Fantsu-entry: Anna
Lähetetty: To 22.02.2007 09:22
Aloitetaanpa tämäkin rumba. Juuh, eli ideoita oli runsaasti, kaikki kauhutarinoita (Poeta ja Lovecraftia tultu luettua) mutta tämän nappasin ideapinkasta, kun oli ehkä nopein pukea tekstimuotoon. Jos olisi ollut enemmän aikaa, olisin kirjoittanut Necrarchin päiväkirjan. Sijoittui yllättävän hyvin, huomioiden, etten ollut mitenkään tyytyväinen tuotokseen. Päähahmosta puuttui mielestäni kunnon särmä. Ihan kiva kolmiodraama kuitenkin. Normaalisti tungen tarinaan ainakin 50 hahmoa. Kommentoikaa.
Anna
Prologi
Yksinäinen soihtu kahlasi läpi mustien varjojen tiheikön. Käppyräiset katajat ja pylväsmäiset männyt, yhdessä pajujen tiheiden pöheikköjen kanssa, muodostivat sammalen ja naavan peittämän muurin, joka takertui viittaan ja takkiin. Kuluneen miekan naarmuinen teräspinta välkähteli aina kun soihdun räiskyvä loiste sen pinnalla leikitteli. Huolen ja pelon sävyttämä ääni riipi ilmaa: ”Anna! Anna!”
Mustat pilvimassat olivat syöneet molemmat kuut ja myllersivät korkealla taivaalla, kuin jonkin vastenmielisen likarännin vedet. Tuuli kiisi tiheän ryteikön halki, kirkuen ja suhisten oksille, jotka siihen turhaan yrittivät tarrata.
Kylmät hikipisarat valuivat Odon kasvoilla. Ihon työnuurtamia juonteita myöten pisarat valuivat, kunnes hajosivat pienemmiksi pirskeiksi miehen teräväsukaisissa viiksissä. Musta hiuspehko roikkui ruokottomana nuhjuisen lakin alta ja nälän hoikistamat koivet kompuroivat liian suurissa nahkasaappaissa.
Mustat, verentahraamat ajatukset ja kauhukuvat vaelsivat Odon mielessä. Pakokauhun vatsankääntävä kitkeryys kupli hänen kurkussaan. Mitä hän tekisi, jos Anna olisi kuollut? Jos hänen rakas vaimonsa, päiviensä ilo ja talonsa emäntä olisi matkannut Morrin harmaaseen tarhaan? Tullut susien raatelemaksi, kuin ne lampaat joita vaimo oli ollut paimentamassa?
Metsän puiset kynnet tarrasivat ahnaasti Odon lihaan ja vaatteeseen. Ne ryöstivät hänen palkeenkielille revenneen viittansa ja nappasivat pahanilkisesti hänen hanhen-sulalla koristaman lakkinsa. Sitten metsä hellitti ja väistyi, paljastaen aukean, jolla makasi vaalea hahmo.
Valkeaa villamekkoa koristivat tummat juovat missä kynnet olivat raastaneet kangasta ja ihoa. Karkea vaate oli raa’an käsittelyn ansiosta väistynyt, paljastaen kaksi kalpeaa reittä. Vasen käsi oli vääntyneenä selän taa ja oikea retkotti hervottomana mättäällä. Silmät olivat ummessa ja suun ympärillä oli vaivaantunut irve. Vaaleat hiukset muodostivat kultaisen viuhkan tumaa maata vasten.
Odo huudahti ja laski kalpansa tutkiakseen morsiamensa tilan. Nuoren naisen rinta kohoili, joskin heikosti ja veri sykki suonissa. Nämä elonmerkit toivat helpottuneen hymyn Odon likaisille ja ahavoituneille kasvoille. Työläästi hän nosti hennon olennon olalleen ja aloitti taipaleensa kohti yksinäistä maatilaa.
1.
Kuiskaukset täyttivät Annan korvat ja hän kääntyili villisti nähdäkseen äänen lähteen. Kaikkialla oli kuitenkin samanlaista mustuutta, jota sävytti punainen kajo. Kuiskaukset olivat sävyltään karkeita ja kieli jolla ne puhuivat oli julmaa ja pahaa kuunnella. Katkonaiset sanat ja soinnittomat äänteet murahtelivat tyhjyydessä.
Anna kirkui ja huitoi ilmaa, kuin karkottaakseen vihulaiset, tuloksetta. Ne ympäröivät hänet kuin pahantahtoinen mehiläisparvi, täyttäen hänen tajuntansa surinallaan. Nainen kiljahti epätoivoisesti ja lähti juoksuun. Kuiva, kuuma tuhka korvensi hänen jalkapohjiaan ja ilma oli pölyistä ja kuivasi kurkun. Äänet kovenivat, käskien Annaa pysähtymään, mutta hän jatkoi hurjaa pakoaan niistä välittämättä.
Kaukaa takaansa hän kuuli piiskan sivalluksia ja sitten kavioiden – tai kenties sorkkien – vetämien vaunujen kumua. Rautaiset renkaat löivät vasten kivistä maata. Terävä kivi kaatoi Annan nurin ja hän romahti kasvoilleen polttaville kiville. Välittämättä tuskasta jota naulankaltaiset kivet hänen alastomalle olemukselleen tuottivat, hän kompuroi eteenpäin, peläten pimennossa laukkaavia petoja ja niiden vetämiä vaunuja.
Sitten hän kuuli naurua. Se ei ollut karkeaa, saati pahantahoista. Pienen lapsen iloista jokellusta ja hykertävää naurua. Anna tukeutui maahan, kohottaakseen katseensa, mutta Odo esti sen.
”Anna!” Odo huusi, ravistellen vaimoaan. Anna avasi silmänsä ja pomppasi istuvaan asentoon. Paniikinomaisesti hän hapuili vatsaansa, kunnes kämmenet lepäsivät kuvun yllä. Syntymätön perillinen tyrkkäsi vatsaa sisältä, kuin tyynnytelläkseen äitiään.
”Sinä huusit ja itkit unissasi!” Odo sanoi, pidellen yhä kiinni naisen ranteista.
Mykkä nainen viittoi miehelleen: Näin painajaista. Annan isä oli kehittänyt yksin-kertaisen elekielen ymmärtääkseen lastaan ja Odo oli yhdessä Annan kanssa keksinyt lisää viittomia.
Mies ujutti sormensa ristiin naisen sormien kanssa ja vaimo vastasi eleeseen puristamalla miehensä kättä.
Aamun valkeat ensisäteet ryömivät raollaan olevan ikkunan paksun lasin läpi. Kotoisa tuli räiskähteli ja ilmassa leijui puuron tuoksu. Anna istui paksun tammipöydän ääressä, edessään kulho puuroa. Raskauden edettyä näin pitkälle, Odo toivoi hänen tekevän mahdollisimman vähän töitä.
Nainen kaatoi puisesta kannusta vastalypsettyä maitoa paksujen ryynien päälle. Painajaisen luoma ahdistus oli päivänvalossa haihtunut, mutta uni vaivasi häntä. Siitä oli jo miltei yhdeksän kuukautta, kun häntä olivat yhtä hirvittävät kauhu-unet vaivanneet.
Silloin oli susilauma surmannut kaikki heidän lampaansa ja raahannut hänet metsään. Hukat olivat kuitenkin pelästyneet Odon äkillistä ilmaantumista. Itse hän ei muistanut tapahtumasta mitään, mutta paikallinen pappi sanoi tämän olevan siunaus – Sigmar otti hänen harteiltaan kauhean muiston, jotta hän saattaisi jatkaa elämäänsä kuten ennekin.
