Scifi-entry: Pikku välikohtaus
Lähetetty: To 22.02.2007 12:22
Tässä minunkin kisa tarinani, jonka tekemiseen meni vain sellainen päivän verran. Ei siis mitään parasta laatua, vaan tulipa pari pistettä kumminkin. Noh, kiitos pisteiden antajalle, ja onnittelut voittajille. Vaan tässäpä tämä...
*******************
Pikku välikohtaus
-Äh,hiton lumipuku, sotamies Jaska Pykäri manaili hiihtäessään Arktikan syviä metsiä. -Puristaa piru joka paikasta.
-Äh, suus kiinni, Jaskan takana hiihtävä Pentti Mannela ähkäsi toverilleen puhisten kuin höyryjuna. Hän oli hieman muita pyylevämpi, eikä liikunta ollut hänen mielipuuhiaan. Ruoka hänelle sensijaan maittoi, mutta nyt hän ei edes jaksanut sanoa olevansa nälkäinen.
Ryhmää johtava korpraali Ossi Kuusalmi sihati varoittavasti ja mulkaisi miehiä tuimasti. He kuuluivat Arktikan Kodinturvajoukkoihin, joka tällähetkellä oli suoritti sotaharjoitusta, ja hän johti viiden hengen partiotaan, johon kului Jaska, Pentti, Heikki Askela sekä Samu Joki. Ryhmän tehtävänä oli tutkia "vihollisen" asemat ja liikkeet. Ryhmä liikkui suksilla pitkin Arktikan metsiä etsien merkkejä toisten vastaavanlaisten joukkojen liikkeistä. Päivä oli tyypillinen Arktikalle; pilvetön, kylmä ja tuulta oli tuskin nimksikään. Lumesta heijastuvassa valossa olisi voinut vaikka ottaa rusketusta. Puut olivat lähes vitivalkoiset lumesta, jota oli miestä melkein polveen asti, tehden liikkumisesta hidasta, mutta suksilla matka taittui nopeasti.
Lopulta he tulivat pienelle aukiolle, jonka keskellä oli vanha nuotion paikka. Ossi nosti kätensä pystyyn käskien näin ryhmää pysähtymään, ja toisella käsimerkillä hajaantumaan ja tarkistamaan ympäristön. Aukiota ympäröi paksut puut sekä matalat pusikot. Ossi tarkisti nopeasti nuotion hiilokset mutta totesi niiden olevan jo useamman päivän vanhat. Hän yritti katsoa maasta jälkiä, mutta totesi niiden olevan myös vanhoja. Hän vilkaisi olivatko muut löytäneet jotain mutta nämä vain puistivat päätään.
-Vain vanahoja jäläkiä, Samu totesi heidän kerääntyessään Ossin luo. -Eikä nuistakaan pysty sanomahan miston tultu ja mihi o lähetty. Tarkkaa porukkaa.
-Totta, Ossi myönsi. Sitten hän huomasi jonkun puuttuvan. -Missäs Heikki on?
-Sano menevänsä tarpeille, Pentti sanoi vinkaten peukalollaan sille suunnalle jota Heikki oli tutkinut, ja missä oli hieman suurempia puskia. Ossi vain nyökkäsi ja alkoi miettiä mitä nyt tekisi. Hän totesi auringon olevan jo laskussa, joten valoa ei riittäisi enää kovinkaan pitkäksi aikaa. Mutta ennenkuin hän ehti sanoa mitään, puskat alkoivat kahista sillä sunnalla missä Heikki oli. -No sepä lyhyt paska oli, Jaska sanoi yhä yrittäen, tosin turhaan, saada lumipuvustaan mukavan oloisen, kääntyen katsomaan äänen suuntaan. Mutta Heikin sijaan puskasta ilmestyikin suuri karhu. Sen turkki oli musta, lukuun ottamatta paria hopean harmaata täplää sen molemmissa kyljissä. Se katsoi Jaskaa ja muita suurilla silmillään, ilmeisen uteliaana tietämään mitä nämä hassut oliot olivat. Tietysti Jaska ymmärsi karhun uteliaan katseen väärin, luullen sen olevan nälkäinen.
