Tähtiyö
Lähetetty: Ke 10.01.2007 23:55
Tähtiyö
Katsoin taivaalle, kauniit tähdet tuikkivat. Pystyin näkemään kaiken mitä olin oppinut vuosieni varrella tähdistä ja taivaasta. Keisaria kuvastava tähtikuvio, pyhyyden merkki taivaalla. Jota vastapäätä, näkökentässäni, oli Kaaoksen purppurainen tahra, kauhun silmäksi, he sitä kutsuivat. Se mitä olen kuullut, on todellakin kauhua. Paikka jossa voi kokea tuhat kuolemaa tai vain yhden, jossa voi viettää yön ja palata vuoden päästä takaisin, se, missä kaikki pahuus kierouttaa ihmisiä. Mutta Keisarin pyhä tähtikuvio, siellä hänen sanotaan lepäävän, pyhällä, kultaisella valtaistuimellaan. Jakamassa viisauttaan? Suojelemassa ja katsomassa ihmiskuntaansa?
Kiitos Keisarille kaikesta mitä hän on tehnyt meidän ihmisten hyväksi, hän on antanut meille rauhan sodalta, elämän ja siunannut meitä lahjoillaan. Olemme välttyneet kaikelta pahalta, taudeilta ja nälänhädältä. Kaikki on vain niin täydellistä hänen alaisuudessansa. Kaikki näyttää niin täydelliseltä, en voi ymmärtää, miksi jotkut harvat täällä käyvät ihmiset näyttävät niin väsyneiltä ja nopeuttavat lähtöään täältä, onko kaikkialla Keisarin kirkkaus tällaisessa loistossaan?
Olin metsän aukiolla, tänne minä aina saavuin, kun kaipasin rauhaa. Täällä jaoin aina luonnon kanssa murheeni ja onneni, iloni ja suruni. Tämä paikka oli minusta osa, pieni puro lainehti vierelläni, kukkia kasvoi keskellä aukiota ja minulla oli muutamia kiviä, joille istua mietiskelemään. Istuin yhdellä sellaisella ja mietiskelin, en miettinyt Keisaria tai onneani tai mitään...
Tänä yönä, en ollut saanut unta, sadonkorjuu oltiin saatu päätettyä juuri hiljattain ja olin viettänyt iltaani sadonkorjuun juhlissa. Oi sitä mitä tapahtuikaan, en ollut koskaan ennemmin katsellut häntä tällä tavalla, en ollut koskaan ennen tajunnut näitä tunteitani hänestä. Mia, en ollut ymmärtänyt sitä ennen, kuin iskeydyin monien näiden vuosien jälkeen tanssimaan hänen kanssansa. Hän tuntui, sopivimmalta käsiini. Olen tanssinut useiden ihmisten kanssa ja juuri Mia sopi minun käsieni väliin. En voi ymmärtää miten, mutta niin vain on. Hän oli kuin luotu minulle, kiitos Keisarin.
Mia, hän on minua vain vähän lyhyempi ja nuorempi, pyöreähkö nainen. Hän tuntuu täydelliseltä, en vain saa ajatuksiani irti hänestä. Mitä tämä on tämä hulluus? Haluan olla hänen kanssaan ja koskettaa häntä, hänen huuliaan, hänen lantiotaan, hänen rintojaan? Koskaan ennen en ollut ajatellut sitä, halusin koskettaa naisen rintoja... Tiesin ettei se ole sopivaa, mutta niin halusin tehdä. Mitä ihmettä, minä halusin koskettaa Mian rintoja? Miksi? Miksi ne minua kiehtoivat? Ajattele nyt, ne ovat vain kaksi rasvankertymää, ei niiden kuuluisi kiinnostaa sinua. Mutta niin vain oli, ne kiinnostivat ja kiehtoivat minua, koskaan ennen en ollut kiinnostunut rinnoista.
Vietin tämän jälkeen monia levottomia päiviä ja öitä. Minusta tuntui ihanalta ajatus olla Mian lähellä, mutta, ajatus hänen koskettamisestaan? En tiennyt mitä se oli, hänen rintansa kiehtoivat minua ja usein huomasin itseni katselemasta niitä salaa, kun pystyin, en tahallisesti, vaan automaattisesti. Pelkään usein että hän huomasi minut. Se olisi ollut minulle häpeä, hän olisi varmaan halunnut lyödä minua jos olisi tiennyt...
