kenties jopa Koskenkorvan heimon valmistamaa”.
Kuului hetki lorinaa ja sitten taas hiljaisuus. Siemaus. Hiljaisuus. Siemaus. Ja sitten tilanne alkoi pikkuhiljaa purkautumaan ja jutustelu palasi vähitellen normaalille tasolle.
”Hakeekohan kaupunginkaarti tuon pian pois?”, eräs pöydän herrasmiehistä kysyi hyvin, hyvin hiljaa.
Ensinnä puhunut, lihava mies katseli päätä joka oli vierinyt hänen jalkojensa juureen. Hänen mielestään pää oli melko lailla samannäköinen kuin Giuseppen, kaartin kapteenin
”Jotenkin en oikein usko…”, hän totesi.
”Kuten olin sanomassa, väkivalta ei todella ole hyvä ratkaisu…”, laiha luutunsoittaja aloitti jälleen.
”Tässä maailmassa missä kuninkaan mitta on hänen miekkansa mitta, väkivalta ei ole ainoa ratkaisu, mutta se on paras. Se on lopullinen ratkaisu miehen kaikkiin ongelmiin”, kuului aavistuksen verran entistä rauhattomampi ja kovempi ääni luutunsoittajan takaa.
Kukaan ei ollut havainnut mammutinnahkaisen vuoren liikettä. Miten ihmeessä noin iso mies liikkuu hiljaa ja salavihkaisesti kuin kissa, kävi kymmenessä mielessä yhtä aikaa.
Luutunsoittajan naama kalpeni, mutta urheasti hän jatkoi:
”Diplomatia ja ovelasti sijoitetut sanat voivat voittaa enemmän, helpommin ja vähemmällä kuolemalla!”
”Sanat! Diplomatia! Minä syljen korulauseiden ja viekkaiden valheiden päälle vihollisteni verta ja aivonesteitä! Minä, Jouko Ukonpoika, olen nähnyt kuinka sanat katoavat ja viekkaat diplomaatit kuolevat kun teräs laulaa, rauta valittaa ja luu kirskuu! Minä joka synnyin sydänyöllä talvella isäni yksinkertaisessa mökissä kaukana teidän sivilisaationne ihmeistä tiedän kaiken sanoistanne jotka eivät tule sydämestä ja joita te kunniattomat koirat ette kunnioita!”, vuori huusi kumealla, metsiä kaatavalla äänellä.
”Sota on paha ja hirveä asia”, urhea luutunsoittaja sanoi lujasti, vaikkakin hyvin kalvenneena.
”Sota! Mitä te lämpimän etelän heikot ihmiset tiedätte sodasta? Ennen kymmenettä kesääni minä olin jo tappanut kymmenen kertaa kymmenen miestä, käyttäen aseenani kuolleen veljeni ruumista! Kun minä täytin kolmetoista, minä taistelin yhdessä heimojeni kanssa kymmentätuhatta kaaoksen soturia vastaan ja tapoin omin käsineni heidän sotamammuttinsa ja kenraalinsa! Paljailla nyrkeilläni! Teidän pienet kiistanne ja säälittävät armeijanne eivät tiedä mitään sodasta!”
Jouko nappasi kiinni luutunsoittajaa ja nosti hänet omalle tasolleen jonnekin pilvien tasoa lähellä olevalle alueelle.
”Puhut kuin neiti”, hän jatkoi, ”Mutten näe sinussa merkkiäkään pelosta tai kunnian puutteesta. Ehkä sinusta tulee vielä jokin päivä mies. Mene ennen kuin suutun”
Jouko nakkasi miehen luuttuineen kuin keihään jonnekin pihalle.
Hetkellinen hiljaisuus ei tällä kertaa kestänyt kovinkaan kauan.
”Kiinnostaisiko pienimuotoinen vallankumous?”, möhömaha kysyi piristyneen näköisenä.