Anna ei ollut sielutieteilijä eikä teologi, joten hän koki parhaaksi jättää moisen pohdinnan viisaampiensa pulmaksi. Silti hän ei kyennyt irrottamaan päästään ajatusta, joka kertoi hänelle unen olevan varoitus. Unet olivat aina erilaiset – joskus hän oli suolla, joskus metsässä, joskus jäisessä erämaassa. Jokaisessa unessa kuitenkin oli pimeys ja vaunut. Vaunut tuntuivat konkreettisilta, aidoilta muistoilta. Annaa kylmäsi, vaikka hän oli paksusti vaatetettu. Sitten vauva potkaisi ja Anna havahtui mietinnöistään.
2.
Toinen romuluisista naudoista käänsi suuret ruskeat silmänsä Annaan, kun nainen astui vienosti lannanhajuiseen navettaan. Hän veti pienen jakkaran mustavalkoisen nupon viereen ja asetti lyhtynsä pieneen rautakoukkuun valaisemaan iltalypsyä. Navetta oli pieni, kaksikerroksinen kivirakennus. Lyhty sai heinien varjot venymään seinille pitkinä sormina, jotka kynsivät kivistä vankilaansa, kun veto keinutti lyhtyä.
Anna tarrasi lehmän utareista ja alkoi rutiininomaisen toimenpiteen. Maito valui noroina puiseen saaviin. Hiljaisuus tuntui tiivistyvän karjatilassa. Anna kuuli oman hengityksensä ja lehmien hengityksen. Hän kuuli eläinten askeleet, kun ne siirtelivät jalkojaan. Maidon lorina utareista tuntui kovalta melulta. Anna tunsi kihelmöintiä niskassaan. Tyhjä, selittämätön pelko hiipi hänen sisäänsä.
Hän siirtyi ripeästi toisen laihan eläimen vierelle ja vasta kun tämä mylväisi, hän tajusi puristavansa nisiä rystyset valkoisena. Hän hellitti otettaan ja alkoi lypsää tomerasti. Näkymättömät silmät tuntuivat seuraavan häntä toisen kerroksen heinäparvelta. Hänen ihonsa nousi kananlihalle ja kauhun kangistaessa hänen niveliään, hän pakotti katseensa ylös. Pelkkää mustuutta. Lyhty heilui ja varjot tanssivat sen mukana.
Viimeinenkin maitopisara putosi sankoon ja kiitollisena hän nousi jaloilleen, kaapaten lyhdyn matkaansa. Sitten hän jähmettyi paikalleen. Parvelta kuului rasahdus. Lehmät liikahtelivat levottomasti, siirrellen kavioitaan lannan ja olkien kuorruttamalla lattialla. Annan silmät liikkuivat kuumeisesti oven ja parvelle vievien tikkaiden välillä. Osa hänestä käski häntä ryntäämään ulos ovesta Odon luo, kun taas toinen osa käski häntä jäämään. Outo tunne sai hänet ottamaan askelen kohti karkeita puuaskelmia.
Parvelta kuului ontto kumahdus. Anna pysähtyi. Kuului rapinaa ja sitten oli taas hiljaista. Toinen lehmistä ammui hiljaa. Anna otti uuden askeleen. Edelleen oli hiljaista. Koleassa ilmassa hänen hengityksensä höyrysi. Hän asetti saavin maahan ja otti kiinni tikkaiden pinnoista. Hän kuunteli jälleen. Ei mitään. Sitten hän alkoi kavuta portaita vaivalloisesti.
Hänen sydämensä jyskytti hänen kohottaessaan soihtua valaisemaan parvea. Jo ennen kuin valo ehti paljastamaan, mitä pimeys oli piilotellut, ehti hänen mielensä maalailla mitä kammottavimpia otuksia vaanimaan varjoihin. Parvi oli kuitenkin tyhjä. Vain suuret heinäpinot, viikate ja talikko tervehtivät häntä tutuilla muodoillaan. Taakka kohosi hänen sydämeltään ja hän hengitti vapaammin.
Huojentuneena hän laskeutui alas navettaan ja otti maitoastian mukaansa. Jännitys kupli yhä hänen suonissaan, vaikka vaara olikin paljastunut kuvitteelliseksi. Hän työnsi oven auki ja sukelsi kylmään pakkaseen. Kiireesti hän taivalsi lumeen tallattua polkua myöten talolle ja avasi oven. Helpottuneena hän laski maidon lattialle ja kääntyi sulkeakseen oven. Kauhu iski rautaisen hansikkaansa hänen sisimpänsä ympärille mahtavalla voimalla – kaksoissirppien taianomaista loistetta vasten piirtyi navetankulmalle musta hahmo, joka liikkui ketterästi sivuun. Anna kääntyi ja telkesi oven.
3.
Odo oli seuraavana päivänä tutkinut navetan ympäristön, sekä parven, muttei ollut löytänyt mitään. Helpottuneena Anna vakuutteli itselleen nähneensä vain näkyjä. Oli ollut pimeää ja Morrslieb oli kuuluisa kyvystään huijata silmää. Kuitenkin hämärtyvä ilta teki hänen olonsa ahdistuneeksi.
Odo oli lähtenyt jänismetsälle jousineen ja jättänyt hänet yksin. He olivat hankkineet tilansa halvalla, mutta vain koska kukaan muu ei siihen suostunut asettumaan. Pienestä talosta, tallista ja navetasta koostuva kokonaisuus sijaitsi keskellä metsää. Torppa-pahanen oli ainut rakennus joka oli säästynyt miltei sata vuotta sitten tapahtuneesta hirmu-työstä.
Naapurikylien eukot ja äijät kertoilivat tarinoita yöstä, jolloin pedot saapuivat metsästä ja Varjon Ruhtinaana tunnettu kansantarujen hahmo oli ratsastanut hirveillä vaunuillaan. Götzeburgin mustat rauniot lepäsivät yhä lähistöllä muistuttamassa tapahtumista. Lähimpään asutukseen oli tilalta neljänkymmenen mailin matka. Vain kun jokin tarve, jota pari ei itse kyennyt täyttämään ilmeni, valjastettiin myötäjäisinä saatu hevospari reen eteen.
Anna oli nauttinut rauhasta ennen, mutta nyt eristyneisyys tuntui hirvittävältä taakalta. Hänen mieleensä tarujen haaksirikkoiset, jotka seilaavat rannattomilla vesillä, turvanaan vain puunpala, jonka mikä tahansa pahanilkinen aalto tai merihirmu keikauttaisi nurin.
Mielenrauhansa vuoksi mykkä nainen kävi läpi ovien ja ikkunoiden salvat ja lisäsi takkaan puita, kunnes kirkas valkea paloi kivisessä pesässään. Sitten hän asettui pöydän ääreen jatkamaan pienen nutun ompelemista.
Heidän kirjava kissansa asteli keveästi tulen ääreen ja tähyili ympärilleen uteliaasti. Anna oli seurasta kiitollinen ja hymyili katille, joka verrytteli lattialla. Sitten kissa nytkähti pystyyn, kuin sähköiskun saaneena. Se tuijotti hetken eteenpäin värähtämättä, lihakset ojentuneena äärimmilleen ja kynnet uponneena lattian puuhun.
Sitten kissa lähti liikkeelle. Oudoksuen Anna seurasi katin kummallista käytöstä. Se asteli lattialla, häntä pystyssä, silmät tuijottaen suoraan eteenpäin, mitään näkemättöminä.
Hiljaa kissa kiersi outoa kaavaa lattialla. Epäillen kissan toivovan maitoa, Anna laski kannusta pieneen kulhoon maitoa ja laski sen lattialle.
Kissa ei kiinnittänyt niin Annaan, kuin kulhoonkaan mitään huomiota, vaan jatkoi jäykkää marssimistaan. Anna kohautti olkapäitään ja lähti sytyttämään makuukamarin pronssista kamiinaa.