Vietin monia päiviä näin, muut ikäiseni nuoret pyytelivät minua pallopeleihin ja leikkeihin, mutta ne eivät huvittaneet minua. Sitten yksi hieman vanhempi poika, Cai sanoi minulle: "Huomaan että olet katsellut tuota Miaa jo jonkin aikaa. Oletkos ihastunut häneen?". Hämmennyin hieman tajutessani sen: "Nimenomaan sitä se kai on, en ole saanut ajatuksiani irti hänestä... En moneen päivään, sitten sadonkorjuu juhlan". Cai hymyili minulle ja vastasi: "Mene nyt hyvä mies sitten juttelemaan hänelle, pyydä häntä jonnekin tai jotakin.", katsoin Caita hetken ja totesin: "Äsh! Tuskin hän edes on kiinnostunut edes juttelemaan minulle." Häpeän tunne rintojen katselusta painoi vielä mieltäni.
Mutta ajatus jäi kiinnostamaan minua, ehkä jos pyytäisin häntä tapaamaan minut, ehkä voisin päästä eroon tästä toivottomasta tunteestani. Ehkä voisin tutustua häneen, ehkä hän pitäisikin minusta, vaikka se olisi liikaa toivottu. Rukoilin Keisarilta johdatusta tähän asiaan, kieriskelin pedissäni monta yötä miettien, miten siinä kävisi. Riuduin suorastaan, en syönyt paljoa mitään ja vanhempanikin huolestuivat jo.
Muistan sen vieläkin, se oli sateinen iltapäivä, ei kukaan liikkunut silloin oikeasti pihalla, minun täytyi kuitenkin käydä hakemassa Mummin luota maitoa, jotta perhe saisi jotakin kipattavaa kurkusta alas. Lähdin matkaan, Mummi asui metsänreunamilla, meidän lähettyvillämme. Kävelin sateista polkua, vaatteilla suojautuneena märkyyttä vastaan. Hyppelehdin pienien lätäköiden ylitse ja kiersin isommat. Maitotonkka heilui kädessäni, taivas oli harmaa ja pilvetön...
Sitten näin Mian. Hän istui yksinänsä kivellä, sateessa ja kylmässä ja itki. Siitä ei ollut pitkäkään matka hänen kotiinsa, vajaat 30 metriä, mutta siinä hän itki ja nyyhkytti. Aika pysähtyi, minun täytyi tarkkaan harkita siirtoni... Kävelin Mian luokse ja tartuin häntä kädestä, hellästi. Hän nosti äkkiä peloissansa katseensa minuun ja säikähti toden teolla nähdessään minut. Hän lähti juoksemaan pois minusta... Tiesinhän, ei hän voisi olla kiinnostunut minusta.
Mummin luona sain tuoreita leivonnaisia ja vastalypsettyä maitoa, tietysti se oli ihanaa. Umban maitoa ei voita sitten mikään. Mummin kanssa vaihdoin kuulumisia. Vaari oli kuollut pari vuotta sitten ja Mummi kaipasi seuraa, siksi kävinkin hänen luonaan usein.
Matkallani takaisin kotiin, näin Mian uudestaan tien sivussa, hän oli hiljaa ja nojasikin tällä kertaa kiveen. Hidastin askeliani ja katselin häntä, hän oli vieläkin siinä kuin odottaen jotakin.
"Hei" sain sanotuksi. Mia kääntyi minuun päin, todella pelokkaasti, kuin aikoisin lyödä tai jotakin. Sitten hän vastasi särkyvällä äänellä: "Hei". Emme tehneet mitään, katselimme vain toisiamme. Rikoin lopulta hiljaisuuden: "Olenko mä satuttanut sua?". Mia vastasi: "Et... Et sä ole... Mä vain mietin... Jos... Jos... Jos...". Autoin häntä: "Tavataanko tänä yönä metsäaukiolla, Oton myllystä pohjoiseen päin suoraan?". Mia oli hetken hiljaa ja vastasi: "Joo...", sitten hän kääntyi ja rynnisti pois.