-Karhu! Jaska parahti muille, jotka olivat yhä nuotion ympärillä. Kun he kuulivat Jaskan huudon he kaikki kääntyivät katsomaan mikä oli hätänä ja huomasivat vasta nyt karhun. He ottivat nopeasti harjoitus kiväärinsä olaltaan, unohtaen tietysti että ne ampuivat vain pieniä kumimaisia palloja jotka toki kirpaisivat ilkeeästi osuessaan jopa paksujen lumipukujen läpi, mutta karhuun ne tuskin tekisivät vaikutusta. Tästä huolimatta miehet hyppäsivät kuka minkin puun taakse alkaen tulittaa kohti karhua. Tämä yhä vain seisoi paikallaan tarkastellen näiden olentojen puuhia ymmärtämättä mitä ne oikein yrittivät.
Onneksi harjoitus-kiväärien äänet olivat pienet, joten karhu ei pillastunut. Mutta sen sijaan että miehet olisivat osuneet karhuun, joka itseasiaassa lähti pois jo melko pian sen jälkeen kun ammuskelu alkoi, miehet alkoivat osua toisiinsa. Pian kaikki ampuivat toisiaan luullen jonkun hyökänneen heidän kimppuunsa. Pian päättömän ammuskelun tuloksena olikin useita mustelmia sekä pari mustaa silmää. Ammuskelun yhä jatkuessa Jaska joutui muuttamaan mielipidettään lumipuvun paksuuden hyöty- ja haittapuolista kun yksi ammus osui häntä suoraan vyön alle, ja hänen lumipukunsa oli ainao mikä esti pahemman tuhon synnyn.
-O se pirunmoine karhu, hitto vie, ku amppuu vielä takaski, asettaan tukevan männyn suojissa lataava Samu tuumiskeli. Ammuskelu jatkui vielä vähän aikaa ennenkuin Ossi karjaisi: -Tuli seis! Saamari lopeta se ammuskelu jo Pykäri, ei se karhu enää täälä ole!
Nyt myös muut alkoivat rauhoittua ja vilkuilla ympärilleen. Lähes kaikissa aukion puissa oli useita pyöreitä ja kaarnattomia kohtia. Myös puskat olivat kärsineet hieman, useata puuttui kokonaisia oksa ryppäitä. Miehet olivat vähän aikaa sanattomia tukiskellessaan tätä tuhoa. Sitten erään puskaan takaa joku ärjäisi: -Te helevetin puusilimät, saakuli!Samassa puskan takaa nousi Heikki, jonka lumipuku oli repeillyt useammasta kuin yhdestä kohdasta. Hänen toisen silmänsä ympärys oli purppuran värinen, joka näyttii jollain huvittavalta hänen muuten punaisia kasvojaan vasten. Hänen ilmeensä kyllä hyydytti kaikki hymyn poikaset jotka edes pyrkivät miesten huulille.
-Te perkeleen kierosilimät, oliko se niin kivaa sitte ruveta minua amppumaan! Saaketti saa ees paskalla käyä rauhasa! Hän jatkoi manailuaan vielä noin toista minuttia, kun sitten lopulta huomasi myös muiden mustat silmät ja aukion hävityksen. -Karhuko täälon riehunu, hän kysyi muilta. Se oli viimeinen pisara. Koko mies porukka räjähti nauraa hohottamaan niin etteivät he olisi pysyneet pystyssä ilman puiden suomaa tukea. Heikki katseli tätä hetken, vilkaisi sitten maahan ympärilleen ja huomasi karhun jäljet, tuijotti niitä ensin pelokkaana, sitten hämmästyneenä, lopulta muistaen omat sanansa ja ratketen aivan yhtä mahtavaan nauruun kuin toverinsakin. He nauroivat vedet silmissään, kunnes lopulta heidän vatsansa ei enää kestänyt sitä. Sen jälkeen he pystyivät vain huohottamaan voimattomina leveät hymyt kasvoillaan.
-No niin, eiköhän lähetä takasin päin, Ossi sanoi lopulta pyyhkien kämmenellään silmiään, joista yhä vuosi vesi. Miehet ottivat viimeiset syvät hengitykset ja alkoivat nousta ylös etsiäkseen jo hämärtyvässä valossa pusikoihin lentäneet suksensa.Kun he lopulta pääsivät matkaan he alkoivat kuumisesti miettiä että kuinka heidän mustelmansa voisi selittää ilman että heistä tulisi koko rykmentin naurun kohde.