Polttopuupinon kokoaminen ja sytykkeiden tarkka asettelu saivat hänet pian unohtamaan kaikki huolensa ja hän antautui työlleen. Iskien piikiviä vastakkain, hän sai aikaan pieniä kipinöitä, jotka tarttuivat kuivaan tuoheen. Pienet punakeltaiset täplät kasvoivat tulisiksi renkaiksi ohuen sytykkeen pinnalla Annan puhaltaessa niihin.
Hiljaa pienet liekit nousivat esiin ja alkoivat nuolla paksumpia halkoja, jättäen mustia nokiviiruja puun vaaleaan pintaan. Synkkä ja kolea kamari sai ylleen tulen punertavan hunnun, niin että sängyn ja kaapin jäykät muodot paljastivat itsensä pimeydessä.
Lapsi vatsassa potkaisi, muistuttaen äitiään olemassaolostaan. Anna jäi hymyillen istumaan tulen ääreen, lepuuttaen käsiään vatsallaan, tunnustellen pienokaisen liikkeitä. Pelon tuoma väsymys sai hänet vaipumaan unenkaltaiseen horrostilaan ja pian musta uni ahmaisi hänet.
Anna kuuli rapinaa puista lattiaa vastaan ja ihmetteli unisesti äänen syytä. Sitten kauhu valtasi hänen mielensä ja hän kompuroi pystyyn. Sitten hän tajusi äänen lähtevän kissan kynsistä, jotka rapisivat lattiaa vasten. Rauhoittuen hän lisäsi puita kamiinaan ja asteli tuvan puolelle, kämmenet vatsallaan.
Ovi narahti auki ja Annan silmät levisivät kauhusta. Tuvan puiseen lattiaan oli ilmestynyt verenpunainen tähti. Annan polvet muuttuivat veteliksi ja haukkoen ilmaa hän kompuroi eteenpäin, kunnes oli kontillaan lattialla. Kahdeksansakarainen kuvio tuntui kostealta hänen käsiensä alla. Vapisten hän kohotti vasemman kätensä silmiensä eteen. Kalpea iho oli punaisen veren tahrima.
Anna yritti kirkua, mutta ääni tuntui tarttuneen hänen kurkkuunsa. Hän konttasi taaksepäin, täristen kauttaaltaan. Sitten hän huomasi silmät. Kaksi keltaista kiekkoa tuijotti häntä huoneen varjoista. Hän tuijotti syvälle niiden liekehtiviin syövereihin, liikahtamatta. Sitten ilmaa leikkasi valittava rääkäisy, kissan surumielinen joutsenlaulu. Silmät loikkasivat takan valaisemalle alueelle ja veristen tassun tynkien varassa kissa raahautui naukuen kohti tulta, kuin tahtonsa vastaisesti. Ilman täytti palavan turkin käry.
Ovelta kuului jyskytys ja Anna menetti tajuntansa.
Koputettuaan jo tovin ovelle, Odo huolestui. Ilmassa leijaili outo haju, kuin palavaa hiusta ja lihaa. Hän ujutti miekkansa oven rakoon ja kohotti salpaa, rukoillen vaimonsa ja lapsensa puolesta. Salpa kohosi ja Odo tyrkkäsi oven auki. Miekka kalahti pirtin lattialle.
Ilmassa leijaili hirvittävä käry. Takassa kytivät kissan palaneet jäänteet ja lattialla, kahdeksankulmaisen kuvion sisällä, makasi Anna, kädet verisenä. Tyrmistyksen lamauttamana Odo tuijotti näkymää, suu aukoen, kuin vastapyydetyllä lahnalla. Sitten ymmärrys iski taivaalta salamankirkkaana.
Hänen isoisänsä, arvostettu metsänkävijä ja viisas mies, joskin viimeisinä päivinään järkensä valon menettänyt mies, oli varoittanut häntä naimasta mykkää naista. Noidat vaihtavat yhden jumalten lahjoista kaaoksen lahjoihin, poika! Kahdeksansakarainen tähti oli paikallisen perimätiedon pahaenteisin ennusmerkki. Kerrottiin jonkun maalanneen kahdeksansakaraisen tähden Götzeburgin poltetun kylän oviin ennen tuhotyötä.
Kissa oli selvästi ollut uhrilahja. Jäljet, joista hän oli vaimonsa mielenrauhan vuoksi jättänyt mainitsematta kuuluvat varmastikin naisen paholaiskätyreille. Siltikin, nainen oli hänen vaimonsa ja lapsensa kantaja. Ellei… Jos Anna ei olutkaan joutunut hyökkäyksen uhriksi… Jos tämä oli omasta tahdostaan yhtynyt metsän petoihin… Jos lapsi olikin yksi heistä?
Odo vajosi polvilleen ja hautasi kasvonsa käsiinsä, itkien johdatusta Taalilta, Ulrikilta ja Sigmarilta, vastausta kuitenkaan saamatta. Kuumat kyyneleet virtasivat hänen poskillaan ja hän kirosi kurjaa kohtaloaan. Vajoten mahalleen maahan hän jäi miettimään pakotietä kiperään tilanteeseensa.
Oli hänen velvollisuutensa pitää huolta Annasta ja lapsesta, mutta kuinka hän voisi elää noidan, aviorikkojan ja Kaaoksen palvojan kanssa? Kuinka hän voisi puhutella paholaisen lasta pojakseen? Toisaalta, hänellä ei ollut sydäntä surmata vaimoaan, jota yhä rakasti.
Sitten hän teki ratkaisunsa. Hän nousi jaloilleen ja alkoi kerätä ruokatarpeita.
4.
Terävä isku poskeen herätti Annan. Joku kiskoi hänet jaloilleen ja tyrkki kohti ovea. Tähtien tanssiessa hänen silmissään, hän yritti käsittää, mitä tapahtui. Karkeat kädet tuuppasivat hänet ulkona odottavaan rekeen. Sitten tuttu ääni puhui: ”painu matkoihisi, noita, salaisuutesi on paljastunut.”
Anna kuuli tuskan ja murheen miehensä äänessä. Hän ei ymmärtänyt. Mitä tämä merkitsee? hän väänteli käsiään. Kylmä rauta vastasi hänen katseeseensa. ”Matkaan siitä! Ennen kuin muutan mieleni!”
Anna tuijotti ihmeissään ja peloissaan Odon vihan vääristämiin kasvoihin. Odotti kohotti kätensä lyöntiin ja parahti: ”vauhtia! Lähde, tai leikkaan sekä sinun, että äpärälapsesi kaulan poikki!”
Kyynelehtien, Anna yritti vielä kerran vedota aviomiehensä tunteisiin, mutta kylmä katse ei antanut vastakaikua. Suruissaan ja hämmentyneenä Anna heilautti valjaita ja reki lähti liikkeelle. Vielä kerran hän vilkaisi taakseen, nähden Odon tumman hahmon sisältä tulvivan valon kiilassa.
Anna suuntasi kohti ainoaa paikkaa, joka tuli hänen mieleensä. Götzeburgin kivinen temppeli oli säästynyt ahnailta liekeiltä. Pakkanen oli kiristymässä ja kirkkaalla taivaalla tähdet ja täyteen loistoonsa kasvaneet kuut loivat kylmää valoaan. Jäätyneet kyyneleet kiilsivät Annan kasvoilla. Puiden sysimustassa pylväsmetsässä reki kiisi, jättäen koskemattomaan lumeen jälkensä.
Hevoset höyrysivät ja puuskuttivat, tarpoessaan upottavissa kinoksissa. Pelon, hädän ja pakon ajamana Anna kuitenkin yllytti eläimiä vielä suurempiin ponnistuksiin. Lapsi liikahteli rauhattomasti kohdussa.