Jäin sateeseen hetkeksi, ulkoapäin oli kylmää, mutta sisältäni olin lämmin. Kotonani vanhempani ja sisareni hämmästelivät tyytyväistä ja salaperäistä käytöstä, isä ja äiti tirskuttelivat jotakin keskenänsä. Kävimme pikkuhiljaa kaikki yöpuulle, paitsi minä. Sanoin että halusin lukea erään kirjan, kyllä minä pärjäisin ja jäin hetkeksi lukemaan kirjaa olohuoneen valoihin. Sitten kun kaikki nukkuivat, lähdin. Kuljin pitkin kylää ja myllyn ohitse, sade oli onneksi lakannut aikaa sitten, lopulta pääsin aukiolle ja siellä minua odotti kaunein näky jonka olin koskaan nähnyt.
Mian tukka heilahti kuun valoa vasten, upea, punainen tukka. Hän oli jonkinlaisessa yöpuvussa. Se oli kaunis näky, kukkia maassa ympäriinsä ja maailman kaunein nainen siinä keskellä kaikkea. En voinut hillitä itseäni. Kävelin häntä kohden, hän oli selin minuun päin. En päästänyt ääntäkään ja lopulta, halasin häntä. Pitkästä aikaa tunsin hänen ihonsa minun omaani vasten. Hän jäykistyi ensiksi, mutta rentoutui sitten toden teolla.
En tiedä muista yksityiskohtaisesti sen illan tapahtumia. Muistan vain kuinka olimme lähekkäin hiljaisina, emme puhuneet paljoakaan. Sitten huomasin, kuinka minusta tuntui oudolta olla hänen lähellään... Me olimme alasti... Teimme jotakin... Lopulta makasimme toisiamme vasten... Muistan hänen tuskaisen kasvonsa, mutta en sen syytä... Muistan varmaan hänen jokaisen ilmeensä, mutta kaikki muistoni siitä illasta on yhtä kaaosta...Ainoa asia jonka muistan kunnolla. On se että se ilta oli kaunis ja hellä.
Miten kaipaankaan Miaa vieläkin, itken jokayö hänen muistolleen. Hänen jälkeensä en ole halunnut ketään muuta, yksikään nainen ei ole maittanut. Muutama viikkoa sen jälkeen kun se ilta oli tapahtunut, se tähtiyö... Silloin minulle niin tuntemattomia olentoja oli saapunut, niitä joista tuli minun vihollisiani, örkit. En halua puhua siitä paljoakaan mitä sinä aikana tapahtui, sanon vain että Mia häpäistiin silmieni edessä ja tapettiin.
Minä jäin eloon, itse Avaruusjääkärit saapuivat näyttävästi planeetalle juuri oikeaan aikaan, eikä minunlaiseni pikkunilkin tappaminen ollut oleellista siinä hässäkässä. Tartuin sen jälkeen Mian kuolevaan ruumiiseen ja katsoin hänen silmiään... Muistan vieläkin sen tilanteen ja vuodatan nytkin kyyneliä muisteluilleni. Ei hän sanonut mitään kauniita sanoja hyvästeiksi... Hän vain katsoi minua, peläten ja kauhuissaan, lopulta elämä katosi hänen silmistään.
Siitä lähtien olen ollut se mikä olen. Pestauduin Keisarillisen Kaartin palvelukseen, käytin kaiken vihani ja taitoni ja minusta tuli 1-luokan tarkka ampuja, parhaista paras. Minua ei aja mikään muu takaa, kuin viha ja se antaa minulle voimaa ja kärsivällisyyttä. Koska tiedän, että kärsivällisyydellä ostan kostoni... Silti, mikään ei palauta Miaa takaisin... Elämäni on tyhjää nyt, mutta täytän sitä, lietson itseäni vihalla, kunnes se on polttanut minut loppuun, tai viholliseni.
-Brayn 265 Jalkaväkidivisioonan tark'ampuja Nikodemus "Kalma" Jossen muistelma.