*******************
Pikku välikohtaus
-Äh,hiton lumipuku, sotamies Jaska Pykäri manaili hiihtäessään Arktikan syviä metsiä. -Puristaa piru joka paikasta.
-Äh, suus kiinni, Jaskan takana hiihtävä Pentti Mannela ähkäsi toverilleen puhisten kuin höyryjuna. Hän oli hieman muita pyylevämpi, eikä liikunta ollut hänen mielipuuhiaan. Ruoka hänelle sensijaan maittoi, mutta nyt hän ei edes jaksanut sanoa olevansa nälkäinen.
Ryhmää johtava korpraali Ossi Kuusalmi sihati varoittavasti ja mulkaisi miehiä tuimasti. He kuuluivat Arktikan Kodinturvajoukkoihin, joka tällähetkellä oli suoritti sotaharjoitusta, ja hän johti viiden hengen partiotaan, johon kului Jaska, Pentti, Heikki Askela sekä Samu Joki. Ryhmän tehtävänä oli tutkia "vihollisen" asemat ja liikkeet. Ryhmä liikkui suksilla pitkin Arktikan metsiä etsien merkkejä toisten vastaavanlaisten joukkojen liikkeistä. Päivä oli tyypillinen Arktikalle; pilvetön, kylmä ja tuulta oli tuskin nimksikään. Lumesta heijastuvassa valossa olisi voinut vaikka ottaa rusketusta. Puut olivat lähes vitivalkoiset lumesta, jota oli miestä melkein polveen asti, tehden liikkumisesta hidasta, mutta suksilla matka taittui nopeasti.
Lopulta he tulivat pienelle aukiolle, jonka keskellä oli vanha nuotion paikka. Ossi nosti kätensä pystyyn käskien näin ryhmää pysähtymään, ja toisella käsimerkillä hajaantumaan ja tarkistamaan ympäristön. Aukiota ympäröi paksut puut sekä matalat pusikot. Ossi tarkisti nopeasti nuotion hiilokset mutta totesi niiden olevan jo useamman päivän vanhat. Hän yritti katsoa maasta jälkiä, mutta totesi niiden olevan myös vanhoja. Hän vilkaisi olivatko muut löytäneet jotain mutta nämä vain puistivat päätään.
-Vain vanahoja jäläkiä, Samu totesi heidän kerääntyessään Ossin luo. -Eikä nuistakaan pysty sanomahan miston tultu ja mihi o lähetty. Tarkkaa porukkaa.
-Totta, Ossi myönsi. Sitten hän huomasi jonkun puuttuvan. -Missäs Heikki on?
-Sano menevänsä tarpeille, Pentti sanoi vinkaten peukalollaan sille suunnalle jota Heikki oli tutkinut, ja missä oli hieman suurempia puskia. Ossi vain nyökkäsi ja alkoi miettiä mitä nyt tekisi. Hän totesi auringon olevan jo laskussa, joten valoa ei riittäisi enää kovinkaan pitkäksi aikaa. Mutta ennenkuin hän ehti sanoa mitään, puskat alkoivat kahista sillä sunnalla missä Heikki oli. -No sepä lyhyt paska oli, Jaska sanoi yhä yrittäen, tosin turhaan, saada lumipuvustaan mukavan oloisen, kääntyen katsomaan äänen suuntaan. Mutta Heikin sijaan puskasta ilmestyikin suuri karhu. Sen turkki oli musta, lukuun ottamatta paria hopean harmaata täplää sen molemmissa kyljissä. Se katsoi Jaskaa ja muita suurilla silmillään, ilmeisen uteliaana tietämään mitä nämä hassut oliot olivat. Tietysti Jaska ymmärsi karhun uteliaan katseen väärin, luullen sen olevan nälkäinen.