Shokki sotki Annan ajantajun ja hän taisteli kylmän ja uupumuksen luomaa unentarvetta vastaan. Hänen kylmät kätensä olivat jäätyneet valjaiden ympärille ja hänen raajansa olivat kangistuneet. Vain ajatus siitä, että hänen sisässään oli joku toinen, sai hänet jatkamaan. Hengittäminen sattui ja kylmä viilteli häntä tikarien lailla.
Sitten, loputtomalta tuntuneen matkan jälkeen hän sai näkyviinsä lohduttoman rauniokylän. Talojen lahonneet ja hiiltyneet muodot törröttivät valkeasta lumesta. Siellä täällä savupiippujen yksinäiset hahmot kurottivat taivaita kivisten sormien lailla. Kukkulalla seisoi temppelin luotaantyöntävä hahmo.
Anna vapautti hevoset aisasta, jättäen ne oman onnensa nojaan ja sitten hän raahusti kivisen temppelin oven lahojen jäänteiden yli, sisään pimeyteen. Lumi oli levinnyt puoliympyrän muotoon oven edustalle. Muuten kylmä kivirakennus oli kuiva. Anna haparoi eteenpäin pimeydessä, kunnes hänen kätensä osuivat kynttilänjalan tuttuun muotoon. Kohmeisin sormin hän iski tulta, saaden pölyiset kynttilät syttymään. Hetken hän kierteli tyhjää hallia, sytytellen soihtuja ja kynttilöitä.
Huone oli nelikulmainen, luonnonkivistä koottu sali. Kattona toimiva kupoli oli vihertynyttä pronssia. Tilan perällä oli oviaukko, joka ilmeisesti johti temppelin muihin osiin. Alttariseinällä oli lohkeillut maalaus, joka esitti Sigmaria. Pölyiset ja lahot puupatsaat kiersivät salin seiniä. Ne esittivät muita jumalia, sekä pyhimyksiä. Temppelin penkeistä oli jäljellä lahoja ja kuivuneita rippeitä.
Anna ryömi yhteen temppelin nurkista, kääriytyi vaatteisiinsa niin hyvin kuin kykeni ja nukahti sitten.
Märkä tunne herätti Annan. Kauhukseen hän tajusi lapsivetensä tulleen. Voimakkaat supistukset saivat hänet parahtamaan. Näinkö hänen lapsensa saapuisi maailmaan? Hylätyssä temppelissä, keskellä metsää, maailman hylkäämänä. Puristaen hameensa helmoja hän asettui selälleen. Supistukset olivat hetkeksi hellittäneet. Hänen silmänsä osuivat Sigmaria esittävään seinämaalaukseen. Hän rukoili kaikilta tuntemiltaan jumalilta apua koitokseensa.
Hän hengitti syvään ja puri hammastaan. Sitten supistukset palasivat. Tuskaisissa ponnistuksissaan hänen teki mieli huutaa. Hän oli kuitenkin päättänyt kestää. Jos hän antaisi vallan kivulle, lapsi ei välttämättä selviäisi. Anna murahti ja ponnisti. Mitään ei tapahtunut.
Hän ponnisti uudelleen. Supistukset löivät häneen kuin myrskyävän meren aallot rantakallioihin. Hän maistoi verta suussaan - hän oli purrut huulensa rikki tuskissaan. Epätoivoisesti hän loi katseensa Sigmariin, anellen apua. Sigmar kuitenkin tuijotti horisonttiin otsa rypyssä, vastaamatta hänen katseeseensa.
Hän tunsi kuinka vauva pyrki ulos hänestä. Hän pelkäsi hajoavansa kahtia. Hän ponnisti uudelleen, hien ja veren virratessa hänen kasvoillaan. Kivun laukaisemana, muisto kohosi hänen mieleensä. Veren löyhkä, silvottuja sisäelimiä, katkottuja kauloja… Koko lammaslauma kuollut.
Hän ponnisti uudelleen, tuottaen uuden mielikuvan. Musta varjo hänen yllään. Sarvet piirtymässä taivasta vasten. Löyhkäävä hengitys hänen kasvoillaan. Karkeat kourat tarttumassa hänen käsivarsiinsa.
Kauhu valtasi hänen mielensä. Mutta supistukset eivät lakanneet, eivätkä myöskään syvään haudatut muistot. Karkeaa naurua. Repeävän kankaan ääni. Kynnet puristumassa hänen ihoonsa. Hän kuuli oman äänensä kirkuvan. Jotain työntyi hänen sisäänsä. Tuska ja häpeä sekoittuvat hekumaan.
Annan tiukkaan puristuneet silmät rävähtivät auki. Kauhuissaan hän yritti keskeyttää lapsen syntymää, mutta oli jo liian myöhäistä. Pieni olento työntyi ulos hänestä. Kuului itkua. Anna ei ensin uskaltanut katsoa lasta, peläten näkevänsä jotain hirveää. Itkun kuitenkin kuulostaessa vastasyntyneen parkunalta, Anna antoi äidinvaistojensa ottaa vallan ja nosti veren ja eritteiden peittämän pienokaisen kylmältä lattialta.
Se näytti samalta, kuin muutkin vastasyntyneet. Helpottuneena Anna kuivasi lapsen ja painoi sen lujasti itseään vasten, koettaen hillitä sen itkua. Pian lapsi rauhoittuikin ja nukahti äitinsä syliin. Sitten kuului vaimeaa kumua. Kuin suurten sotavaunujen jyrinää. Peloissaan Anna ryömi vastasyntyneen kanssa niin kauas ovesta, kuin jaksoi.
Ääni lähestyi, kunnes piiskan sivallus leikkasi ilmaa aivan oven edessä. Kuului helvetillistä ääntä, kuin joidenkin demonisten sikojen kirkumista. Raskaat askeleet lähestyivät temppeliä. Musta varjo kohosi ovi aukkoon.
Olento oli tavallista miestä pään tai kaksi pidempi. Se oli lihaksikkaampi kuin härkä ja paksun, mustan turkin peittämä. Oli vaikea sanoa, muistuttiko sen pää enemmän sutta vai vuohta. Yllään pedolla oli piikkien ja irvokkaiden kuvien koristama haarniska. Sen silmät olivat mustat, kuin yö ja pupilleina paloivat verenpunaiset tähdet. Olennon kita vääntyi virneeseen ja se alkoi lähestyä Annaa.
Avuton nainen puristi pienokaistaan, suojellen sitä kaikin keinoin. Petomies asteli kaviot iskien kipinöitä. Sen karkea, musta terä kimalsi soihtujen valossa. Se jäi seisomaan Annan eteen, tuijottaen häntä kauhistuttavilla silmillään. Sitten se naurahti, saaden naisen värähtämään ja kohotti sapelinsa. Anna sulki silmänsä.
Kohta kaikki loppuisi. Hän kuolisi. Hänen sielunsa matkaisi Morrin tarhoihin, missä hän viettäisi ikuisuuden. Anna odotti väristen mustan sapelin kuolettavaa suudelmaa kaulallaan. Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Kuumaa verta valui hänen kasvoilleen, mutta hän ei tuntenut kipua. Varovasti hän avasi silmänsä ja katsoi ylös.
Musta sapeli putosi lattialle. Tutun miekan kärki tuijotti pedon rinnasta, kuolettavasta haavasta, josta pulppusi verta kylmälle lattialle. Odo tyrkkäsi kuolinkoureissaan nytkähtelevän hirmun maahan ja siihen se jäi, valon hiipuessa sen silmien tähdistä.