Katsoin taivaalle, kauniit tähdet tuikkivat. Pystyin näkemään kaiken mitä olin oppinut vuosieni varrella tähdistä ja taivaasta. Keisaria kuvastava tähtikuvio, pyhyyden merkki taivaalla. Jota vastapäätä, näkökentässäni, oli Kaaoksen purppurainen tahra, kauhun silmäksi, he sitä kutsuivat. Se mitä olen kuullut, on todellakin kauhua. Paikka jossa voi kokea tuhat kuolemaa tai vain yhden, jossa voi viettää yön ja palata vuoden päästä takaisin, se, missä kaikki pahuus kierouttaa ihmisiä. Mutta Keisarin pyhä tähtikuvio, siellä hänen sanotaan lepäävän, pyhällä, kultaisella valtaistuimellaan. Jakamassa viisauttaan? Suojelemassa ja katsomassa ihmiskuntaansa?
Kiitos Keisarille kaikesta mitä hän on tehnyt meidän ihmisten hyväksi, hän on antanut meille rauhan sodalta, elämän ja siunannut meitä lahjoillaan. Olemme välttyneet kaikelta pahalta, taudeilta ja nälänhädältä. Kaikki on vain niin täydellistä hänen alaisuudessansa. Kaikki näyttää niin täydelliseltä, en voi ymmärtää, miksi jotkut harvat täällä käyvät ihmiset näyttävät niin väsyneiltä ja nopeuttavat lähtöään täältä, onko kaikkialla Keisarin kirkkaus tällaisessa loistossaan?
Olin metsän aukiolla, tänne minä aina saavuin, kun kaipasin rauhaa. Täällä jaoin aina luonnon kanssa murheeni ja onneni, iloni ja suruni. Tämä paikka oli minusta osa, pieni puro lainehti vierelläni, kukkia kasvoi keskellä aukiota ja minulla oli muutamia kiviä, joille istua mietiskelemään. Istuin yhdellä sellaisella ja mietiskelin, en miettinyt Keisaria tai onneani tai mitään...
Tänä yönä, en ollut saanut unta, sadonkorjuu oltiin saatu päätettyä juuri hiljattain ja olin viettänyt iltaani sadonkorjuun juhlissa. Oi sitä mitä tapahtuikaan, en ollut koskaan ennemmin katsellut häntä tällä tavalla, en ollut koskaan ennen tajunnut näitä tunteitani hänestä. Mia, en ollut ymmärtänyt sitä ennen, kuin iskeydyin monien näiden vuosien jälkeen tanssimaan hänen kanssansa. Hän tuntui, sopivimmalta käsiini. Olen tanssinut useiden ihmisten kanssa ja juuri Mia sopi minun käsieni väliin. En voi ymmärtää miten, mutta niin vain on. Hän oli kuin luotu minulle, kiitos Keisarin.
Mia, hän on minua vain vähän lyhyempi ja nuorempi, pyöreähkö nainen. Hän tuntuu täydelliseltä, en vain saa ajatuksiani irti hänestä. Mitä tämä on tämä hulluus? Haluan olla hänen kanssaan ja koskettaa häntä, hänen huuliaan, hänen lantiotaan, hänen rintojaan? Koskaan ennen en ollut ajatellut sitä, halusin koskettaa naisen rintoja... Tiesin ettei se ole sopivaa, mutta niin halusin tehdä. Mitä ihmettä, minä halusin koskettaa Mian rintoja? Miksi? Miksi ne minua kiehtoivat? Ajattele nyt, ne ovat vain kaksi rasvankertymää, ei niiden kuuluisi kiinnostaa sinua. Mutta niin vain oli, ne kiinnostivat ja kiehtoivat minua, koskaan ennen en ollut kiinnostunut rinnoista.
Vietin tämän jälkeen monia levottomia päiviä ja öitä. Minusta tuntui ihanalta ajatus olla Mian lähellä, mutta, ajatus hänen koskettamisestaan? En tiennyt mitä se oli, hänen rintansa kiehtoivat minua ja usein huomasin itseni katselemasta niitä salaa, kun pystyin, en tahallisesti, vaan automaattisesti. Pelkään usein että hän huomasi minut. Se olisi ollut minulle häpeä, hän olisi varmaan halunnut lyödä minua jos olisi tiennyt...