-Karhu! Jaska parahti muille, jotka olivat yhä nuotion ympärillä. Kun he kuulivat Jaskan huudon he kaikki kääntyivät katsomaan mikä oli hätänä ja huomasivat vasta nyt karhun. He ottivat nopeasti harjoitus kiväärinsä olaltaan, unohtaen tietysti että ne ampuivat vain pieniä kumimaisia palloja jotka toki kirpaisivat ilkeeästi osuessaan jopa paksujen lumipukujen läpi, mutta karhuun ne tuskin tekisivät vaikutusta. Tästä huolimatta miehet hyppäsivät kuka minkin puun taakse alkaen tulittaa kohti karhua. Tämä yhä vain seisoi paikallaan tarkastellen näiden olentojen puuhia ymmärtämättä mitä ne oikein yrittivät.
Onneksi harjoitus-kiväärien äänet olivat pienet, joten karhu ei pillastunut. Mutta sen sijaan että miehet olisivat osuneet karhuun, joka itseasiaassa lähti pois jo melko pian sen jälkeen kun ammuskelu alkoi, miehet alkoivat osua toisiinsa. Pian kaikki ampuivat toisiaan luullen jonkun hyökänneen heidän kimppuunsa. Pian päättömän ammuskelun tuloksena olikin useita mustelmia sekä pari mustaa silmää. Ammuskelun yhä jatkuessa Jaska joutui muuttamaan mielipidettään lumipuvun paksuuden hyöty- ja haittapuolista kun yksi ammus osui häntä suoraan vyön alle, ja hänen lumipukunsa oli ainao mikä esti pahemman tuhon synnyn.
-O se pirunmoine karhu, hitto vie, ku amppuu vielä takaski, asettaan tukevan männyn suojissa lataava Samu tuumiskeli. Ammuskelu jatkui vielä vähän aikaa ennenkuin Ossi karjaisi: -Tuli seis! Saamari lopeta se ammuskelu jo Pykäri, ei se karhu enää täälä ole!
Nyt myös muut alkoivat rauhoittua ja vilkuilla ympärilleen. Lähes kaikissa aukion puissa oli useita pyöreitä ja kaarnattomia kohtia. Myös puskat olivat kärsineet hieman, useata puuttui kokonaisia oksa ryppäitä. Miehet olivat vähän aikaa sanattomia tukiskellessaan tätä tuhoa. Sitten erään puskaan takaa joku ärjäisi: -Te helevetin puusilimät, saakuli!Samassa puskan takaa nousi Heikki, jonka lumipuku oli repeillyt useammasta kuin yhdestä kohdasta. Hänen toisen silmänsä ympärys oli purppuran värinen, joka näyttii jollain huvittavalta hänen muuten punaisia kasvojaan vasten. Hänen ilmeensä kyllä hyydytti kaikki hymyn poikaset jotka edes pyrkivät miesten huulille.
-Te perkeleen kierosilimät, oliko se niin kivaa sitte ruveta minua amppumaan! Saaketti saa ees paskalla käyä rauhasa! Hän jatkoi manailuaan vielä noin toista minuttia, kun sitten lopulta huomasi myös muiden mustat silmät ja aukion hävityksen. -Karhuko täälon riehunu, hän kysyi muilta. Se oli viimeinen pisara. Koko mies porukka räjähti nauraa hohottamaan niin etteivät he olisi pysyneet pystyssä ilman puiden suomaa tukea. Heikki katseli tätä hetken, vilkaisi sitten maahan ympärilleen ja huomasi karhun jäljet, tuijotti niitä ensin pelokkaana, sitten hämmästyneenä, lopulta muistaen omat sanansa ja ratketen aivan yhtä mahtavaan nauruun kuin toverinsakin. He nauroivat vedet silmissään, kunnes lopulta heidän vatsansa ei enää kestänyt sitä. Sen jälkeen he pystyivät vain huohottamaan voimattomina leveät hymyt kasvoillaan.
-No niin, eiköhän lähetä takasin päin, Ossi sanoi lopulta pyyhkien kämmenellään silmiään, joista yhä vuosi vesi. Miehet ottivat viimeiset syvät hengitykset ja alkoivat nousta ylös etsiäkseen jo hämärtyvässä valossa pusikoihin lentäneet suksensa.Kun he lopulta pääsivät matkaan he alkoivat kuumisesti miettiä että kuinka heidän mustelmansa voisi selittää ilman että heistä tulisi koko rykmentin naurun kohde.