Anna nousi jaloilleen, tervehtiäkseen Odoa, onnen ja helpotuksen täyttäessä hänen sydämensä. Odo kuitenkin tuijotti lasta hänen rinnoillaan, kasvot kauhusta vääristyneenä. Pelon täyttäessä hänen sydämensä, Anna antoi katseensa valua vastasyntyneeseen.
Lapsi vastasi hänen katseeseensa. Sen silmät olivat mustat kuin yö ja niiden pupillit paloivat tulisten tähtien lailla.
Anna
Prologi
Yksinäinen soihtu kahlasi läpi mustien varjojen tiheikön. Käppyräiset katajat ja pylväsmäiset männyt, yhdessä pajujen tiheiden pöheikköjen kanssa, muodostivat sammalen ja naavan peittämän muurin, joka takertui viittaan ja takkiin. Kuluneen miekan naarmuinen teräspinta välkähteli aina kun soihdun räiskyvä loiste sen pinnalla leikitteli. Huolen ja pelon sävyttämä ääni riipi ilmaa: ”Anna! Anna!”
Mustat pilvimassat olivat syöneet molemmat kuut ja myllersivät korkealla taivaalla, kuin jonkin vastenmielisen likarännin vedet. Tuuli kiisi tiheän ryteikön halki, kirkuen ja suhisten oksille, jotka siihen turhaan yrittivät tarrata.
Kylmät hikipisarat valuivat Odon kasvoilla. Ihon työnuurtamia juonteita myöten pisarat valuivat, kunnes hajosivat pienemmiksi pirskeiksi miehen teräväsukaisissa viiksissä. Musta hiuspehko roikkui ruokottomana nuhjuisen lakin alta ja nälän hoikistamat koivet kompuroivat liian suurissa nahkasaappaissa.
Mustat, verentahraamat ajatukset ja kauhukuvat vaelsivat Odon mielessä. Pakokauhun vatsankääntävä kitkeryys kupli hänen kurkussaan. Mitä hän tekisi, jos Anna olisi kuollut? Jos hänen rakas vaimonsa, päiviensä ilo ja talonsa emäntä olisi matkannut Morrin harmaaseen tarhaan? Tullut susien raatelemaksi, kuin ne lampaat joita vaimo oli ollut paimentamassa?
Metsän puiset kynnet tarrasivat ahnaasti Odon lihaan ja vaatteeseen. Ne ryöstivät hänen palkeenkielille revenneen viittansa ja nappasivat pahanilkisesti hänen hanhen-sulalla koristaman lakkinsa. Sitten metsä hellitti ja väistyi, paljastaen aukean, jolla makasi vaalea hahmo.
Valkeaa villamekkoa koristivat tummat juovat missä kynnet olivat raastaneet kangasta ja ihoa. Karkea vaate oli raa’an käsittelyn ansiosta väistynyt, paljastaen kaksi kalpeaa reittä. Vasen käsi oli vääntyneenä selän taa ja oikea retkotti hervottomana mättäällä. Silmät olivat ummessa ja suun ympärillä oli vaivaantunut irve. Vaaleat hiukset muodostivat kultaisen viuhkan tumaa maata vasten.
Odo huudahti ja laski kalpansa tutkiakseen morsiamensa tilan. Nuoren naisen rinta kohoili, joskin heikosti ja veri sykki suonissa. Nämä elonmerkit toivat helpottuneen hymyn Odon likaisille ja ahavoituneille kasvoille. Työläästi hän nosti hennon olennon olalleen ja aloitti taipaleensa kohti yksinäistä maatilaa.
1.
Kuiskaukset täyttivät Annan korvat ja hän kääntyili villisti nähdäkseen äänen lähteen. Kaikkialla oli kuitenkin samanlaista mustuutta, jota sävytti punainen kajo. Kuiskaukset olivat sävyltään karkeita ja kieli jolla ne puhuivat oli julmaa ja pahaa kuunnella. Katkonaiset sanat ja soinnittomat äänteet murahtelivat tyhjyydessä.
Anna kirkui ja huitoi ilmaa, kuin karkottaakseen vihulaiset, tuloksetta. Ne ympäröivät hänet kuin pahantahtoinen mehiläisparvi, täyttäen hänen tajuntansa surinallaan. Nainen kiljahti epätoivoisesti ja lähti juoksuun. Kuiva, kuuma tuhka korvensi hänen jalkapohjiaan ja ilma oli pölyistä ja kuivasi kurkun. Äänet kovenivat, käskien Annaa pysähtymään, mutta hän jatkoi hurjaa pakoaan niistä välittämättä.
Kaukaa takaansa hän kuuli piiskan sivalluksia ja sitten kavioiden – tai kenties sorkkien – vetämien vaunujen kumua. Rautaiset renkaat löivät vasten kivistä maata. Terävä kivi kaatoi Annan nurin ja hän romahti kasvoilleen polttaville kiville. Välittämättä tuskasta jota naulankaltaiset kivet hänen alastomalle olemukselleen tuottivat, hän kompuroi eteenpäin, peläten pimennossa laukkaavia petoja ja niiden vetämiä vaunuja.
Sitten hän kuuli naurua. Se ei ollut karkeaa, saati pahantahoista. Pienen lapsen iloista jokellusta ja hykertävää naurua. Anna tukeutui maahan, kohottaakseen katseensa, mutta Odo esti sen.
”Anna!” Odo huusi, ravistellen vaimoaan. Anna avasi silmänsä ja pomppasi istuvaan asentoon. Paniikinomaisesti hän hapuili vatsaansa, kunnes kämmenet lepäsivät kuvun yllä. Syntymätön perillinen tyrkkäsi vatsaa sisältä, kuin tyynnytelläkseen äitiään.
”Sinä huusit ja itkit unissasi!” Odo sanoi, pidellen yhä kiinni naisen ranteista.
Mykkä nainen viittoi miehelleen: Näin painajaista. Annan isä oli kehittänyt yksin-kertaisen elekielen ymmärtääkseen lastaan ja Odo oli yhdessä Annan kanssa keksinyt lisää viittomia.
Mies ujutti sormensa ristiin naisen sormien kanssa ja vaimo vastasi eleeseen puristamalla miehensä kättä.
Aamun valkeat ensisäteet ryömivät raollaan olevan ikkunan paksun lasin läpi. Kotoisa tuli räiskähteli ja ilmassa leijui puuron tuoksu. Anna istui paksun tammipöydän ääressä, edessään kulho puuroa. Raskauden edettyä näin pitkälle, Odo toivoi hänen tekevän mahdollisimman vähän töitä.
Nainen kaatoi puisesta kannusta vastalypsettyä maitoa paksujen ryynien päälle. Painajaisen luoma ahdistus oli päivänvalossa haihtunut, mutta uni vaivasi häntä. Siitä oli jo miltei yhdeksän kuukautta, kun häntä olivat yhtä hirvittävät kauhu-unet vaivanneet.
Silloin oli susilauma surmannut kaikki heidän lampaansa ja raahannut hänet metsään. Hukat olivat kuitenkin pelästyneet Odon äkillistä ilmaantumista. Itse hän ei muistanut tapahtumasta mitään, mutta paikallinen pappi sanoi tämän olevan siunaus – Sigmar otti hänen harteiltaan kauhean muiston, jotta hän saattaisi jatkaa elämäänsä kuten ennekin.
Anna ei ollut sielutieteilijä eikä teologi, joten hän koki parhaaksi jättää moisen pohdinnan viisaampiensa pulmaksi. Silti hän ei kyennyt irrottamaan päästään ajatusta, joka kertoi hänelle unen olevan varoitus. Unet olivat aina erilaiset – joskus hän oli suolla, joskus metsässä, joskus jäisessä erämaassa. Jokaisessa unessa kuitenkin oli pimeys ja vaunut. Vaunut tuntuivat konkreettisilta, aidoilta muistoilta. Annaa kylmäsi, vaikka hän oli paksusti vaatetettu. Sitten vauva potkaisi ja Anna havahtui mietinnöistään.