Vietin monia päiviä näin, muut ikäiseni nuoret pyytelivät minua pallopeleihin ja leikkeihin, mutta ne eivät huvittaneet minua. Sitten yksi hieman vanhempi poika, Cai sanoi minulle: "Huomaan että olet katsellut tuota Miaa jo jonkin aikaa. Oletkos ihastunut häneen?". Hämmennyin hieman tajutessani sen: "Nimenomaan sitä se kai on, en ole saanut ajatuksiani irti hänestä... En moneen päivään, sitten sadonkorjuu juhlan". Cai hymyili minulle ja vastasi: "Mene nyt hyvä mies sitten juttelemaan hänelle, pyydä häntä jonnekin tai jotakin.", katsoin Caita hetken ja totesin: "Äsh! Tuskin hän edes on kiinnostunut edes juttelemaan minulle." Häpeän tunne rintojen katselusta painoi vielä mieltäni.
Mutta ajatus jäi kiinnostamaan minua, ehkä jos pyytäisin häntä tapaamaan minut, ehkä voisin päästä eroon tästä toivottomasta tunteestani. Ehkä voisin tutustua häneen, ehkä hän pitäisikin minusta, vaikka se olisi liikaa toivottu. Rukoilin Keisarilta johdatusta tähän asiaan, kieriskelin pedissäni monta yötä miettien, miten siinä kävisi. Riuduin suorastaan, en syönyt paljoa mitään ja vanhempanikin huolestuivat jo.
Muistan sen vieläkin, se oli sateinen iltapäivä, ei kukaan liikkunut silloin oikeasti pihalla, minun täytyi kuitenkin käydä hakemassa Mummin luota maitoa, jotta perhe saisi jotakin kipattavaa kurkusta alas. Lähdin matkaan, Mummi asui metsänreunamilla, meidän lähettyvillämme. Kävelin sateista polkua, vaatteilla suojautuneena märkyyttä vastaan. Hyppelehdin pienien lätäköiden ylitse ja kiersin isommat. Maitotonkka heilui kädessäni, taivas oli harmaa ja pilvetön...
Sitten näin Mian. Hän istui yksinänsä kivellä, sateessa ja kylmässä ja itki. Siitä ei ollut pitkäkään matka hänen kotiinsa, vajaat 30 metriä, mutta siinä hän itki ja nyyhkytti. Aika pysähtyi, minun täytyi tarkkaan harkita siirtoni... Kävelin Mian luokse ja tartuin häntä kädestä, hellästi. Hän nosti äkkiä peloissansa katseensa minuun ja säikähti toden teolla nähdessään minut. Hän lähti juoksemaan pois minusta... Tiesinhän, ei hän voisi olla kiinnostunut minusta.
Mummin luona sain tuoreita leivonnaisia ja vastalypsettyä maitoa, tietysti se oli ihanaa. Umban maitoa ei voita sitten mikään. Mummin kanssa vaihdoin kuulumisia. Vaari oli kuollut pari vuotta sitten ja Mummi kaipasi seuraa, siksi kävinkin hänen luonaan usein.
Matkallani takaisin kotiin, näin Mian uudestaan tien sivussa, hän oli hiljaa ja nojasikin tällä kertaa kiveen. Hidastin askeliani ja katselin häntä, hän oli vieläkin siinä kuin odottaen jotakin.
"Hei" sain sanotuksi. Mia kääntyi minuun päin, todella pelokkaasti, kuin aikoisin lyödä tai jotakin. Sitten hän vastasi särkyvällä äänellä: "Hei". Emme tehneet mitään, katselimme vain toisiamme. Rikoin lopulta hiljaisuuden: "Olenko mä satuttanut sua?". Mia vastasi: "Et... Et sä ole... Mä vain mietin... Jos... Jos... Jos...". Autoin häntä: "Tavataanko tänä yönä metsäaukiolla, Oton myllystä pohjoiseen päin suoraan?". Mia oli hetken hiljaa ja vastasi: "Joo...", sitten hän kääntyi ja rynnisti pois.