2.
Toinen romuluisista naudoista käänsi suuret ruskeat silmänsä Annaan, kun nainen astui vienosti lannanhajuiseen navettaan. Hän veti pienen jakkaran mustavalkoisen nupon viereen ja asetti lyhtynsä pieneen rautakoukkuun valaisemaan iltalypsyä. Navetta oli pieni, kaksikerroksinen kivirakennus. Lyhty sai heinien varjot venymään seinille pitkinä sormina, jotka kynsivät kivistä vankilaansa, kun veto keinutti lyhtyä.
Anna tarrasi lehmän utareista ja alkoi rutiininomaisen toimenpiteen. Maito valui noroina puiseen saaviin. Hiljaisuus tuntui tiivistyvän karjatilassa. Anna kuuli oman hengityksensä ja lehmien hengityksen. Hän kuuli eläinten askeleet, kun ne siirtelivät jalkojaan. Maidon lorina utareista tuntui kovalta melulta. Anna tunsi kihelmöintiä niskassaan. Tyhjä, selittämätön pelko hiipi hänen sisäänsä.
Hän siirtyi ripeästi toisen laihan eläimen vierelle ja vasta kun tämä mylväisi, hän tajusi puristavansa nisiä rystyset valkoisena. Hän hellitti otettaan ja alkoi lypsää tomerasti. Näkymättömät silmät tuntuivat seuraavan häntä toisen kerroksen heinäparvelta. Hänen ihonsa nousi kananlihalle ja kauhun kangistaessa hänen niveliään, hän pakotti katseensa ylös. Pelkkää mustuutta. Lyhty heilui ja varjot tanssivat sen mukana.
Viimeinenkin maitopisara putosi sankoon ja kiitollisena hän nousi jaloilleen, kaapaten lyhdyn matkaansa. Sitten hän jähmettyi paikalleen. Parvelta kuului rasahdus. Lehmät liikahtelivat levottomasti, siirrellen kavioitaan lannan ja olkien kuorruttamalla lattialla. Annan silmät liikkuivat kuumeisesti oven ja parvelle vievien tikkaiden välillä. Osa hänestä käski häntä ryntäämään ulos ovesta Odon luo, kun taas toinen osa käski häntä jäämään. Outo tunne sai hänet ottamaan askelen kohti karkeita puuaskelmia.
Parvelta kuului ontto kumahdus. Anna pysähtyi. Kuului rapinaa ja sitten oli taas hiljaista. Toinen lehmistä ammui hiljaa. Anna otti uuden askeleen. Edelleen oli hiljaista. Koleassa ilmassa hänen hengityksensä höyrysi. Hän asetti saavin maahan ja otti kiinni tikkaiden pinnoista. Hän kuunteli jälleen. Ei mitään. Sitten hän alkoi kavuta portaita vaivalloisesti.
Hänen sydämensä jyskytti hänen kohottaessaan soihtua valaisemaan parvea. Jo ennen kuin valo ehti paljastamaan, mitä pimeys oli piilotellut, ehti hänen mielensä maalailla mitä kammottavimpia otuksia vaanimaan varjoihin. Parvi oli kuitenkin tyhjä. Vain suuret heinäpinot, viikate ja talikko tervehtivät häntä tutuilla muodoillaan. Taakka kohosi hänen sydämeltään ja hän hengitti vapaammin.
Huojentuneena hän laskeutui alas navettaan ja otti maitoastian mukaansa. Jännitys kupli yhä hänen suonissaan, vaikka vaara olikin paljastunut kuvitteelliseksi. Hän työnsi oven auki ja sukelsi kylmään pakkaseen. Kiireesti hän taivalsi lumeen tallattua polkua myöten talolle ja avasi oven. Helpottuneena hän laski maidon lattialle ja kääntyi sulkeakseen oven. Kauhu iski rautaisen hansikkaansa hänen sisimpänsä ympärille mahtavalla voimalla – kaksoissirppien taianomaista loistetta vasten piirtyi navetankulmalle musta hahmo, joka liikkui ketterästi sivuun. Anna kääntyi ja telkesi oven.
3.
Odo oli seuraavana päivänä tutkinut navetan ympäristön, sekä parven, muttei ollut löytänyt mitään. Helpottuneena Anna vakuutteli itselleen nähneensä vain näkyjä. Oli ollut pimeää ja Morrslieb oli kuuluisa kyvystään huijata silmää. Kuitenkin hämärtyvä ilta teki hänen olonsa ahdistuneeksi.
Odo oli lähtenyt jänismetsälle jousineen ja jättänyt hänet yksin. He olivat hankkineet tilansa halvalla, mutta vain koska kukaan muu ei siihen suostunut asettumaan. Pienestä talosta, tallista ja navetasta koostuva kokonaisuus sijaitsi keskellä metsää. Torppa-pahanen oli ainut rakennus joka oli säästynyt miltei sata vuotta sitten tapahtuneesta hirmu-työstä.
Naapurikylien eukot ja äijät kertoilivat tarinoita yöstä, jolloin pedot saapuivat metsästä ja Varjon Ruhtinaana tunnettu kansantarujen hahmo oli ratsastanut hirveillä vaunuillaan. Götzeburgin mustat rauniot lepäsivät yhä lähistöllä muistuttamassa tapahtumista. Lähimpään asutukseen oli tilalta neljänkymmenen mailin matka. Vain kun jokin tarve, jota pari ei itse kyennyt täyttämään ilmeni, valjastettiin myötäjäisinä saatu hevospari reen eteen.
Anna oli nauttinut rauhasta ennen, mutta nyt eristyneisyys tuntui hirvittävältä taakalta. Hänen mieleensä tarujen haaksirikkoiset, jotka seilaavat rannattomilla vesillä, turvanaan vain puunpala, jonka mikä tahansa pahanilkinen aalto tai merihirmu keikauttaisi nurin.
Mielenrauhansa vuoksi mykkä nainen kävi läpi ovien ja ikkunoiden salvat ja lisäsi takkaan puita, kunnes kirkas valkea paloi kivisessä pesässään. Sitten hän asettui pöydän ääreen jatkamaan pienen nutun ompelemista.
Heidän kirjava kissansa asteli keveästi tulen ääreen ja tähyili ympärilleen uteliaasti. Anna oli seurasta kiitollinen ja hymyili katille, joka verrytteli lattialla. Sitten kissa nytkähti pystyyn, kuin sähköiskun saaneena. Se tuijotti hetken eteenpäin värähtämättä, lihakset ojentuneena äärimmilleen ja kynnet uponneena lattian puuhun.
Sitten kissa lähti liikkeelle. Oudoksuen Anna seurasi katin kummallista käytöstä. Se asteli lattialla, häntä pystyssä, silmät tuijottaen suoraan eteenpäin, mitään näkemättöminä.
Hiljaa kissa kiersi outoa kaavaa lattialla. Epäillen kissan toivovan maitoa, Anna laski kannusta pieneen kulhoon maitoa ja laski sen lattialle.
Kissa ei kiinnittänyt niin Annaan, kuin kulhoonkaan mitään huomiota, vaan jatkoi jäykkää marssimistaan. Anna kohautti olkapäitään ja lähti sytyttämään makuukamarin pronssista kamiinaa.
Polttopuupinon kokoaminen ja sytykkeiden tarkka asettelu saivat hänet pian unohtamaan kaikki huolensa ja hän antautui työlleen. Iskien piikiviä vastakkain, hän sai aikaan pieniä kipinöitä, jotka tarttuivat kuivaan tuoheen. Pienet punakeltaiset täplät kasvoivat tulisiksi renkaiksi ohuen sytykkeen pinnalla Annan puhaltaessa niihin.
Hiljaa pienet liekit nousivat esiin ja alkoivat nuolla paksumpia halkoja, jättäen mustia nokiviiruja puun vaaleaan pintaan. Synkkä ja kolea kamari sai ylleen tulen punertavan hunnun, niin että sängyn ja kaapin jäykät muodot paljastivat itsensä pimeydessä.
Lapsi vatsassa potkaisi, muistuttaen äitiään olemassaolostaan. Anna jäi hymyillen istumaan tulen ääreen, lepuuttaen käsiään vatsallaan, tunnustellen pienokaisen liikkeitä. Pelon tuoma väsymys sai hänet vaipumaan unenkaltaiseen horrostilaan ja pian musta uni ahmaisi hänet.
Anna kuuli rapinaa puista lattiaa vastaan ja ihmetteli unisesti äänen syytä. Sitten kauhu valtasi hänen mielensä ja hän kompuroi pystyyn. Sitten hän tajusi äänen lähtevän kissan kynsistä, jotka rapisivat lattiaa vasten. Rauhoittuen hän lisäsi puita kamiinaan ja asteli tuvan puolelle, kämmenet vatsallaan.
Ovi narahti auki ja Annan silmät levisivät kauhusta. Tuvan puiseen lattiaan oli ilmestynyt verenpunainen tähti. Annan polvet muuttuivat veteliksi ja haukkoen ilmaa hän kompuroi eteenpäin, kunnes oli kontillaan lattialla. Kahdeksansakarainen kuvio tuntui kostealta hänen käsiensä alla. Vapisten hän kohotti vasemman kätensä silmiensä eteen. Kalpea iho oli punaisen veren tahrima.
Anna yritti kirkua, mutta ääni tuntui tarttuneen hänen kurkkuunsa. Hän konttasi taaksepäin, täristen kauttaaltaan. Sitten hän huomasi silmät. Kaksi keltaista kiekkoa tuijotti häntä huoneen varjoista. Hän tuijotti syvälle niiden liekehtiviin syövereihin, liikahtamatta. Sitten ilmaa leikkasi valittava rääkäisy, kissan surumielinen joutsenlaulu. Silmät loikkasivat takan valaisemalle alueelle ja veristen tassun tynkien varassa kissa raahautui naukuen kohti tulta, kuin tahtonsa vastaisesti. Ilman täytti palavan turkin käry.
Ovelta kuului jyskytys ja Anna menetti tajuntansa.
Koputettuaan jo tovin ovelle, Odo huolestui. Ilmassa leijaili outo haju, kuin palavaa hiusta ja lihaa. Hän ujutti miekkansa oven rakoon ja kohotti salpaa, rukoillen vaimonsa ja lapsensa puolesta. Salpa kohosi ja Odo tyrkkäsi oven auki. Miekka kalahti pirtin lattialle.
Ilmassa leijaili hirvittävä käry. Takassa kytivät kissan palaneet jäänteet ja lattialla, kahdeksankulmaisen kuvion sisällä, makasi Anna, kädet verisenä. Tyrmistyksen lamauttamana Odo tuijotti näkymää, suu aukoen, kuin vastapyydetyllä lahnalla. Sitten ymmärrys iski taivaalta salamankirkkaana.
Hänen isoisänsä, arvostettu metsänkävijä ja viisas mies, joskin viimeisinä päivinään järkensä valon menettänyt mies, oli varoittanut häntä naimasta mykkää naista. Noidat vaihtavat yhden jumalten lahjoista kaaoksen lahjoihin, poika! Kahdeksansakarainen tähti oli paikallisen perimätiedon pahaenteisin ennusmerkki. Kerrottiin jonkun maalanneen kahdeksansakaraisen tähden Götzeburgin poltetun kylän oviin ennen tuhotyötä.
Kissa oli selvästi ollut uhrilahja. Jäljet, joista hän oli vaimonsa mielenrauhan vuoksi jättänyt mainitsematta kuuluvat varmastikin naisen paholaiskätyreille. Siltikin, nainen oli hänen vaimonsa ja lapsensa kantaja. Ellei… Jos Anna ei olutkaan joutunut hyökkäyksen uhriksi… Jos tämä oli omasta tahdostaan yhtynyt metsän petoihin… Jos lapsi olikin yksi heistä?
Odo vajosi polvilleen ja hautasi kasvonsa käsiinsä, itkien johdatusta Taalilta, Ulrikilta ja Sigmarilta, vastausta kuitenkaan saamatta. Kuumat kyyneleet virtasivat hänen poskillaan ja hän kirosi kurjaa kohtaloaan. Vajoten mahalleen maahan hän jäi miettimään pakotietä kiperään tilanteeseensa.
Oli hänen velvollisuutensa pitää huolta Annasta ja lapsesta, mutta kuinka hän voisi elää noidan, aviorikkojan ja Kaaoksen palvojan kanssa? Kuinka hän voisi puhutella paholaisen lasta pojakseen? Toisaalta, hänellä ei ollut sydäntä surmata vaimoaan, jota yhä rakasti.
Sitten hän teki ratkaisunsa. Hän nousi jaloilleen ja alkoi kerätä ruokatarpeita.
4.
Terävä isku poskeen herätti Annan. Joku kiskoi hänet jaloilleen ja tyrkki kohti ovea. Tähtien tanssiessa hänen silmissään, hän yritti käsittää, mitä tapahtui. Karkeat kädet tuuppasivat hänet ulkona odottavaan rekeen. Sitten tuttu ääni puhui: ”painu matkoihisi, noita, salaisuutesi on paljastunut.”
Anna kuuli tuskan ja murheen miehensä äänessä. Hän ei ymmärtänyt. Mitä tämä merkitsee? hän väänteli käsiään. Kylmä rauta vastasi hänen katseeseensa. ”Matkaan siitä! Ennen kuin muutan mieleni!”
Anna tuijotti ihmeissään ja peloissaan Odon vihan vääristämiin kasvoihin. Odotti kohotti kätensä lyöntiin ja parahti: ”vauhtia! Lähde, tai leikkaan sekä sinun, että äpärälapsesi kaulan poikki!”
Kyynelehtien, Anna yritti vielä kerran vedota aviomiehensä tunteisiin, mutta kylmä katse ei antanut vastakaikua. Suruissaan ja hämmentyneenä Anna heilautti valjaita ja reki lähti liikkeelle. Vielä kerran hän vilkaisi taakseen, nähden Odon tumman hahmon sisältä tulvivan valon kiilassa.
Anna suuntasi kohti ainoaa paikkaa, joka tuli hänen mieleensä. Götzeburgin kivinen temppeli oli säästynyt ahnailta liekeiltä. Pakkanen oli kiristymässä ja kirkkaalla taivaalla tähdet ja täyteen loistoonsa kasvaneet kuut loivat kylmää valoaan. Jäätyneet kyyneleet kiilsivät Annan kasvoilla. Puiden sysimustassa pylväsmetsässä reki kiisi, jättäen koskemattomaan lumeen jälkensä.
Hevoset höyrysivät ja puuskuttivat, tarpoessaan upottavissa kinoksissa. Pelon, hädän ja pakon ajamana Anna kuitenkin yllytti eläimiä vielä suurempiin ponnistuksiin. Lapsi liikahteli rauhattomasti kohdussa.
Shokki sotki Annan ajantajun ja hän taisteli kylmän ja uupumuksen luomaa unentarvetta vastaan. Hänen kylmät kätensä olivat jäätyneet valjaiden ympärille ja hänen raajansa olivat kangistuneet. Vain ajatus siitä, että hänen sisässään oli joku toinen, sai hänet jatkamaan. Hengittäminen sattui ja kylmä viilteli häntä tikarien lailla.