Jäin sateeseen hetkeksi, ulkoapäin oli kylmää, mutta sisältäni olin lämmin. Kotonani vanhempani ja sisareni hämmästelivät tyytyväistä ja salaperäistä käytöstä, isä ja äiti tirskuttelivat jotakin keskenänsä. Kävimme pikkuhiljaa kaikki yöpuulle, paitsi minä. Sanoin että halusin lukea erään kirjan, kyllä minä pärjäisin ja jäin hetkeksi lukemaan kirjaa olohuoneen valoihin. Sitten kun kaikki nukkuivat, lähdin. Kuljin pitkin kylää ja myllyn ohitse, sade oli onneksi lakannut aikaa sitten, lopulta pääsin aukiolle ja siellä minua odotti kaunein näky jonka olin koskaan nähnyt.
Mian tukka heilahti kuun valoa vasten, upea, punainen tukka. Hän oli jonkinlaisessa yöpuvussa. Se oli kaunis näky, kukkia maassa ympäriinsä ja maailman kaunein nainen siinä keskellä kaikkea. En voinut hillitä itseäni. Kävelin häntä kohden, hän oli selin minuun päin. En päästänyt ääntäkään ja lopulta, halasin häntä. Pitkästä aikaa tunsin hänen ihonsa minun omaani vasten. Hän jäykistyi ensiksi, mutta rentoutui sitten toden teolla.
En tiedä muista yksityiskohtaisesti sen illan tapahtumia. Muistan vain kuinka olimme lähekkäin hiljaisina, emme puhuneet paljoakaan. Sitten huomasin, kuinka minusta tuntui oudolta olla hänen lähellään... Me olimme alasti... Teimme jotakin... Lopulta makasimme toisiamme vasten... Muistan hänen tuskaisen kasvonsa, mutta en sen syytä... Muistan varmaan hänen jokaisen ilmeensä, mutta kaikki muistoni siitä illasta on yhtä kaaosta...Ainoa asia jonka muistan kunnolla. On se että se ilta oli kaunis ja hellä.
Miten kaipaankaan Miaa vieläkin, itken jokayö hänen muistolleen. Hänen jälkeensä en ole halunnut ketään muuta, yksikään nainen ei ole maittanut. Muutama viikkoa sen jälkeen kun se ilta oli tapahtunut, se tähtiyö... Silloin minulle niin tuntemattomia olentoja oli saapunut, niitä joista tuli minun vihollisiani, örkit. En halua puhua siitä paljoakaan mitä sinä aikana tapahtui, sanon vain että Mia häpäistiin silmieni edessä ja tapettiin.
Minä jäin eloon, itse Avaruusjääkärit saapuivat näyttävästi planeetalle juuri oikeaan aikaan, eikä minunlaiseni pikkunilkin tappaminen ollut oleellista siinä hässäkässä. Tartuin sen jälkeen Mian kuolevaan ruumiiseen ja katsoin hänen silmiään... Muistan vieläkin sen tilanteen ja vuodatan nytkin kyyneliä muisteluilleni. Ei hän sanonut mitään kauniita sanoja hyvästeiksi... Hän vain katsoi minua, peläten ja kauhuissaan, lopulta elämä katosi hänen silmistään.
Siitä lähtien olen ollut se mikä olen. Pestauduin Keisarillisen Kaartin palvelukseen, käytin kaiken vihani ja taitoni ja minusta tuli 1-luokan tarkka ampuja, parhaista paras. Minua ei aja mikään muu takaa, kuin viha ja se antaa minulle voimaa ja kärsivällisyyttä. Koska tiedän, että kärsivällisyydellä ostan kostoni... Silti, mikään ei palauta Miaa takaisin... Elämäni on tyhjää nyt, mutta täytän sitä, lietson itseäni vihalla, kunnes se on polttanut minut loppuun, tai viholliseni.
-Brayn 265 Jalkaväkidivisioonan tark'ampuja Nikodemus "Kalma" Jossen muistelma.
P, romantiikkaa 40.000 luvulla, helkutin omaperäistä 