Sitten, loputtomalta tuntuneen matkan jälkeen hän sai näkyviinsä lohduttoman rauniokylän. Talojen lahonneet ja hiiltyneet muodot törröttivät valkeasta lumesta. Siellä täällä savupiippujen yksinäiset hahmot kurottivat taivaita kivisten sormien lailla. Kukkulalla seisoi temppelin luotaantyöntävä hahmo.
Anna vapautti hevoset aisasta, jättäen ne oman onnensa nojaan ja sitten hän raahusti kivisen temppelin oven lahojen jäänteiden yli, sisään pimeyteen. Lumi oli levinnyt puoliympyrän muotoon oven edustalle. Muuten kylmä kivirakennus oli kuiva. Anna haparoi eteenpäin pimeydessä, kunnes hänen kätensä osuivat kynttilänjalan tuttuun muotoon. Kohmeisin sormin hän iski tulta, saaden pölyiset kynttilät syttymään. Hetken hän kierteli tyhjää hallia, sytytellen soihtuja ja kynttilöitä.
Huone oli nelikulmainen, luonnonkivistä koottu sali. Kattona toimiva kupoli oli vihertynyttä pronssia. Tilan perällä oli oviaukko, joka ilmeisesti johti temppelin muihin osiin. Alttariseinällä oli lohkeillut maalaus, joka esitti Sigmaria. Pölyiset ja lahot puupatsaat kiersivät salin seiniä. Ne esittivät muita jumalia, sekä pyhimyksiä. Temppelin penkeistä oli jäljellä lahoja ja kuivuneita rippeitä.
Anna ryömi yhteen temppelin nurkista, kääriytyi vaatteisiinsa niin hyvin kuin kykeni ja nukahti sitten.
Märkä tunne herätti Annan. Kauhukseen hän tajusi lapsivetensä tulleen. Voimakkaat supistukset saivat hänet parahtamaan. Näinkö hänen lapsensa saapuisi maailmaan? Hylätyssä temppelissä, keskellä metsää, maailman hylkäämänä. Puristaen hameensa helmoja hän asettui selälleen. Supistukset olivat hetkeksi hellittäneet. Hänen silmänsä osuivat Sigmaria esittävään seinämaalaukseen. Hän rukoili kaikilta tuntemiltaan jumalilta apua koitokseensa.
Hän hengitti syvään ja puri hammastaan. Sitten supistukset palasivat. Tuskaisissa ponnistuksissaan hänen teki mieli huutaa. Hän oli kuitenkin päättänyt kestää. Jos hän antaisi vallan kivulle, lapsi ei välttämättä selviäisi. Anna murahti ja ponnisti. Mitään ei tapahtunut.
Hän ponnisti uudelleen. Supistukset löivät häneen kuin myrskyävän meren aallot rantakallioihin. Hän maistoi verta suussaan - hän oli purrut huulensa rikki tuskissaan. Epätoivoisesti hän loi katseensa Sigmariin, anellen apua. Sigmar kuitenkin tuijotti horisonttiin otsa rypyssä, vastaamatta hänen katseeseensa.
Hän tunsi kuinka vauva pyrki ulos hänestä. Hän pelkäsi hajoavansa kahtia. Hän ponnisti uudelleen, hien ja veren virratessa hänen kasvoillaan. Kivun laukaisemana, muisto kohosi hänen mieleensä. Veren löyhkä, silvottuja sisäelimiä, katkottuja kauloja… Koko lammaslauma kuollut.
Hän ponnisti uudelleen, tuottaen uuden mielikuvan. Musta varjo hänen yllään. Sarvet piirtymässä taivasta vasten. Löyhkäävä hengitys hänen kasvoillaan. Karkeat kourat tarttumassa hänen käsivarsiinsa.
Kauhu valtasi hänen mielensä. Mutta supistukset eivät lakanneet, eivätkä myöskään syvään haudatut muistot. Karkeaa naurua. Repeävän kankaan ääni. Kynnet puristumassa hänen ihoonsa. Hän kuuli oman äänensä kirkuvan. Jotain työntyi hänen sisäänsä. Tuska ja häpeä sekoittuvat hekumaan.
Annan tiukkaan puristuneet silmät rävähtivät auki. Kauhuissaan hän yritti keskeyttää lapsen syntymää, mutta oli jo liian myöhäistä. Pieni olento työntyi ulos hänestä. Kuului itkua. Anna ei ensin uskaltanut katsoa lasta, peläten näkevänsä jotain hirveää. Itkun kuitenkin kuulostaessa vastasyntyneen parkunalta, Anna antoi äidinvaistojensa ottaa vallan ja nosti veren ja eritteiden peittämän pienokaisen kylmältä lattialta.
Se näytti samalta, kuin muutkin vastasyntyneet. Helpottuneena Anna kuivasi lapsen ja painoi sen lujasti itseään vasten, koettaen hillitä sen itkua. Pian lapsi rauhoittuikin ja nukahti äitinsä syliin. Sitten kuului vaimeaa kumua. Kuin suurten sotavaunujen jyrinää. Peloissaan Anna ryömi vastasyntyneen kanssa niin kauas ovesta, kuin jaksoi.
Ääni lähestyi, kunnes piiskan sivallus leikkasi ilmaa aivan oven edessä. Kuului helvetillistä ääntä, kuin joidenkin demonisten sikojen kirkumista. Raskaat askeleet lähestyivät temppeliä. Musta varjo kohosi ovi aukkoon.
Olento oli tavallista miestä pään tai kaksi pidempi. Se oli lihaksikkaampi kuin härkä ja paksun, mustan turkin peittämä. Oli vaikea sanoa, muistuttiko sen pää enemmän sutta vai vuohta. Yllään pedolla oli piikkien ja irvokkaiden kuvien koristama haarniska. Sen silmät olivat mustat, kuin yö ja pupilleina paloivat verenpunaiset tähdet. Olennon kita vääntyi virneeseen ja se alkoi lähestyä Annaa.
Avuton nainen puristi pienokaistaan, suojellen sitä kaikin keinoin. Petomies asteli kaviot iskien kipinöitä. Sen karkea, musta terä kimalsi soihtujen valossa. Se jäi seisomaan Annan eteen, tuijottaen häntä kauhistuttavilla silmillään. Sitten se naurahti, saaden naisen värähtämään ja kohotti sapelinsa. Anna sulki silmänsä.
Kohta kaikki loppuisi. Hän kuolisi. Hänen sielunsa matkaisi Morrin tarhoihin, missä hän viettäisi ikuisuuden. Anna odotti väristen mustan sapelin kuolettavaa suudelmaa kaulallaan. Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Kuumaa verta valui hänen kasvoilleen, mutta hän ei tuntenut kipua. Varovasti hän avasi silmänsä ja katsoi ylös.
Musta sapeli putosi lattialle. Tutun miekan kärki tuijotti pedon rinnasta, kuolettavasta haavasta, josta pulppusi verta kylmälle lattialle. Odo tyrkkäsi kuolinkoureissaan nytkähtelevän hirmun maahan ja siihen se jäi, valon hiipuessa sen silmien tähdistä.
Anna nousi jaloilleen, tervehtiäkseen Odoa, onnen ja helpotuksen täyttäessä hänen sydämensä. Odo kuitenkin tuijotti lasta hänen rinnoillaan, kasvot kauhusta vääristyneenä. Pelon täyttäessä hänen sydämensä, Anna antoi katseensa valua vastasyntyneeseen.
Lapsi vastasi hänen katseeseensa. Sen silmät olivat mustat kuin yö ja niiden pupillit paloivat tulisten tähtien lailla.
